Oletettu eversti jäi hetkeksi liikkumattomaksi ja hämmästyneeksi. Hänen
äärimäinen kurjuutensa oli hävittänyt hänestä kaiken uskon. Jos hän
tavoittelikin kiivaasti sotilaallista arvoaan, omaisuuttaan, omaa
itseään, niin hän totteli siinä kenties sitä selittämätöntä tunnetta,
joka itää kaikissa ihmisissä, jota saamme kiittää alkemistien
tutkimuksista, kunnianhimosta, astronomien ja fysiikan keksinnöistä,
kaikesta, mikä ajoi ihmistä avartamaan itseään tekojen ja ajatusten
avulla. Hänen ajatuksissaan minä ei ollut muuta kuin toisarvoinen asia,
samoin kuin menestyksen turhuus tai voiton tuottama huvi tulevat
rakkaammiksi pelurille kuin itse se esine, joka on pelissä.
Nuoren asianajajan sanat tuntuivat siis ihmeeltä tästä miehestä, jota
hänen vaimonsa, jota oikeus ja koko yhteiskuntarakenne oli kymmenen
vuoden ajan työntänyt luotaan. Löytää erään asianajajan toimistosta ne
kymmenen kultarahaa, jotka niin monet ihmiset ja niin monella eri
tavalla olivat häneltä niin kauvan kieltäneet! Eversti muistutti sitä
naista, joka, kun hänellä oli ollut kuumetta viisitoista vuotta, luuli
vaihtaneensa sairautta sinä päivänä, jolloin hän parani. On olemassa
iloja, joiden olemassaoloon me olemme lakanneet uskomasta, ne
yllättävät meidät, kuten ukon nuoli, ne tuhoavat meidät. Niinpä oli
mies-raukan kiitollisuus liian suuri hänen voidakseen ilmaista sitä
sanoilla. Pintapuolisista ihmisistä hän olisi näyttänyt kylmältä, mutta
Derville näki tässä hämmästyksessä rehellisyyden merkin. Veijari olisi
kyllä osannut pitää ääntä.
-- Mihinkäs minä taas tulinkaan? -- sanoi eversti lapsen tai sotilaan
naivisuudella, sillä usein on kunnon sotilaassa lasta ja lapsessa aina
sotilasta, semminkin Ranskassa.
-- Stuttgartiin. Te pääsitte vapaaksi vankilasta, -- vastasi
asianajaja.
-- Tunnetteko vaimoani? -- kysyi eversti.
-- Kyllä, -- vastasi Derville, nyökäyttäen päätään.
-- Millainen hän on?
-- Aina vain hurmaava.
Vanhus heilautti kättään ja näytti nielleen jonkin salaisen tuskan
vakavalla ja juhlallisella kohtaloonsa-alistumisella, mikä on ominaista
henkilöille, jotka taistelukentällä ovat tulen ja veren koettelemia. --
Hyvä herra, -- hän sanoi eräänlaisella hilpeydellä, sillä hän hengitti
taas, tuo eversti-rukka, hän nousi uudestaan haudastaan, hän oli juuri
sulattanut päältään lumipeitteen, mikä oli vaikeammin sulatettavissa
kuin se, joka kerran ennen oli jäädyttänyt hänen päätään, ja hän veti
sisäänsä ilmaa aivankuin olisi päässyt vapaaksi jostakin luolasta.
-- Hyvä herra, -- sanoi hän, -- jos minä olisin ollut kaunis
nuorukainen, niin mitään onnettomuutta ei olisi minulle tapahtunut.
Naiset uskovat miehiin, kun nämä höystävät lauseensa rakkaus-sanalla.
Silloin he rientävät, he tulevat ja menevät, tehden kaiken voitavansa,
he vehkeilevät, he vahvistavat asiat tosiksi, he tekevät vaikka mitä
sen hyväksi, joka heitä miellyttää. Kuinka minä olisin voinut herättää
jonkun naisen mielenkiinnon? Minun kasvoni olivat kuin sielumessu ja
minä olin puettuna _sans-culottin_ tapaan, muistutin pikemmin eskimoa
kuin ranskalaista, minä, jota ennen, v. 1799, pidettiin hienoista
keikareista kaikkein kauneimpana, minua, Chabertia, valtakunnan
kreiviä!
-- Niin, -- jatkoi Chabert, -- juuri sinä päivänä, jolloin minut
heitettiin kadulle kuin koira, tapasin sen kersantin, josta jo olen
teille puhunut. Sotatoverini nimi oli Boutin. Tuo mies parka ja minä
näytimme kurjimmalta hevoskoniparilta, mitä koskaan olin nähnyt.
Huomasin hänet kävelyllä. Mutta vaikka tunsinkin hänet, niin hänen oli
mahdotonta arvata, kuka minä olin. Me menimme yhdessä erääseen
kapakkaan. Kun siellä ilmaisin nimeni, niin Boutinin suu vääntyi niin
hirveään nauruun kuin huhmar, joka halkeaa. Hyvä herra, tämä iloisuus
tuotti minulle yhden kaikkein syvimmistä suruistani! Se ilmaisi minulle
suoraan, mikä muutos oli tapahtunut ulkomuodossani. Minua ei edes
tuntenut eräs halvimmista ja kiitollisimmista ystävistäni!
-- Kerran, -- jatkoi Chabert edelleen, -- pelastin Boutinin hengen,
mutta se oli ainoastaan hyvitys, jonka minä olin hänelle velkaa. Minun
ei tarvitse sanoa, miten hän oli tehnyt minulle tuon palveluksen. Se
tapahtui Ravennassa Italiassa. Talo, missä Boutin esti minut joutumasta
surman suuhun, ei ollut perin kunniallinen. Siihen aikaan en ollut
eversti, olin vain yksinkertainen ratsumies, kuten Boutinkin. Onneksi
tähän juttuun liittyi yksityisseikkoja, joita ei voinut tietää kukaan
muu kuin me kaksi. Ja kun minä palautin ne hänen mieleensä, niin hänen
epäluulonsa väheni! Sitten minä kerroin hänelle omituisten kokemuksieni
tarinan. Olivatpa sitten minun silmäni, minun ääneni, hän sanoi
minulle, omituisella tavalla muuttuneetkin; vaikkapa minulla ei
ollutkaan hiuksia, hampaita tai kulmakarvoja, ja vaikkapa minä olin
väritön kuin valkotautinen, hän lopultakin tunsi everstinsä
kerjäläisessä niiden tuhansien kysymysten jälkeen, joihin minä vastasin
voitollisesti. Hän kertoi minulle seikkailunsa, mitkä eivät olleet
vähemmän omituisia kuin minunkaan vaiheeni. Hän oli hiljan tullut
Kiinan rajoilta, jonka läpi hän oli pyrkinyt paetessaan Siperiasta. Hän
kertoi minulle Venäjän-retken surkeasta kohtalosta ja Napoleonin
ensimäisestä vallastaluopumisesta. Tämä uutinen oli yksi niitä, jotka
ovat tuottaneet minulle eniten tuskaa.
-- Me olimme, -- hän jatkoi kertomustaan, -- kaksi merkillistä
pirstaletta, kierittyämme ympäri maapallon kuin kivensirut, joita
tuulet valtamerillä huuhtelevat rannasta rantaan. Kahteen pekkaan me
olimme nähneet Egyptin, Syyrian, Espanjan, Venäjän, Hollannin, Saksan,
Italian, Dalmatian, Englannin, Kiinan, tattarien maan ja Siperian.
Puuttui ainoastaan se, että kumpikaan meistä ei ollut käynyt Intiassa
eikä Amerikassa! Lopulta Boutin, joka oli liikkuvampi kuin minä, otti
tehtäväkseen mennä niin pian kuin mahdollista Pariisiin, ilmoittamaan
vaimolleni, missä tilassa minä olin. Minä kirjoitin rouva Chabertille
hyvin seikkaperäisen kirjeen. Se oli neljäs, herra Derville! Jos
minulla olisi omaisia, niin kaikkea tätä ei olisi kenties tapahtunut.
Mutta, sanoakseni teille asian suoraan, minä olen vaivaistalon lapsia,
minä olen soturi, jonka perintöosana oli rohkeus, perheenä koko
maailma, isänmaana Ranska, ainoana suojelijana hyvä Jumala. Mutta minä
erehdyn! Minullahan on isä, keisari! Ah, jospa hän olisi elossa, tuo
kunnon mies! Jospa hän näkisi _Chabertinsa_, kuten hänellä oli tapana
sanoa, siinä tilassa, missä minä nyt olen, niin hän raivostuisi. Mutta
mitäs tehdä! Aurinkomme on laskenut, ja nyt me olemme kaikki vilussa.
Päällepäätteeksi poliittiset tapahtumat saattavat oikeuttaa minun
vaimoni vaikenemisen!
-- Boutin läksi matkalle, -- jatkoi Chabert, -- hyvin onnellisena.
Hänellä oli kaksi valkeata, hyvin hajotettua karhua, jotka hankkivat
hänelle toimeentulon. Minä en voinut seurata häntä, koska kipuni ei
sallinut minun vaeltaa pitkiä taipaleita. Minä itkin erotessani
hänestä, marssittuani ensin hänen ja hänen karhujensa kanssa niin kauan
kuin tilani salli. Karlsruhessa sain päähäni hermovaivan, mikä piti
minua vuoteenomana kuusi viikkoa, eräässä majatalossa! Minä en
pääsisi ollenkaan tarinani loppuun, jos kertoisin teille kaikki
kerjäläiselämäni vastoinkäymiset. Moraaliset kärsimykset, joiden
rinnalla kaikki fyysilliset kalpenevat, herättävät kumminkin vähemmän
sääliä, koska ne eivät ole ollenkaan näkyviä. Muistan itkeneeni erään
strassburgilaisen hienon talon edustalla, talon, missä kerran ennen
olin pannut toimeen pidot ja missä minulle ei annettu mitään, ei edes
leipäpalasta. Sovittuani Boutinin kanssa siitä tiestä, mitä minun piti
kulkea, poikkesin jokaiseen postitoimistoon kysymään, oliko sinne
tullut minulle kirjettä ja rahaa. Kuljin aina Pariisiin saakka
tapaamatta mitään. Miten paljon murhetta minun pitikään kestää? --
Boutin on kuollut, sanoin itselleni. Ja itse asiassa tuo mies-parka oli
kaatunutkin Waterloossa. Kuulin hänen kuolemastaan myöhemmin,
sattumalta. Epäilemättä hänen käyntinsä vaimoni luona oli jäänyt
tuloksettomaksi.
-- Vihdoin saavuin Pariisiin, samaan aikaan kuin kasakatkin. Minulle se
merkitsi tuskaa tuskan lisäksi. Nähdessäni venäläiset Ranskassa en enää
ajatellut sitä, että minulla ei ollut kenkiä jalassa eikä rahaa
taskussani. Niin, hyvä herra, vaatteeni olivat riekaleina. Ennen kuin
saavuin Pariisiin minun oli täytynyt yöpyä Clayen metsään. Yön viileys
aiheutti minulle tuntemattoman taudin, mikä valtasi minut kulkiessani
Saint-Martinin esikaupungin läpi. Vaivuin maahan melkein tajuttomana
erään rautakauppiaan ovella. Kun heräsin, niin olin eräässä Hôtel-Dieun
vuoteessa. Siellä viivyin riittävän onnellisena yhden kuukauden. Minut
ajettiin pian pois; minulla ei ollut rahaa, mutta olin terve ja minun
jalkani polkivat Pariisin hyvää katukiveä. Millä riemulla ja kiireellä
nyt meninkään Mont-Blancin kadulle, missä vaimoni kuului asuvan minun
omassa talossani! Mutta voi, Mont-Blancin kadusta oli tullut Chaussée
d'Antinin katu! Liioin en nähnyt taloanikaan, se oli myyty ja purettu.
Keinottelijat olivat rakentaneet useampia taloja minun puutarhaani. Kun
en tiennyt, että vaimoni oli naimisissa herra Ferraudin kanssa, niin en
voinut saada hänestä mitään selkoa. Viimein menin erään vanhan
asianajajan luokse, joka muinoin oli hoitanut asioitani, Ukko oli
kuollut, luovutettuaan asiakkaansa eräälle nuorelle miehelle. Suureksi
hämmästyksekseni sain tältä kuulla, miten tilojani hoidettiin, miten
raha-asiat olivat järjestetyt, miten vaimoni oli mennyt uusiin
naimisiin ja saanut kaksi lasta. Kun sanoin hänelle olevani eversti
Chabert, niin hän rähähti niin äänekkääseen nauruun, että jätin hänet
tekemättä pienimpiäkään huomautuksia. Stuttgartissa osakseni tullut
kohtelu sai minut ajattelemaan Charentonin mielisairaalaa, ja päätin
toimia viisaasti. Saatuani tietää vaimoni asunnon, ohjasin tieni sinne,
täynnä toivoa. No niin, -- sanoi eversti, tehden raivoisan liikkeen, --
minua ei otettu vastaan, kun esiinnyin salanimellä, ja kun esiinnyin
omalla niinelläni, niin minulta kiellettiin pääsy koko taloon.
-- Nähdessäni kreivittären palaavan tanssiaisista tai teatterista
vietin kokonaisia öitä painautuneena hänen ajoveräjänsä pylvästä
vasten. Katseeni tunkeutui noihin ajoneuvoihin, mitkä kiitivät ohitseni
salaman nopeudella, ja näin vilahdukselta sen naisen, joka kuului
minulle eikä kuitenkaan ollut enää omani!
-- Oh, siitä päivästä lähtien olen hautonut kostoa! -- huudahti vanhus
kaiuttomalla äänellä, ponnahtaen pystyyn Dervillen edessä. -- Vaimoni
tietää, että olen olemassa, hän on saanut minulta, paluuni jälkeen,
kaksi kirjettä, jotka itse olen kirjoittanut. Hän ei enää rakasta
minua! En tiedä, rakastanko vai inhoanko häntä! Kaipaan häntä ja kiroaa
häntä vuorotellen. Omaisuudestaan ja onnestaan hän saa kiittää minua,
mutta hän ei ole toimittanut minulle pienintäkään apua! Välistä en
tiedä, mitä minusta tulee!
Sanottuaan tämän vanha sotilas vaipui uudestaan tuoliinsa ja tuli
liikkumattomaksi. Derville pysyi vaiti, tarkastellen asiakastaan.
-- Asia on vakava, -- sanoi hän viimein koneellisesti. -- Vaikkapa
olettaisimmekin, että asiapaperit, jotka ovat Heilsbergissä, olisivat
päteviä, minusta ei näytä ollenkaan todistetulta, että voisimme voittaa
suoraa päätä. Juttu tulee joutumaan perättäin kolmeen eri oikeuteen.
Minun täytyy harkita tätä asiaa levännein aivoin, sillä se on aivan
eriskummainen.
-- Oh, -- vastasi eversti kylmästi, kohottaen ylpeällä liikkeellä
päätään, -- jos joudun tappiolle, niin osaan kuolla, mutta en yksinäni.
Heikko vanhus oli kadonnut. Toimitarmoisen miehen silmät säihkyivät
intohimon ja koston kipinöitä.
-- Täytyy kenties tehdä myönnytyksiä, -- sanoi asianajaja.
-- Tehdä myönnytyksiä! -- toisti eversti Chabert. -- Olenko minä
kuollut vai elänkö minä?
-- Hyvä herra, -- vastasi asianajaja, -- toivon, että seuraatte
neuvoani. Otan asianne omakseni. Te tulette pian huomaamaan, millä
mielenkiinnolla minä tartun asiaanne, jollaista tuskin tunnetaan koko
oikeuden historiassa. Tällä hetkellä minä annan teille kirjeen
viedäksenne sen notaarilleni, joka kuittaustanne vastaan jättää teille
viisikymmentä frangia aina kymmenen päivän kuluttua. Teille ei olisi
mukavata tulla täältä hakemaan apua. Jos te olette eversti Chabert,
niin teidän ei pidä olla kenenkään armoilla. Tulen pitämään näitä
ennakkomaksuja lainana. Teillä on voitettavana takaisin maatiloja, te
olette rikas.
Tämä viimeinen hienotuntoisuus sai kyyneleet herahtamaan vanhuksen
silmiin. Derville nousi äkisti, sillä kenties ei kuulunut tapoihin,
että asianajaja näyttäisi liikutetulta. Hän meni sisähuoneisiin, mistä
hän palasi sinetöimättömän kirjeen kera, jonka jätti kreivi
Chabertille. Pidellessään sitä sormiensa välissä miesrukka tunsi kaksi
kultarahaa paperin lävitse.
-- Saisinko minä kuulla teiltä kysymyksessä olevan kaupungin ja
kuningaskunnan nimet sekä kuvauksen mainitsemistanne asiapapereista? --
sanoi asianajaja.
Eversti saneli selostuksen tarkistaen paikannimien oikeinkirjoituksen.
Sitten hän tarttui hattuunsa toisella kädellään, katsahti Dervilleen,
ojensi hänelle toisen kätensä, känsäisen käden, ja sanoi hänelle
koruttomalla äänellä: Hyvä herra, keisarin jälkeen te olette se mies,
jolle minä olen suurimmassa kiitollisuuden velassa! Te olette kunnon
mies.
Asianajaja puristi everstin kättä, saattoi hänet portaille asti ja
valaisi hänen tietään.
-- Boucard, -- sanoi Derville pääkirjurilleen, -- kuulin juuri jutun,
mikä tulee minulle kenties maksamaan kaksikymmentäviisi louisia. Jos ne
minulta peijataan, niin en kadu rahojeni menetystä, sillä silloin olen
saanut nähdä aikakautemme taitavimman huvinäytelmän.
Kun eversti oli joutunut kadulle ja erään katulyhdyn luo, niin hän otti
kirjeen sisältä ne kaksi kultarahaa, jotka asianajaja oli hänelle
antanut, ja katseli niitä hetken valossa. Hän näki kultaa ensi kerran
yhdeksään vuoteen.
-- Minä voin siis polttaa sikaareja! -- hän sanoi itsekseen.