Noin kolme kuukautta eversti Chabertin ja Dervillen yöllisen
keskustelun jälkeen, notaari, jonka tehtävänä oli maksaa se
puoli-palkka, minkä asianajaja oli määrännyt suoritettavaksi
omituiselle asiakkaalleen, saapui hänen luokseen keskustelemaan hyvin
vakavasta asiasta ja alkoi vaatia häneltä takaisin niitä kuuttasataa
frangia, jotka oli annettu vanhalle sotilaalle.
-- Sinä huvittelet siis ylläpitämällä vanhan hallituksen armeijaa? --
sanoi hänelle nauraen notaari, nimeltään Crottat, nuori mies, joka
juuri oli ostanut sen asianajotoimiston, missä hän oli ollut
pääkirjurina, ja jonka isäntä oli paennut maasta tehden surkean
vararikon.
-- Kiitän sinua, -- vastasi Derville, -- että olet muistuttanut minua
siitä asiasta. Minun ihmisystävyyteni ei kohoa yli kahdenkymmenen
viiden louisin. Pelkään jo, että minä olen antanut isänmaallisuuteni
pettää itseäni.
Lopettaessaan lausettaan hän näki pöydällään paketit, jotka hänen
pääkirjurinsa oli siihen asettanut. Hänen silmäänsä pisti erilaiset
postimerkit, soikeat, neliön muotoiset, kolmikulmaiset, punaiset ja
siniset, jotka preussilaiset, itävaltalaiset, baijerilaiset ja
ranskalaiset postilaitokset olivat kiinnittäneet erääseen
kirjeenkuoreen.
-- Ah! -- hän sanoi nauraen, -- siinä nyt on huvinäytelmän
loppusuoritus. Saammepa nähdä, onko minua vedetty nenästä. -- Hän otti
kirjeen ja avasi sen, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään, sillä se
oli kirjoitettu saksaksi. -- Boucard, menkää itse ja toimittakaa tämä
kirje käännetyksi ja tuokaa se heti paikalla takaisin, -- sanoi
Derville raottaen työhuoneensa ovea ja ojentaen kirjeen
pääkirjurilleen.
Berliniläinen notaari, jonka puoleen asianajaja oli kääntynyt, ilmoitti
hänelle, että asiapaperit, joiden lähettämistä oli pyydetty,
saapuisivat muutamia päiviä tämän ilmoittavan kirjeen jälkeen.
Asiapaperit olivat, sanoi hän, täysin asianmukaiset ja kaikilla
laillisilla todistuksilla varustetut, jotta niitä voitaisiin käyttää
todistuskappaleina oikeudessa. Hän ilmoitti lisäksi, että melkein
kaikki näiden asiapaperien vahvistamien tapahtumien todistajat
tavattiin vielä Eylaussa, Preussissa, ja että se nainen, jota herra
kreivi sai kiittää elämästään, eli vielä Heilsbergin etukaupungissa.
-- Siitä tulee vakava juttu, -- huudahti Derville, kun Boucard oli
selittänyt hänelle kirjeen sisällön. -- Mutta kuuleppas, poikaseni,
jatkoi hän kääntyen notaarin puoleen, tarvitsen tietoja, joita pitäisi
olla saatavissa sinun asioimistossasi. Eikös tuo vanha veijari
Roguin...
-- Sanokaamme kovaosainen, onneton Roguin, -- puuttui Crottat puheeseen
nauraen ja keskeyttäen Dervillen.
-- Eikö tuon onnettoman toimistossa järjestetty Chabertin perinnön
selvittely, tuon onnettoman Roguinin, joka vei mennessään
kahdeksansataa tuhatta asiakkaittensa rahoja ja saattoi useita perheitä
toivottomaan tilaan? Minusta tuntuu siltä kuin olisin huomannut sen
meille jätetyistä Ferraudin asiapapereista.
-- Olipa niinkin, -- vastasi Crottot, -- olin silloin kolmantena
apulaisena ja olen jo jäljentänyt ja tarkoin tutkinut sanotut
asiapaperit. Rose Chapotel oli Hyasinthen vaimo ja leski, tuon
Hyasinthen, jota sanottiin Chabertiksi, ja joka oli valtakunnan kreivi
ja kunnialegionan suurupseeri. He olivat menneet naimisiin avioehdotta,
joten heidän omaisuutensa oli yhteistä. Mikäli voin muistaa, varat
nousivat kuuteensataan tuhanteen frangiin. Ennen naimisiinmenoaan
eversti Chabert oli tehnyt testamentin, missä määräsi Pariisin
sairashuoneitten hyväksi neljänneksen siitä omaisuudesta, mikä hänellä
sattui olemaan kuolinhetkellä. Toisen neljänneksen piti joutua
valtiolle. Testamenttia moitittiin, seurasi pakkohuutokauppa ja sen
jälkeen jako, sillä asianajajat pitivät kiirettä. Pesänselvityksen
aikoihin hirviö, joka silloin hallitsi Ranskaa, palautti erityisellä
asetuksella valtiorahastolle kuuluvan osan everstin leskelle.
-- Näin ollen kreivi Chabertin omakohtainen omaisuus ei nousisi
kolmeasataa tuhatta korkeammalle?
-- Nähtävästi ei, hyvä veli! -- vastasi Crottat. -- Teillä on, teillä
asianajajilla, välistä oikeata älyä, vaikka teitä syytetäänkin siitä,
että ajatte asioita yhtä hyvin jotakuta vastaan kuin hänen
puolestaankin...
Eversti Chabert, jonka osoite oli kirjoitettuna ensimäisen kuittauksen
alle, minkä hän oli antanut notaarille, asui Saint Marceaun
esikaupungissa, Petit Banquierin kadulla, erään vanhan keisarillisen
kersantin luona, josta oli tullut karjanhoitaja ja jonka nimi oli
Vergniaud. Saavuttuaan sinne Dervillen täytyi mennä jalkaisin tapaamaan
asiakastaan, sillä hänen ajurinsa kieltäytyi lähtemästä kiveämättömälle
kadulle, jossa pyöränraiteet olivat liian syviä hänen keveitten
ajoneuvojensa pyörille. Katseltuaan kaikille haaroille asianajaja löysi
viimein siinä osassa katua, mikä ulottui vallituksille asti, kahden
seinän välistä, jotka olivat rakennetut luista ja mudasta, kaksi kehnoa
kivipylvästä, joita ohikulkevat ajoneuvot olivat pahasti kolhineet,
kahdesta suojaksi asetetusta puuntyngästä huolimatta. Nämä pylväät
kannattivat parrua, jonka päälle oli rakennettu tiilinen suojakatos.
Parruun oli kirjoitettu punaisilla kirjaimilla: _meijeristi Vergiaud_.
Nimen oikealla puolella oli munia ja vasemmalla lehmä, nämä kaikki
valkealla maalilla maalattuina. Portti oli auki ja pysyi epäilemättä
avoinna koko päivän. Riittävän avaran pihamaan perällä kohosi,
vastapäätä porttia, talo, jos tosiaankin sitä nimitystä voidaan käyttää
eräästä niistä hökkeleistä, joita on rakennettu Pariisin
etukaupunkeihin ja joita ei voida verrata mihinkään, ei edes maaseudun
viheliäisiin asumuksiin, vaikka ovatkin vertaisia kurjuudessa, mutta
kokonaan vailla niiden runoutta.
Maaseudun hökkeleillä on tosiaankin eräs viehätyksensä, jonka niille
antaa ilman puhtaus, vehreys, luonnon ympäristö, kukkula, kiemurteleva
tie, viiniköynnökset, vihreät pensasaidat, sammalpeitteiset olkikatot
ja maanviljelyskalut. Mutta Pariisissa kurjuus saavuttaa arvonantoa
ainoastaan herättämällä kauhua. Vaikkakin tämä talo oli hiljan
rakennettu, niin se näytti melkein sortuvalta. Mitään sen
rakennusaineista ei ollut käytetty oikeaan tarkoitukseen. Kaikki oli
kokoonhaalittua revittyjen talojen jätteistä, jollaisia on aina
saatavissa Pariisissa. Derville luki eräältä ikkunaluukulta, joka oli
tehty ilmoituskilpilaudoista, seuraavat sanat: _Uutuus-Aitta_. Ikkunat
eivät ollenkaan olleet toistensa kaltaisia ja ne olivat omituisella
tavalla sijoitettuja. Alin kerros, mikä näytti olevan asuttava osa
taloa, oli toisesta päästään maanpinnan yläpuolella, kun taas toinen
pää upposi kummun sisään. Portin ja talon välillä oli lätäkkö, täynnä
lantaa, missä sade- ja huuhdinvedet virtailivat. Seinää, jonka turvissa
tämä hauras rakennus pysyi pystyssä, ja joka näytti vahvemmalta kuin
muut, reunusti ristikoilla varustetut kopit, missä kaniinit siittivät
lukuisia jälkeläisiään. Ajoportin oikealla puolella sijaitsi navetta,
jonka parvella säilytettiin karjanrehua ja jonka maitohuone yhdisti
talon päärakennukseen. Vasemmalla oli takapiha, talli ja sikopahna,
joiden katot olivat valmistetut samalla lailla kuin päärakennuksenkin,
nimittäin huonoista valkeista laudoista, mitkä olivat naulatut
syrjittäin toinen toistensa päälle ja huonosti peitetyt kaisloilla.
Kuten melkein kaikissa paikoissa, missä valmistetaan sen suuren aterian
ainekset, jonka Pariisi nauttii joka päivä, niin pihamaallakin, jolle
Derville nyt astui, havaittiin merkkejä kiireestä, jonka aiheutti
välttämättömyys saada kaikki määräaikana valmiiksi. Nuo suuret
kuhmuiset ja tinatut läkkipeltiastiat, joissa maito kuletettiin pois
talosta, ja pullot, joissa pidettiin kermaa, olivat heitetyt hujan
hajan maitohuoneen edustalle palttinasuullisineen, Risaiset rievut,
joita käytettiin astiain pyyhkimiseen, liehuivat auringonpaisteessa,
levitettyinä nuorille, jotka olivat kiinnitetyt seipäisiin.
Rauhallinen hevonen, jota rotua tavataan ainoastaan meijeristeillä, oli
kulkenut muutamia askelia pois rattaittensa luota ja seisoi tallin
edustalla, mutta ovi oli kiinni. Vuohi pureskeli hennon ja pölyisen
viiniköynnöksen vesaa, mikä reunusti talon keltaista ja halkeillutta
seinää. Kissa oli laskeutunut vatsalleen kermapullojen päälle ja
nuoleskeli niitä. Kanat, pelästyneinä Dervillen tulosta, lensivät
kaakottaen tiehensä, ja talon vahtikoira haukkui.
-- Asuisiko täällä mies, joka on ratkaissut Eylaun voiton! -- sanoi
Derville itsekseen, luoden tutkivan katseen tähän kurjaan näkyyn.
Talo oli jätetty kolmen pienen pojan huomaan. Yksi heistä, kiivenneenä
erään rehukuorman päälle, heitteli kiviä naapuritalon savutorveen,
toivoen niiden putoavan pataan. Toinen koetti ajaa porsasta rattaitten
pohjalaudoille, joiden päät koskettivat maata, sillä aikaa kun kolmas,
riippuen toisessa päässä, odotti porsaan joutumista rattaille,
saadakseen aloittaa keinuttamisensa. Kun Derville kysyi heiltä asuiko
siellä Chabert, niin kukaan ei vastannut, ja kaikki kolme katselivat
häntä älykkään typerästi, jos on sallittua yhdistää nuo kaksi sanaa.
Derville uudisti kysymyksensä ilman tulosta. Tuskastuneena näiden
kolmen hupsun veijarimaiseen ilmeeseen hän herjasi heitä sellaisilla
ivasanoilla, joita nuoret miehet luulevat olevansa oikeutetut
käyttämään lapsia puhutellessaan, ja nämä rähähtivät makeaan nauruun.
Derville suuttui.
Kuultuaan tämän läksi eversti pienestä, matalasta kamarista, mikä oli
lähellä maitohuonetta, ja ilmestyi kynnykselle, sanoin kuvaamattoman
sotilaallisen tyyneyden vallassa. Hänen suussaan oli hienosti
_savutettu_ piippu (tupakoitsijain erikoista sanaa käyttääksemme), yksi
niitä halpoja savipiippuja, joita sanotaan nysäpiipuiksi. Hän kohotti
hirveän rasvaisen lakkinsa lippua, huomasi Dervillen ja kulki
lantakasan poikki, päästäkseen pikemmin hyväntekijänsä luokse, huutaen
ystävällisellä äänellä pikkupojille: "Hiljaa rivissä!" Pojat pitivät
oitis suunsa kiinni kunnioittavasti, mikä osoitti vanhan sotilaan
mahtia heihin nähden.
-- Miksi ette ole kirjoittanut minulle? -- hän sanoi Dervillelle. --
Tulkaa navetan reunaa pitkin! Siellä on tie kivetty! -- huudahti hän
huomatessaan asianajajan epäröimisen, kun tämä ei tahtonut ryvettää
jalkojaan lannassa.
Hyppien paikasta paikkaan Derville saapui sen oven kynnykselle, mistä
eversti oli tullut ulos. Chabert näytti olevan ikävällä tavalla
liikutettu sen johdosta, että oli pakoitettu ottamaan hänet vastaan
huoneessa, joka kuului hänelle. Derville ei tosiaankaan huomannut
siellä muuta kuin yhden tuolin. Everstin vuode oli laadittu muutamista
olkikuvoista, joiden päälle hänen emäntänsä oli levittänyt pari kolme
riekaletta samaa, ties mistä hankittua seinäpaperia, jota käytetään
meijereissä rattaiden penkkien päällystämiseen.
Lattiana oli vain poljettua multaa. Rapautuneet, vihertävät ja
halkeilleet seinät levittivät niin voimakasta kosteutta, että seinä,
jonka vieressä eversti nukkui, oli verhottu kaislamatolla. Kuulu
kuskinkauhtana roikkui eräässä naulassa. Kaksi paria huonoja kenkiä oli
nurkassa. Mitään jälkeäkään liinavaatteista ei ollut olemassa.
Madonsyömäilä pöydällä oli avoinna suuren armeijan viralliset
kertomukset, Plancherin uutena painoksena, mikä näytti olevan everstin
luettavana. Hänen kasvojensa ilmeet olivat rauhalliset ja kirkkaat
tämän kurjuuden keskellä. Hänen käyntinsä Dervillen luona näytti
muuttaneen hänen piirteittensä luonnetta, joissa asianajaja huomasi
onnellisen ajatuksen jälkeä, erityisen valon, minkä toivo oli niissä
sytyttänyt.
-- Tupakansavu on teille kiusallista? -- sanoi hän ojentaen
asianajajalle tuolin, minkä oljista tehty istuin oli kehnossa kunnossa.
-- Mutta, eversti, teidän on täällä hyvin paha olla.
Asianajajille ominainen epäluulo ja valitettava kokemus, jonka he
saavat jo aikaisin niistä tärisyttävistä ja oudoista näytelmistä, missä
he joutuvat olemaan mukana, sai Dervillen päästämään tämän lauseen.
-- Kas niin, -- sanoi hän itselleen, -- siinäpä on mies, joka
varmastikin on käyttänyt minun rahani soturin kolmen kristillisen
hyveen harjoittamiseen: peliin, viiniin ja naisiin!
-- Se on totta, herra Derville, me emme häikäise ketään ylellisyydellä.
Tämä on yöleirielämää, jota ystävyys pitää aisoissa, mutta (tässä
kohden soturi loi syvän katseen lakimieheen) minä en ole koskaan
työntänyt ketään luotani ja minä nukun rauhallisesti.
Asianajaja arveli, että ei ollut hienotuntoista pyytää tilitystä niistä
summista, jotka hän oli hänelle etukäteen antanut, ja tyytyi sanomaan
hänelle: -- Miksi ette ole halunnut muuttaa Pariisiin, missä olisitte
voinut elää yhtä halvalla kuin täälläkin, mutta missä teidän olisi
ollut mukavampi olla?
-- Mutta, -- vastasi eversti, -- nämä kunnon ihmiset, joiden luona
asun, ovat ottaneet minut vastaan ja ruokkineet minua _ilmaiseksi_
kokonaisen vuoden. Miten olisin voinut jättää heidät hetkellä, jolloin
minulla oli hieman rahaa? Sitten näiden kolmen pienen pojan isä on
vanha _egyptiläinen_...
-- Miten niin, egyptiläinen?
-- Me nimitämme egyptiläisiksi sotilaita, jotka ovat palanneet Egyptin
retkeltä, johon minäkin olen ottanut osaa. Kaikki ne, jotka ovat
palanneet, eivät ole ainoastaan hieman veljiä, mutta Vergniaud palveli
silloin minun rykmentissäni, me olemme tasanneet keskenämme veden
erämaassa. Sitäpaitsi en ole vielä saanut näitä vekaroita oppimaan
hyvin lukemaan.
-- Hän olisi voinut kumminkin majoittaa teidät paremmin, niillä
rahoilla, hän.
-- Mitäs vielä! -- sanoi eversti, -- hänen omat lapsensakin nukkuvat
oljilla kuten minäkin! Hänellä itsellään ja hänen vaimollaan ei ole
parempaa vuodetta; he ovat hyvin köyhiä, nähkääs. He ovat ryhtyneet
liikeyritykseen, joka käy yli heidän voimiensa. Mutta jos minä saan
takaisin omaisuuteni!... No niin, riittää...
-- Eversti, minun pitäisi saada huomenna tai ylihuomenna
heilsbergiläiset paperinne. Teidän henkenne pelastaja elää vielä!
-- Kirottu raha! Sanokaas sitten, että minulla ei sitä ole! -- huudahti
eversti heittäen piippunsa maahan.
Hyvin savustettu piippu on tupakoitsijoille kallisarvoinen, mutta liike
oli niin luonnollinen, että kaikki tupakoitsijat, vieläpä itse
myymisveronkantovirastokin, olisi antanut hänelle anteeksi tämän
tupakanloukkausrikoksen. Kenties enkelit ovat keränneet kaikki
sirpaleet.
-- Eversti, teidän asianne on äärimmäisen monimutkainen, -- sanoi
hänelle Derville lähtien ulos huoneesta mennäkseen raittiiseen ilmaan,
kävelemään pitkin taloa.
-- Minusta se näytti hyvin yksinkertaiselta, -- sanoi vanha sotilas. --
Minua on luultu kuolleeksi, mutta minäpäs olenkin tässä! Toimittakaa
minulle takaisin vaimoni ja omaisuuteni! Antakaa minulle kenraalin
arvo, johon minulla on oikeus, sillä minut nimitettiin keisarillisen
kaartin everstiksi Eylaun taistelun aattona.
-- Asiat eivät luista sillä lailla asiakirjamaailmassa, -- vastasi
Derville, -- kuunnelkaahan minua. Te olette eversti Chabert, minä suon
sen mielelläni, mutta se on laillisesti todistettava niille, joiden
etujen mukaista on kieltää teidän olemassaolonne. Näin ollen teidän
asiapapereistanne tullaan kiistelemään. Tämä kiista antaa aihetta
kymmeneen, kahteentoista valmistavaan tutkimukseen. Kaikki kysymykset
menevät vastaväitteineen ylioikeuteen asti ja aiheuttavat monia, suuria
kuluja kysyviä oikeudenkäyntejä, jotka tulevat venymään hyvin pitkälle,
vaikkapa minä toimisin asiassa miten tarmokkaasti tahansa. Teidän
vastustajanne vaativat tutkimuksen toimittamista, josta me emme voi
kieltäytyä ja joka aiheuttaa kenties sen, että on lähetettävä Preussiin
erityinen tutkijakunta. Mutta olettakaamme, että kaikki käy parhaiten,
olettakaamme, että oikeus tunnustaa teidät heti kohta eversti
Chabertiksi. Tiedämmekö me, miten tulee ratkeamaan kysymys, joka syntyy
kreivitär Ferraudin kaksinnaimisesta, johon hän on joutunut aivan
tietämättään?
-- Teidän asiassanne, -- jatkoi Derville, -- lakikirja ei tiedä, missä
on oikeus, eikä siinä voida tuomita muiden kuin omantunnon lakien
mukaan, kuten valamiesoikeuksissa, kun niissä tulee esiin
vaikeita kysymyksiä, mitkä aiheutuvat muutamien rikosjuttujen
yhteiskunnallisista eriskummaisuuksista. Mutta teillä ei ollut
avioliitostanne lapsia, joita kreivi Ferraudilla on kaksi; tuomarit
voivat julistaa mitättömäksi avioliiton, jonka siteet ovat olleet niin
heikot, sellaisen liiton hyväksi, missä ne ovat olleet vahvempia,
semminkin kun tuon liiton solmijat ovat tehneet kaiken hyvässä uskossa.
Ettekö te olisi erittäin tylyssä siveellisessä tilassa, jos te
vaatisitte takaisin, teidän ijällänne ja niissä olosuhteissa, joissa te
nyt olette, vaimoa, joka ei teitä enää rakasta? Teillä tulisi olemaan
vastassanne vaimonne ja hänen miehensä, kaksi mahtavaa henkilöä, jotka
voivat vaikuttaa tuomioistuimiin. Jutussa on siis aineksia, jotka
saattavat sen kestämään kauan. Teillä tulisi olemaan hyvä tilaisuus
vanhettua mitä raskaimpien surujen painamana.
-- Entäs minun omaisuuteni?
-- Te luulette sitä olevan paljon?
-- Eikö minulla ole sitten kolmenkymmenentuhannen vuotuiset korkotulot?
-- Parahin everstini, te olette tehnyt, v. 1799, ennen naimisiin
menoanne, testamentin, joka määräsi neljänneksen teidän omaisuudestanne
sairashuoneille.
-- Se on totta.
-- No niin, kun teidät julistettiin kuolleeksi, niin täytyihän pitää
perunkirjoitus ja muuttaa omaisuus rahaksi, jotta sairashuoneet
saisivat neljänneksensä. Teidän vaimonne ei ollut rehellisyydessään
köyhiä kohtaan kovin turhan tarkka. Pesäluettelo osoitti pesässä olevan
omaisuutta kuudensadantuhannen frangin arvosta, ja siinä hän
epäilemättä on tarkasti varonut ilmaisemasta käteisiä varoja ja
jalokiviä; hän ei ole ilmoittanut kaikkia hopeakaluja ja irtaimisto on
arvosteltu kahdeksi kolmanneksi osaksi sen varsinaisesta arvosta, joko
siksi, että tahdottiin hyödyttää häntä, tai siksi, että tahdottiin
supistaa sitä summaa, joka perintöverona meni valtion rahastoon.
Arviointiin vaikutti luonnollisesti sekin, että arviomiehet olivat
vastuunalaisia työstään. Omalta osaltaan teidän leskellänne oli oikeus
puoleen omaisuutta. Kaikki myytiin huutokaupalla, missä hän huusi
itselleen kaikki, luonnollisesti hyötyen kaikesta, sairashuoneiden
saadessa seitsemänkymmentäviisi tuhatta frangia. Sitten, kun
valtionrahasto peri teidät, niin keisari, siihen nähden että te ette
ollut testamentissanne puhunut mitään vaimostanne, palautti leskellenne
erikoisella säädöksellä sen osan omaisuuttanne, joka oli langennut
valtiolle. Mihin teillä nyt on oikeus? Ainoastaan kolmeen sataan
tuhanteen frangiin, mistä on vielä vedettävä kulut pois.
-- Ja te nimitätte tällaista oikeudeksi? sanoi eversti tyrmistyneenä.
-- Mutta, tietysti...
-- Kaunista oikeutta!
-- Sellaista oikeus on, hyvä eversti! Näette, että se, mitä te olette
pitänyt helppona, ei sitä ole. Rouva Ferraud voi vielä vaatia senkin
osan, minkä keisari on hänelle suonut.
-- Mutta hän ei ollut leski, tuo säädös ei siis voi merkitä mitään...
-- Olen samaa mieltä. Mutta kaikesta voidaan riidellä. Kuulkaahan
minua. Näissä olosuhteissa, minä luulen, sovittelu olisi sekä teille
että hänelle paras asian ratkaisu. Sitä tietä te voittaisitte takaisin
enemmän kuin sen osan, mihin teillä on oikeus.
-- Se merkitsee samaa kuin myydä vaimoni!
-- Kahdenkymmenenneljän tuhannen frangin vuotuisilla koroilla te
tulisitte saamaan, siinä asemassa, missä te nyt olette, naisia, jotka
sopisivat teille paremmin kuin vaimonne ja jotka saattaisivat teidät
onnellisemmaksi. Minä aion vielä tänään mennä tapaamaan rouva kreivitär
Ferraudia, tunnustellakseni maaperää. Mutta en ole halunnut ottaa tätä
askelta ilmoittamatta siitä teille etukäteen.
-- Menkäämme hänen luokseen yhdessä...
-- Siinä tilassa kuin te nyt olette? -- sanoi asianajaja. -- Ei, ei,
eversti, ei. Te saattaisitte kokonaan turmella juttunne...
-- Voisinko minä sen sitten voittaa?
-- Kaikissa tapauksissa, -- vastasi Derville. -- Mutta hyvä eversti
Chabert, te ette kiinnitä huomiotanne erääseen seikkaan. En ole rikas,
minun velkani eivät ole kokonaan maksetut. Jos oikeus myöntää teille
osingon, jonkun summan, mikä etukäteen suoritetaan teille omaisuutenne
perusteella, niin se tapahtuu vasta sitten, kun olette todistanut
olevanne kreivi Chabert, kunnialegionan suurupseeri.
-- Kas niin, minä olen kunnialegionan suurupseeri, sitä en enää
ajatellut, -- sanoi hän naivisti.
-- No niin, -- virkkoi Derville, -- eikö siihen mentäessä teidän täydy
ajaa asiaanne, maksaa asianajajia, nostaa juttuja ja lunastaa
pöytäkirjoja, juoksuttaa vahtimestareita ja itse elää? Valmistavien
tutkimusten toimittaminen tulee nielemään, arviolta, ainakin
kaksitoista, viisitoistatuhatta frangia. Minulla ei niitä ole, minulla,
jonka aivan musertaa ne hirveät korot, jotka minä saan suorittaa sille,
jonka lainaamilla rahoilla minä ostin asioimistoni. Entäs te! Mistäs te
voitte ne hankkia?
Suuria kyyneleitä kertyi sotilasparan himmentyneisiin silmiin ja
vierähti kurttuisille poskipäille. Näiden vastuksien huomaaminen vei
häneltä rohkeuden. Yhteiskunnallinen ja oikeudellinen maailma puristi
hänen rintaansa painajaisen tavoin.
-- Minä lähden, -- huudahti hän, -- Vendômen patsaan juurelle ja huudan
siellä: "Olen eversti Chabert, joka tunkeutui Eylaussa venäläisten
suureen neliöön. Tämä pronssinen patsas tuntee kyllä minut!"
-- Ja teidät teljettäisiin epäilemättä Charentoniin. [Hulluinhuone,
Pariisin samannimisessä esikaupungissa. _Suom_.]
Tämän pelätyn nimen lausuminen hävitti sotilasinnostuksen.
-- Eiköhän minulla olisi jotakin menestyksen mahdollisuutta
sotaministeriössä?
-- Virastoissa! -- sanoi Derville. -- Menkää vain sinne, mutta viekää
mennessänne hyvässä järjestyksessä oleva oikeuden päätös, joka julistaa
mitättömäksi teidän kuolinasiapaperinne. Virastot toivoisivat voivansa
lannistaa kaikki keisarikunnan kannattajat.
Eversti jäi hetkiseksi ällistyneeksi, liikkumattomaksi katsoen
tarkasti, näkemättä silti mitään, vajonneena rajattomaan
toivottomuuteen. Sotaoikeus on suora, vapaa, se ratkaisee
turkkilaisella tavalla ja tuomitsee melkein aina oikein. Tämä oikeus
oli ainoa, minkä Chabert tunsi. Huomatessaan vaikeuksien sokkelon,
johon hänen piti joutua, nähdessään, minkä verran siinä tarvittaisiin
rahaa, sotilas-parka sai kuolettavan iskun siihen ihmisen erikoiseen
kykyyn, jota sanotaan tahdoksi. Hänestä näytti mahdottomalta elää
käräjöiden, hänestä näytti tuhat kertaa yksinkertaisemmalta jäädä
köyhäksi, kerjäläiseksi, ruveta ratsumieheksi, jos vain joku rykmentti
huolisi hänestä. Hänen ruumiilliset ja siveelliset kärsimyksensä olivat
jo turmelleet muutamia hänen kaikkein tärkeimpiä elimiään. Hän
lähenteli erästä niistä taudeista, joille lääkärit eivät tiedä mitään
nimeä, hän lähenteli sairautta, joka jollain lailla on liikkuva, kuten
potee hermosto, mikä koko ihmiskoneistossa on se osa, joka useimmin
joutuu hyökkäyksen alaiseksi, hän lähenteli tautia, jota voisimme
nimittää onnettomien sappitaudiksi. Niin vakava kuin tämä näkymätön,
mutta silti todellinen tauti olikin, sen olisi voinut parantaa
onnellinen asian päättyminen. Tämän voimakkaan rakenteen
horjuttamiseksi riitti jokin uusi este, jokin aavistamaton tapaus, joka
särki heikontuneet pontimet ja aiheutti ne epäilykset, käsittämättömät
ja vajanaiset toimet, jotka fysioloogit huomaavat murheiden murtamissa
ihmisissä.
Havaitessaan asiakkaassaan syvän mielenmasennuksen merkit Derville
sanoi hänelle: -- Rohkaistukaa, tämän asian ratkaisu saattaa olla
teille vain edullinen. Koettakaa ainoastaan, jos voitte, luottaa minuun
täydellisesti ja hyväksykää sokeasti se ratkaisu, jota minä pidän
teille parhaimpana.
-- Tehkää miten tahdotte, -- sanoi Chabert.
-- Kyllä, mutta te antaudutte minun valtaani kuin mies, joka käy
kuolemaa kohden?
-- Enkö minä sitten jää vaille yhteiskunnallista asemaa, nimeä? Onko se
siedettävää?
-- Minä en käsitä asioita sillä lailla, -- sanoi asianajaja. -- Me
koetamme saada aikaan sovinnolla tuomion, joka tekee tyhjäksi teidän
naima- ja kuolintodistuksenne, jotta te pääsisitte entisiin
oikeuksiinne. Vieläpä teidät, kreivi Ferraudin vaikutusvallan avulla,
merkitään armeijan luetteloon kenraaliksi, ja te saatte epäilemättä
eläkkeen.
-- Toimikaa vain sillä lailla, -- vastasi Chabert, -- luotan teihin
täydellisesti.
-- Lähetän teille asianajovaltakirjan allekirjoitettavaksenne, -- sanoi
Derville. -- Hyvästi ja pysykää rohkealla mielellä. Jos tarvitsette
rahaa, niin kääntykää minun puoleeni.
Chabert puristi kiihkeästi Dervillen kättä ja jäi seisomaan selin
seinää vasten nojautuen, jaksamatta saattaa häntä muulla lailla kuin
katseellaan. Kuten kaikki ihmiset, jotka vain vähän käsittävät
lainopillisia asioita, hän pelkäsi tätä odottamatonta taistelua.
Tämän neuvottelun aikana oli eräs kadulle asettunut mies, saadakseen
selville Dervillen poislähdön, useita kertoja kurkistanut ajoportin
toisen pylvään takaa ja lähestyi nyt häntä. Se oli vanha mies, puettuna
sinisiin liiveihin, valkeaan, poimutettuun mekkoon, sellaiseen kuin
oluenpanijatkin. Päässä hänellä oli hylkeennahkainen lakki. Hänen
kasvonsa olivat ruskeat, vaivaantuneet ja ryppyiset, mutta poskipäät
punottivat raskaasta työstä ja raittiista ilmasta.
-- Suokaa anteeksi, herra, -- sanoi hän Dervillelle, pysäyttäen hänet
tarttumalla hänen käsivarteensa, -- kun rohkenen puhutella teitä, mutta
arvelen, nähdessäni teidät, että olette meidän kenraalimme ystävä.
-- No niin, -- sanoi Derville -- missä suhteessa te sitten olette
häneen? Ja kuka te olette? -- kysyi epäluuloinen asianajaja.
-- Minä olen Louis Vergniaud, -- vastasi mies. -- Ja minulla olisi pari
sanaa sanottavana teille.
-- Tekö olette pannut eversti Chabertin asumaan sellaiseen huoneeseen?
-- Anteeksi, suokaa anteeksi, hänellä on talon paras kamari. Olisin
antanut hänelle omani, jos minulla olisi niitä ollut enemmän kuin yksi,
ja olisin itse nukkunut tallissa. Mies joka on kärsinyt niin paljon
kuin hän, joka opettaa tenavia lukemaan ja on kenraali, egyptiläinen ja
ensimäinen luutnantti, jonka alaisena minä olen palvellut... kuinkas
muuten! -- Kaikista meistä hän asuu parhaiten. Olen jakanut hänen
kanssaan kaiken, mitä minulla on. Onnettomuudeksi minulla ei ole ollut
paljoa, vain leipää, maitoa, munia. Mutta sota kuin sota! Kaikki lähtee
hyvästä sydämestä. Mutta hän on suututtanut meidät.
-- Hänkö?
-- Niin, herra, suututtanut, puhuakseni suoraan. Olen ryhtynyt
liikeyritykseen, mikä käy yli voimieni, sen hän kyllä näki. Se suututti
häntä, ja hän suki hevosta. Sanoin hänelle: "Mutta herra kenraali?" --
"Pyh!" sanoi hän, "minä en tahdo olla tyhjäntoimittaja. Olen oppinut
sukimaan hevosta jo vuosia sitten." -- Saadakseni rahaa navettani
hinnan maksamiseksi olin tunnustanut vekselin eräälle Grados-nimiselle
henkilölle. Tunnetteko häntä, herra?
-- Mutta, hyvä mies, minulla ei ole aikaa kuunnella teidän juttujanne.
Sanokaa ainoastaan, millä lailla eversti on teitä loukannut?
-- Hän on meitä loukannut yhtä varmasti kuin minä olen Louis Vergniaud,
ja vaimoni on itkenyt sen johdosta. Hän oli saanut kuulla naapureilta,
että meillä ei ollut penniäkään vekselimme lunastamiseksi. Tuo vanha
sotakarhu on, mitään sanomatta, koonnut kaiken, mitä te olette hänelle
antanut, hankkinut vekselin käsiinsä ja maksanut sen. Se oli oikea
kepponen! Ja minä kun vaimoineni tiesin, että hänellä ei ollut
tupakkaa, tuolla vanhalla raukalla, ja että hän siitä kärsi! Oh! nyt
hänellä on joka aamu sikaarinsa! Minä möisin vaikka itseni ennenkuin...
Ei, hän on loukannut meitä. No niin, haluaisin ehdottaa että te
lainaisitte minulle, ottaen huomioon, että hän on sanonut teitä kunnon
mieheksi, satakunnan écu'tâ, että voisimme teettää hänelle vaatteita ja
kalustaa hänen huoneensa. Hän on luullut vapauttavansa meidät velasta,
eikö totta? Mutta te huomaatte, että päinvastoin, tuo vanhus on
saattanut meidät velkaantumaan... ja loukannut meitä! Hänen ei olisi
pitänyt tehdä meille sitä kepposta. Hän on meitä loukannut, meitä
ystäviään! Kunnian miehen sanan kautta ja niin totta kuin nimeni on
Louis Vergniaud, menisin mieluummin palvelukseen kuin jättäisin
maksamatta teille tuon rahan...
Derville tarkasti meijeristiä, astui muutaman askeleen taaksepäin
nähdäkseen uudelleen talon, pihamaan, lantakasat, kaniinit, lapset.
"Totisesti minä uskon, että hyveelle on luonteenomaista olla olematta
rikas", -- hän sanoi itselleen.
-- No niin, sinä saat sata écu'tâ ja enemmänkin! Mutta minä en niitä
voi antaa, vaan eversti, joka kohta on kyllin rikas auttaakseen sinua.
Enkä minä tahdo riistää häneltä tätä iloa.
-- Tapahtuuko se piankin?
-- Tapahtuu kyllä.
-- Hyvä Jumala, kuinka vaimoni tuleekaan tyytyväiseksi!
Ja meijeristin parkkiintuneet kasvot näyttivät loistavan ilosta.
"Nyt", ajatteli Derville astuessaan ajoneuvoihinsa, "menkäämme
tapaamaan vastustajaamme. Älkäämme näyttäkö hänelle korttejamme, vaan
koettakaamme saada selville, millaiset lehdet hänellä on, voittaaksemme
pelin yhdellä ainoalla iskulla. Häntä täytyisi pelotella? Hän on
nainen. Mitä pelkäävät naiset eniten? Mutta naiset eivät pelkää muuta
kuin..."
Hän alkoi tutkia kreivittären asemaa ja vaipui sellaisiin mietteisiin,
joihin suuret valtiomiehet antautuvat laatiessaan suunnitelmiaan,
koettaessaan arvata vihollismaiden ministeristöjen salaisuuksia.
Eivätkö sitten asianajajat ole jonkinlaisia valtiomiehiä, joiden
tehtävänä on yksityisten asiain hoitaminen? Silmäys kreivi Ferraudin ja
hänen vaimonsa asemaan on tässä välttämätön, jotta voisimme ymmärtää
asianajajan taitavuuden.