Kello yksi yöllä otaksuttu eversti Chabert tuli kolkuttamaan herra
Dervillen ovelle, joka toimi asianajajana Soinen piirin alioikeudessa.
Ovenvartija ilmoitti hänelle, että herra Derville ei ollut vielä
saapunut kotiin. Vanhus vetosi sovittuun kohtaukseen ja nousi tuon
kuuluisan lakimiehen asuntoon, lakimiehen, jota nuoruudestaan
huolimatta pidettiin yhtenä kaikkein terävimmistä päistä koko
Pariisissa.
Soitettuaan tuo epäluuloinen neuvonkysyjä ei ollut suinkaan vähässä
määrässä hämmästynyt, nähdessään ensimäisen apulaisen lajittelemassa
sopivaan järjestykseen isäntänsä ruokasalin pöydälle lukuisia
asiakirjavihkoja, joitten piti huomenna "tulla esiin". Apulainen, joka
oli yhtä hämmästynyt, tervehti everstiä kehottaen häntä istuutumaan,
mitä kehotusta neuvonkysyjä myöskin noudatti.
-- Vakuutan teille, hyvä herra, että luulin teidän eilen laskeneen
leikkiä määrätessänne neuvottelua varten näin myöhäisen hetken, --
sanoi vanhus teeskennellen iloisuutta sortuneen miehen tavoin, joka
koettaa hymyillä.
-- Apulaiset laskivat leikkiä ja puhuivat totta samalla kertaa, --
selitti pääkirjuri jatkaen työtään. -- Herra Derville on valinnut tämän
ajan tutkiakseen asiansa, arvioidakseen edellytykset, määrätäkseen
niiden ajotavan ja sommitellakseen puolustukset. Hänen suunnaton älynsä
on vapaampi tällä hetkellä, ainoalla, jolloin hän voi saada
hiljaisuutta ja rauhaa, mikä on välttämätöntä hyvien ajatusten
synnyttämiseksi. Siitä saakka kun hän on ollut asianajajana te olette
kolmas esimerkki neuvottelusta näin öiseen aikaan.
-- Saavuttuaan kotiin isäntä keskustelee jokaisesta asiasta, lukee
kaikki, kuluttaa kenties neljä, viisi tuntia työssään, sitten soittaa
minua ja selittää minulle aikomuksensa. Aamulla, kello kymmenestä
kahteen, hän kuuntelee asiakkaitaan, sitten hän käyttää lopun päivää
sovittuihin kohtauksiin, illalla hän menee seurapiireihin,
säilyttääkseen siellä suhteensa. Ei ole tosiaankaan muuta kuin yö,
jolloin hän voi syventyä juttuihinsa, tutkia lakikirjan asevarastoja ja
tehdä taistelusuunnitelmansa. Hän ei halua hävitä yhdessäkään jutussa,
hän rakastaa ammattiaan. Hän ei ota, ammattiveljiensä tavoin, ajaakseen
kaikenlaisia asioita. Siinä on hänen elämänsä, mikä on erikoisen
toimeliasta. Ja siten ansaitsee hän myöskin paljon rahaa.
Kuunnellessaan tätä selitystä vanhus pysyi äänettömänä, ja hänen
eriskummaiset piirteensä saivat ilmeen, josta puuttui kaikki ymmärrys
niin täydellisesti, että apulainen, katsahdettuaan häneen, jätti hänet
rauhaan.
Muutamia minuutteja myöhemmin Derville saapui kotiin, juhlapuvussa;
hänen pääkirjurinsa avasi oven ja ryhtyi lopettamaan asiapaperivihkojen
järjestämistä.
Nuori asianajaja jäi hetkeksi hämmästyksiin havaitessaan hämärässä
omituisen asiakkaan, joka odotti häntä. Eversti Chabert pysyi yhtä
liikkumattomana kuin Curtiuksen kokoelman vahakuvat, joita katsomaan
Godeschal olisi halunnut viedä toverinsa. Tämä liikkumattomuus ei olisi
kenties ollut mikään hämmästyksen aihe, jollei se olisi täydentänyt
sitä yliluonnollista kuvaa, minkä sai koko hänen olennostaan. Vanha
sotilas oli kuiva ja laiha. Hänen otsansa, joka tarkoituksellisesti oli
kätketty sileäksikammatun tekotukan alle, sai hänet näyttämään jonkun
verran salaperäiseltä. Hänen silmänsä näyttivät jonkunlaisen
läpinäkyvän kelmun peittämiltä; te olisitte verranneet niitä likaisiin
helmiäisiin, jonka siniseen vivahtavat heijastukset väikkyivät
kynttilän valossa. Hänen kalpeat, lyijynharmaat kasvonsa, jotka olivat
yhtä laihat kuin veitsen lape, jos sellainen rahvaanomainen sanontatapa
sallitaan, näyttivät kuolleilta. Hänen kaulaansa kiristi huono, musta
silkkinen kravatti.
Tämän vaaterievun tumman reunan alapuolella Chabertin ruumis oli niin
täydellisesti pimeyden peitossa, että hyvällä mielikuvituksella
varustettu ihminen olisi voinut pitää tuota vanhaa päätä jonakin
sattuman synnyttämänä varjokuvana tai Rembrandtin tekemänä
kehyksettömänä muotokuvana. Vanhuksen otsaa peittävän hatun reunat
loivat mustan juovan kasvojen yläosaan. Tämä eriskummainen vaikutus,
vaikkakin luonnollinen, sai näkyviin, vastakohtaisuuden vuoksi, näiden
ruumismaisten kasvojen kalmankalpeat rypyt, kylmät koukerot ja
värittömän tunnun ja liikunnon puute ruumiissa, kaiken lämmön puute
katseessa sopi yhteen tietyn, surullisen mielipuolenilmeen kanssa, kun
siihen liittyi sellaisia alentavia tuntomerkkejä, jotka ovat kuvaavia
tylsämielisyydelle. Kaikki tämä teki nämä kasvot niin sanomattoman
surkeiksi, että mitkään inhimilliset sanat eivät pysty sitä
ilmaisemaan.
Mutta havaintojen tekijä, ja erittäinkin lakimies, olisi saattanut
huomata tässä kovan onnen kolhimassa miehessä syvän surunkin merkkejä,
jälkiä huolista, jotka olivat kuluttaneet hänen kasvonsa samalla lailla
kuin pilvistä hienolle marmoriveistokselle putoilevat vesipisarat
lopulta kalvavat pois sen piirteet. Lääkäri, kirjailija, tuomari olisi
aavistanut kokonaisen draaman katsellessaan tätä äärimmäisen kauhun
kuvaa. Sen vähin ansio oli siinä, että se muistutti niitä
mielikuvituksen tuotteita, joita maalarit huvikseen piirtelevät
valopainokiviensä kulmiin jutellessaan ystäviensä kanssa.
Nähdessään asianajajan tuntematon säpsähti kouristuksenomaisesti kuten
runoilijat silloin kun odottamaton ääni häiritsee heidän hedelmällistä
haaveiluansa keskellä yötä ja hiljaisuutta. Vanhus otti nopeasti hatun
päästään ja nousi kumartaakseen nuorelle miehelle. Kun nahka, joka
verhosi hänen hattunsa sisäpuolta, oli epäilemättä hyvin rasvainen,
niin hänen tekotukkansa jäi siihen kiinni vanhuksen sitä huomaamatta.
Tällöin jäi nähtäväksi hänen paljas pääkallonsa, jota rumensi hirveä
arpi, mikä alkoi takaraivosta ja päättyi oikean silmän päälle, kohoten
kaikkialla suurena, silmiinpistävänä saumana. Tämän likaisen tekotukan
äkkinäinen poistaminen, jota mies-rukka piti haavansa peittämiseksi, ei
herättänyt noissa nuorissa lakimiehissä mitään naurun halua, siksi
hirveännäköinen tuo halaistu kallo oli. Ensimäinen ajatus, jonka tämän
haavan näkeminen synnytti, oli se, että äly oli sen kautta paennut
pois.
-- Jos hän ei ole eversti Chabert, niin on hän ainakin urhea sotakarhu!
-- tuumi Boucard.
-- Hyvä herra, -- sanoi hänelle Derville, -- ketä minulla on kunnia
puhutella?
-- Eversti Chabertiä.
-- Ketä Chabertiä?
-- Häntä, joka sai surmansa Eylaussa, vastasi vanhus.
Kuullessaan tämän omituisen lauseen apulainen ja asianajaja vaihtoivat
keskenään silmäyksen, joka merkitsi: -- Hän on hullu!
-- Arvoisa herra, -- tarttui eversti uudestaan puheeseen, -- minä en
haluaisi ilmaista olosuhteitteni salaisuutta muille kuin teille.
Eräs mainitsemisen arvoinen seikka on asianajajain luonteenomainen
pelkäämättömyys. Johtuneeko se sitten tottumuksesta ottaa vastaan suuri
joukko ihmisiä, tai siitä, että he syvästi tuntevat lain heille
tuottaman turvan, taikka luottamuksesta omaan tehtäväänsä, he menevät
kaikkialle pelkäämättä mitään, niinkuin papit ja lääkärit. Derville
antoi merkin Boucardille, joka poistui.
-- Hyvä herra, -- tarttui asianajaja puheeseen, -- päivisin en ole niin
tarkka ajastani, mutta yöllä ovat minuutit minulle kalliita. Näin ollen
olkaa puheessanne lyhyt ja täsmällinen. Käykää asiaan liioitta
poikkeamisitta. Kysyn itse teiltä niitä selvityksiä, jotka minusta
näyttävät välttämättömiltä. Puhukaa.
Pyydettyään outoa asiakastaan istuutumaan nuori mies istuutui itse
pöydän eteen, mutta, samalla kun kiinnitti kaiken huomionsa
eversti-vainajan puheeseen, hän selaili asiakirjavihkojaan.
-- Arvoisa herra, -- sanoi vainaja, -- kenties te tiedätte, että minä
komensin ratsuväkirykmenttiä Eylaun luona. Minusta oli suurta apua sen
kuuluisan hyökkäyksen menestykselle, jonka Murat teki, ja joka
ratkaisevasti vaikutti voiton saavuttamiseen. Minun onnettomuudekseni
kuolemani on historiallinen tosiasia, kuten on mainittuna _Voitoissa ja
Valloituksissa_, missä se on kerrottuna yksityiskohdittain.
-- Me tunkeuduimme kolmen venäläisen puolustuslinjan läpi, ja kun ne
sulkeutuivat uudestaan, meidän täytyi murtautua uudelleen läpi, mutta
päinvastaisessa järjestyksessä. Sillä hetkellä, kun me lähestyimme
keisaria, hajotettuamme venäläiset, minä kohtasin vihollisen
ratsuparven. Minä ryntäsin noita itsepintaisia ihmisiä vastaan. Kaksi
venäläistä upseeria, oikeita jättiläisiä, kävi yhdessä minun kimppuuni.
Toinen heistä iski minua päähän miekalla, ja se halkaisi kaikki,
vieläpä mustan silkkimyssynkin, joka oli ihoa vasten päässäni, ja teki
syvän haavan kallooni.
-- Putosin hevosen selästä. Murat riensi avukseni, ratsasti minun
ruumiini ylitse, hän ja koko hänen väkensä, viisitoista sataa miestä,
jollei enemmänkin. Kuolemani ilmoitettiin keisarille, joka,
järkevyyssyistä (hän piti minusta, tuo keisari) halusi tietää, eikö
olisi ollut mitään keinoa pelastaa sitä miestä, jota hän sai kiittää
tästä voimakkaasta hyökkäyksestä. Hän lähetti kaksi kirurgia etsimään
ja tuomaan minut kenttäsairaalaan sanoen heille, kenties liian
huolettomasti, sillä hänellä oli kiire: "Menkää katsomaan, onko minun
Chabert-raukkani vielä elossa." Nuo haavurin kirotut, jotka tapasivat
minut ruhjottuna kahden rykmentin hevosten jaloissa, jättivät
epäilemättä koettamatta valtimoani ja sanoivat, että olin kuollut.
Virallinen todistus kuolemastani laadittiin luultavasti niiden ohjeiden
mukaan, jotka sotalaissa on säädetty.
Kuullessaan asiakkaansa ilmaisevan ajatuksensa täysin selväjärkisesti
ja esittävän tapahtumat perin todennäköisiksi, joskin kummallisiksi,
nuori asianajaja lakkasi selailemasta asiakirjavihkojaan, asetti
vasemman kyynärpään pöydälle, vei käden otsalleen ja katsoi kiinteästi
everstiin.
-- Tiedättekö, -- sanoi hän Chabertille keskeyttäen hänet, -- että minä
olen kreivitär Ferraudin, eversti Chabertin lesken asianajaja?
-- Minun vaimoni! Tiedän sen kyliä, hyvä herra. Niinpä sadan
hyödyttömän käynnin jälkeen lakimiesten puheilla, jotka kaikki ovat
luulleet minua hulluksi, olen päättänyt tulla teitä tapaamaan. Puhun
myöhemmin teille onnettomuuksistani. Sallikaa minun ensin esittää
teille tosiasiat, selittää teille pikemmin, miten tässä on täytynyt
käydä, kuin miten asiat ovat tapahtuneet. Eräät asianhaarat, joita ei
voi tietää kukaan muu kuin taivaallinen isämme, pakoittavat minut
esittämään monet niistä olettamuksina. Siis, arvoisa herra, saamani
haavat ovat luultavasti aiheuttaneet minussa jäykkäkouristuksen, tai
saattaneet minut tilaan, joka muistuttaa, luullakseni, kangistustautia.
Mitenkä muutoin voitaisiin käsittää, että minut oli, sotatapojen
mukaisesti, riisuttu ja heitetty sotilaskuoppaan niiden toimesta,
joiden tehtävänä oli haudata kuolleet!
-- Sallikaa minun tässä esittää, -- jatkoi eversti, -- eräs pikku
seikka, jota minä en ole voinut saada selville ennen kuin tapahtuman
jälkeen, jota hyvinkin on voitu nimittää minun kuolemakseni. Olen
kohdannut, vuonna 1814, Stuttgartissa, rykmentin entisen kersantin.
Tämä kelpo mies, ainoa, joka on tahtonut tuntea minut ja josta puhun
teille aivan heti, selitti säilymiseni sanomalla minulle, että hevoseni
oli saanut luodin sisuksiinsa samalla hetkellä, jolloin minäkin olin
haavoittunut. Hevonen ja ratsumies olivat siis kaatuneet yhteen riviin.
Kaatuessani, tapahtui se sitten joko oikealle tai vasemmalle puolelle,
olin epäilemättä joutunut hevosen alle, jonka ruumis suojeli minua
hevosten survomiselta ja luodeilta.
-- Kun tulin tajuihini, niin olin sellaisessa tilassa ja sellaisessa
ilmapiirissä, josta en voisi antaa teille täyttä kuvaa, vaikka
selittäisin sitä teille huomiseen asti. Se vähäinen ilma, jota saatoin
hengittää, oli saastaista. Halusin liikuttaa itseäni, mutta minulla ei
ollut tilaa. Avatessani silmäni en nähnyt mitään. Kaikkein uhkaavinta
oli ilman puute, mikä selvimmin valaisi minulle tilanteeni. Käsitin,
että sinne, missä olin, ei virrannut yhtään raitista ilmaa, ja että
kuolisin. Tämä ajatus haihdutti kokonaan sen sanoin selittämättömän
kivun, jonka johdosta minä olin herännyt. Korvani soivat ankarasti.
Kuulin tai luulin kuulevani, mitään en voi väittää varmasti,
voihkimista, mikä läksi siitä ruumismaailmasta, jonka keskellä makasin.
Muutamina öinä luulen vielä kuulevani tukahdutettuja huokauksia,
vaikkakaan en muista hyvin sitä aikaa, vaikkakin muistelmani ovat hyvin
sekavia, huolimatta niistä kärsimyksen tunteista, jotka olivat paljon
syvempiä kuin ne, joita kohtalo pani minut kokemaan ja jotka ovat
hämmentäneet ajatukseni.
-- Mutta, -- jatkoi edelleen eversti, -- jotakin vielä hirveämpää kuin
huudot oli olemassa, hiljaisuus, jollaista en ollut koskaan ennen
tavannut, oikea haudan hiljaisuus. Viimein, kohotettuani käteni ja
tunnusteltuani kuolleita, keksin tyhjän paikan pääni ja sen yläpuolella
olevan ihmisruumiin välillä. Saatoin siis mitata minulle sattumalta
jääneen tilan, minkä aihe oli minulle tuntematon. Näytti siltä,
että, huolimattomuuden vuoksi tai kiireen tähden, millä meidät oli
heitetty sikin sokin, kaksi ruumista oli joutunut ristikkäin minun
yläpuolellani, sellaiseen kulmaan, mihin kaksi korttia jää, kun lapsi
rakentaa korttilinnan perustaa. Hapuillen ympärilleni nopeasti, sillä
syytä ei ollut vitkastella, tapasin onnekseni irtonaisen käsivarren,
oikean Herkuleen käsivarren, hyvän luun, jonka avulla minä pelastuin.
Ilman tätä odottamatonta apua olisin joutunut hukkaan. Mutta nyt aloin
vaivalla -- voitte hyvin käsittää sen -- raivata itselleni tietä
ruumiiden läpi, jotka eroittivat minut meidän päällemme epäilemättä
heitetystä maakerroksesta. Sanon meidän, aivankuin siellä olisi ollut
muitakin eläviä! Minä tein lujasti työtä, sillä, arvoisa herra, tässä
minä nyt olen! Mutta vielä tänäänkään en tiedä, miten sain puhkaistuksi
sen lihapeitteen, joka asetti esteen elämän ja minun välilleni. Te
voinette sanoa, että minulla oli kolme kättä! Tuo vääntökanki, jota
minä käytin taitavasti, hankki minulle aina hieman ilmaa ruumiiden
välitse, jotka raivasin tieltäni, ja hengitin säästäväisesti. Viimein
näin päivänvalon, mutta lumen läpi, herra Derville!
-- Sillä hetkellä, -- jatkoi taas eversti, -- huomasin, että pääni oli
puhkaistu. Onneksi toki vereni, tovereitteni veri tai kenties myöskin
hevoseni ruhjoutunut nahka oli hyytyessään peittänyt haavan
jonkinlaisella luonnon laastarilla. Tästä haavani peitteestä huolimatta
menin tainnoksiin, kun kalloni taas joutui kosketuksiin lumen kanssa.
Kuitenkin, kun se vähäinen lämpö, mikä minussa vielä oli jäljellä, oli
sulattanut lumen ympärilläni, havaitsin olevani, tultuani tajuihini,
keskellä pientä aukkoa, josta huusin niin kauan kuin jaksoin. Mutta
silloin aurinko nousi ja minulla oli siis hyvin vähän mahdollisuutta
saada ääneni kuulluksi. Mahtoiko jo olla ihmisiä kedolla? Ponnahdin
ylös, käyttämällä pontimena jalkojani, joiden tukipisteinä oli noiden
ruumiitten vahvoja rintakehiä. Voitte ymmärtää, että sellaisella
hetkellä ei voinut tulla kysymykseenkään sanoa heille: Kunniaa
onnettomalle rohkeudelle! Lyhyesti sanoen, saatuani kauan murheekseni
nähdä, jos tämä sana ollenkaan pystyy ilmaisemaan raivoani, niin juuri,
kauan, miten kirotut saksalaiset pötkivät tiehensä kuullessaan äänen
tulevan sieltä, missä he eivät äkänneet ketään ihmistä, minut kaivoi
vihdoin viimein maasta eräs vaimo, joka oli kyllin rohkea tai kylliksi
utelias lähestyäkseen päätäni, kun se näytti sienen tavoin pistäytyvän
maasta. Tuo nainen meni hakemaan miehensä, ja yhdessä he sitten
kuljettivat minut kurjaan hökkeliinsä.
-- Näyttää siltä, että minut valtasi uudestaan kangistustauti, jos
sallitte minun tällä sanalla kuvata tilaa, josta minulla ei ole mitään
käsitystä, mutta jonka oletan olleen, isäntäväkeni selittelyn
perusteella, tuon taudin seurauksena. Kuusi viikkoa hoipuin elämän ja
kuoleman välillä, puhumatta mitään tai ajattelematta mitään puhuessani.
Viimein isäntäväkeni toimitti minut Heilsbergin sairashuoneeseen. Te
käsitätte, että minä olin noussut ylös haudasta yhtä alastomana kuin
äitini kohdusta, sillä lailla, että kun kuusi kuukautta myöhemmin
muistin olevani eversti Chabert ja saatuani järkeni takaisin tahdoin
saada hoitajani osoittamaan minulle suurempaa kunniaa kuin jollekin
köyhälle vaivaiselle, kaikki minun huonetoverini alkoivat nauraa.
Mutta onnekseni lääkäri oli luvannut vastata parantumisestani,
itserakkaudesta, vaikkei luonnollisesti osoittanut mitään mielenkiintoa
sairasta kohtaan. Kun puhuin hänelle johdonmukaisesti elostani ja
olostani, niin tuo kunnon mies, Sparchmann nimeltään, antoi vahvistaa
todeksi, maansa oikeudellisten muotojen mukaisesti, sen ihmeellisen
tavan, millä minä olin noussut haudasta, sen päivän ja hetken, jolloin
hyväntekijättäreni ja hänen miehensä olivat löytäneet minut, ja haavani
tarkan aseman, liittäen näihin erilaisiin pöytäkirjoihin kuvauksen
ulkonäöstäni.
-- Niin, herra Derville, -- jatkoi eversti, -- minulla ei ole näitä
tärkeitä papereita eikä liioin sitä lausuntoa, jonka annoin eräälle
Heilsbergin notaarille, todistaakseni olevani se mikä olen. Siitä
päivästä lähtien, kun sotatapahtumat karkottivat minut sanotusta
kaupungista, olen yhtä mittaa harhaillut maankiertäjän tavoin, kerjäten
leipäni ja saaden osakseni hullun kohtelun, jos olen kertonut
seikkailuni, löytämättä, saamatta tai ansaitsematta viittä penniä
voidakseni hankkia asiakirjat, jotka voisivat todistaa sanani ja
saattaa minut jälleen omaan seurapiiriini. Usein kipuni ovat
pidättäneet minua kokonaisia puolivuosia jossakin pienessä kaupungissa,
missä ranskalaisesta sairaasta on pidetty huolta kaikella lailla, mutta
missä hänelle on naurettu vasten naamaa, niin pian kuin hän on sanonut
olevansa eversti Chabert. Pitkän aikaa nämä epäilykset ja naurut
saattoivat minut raivoon, mikä tuotti minulle vahinkoa, vieläpä
aiheutti senkin, että minut suljettiin houruinhuoneeseen Stuttgartissa.
Voittehan päätellä minun tarinastani, että riittäviä syitä olikin
olemassa panna ihminen telkien taakse!
-- Kahden vankeusvuoden jälkeen, jotka minun täytyi kestää, ja jona
aikana olin kuullut vartijani tuhansia kertoja sanovan: "Kas tuossa on
mies-rukka, joka luulee olevansa eversti Chabert!" ihmisille, jotka
vastasivat: "Voi mies-parkaa!" tulin vakuutetuksi omituisen seikkailuni
mahdottomuudesta, muutuin surulliseksi, alistuin kohtalooni, rauhoituin
ja lupasin olla sanomatta itseäni eversti Chabertiksi, voidakseni siten
päästä pois vankilasta ja nähdäkseni jälleen Ranskan. Oh, minulla oli
sellainen kiihko nähdä jälleen Pariisi, että en voinut...
Lopettamatta lausettaan eversti Chabert vaipui syviin mietteisiin,
joita kohtaan Derville tunsi kunnioitusta.
--- Eräänä kauniina päivänä, -- jatkoi taas asiakas, -- eräänä
kevätpäivänä minut päästettiin vapaalle jalalle ja minulle annettiin
kymmenen thaleria muka siksi, että puhuin järkevästi kaikista asioista
ja että en enää sanonut itseäni eversti Chabertiksi. Vakuutan, että
siihen aikaan, ja ajoittain vielä tänäänkin, nimeni tuntui minusta
vastenmieliseltä. En haluaisi olla oma itseni. Oikeuksieni tunto tappaa
minut. Jos sairauteni olisi riistänyt minulta muiston aikaisemmasta
olemassaolostani, niin olisin ollut onnellinen! Olisin ryhtynyt
sotapalvelukseen minkä nimisenä tahansa. Ja kuka tietää, vaikka minusta
olisi tullut Itävallan tai Venäjän sotamarski!
-- Hyvä herra, -- sanoi asianajaja, -- te hämmennätte kaikki
ajatukseni. Luulen näkeväni unta kuunnellessani teitä. Pyydän teitä
pysähtymään hetkiseksi.
-- Te olette, -- sanoi eversti ilmeeltään surullisena, te olette ainoa
ihminen, joka on kuunnellut minua kärsivällisesti. Kukaan lakimies ei
ole halunnut lainata minulle kymmentä napoleonia, jotta olisin voinut
tuottaa Saksasta tarvittavat asiapaperit, pannakseni juttuni alulle...
-- Minkä jutun? -- sanoi asianajaja, joka unhoitti asiakkaansa
surullisen tilanteen kuunnellessaan kertomusta hänen menneistä
kärsimyksistään.
-- Mutta, hyvä herra, eikö sitten kreivitär Ferraud ole vaimoni? Hän
nostaa vuosittain kolmekymmentätuhatta livreä korkoja, mitkä kuuluvat
minulle, eikä tahdo antaa minulle penniäkään. Kun puhun näistä asioista
asianajajille, järkeville miehille, kun minä, joka olen kerjäläinen,
esitän nostettavaksi jutun kreiviä ja kreivitärtä vastaan, kun minä,
joka olen kuollut, nousen kuolin-, vihkimä- ja kastetodistuksia
vastaan, niin he osoittavat minut ovelle, heidän luonteestaan riippuen
joko kylmällä kohteliaisuudella, jonka avulla te osaatte vapautua
jostakin köyhästä raukasta, tai sitten karkeasti, kuten henkilöt, jotka
luulevat kohdanneensa käräjöitsijän tai hullun. Olen ollut haudattuna
kuolleitten alle, mutta nyt olen haudattuna elävien alle, asiapaperien
alle, asianhaarojen alle, koko yhteiskunnan alle, joka tahtoo lähettää
minut takaisin maan poveen!
-- Olkaa hyvä ja jatkakaa nyt kertomustanne, hyvä herra, -- sanoi
asianajaja.
-- Olkaa hyvä ja jatkakaa! -- huudahti vanhus tarttuen nuoren miehen
käteen. -- Siinä on ensimäinen kohtelias lause, minkä olen kuullut
senjälkeen...
Eversti itki. Kiitollisuus tukahutti hänen äänensä. Tuo läpitunkeva ja
sanomaton kaunopuheisuus, mikä sisältyy katseeseen, liikkeeseen,
vieläpä äänettömyyteenkin, sai lopulta Dervillen vakuutetuksi ja
liikutti häntä syvästi.
-- Kuulkaapas, -- hän sanoi asiakkaalleen, -- olen tänä iltana
voittanut pelissä kolmesataa frangia; tästä summasta voin hyvinkin
käyttää puolet yhden ihmisen onnellistamiseksi. Aloitan tiedustelut ja
välttämättömät tutkimukset saadakseni ne asiapaperit, joista te
puhuitte, ja niiden saapumiseen asti annan teille viisi frangia
päivittäin. Jos te olette eversti Chabert, niin te annatte anteeksi
lainan pienuuden, siksi, että sen antaja on nuori mies, joka saa itse
ponnistella omaisuuden keräämisessä. Jatkakaa!