I.

-- _Kas niin_, siinäpä on taas tuo meidän vanha kuskinkauhtanamme!

Näin huudahti eräs asianajajan apulainen, sitä lajia, jota

lakiasiaintoimistoissa nimitetään _katuojan harppojiksi_. Hän nakersi

parastaikaa hyvällä ruokahalulla leivänpalasta, mistä otti murusen,

hieraisi sen pieneksi palloksi ja singahutti iloisesti ulos

ilma-aukosta ikkunassa, jota vastaan hän nojasi. Hyvin tähdättynä

pallonen ponnahti melkein ikkunaristikon tasalle, kosketettuaan ensin

erään tuntemattoman hattuun, joka astui pihamaan poikki, Vivienne

kadulla, missä herra Derville, asianajaja, asui.

-- Kas niin, Simonnin, älä tee kujeita ihmisille, taikka ajan sinut

ovesta ulos. Hitto vieköön, olipa asiallinen kuinka köyhä hyvänsä,

ihminen hän on aina sentään, -- sanoi pääkirjuri, keskeyttäen

kustannusarvion yhteenlaskemisen.

Katuojan-harppoja on tavallisesti, kuten Simonninkin,

kolmen-neljäntoista vuotias poika. Kaikissa asianajotoimistoissa hän on

pääkirjurin erikoisen ylivallan alaisena ja saa nähdä vaivaa tämän

asioista ja rakkauskirjeistä, kuljetellessaan asiapapereita virastojen

vahtimestareille ja anomuksia raastupaan. Tavoiltaan hän kuuluu

Pariisin katupoikiin, tarkoitukseltaan lainsaivartelijain

ammattikuntaan. Tällainen poika on melkein aina säälimätön, ohjaton,

hillitön, laulunpätkien sepittäjä, koiranhammas, ahnas ja laiska. Siitä

huolimatta melkein kaikilla näillä apulaisilla on vanha äiti, joka asuu

jossakin ullakkokerroksessa ja jonka kanssa he saavat jakaa ne

kolmekymmentä tai neljäkymmentä frangia, mitkä he ansaitsevat

kuukaudessa.

-- Jos hän on ihminen, niin miksi sanotte häntä vanhaksi

kuskinkauhtanaksi? -- sanoi Simonnin sellaisen koulupojan äänellä, joka

saa opettajansa kiinni virheestä.

Ja hän alkoi uudelleen syödä leipäänsä ja juustoaan, nojaten

olkapäällään ikkunanpieltä vasten, sillä hän lepää seisaallaan, kuten

ajurin hevonen, toinen jalka nostettuna toisen päälle, nojalleen kengän

kärkeä vasten.

-- Minkähän kepposen voisimme tehdä tuolle ukonkääkkänälle? -- sanoi

matalalla äänellä kolmas, Godeschal-niminen apulainen, pysähtyen

keskelle perustelmaa, kehitellen sitä eräästä anomuksesta, jota neljäs

apulainen juuri kirjoitti puhtaaksi ja jota kaksi oppipoikaa paraikaa

jäljensi.

Sitten Godeschal jatkoi esitystään: -- _Mutta ylevässä ja

hyväntahtoisessa viisaudessaan hänen Majesteettinsa Ludvig

kahdeksastoista_ (kirjoittakaa kaikki kirjaimilla, te oppinut Desroches

siellä, joka kirjoitatte puhtaaksi) _ottaessaan uudestaan hallitusohjat

käsiinsä, käsitti_ (mitähän se suuri velikulta käsitti?) _sen korkean

tehtävän, johon hänet jumalallinen kaitselmus oli kutsunut!_...

(huutomerkki ja kuusi pistettä: oikeudessa ollaan siksi suopeita, että

se sallitaan meille), _ja hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli, kuten käy

ilmi allamainitun asetuksen päiväyksestä, korjata ne vahingot, jotka

meidän vallankumouksellisten aikojemme hirveät ja surulliset hävitykset

ovat aiheuttaneet, palauttamalla uskollisille ja lukuisille

palvelijoilleen_ (lukuisa on tässä mairittelua, minkä pitäisi

miellyttää tuomioistuinta) _kaikki heidän myymättä jäänyt omaisuutensa,

tavattiinpa se sitten yhteismailla, tavattiinpa se sitten kruunun

tavallisilla tai erityisillä alueilla, tavattiinpa se sitten vaikka

julkisten laitosten eläkemailla, sillä me olemme ja tahdomme olla

oikeutetut väittämään, että sellainen on tuon kuuluisan ja niin suoran

asetuksen henki, asetuksen, joka on annettu_... -- Odottakaa, -- sanoi

Godeschal kolmelle apulaiselle, -- tämä lauselurjus on täyttänyt koko

sivun! No niin, -- jatkoi hän, kostuttaen kielellään taitetun arkin

selkää saadakseen käännetyksi leimapaperinsa paksun sivun. -- No niin,

jos haluatte tehdä hänelle kepposen, niin hänelle on sanottava, että

asianajaja ei voi puhella liiketuttaviensa kanssa muulloin kuin kahden

ja kolmen välillä yöllä. Saammepa nähdä, palaako tuo vanha hylkiö! --

Ja Godeschal tarttui alottamaansa lauseeseen: -- _joka on annettu_...

Seuraatteko mukana? -- hän kysyi.

-- Kyllä! -- huusivat nuo kolme kopistia.

Kaikki tapahtui samalla kertaa, anomuksen lukeminen, lörpöttely ja

kepposen suunnitteleminen.

-- _Joka on annettu_... Kuulkaapas, ukko Boucard, minä päivänä asetus

on annettu? Täytyy toimittaa kaikki perusteellisesti, totta maar! Sillä

lailla täytetään sivuja.

-- _Totta maar!_ -- toisti eräs kopisteista ennenkuin Boucard,

pääkirjuri, oli vastannut.

-- Mitä, oletteko kirjoittanut _totta maar?_ -- huudahti Godeschal

luoden yhteen vastatulleista silmäyksen, joka samalla kertaa oli vakava

ja ivallinen.

-- Kuinkas muuten, -- sanoi Desroches, -- neljäs apulainen, kumartuen

katsomaan naapurinsa jäljennöstä, hän on kirjoittanut: _Täytyy

kirjoittaa kaikki perusteellisesti!_ ja _totta maar'in_ yhdellä a:lla.

Kaikki apulaiset päästivät suuren naurun.

-- Kuinka, herra Huré, te pidätte _totta maaria_ lakiterminä, ja

sanotte olevanne Mortagnesta! -- huudahti Simonnin.

-- Raaputtakaa se tarkoin pois, -- sanoi pääkirjuri. -- Jos tuomari,

jonka tehtävä on kantaa maksut asiapapereista, näkisi sellaista, niin

hän sanoisi _että on tehty pilaa tuhertamisesta!_ Ja te aiheuttaisitte

ikävyyksiä isännällemme. Kas niin, älkää enää koskaan tehkö sellaisia

tyhmyyksiä! Normandialaisen ei sovi kirjoittaa huolimattomasti

anomusta. Se merkitsee tuomarin kirjureille samaa kuin _kiväärit

olalle!_ sotilaille.

-- _Joka on annettu_...? -- kysyi Godeschal. --- Sanokaa minulle toki,

koska, herra Boucard?

-- Kesäkuussa 1814, -- vastasi pääkirjuri keskeyttämättä työtään.

Koputus asioimiston ovelle keskeytti pitkäveteisen anomuksen lauseen.

Viisi kähärätukkaista, hyvillä hampailla varustettua apulaista, joiden

katse ilmaisi eloisuutta ja valmiutta pilantekoon, kohotti nenänsä ovea

kohden huudettuaan ensin lukkarin äänellä: -- Sisään! Boucard jäi

katselemaan erästä asiapaperikasaa, joita juristien erikoiskielessä

tarkoitetaan nimellä _brousilles_ (vähäpätöiset asiat), ja jatkoi

kustannusarvionsa laatimista, mikä oli paraikaa hänen huolenaan.

Asioimisto oli suuri huone, jota koristi tuo klassillinen uuni, mikä

tavataan kaikissa lainsäätäjäin luolissa. Lämmitysputket kulkivat

viistoon huoneen läpi ja yhtyivät toivottomassa tilassa olevaan

tulisijaan, jonka marmorilaatalla nähtiin monenlaisia leivänpaloja ja

kolmikulmaisia kappaleita Brie juustoa, tuoreita sian kyljyksiä,

laseja, pulloja ja pääkirjurin suklaakuppi. Näiden ruokatavarain haju

sekoittui niin hyvin ylenmäärin lämmitetyn uunin tunkkaan ja siihen

tuoksuun, mikä on ominaista virastoille ja vanhoille paperikuluille,

että ketusta lähtevää löyhkää ei olisi voinut erottaa. Lattian peitti

loka ja lumi, mitä apulaiset olivat tuoneet tullessaan. Lähellä ikkunaa

sijaitsi kääntökannella varustettu konttoripäällikön pulpetti, minkä

takasyrjää vasten oli asetettu hänen apulaisensa pieni pöytä. Toinen

apulainen oli parastaikaa oikeudessa.

Kello saattoi olla noin kahdeksan ja yhdeksän välillä, aamusella.

Asioimiston ainoana koristuksena olivat nuo suuret keltaiset

ilmoitukset, joissa tehtiin tiettäväksi kiinteistöjen takavarikot,

myynnit, täysi- ja alaikäisten väliset tilitykset, lopulliset tai

väliaikaiset päätökset, asioimistojen koko kunnia! Pääkirjurin takana

oli iso, monilokeroinen hylly, mikä ulottui maasta kattoon asti ja

minkä jokainen osasto oli ahdettu täyteen papereita. Niistä riippui

lukematon joukko nimilippuja ja punaisia nauhanpäitä, jotka tekevät

oikeudenkäyntipaperit niin erikoisen näköisiksi. Hyllyn alemmat rivit

olivat täynnä käytännössä kellastuneita, sinisellä paperilla

reunustettuja pahvikansia, joihin oli kirjoitettu suurten

liiketuttavain nimet, heidän mehevien asioittensa parastaikaa

kypsyessä. Likaiset ikkunalasit päästivät sisään ainoastaan vähän

valoa. Muutoin on Pariisissa hyvin vähän asioimistoja, missä ennen

kymmentä voidaan helmikuussa kirjottaa ilman lampun apua, sillä ne

kaikki ovat huomattavassa määrässä laiminlyötyjä: kaikki ihmiset käyvät

niissä, kukaan ei jää sinne, mikään mieskohtainen harrastus ei kiinny

sellaiseen, mikä on niin tavallista: ei asianajaja, ei käräjöitsijät

eivätkä apulaisetkaan välitä sellaisen paikan aistikkuudesta, joka

toisille on luokkahuone, toisille läpikäytävä ja isännälle työpaja.

Tahraantunut irtaimisto siirtyy asianajajalta toiselle sellaisella

turhantarkkuudella, että muutamissa asioimistoissa tavataan vielä

"pohjasakka"-koteloita, pergamenttirihman punomiskoneita, laukkuja,

jotka polveutuvat _Chletin_, lyhentämättömässä muodossa _Chateletin_,

asianajajilta, mikä ennen vanhaan vastasi ensimäisen asteen

oikeusistuinta.

Niinpä oli tässäkin pimeässä, tomusta tahmeassa toimistossa, niinkuin

kaikissa muissakin, jotakin vastenmielistä käräjöitsijöille, jotakin,

minkä vuoksi se oli Pariisin kaikkein iljettävimpiä eriskummisuuksia.

Jollei olisi homehtuneita sakasteja, missä rukoukset punnitaan ja

maksetaan kuin mausteet, jollei olisi vanhain tavarain kaupustelijain

myymälöitä, missä liikutellaan ryysyjä, jotka särkevät kaikki

elämämme kauniit harhakuvat näyttämällä meille, mihin kaikki meidän

juhlamme päättyvät, niin, jollei näitä kahta runouden lokaviemäriä

olisi olemassa, niin asianajotoimisto olisi varmasti kaikista

markkinakojuista kaikkein hirvittävin. Mutta niinpä on pelihelvettien,

oikeusistuinten, arpajaistoimistojen ja porttoloittenkin laita.

Mutta miksi? Kenties siksi, että näissä paikoissa draama, joka

esitetään ihmisen sielussa, tekee hänet välineistä ja syrjäseikoista

välinpitämättömäksi. Tämä seikka selittänee myöskin suurten

ajattelijain ja pyrkimysten miesten koreilemattomuuden.

-- Missäs on minun kynäveitseni?

-- Minä syön aamiaista!

-- Mene ja hirtä itsesi, tässä on musteläntti, tässä anomuksessa!

-- Hiljaa, herrat!

Nämä eri huudahdukset pääsivät ilmoille samaan aikaan kun vanha

käräjöitsijä sulki oven sellaisella nöyryydellä, mikä tekee onnettoman

ihmisen liikkeet luonnottomiksi. Tuntematon koetti hymyillä, mutta

hänen kasvojensa lihakset herpautuivat, kun hän oli turhaan etsinyt

joitakin ystävällisyyden merkkejä kuuden apulaisen taipumattoman

välinpitämättömiltä kasvoilta. Tottuneena epäilemättä arvostelemaan

ihmisiä hän kääntyi hyvin kohteliaasti katuojan-harppojan puoleen,

toivoen, että tuo kaikkien asiain toimittaja vastaisi hänelle

ystävällisesti.

-- Onko isäntä itse tavattavissa, herra?

Pahanilkinen katuojan-harppoja ei vastannut mies-raukalle muulla lailla

kuin jatkuvasti näpäyttäen vasemman kätensä sormilla korvaansa,

ikäänkuin sanoakseen: -- Minä olen kuuro.

-- Mitä haluatte, herra? -- kysyi Godeschal, joka sitä sanoessaan

nielaisi suuntäydeltä leipää, mikä hyvinkin olisi painanut

neljännesnaulan, heilutti veistään ja pani koipensa ristiin, kohottaen

aina silmiensä kohdalle sen jalan, joka joutui päällimmäiseksi.

-- Tulen tänne jo viidennen kerran, -- vastasi neuvonkysyjä. --

Haluaisin puhutella herra Dervilleä.

-- Onko jotakin asiaa?

-- Kyllä, mutta minä en voi sitä selittää muille kuin itse herra...

-- Isäntä nukkuu; jos haluatte kysyä hänen neuvoaan joissakin vaikeissa

asioissa, niin hän ei tee vakavaa työtä muulloin kuin keskellä yötä.

Mutta jos tahtoisitte sanoa meille asianne, niin voisimme, yhtä hyvin

kuin hänkin, teille...

Tuntematon pysyi järkähtämättömänä. Hän alkoi katsella vaatimattomasti

ympärilleen, kuten koira, joka pujahdettuaan vieraaseen keittiöön

pelkää siellä saavansa iskuja. Ammattinsa vuoksi apulaiset eivät

koskaan pelkää varkaita, he eivät siis ollenkaan epäilleet

kuskinkauhtanaan puettua miestä, vaan antoivat hänen tarkastaa

huonetta, mistä hän haki turhaan tuolia voidakseen istuutua, sillä hän

oli ilmeisesti väsyksissä. Järjestelmällisesti asianajajat asettavat

hyvin vähän tuoleja asioimistoihinsa. Tavallinen liiketuttava, joka

väsyy odottamaan seisaallaan, poistuu mutisten, mutta hän ei hävitä

aikaa, josta häntä, erään vanhan asianajajan sanojen mukaan, ei voida

veloittaa.

-- Hyvä herra, -- vastasi hän, -- minulla on jo ollut kunnia ilmoittaa

teille, että minä en voi selittää asiaani muille kuin herra

Dervillelle. Minä odotan siksi, kunnes hän nousee ylös.

Boucard oli lopettanut yhteenlaskunsa. Hän tunsi suklaansa hajun, jätti

rottinkisohvansa, meni uunin luo, mittasi vanhuksen kiireestä

kantapäähän, tarkasti kuskinkauhtanaa ja virnisti sanoin

selittämättömästi. Hän ajatteli luultavasti, että puristelipa

tuollaista asiakasta millä tavalla tahansa, häneltä ei ainakaan voisi

kiskaista penninpyöryläistäkään. Näin ollen hän puuttui puheeseen

muutamin sanoin, vapauttaakseen toimiston huonosta vieraasta.

-- Hyvä herra, he ovat puhuneet totta. Herra Derville ei tee työtä

muulloin kuin yöllä. Jos teidän asianne on tärkeä, niin neuvon teitä

tulemaan takaisin yhden aikaan yöllä.

Neuvonkysyjä katsahti pääkirjuriin ällistyneen näköisenä ja pysyi

hetken liikkumatta. Tottuneina kaikenlaisiin kasvonilmeiden muutoksiin

ja erikoisiin, epäröinnin tai mietiskelyn aiheuttamiin mielijohteisiin,

mikä on ominaista oikeudenkäynninhenkilökunnalle, -- apulaiset

jatkoivat syöntiään, synnyttäen sellaisen äänen leukaluillaan, kuin

hevoset appeensa ääressä, eivätkä enää välittäneet koko vanhuksesta.

-- Palaan tänä iltana, hyvä herra, -- sanoi vihdoin vanhus, joka

onnettomille ihmisille ominaisella itsepintaisuudella tahtoi säilyttää

hyvänsävyisyytensä.

Kurjuudelle on sallittu ainoastaan sellainen ivanteko, että se

pakoittaa oikeuden ja hyväntahtoisuuden aiheettomiin kieltäymyksiin.

Kun kurjat ovat saaneet yhteiskunnan todistetuksi valheelliseksi, niin

he heittäytyvät sitä kiihkeämmin Jumalan huomaan.

-- No eikös sillä olekin aivan mainio päänuppi? -- sanoi Simonnin,

odottamatta edes sen vertaa, että vanhus olisi ennättänyt sulkea oven.

-- Hän on aivan haudasta nousseen näköinen, -- vastasi apulainen.

-- Joku eversti, joka vaatii maksamatta jäänyttä eläkettä, -- sanoi

pääkirjuri.

-- Eipäs, hän on entinen ovenvartija, -- sanoi Godeschal.

-- Minä lyön vetoa, että hän on aatelismies, -- huudahti Boucard.

-- Minä lyön vetoa, että hän on ollut ovenvartijana, -- vastasi

Godeschal. -- Ainoastaan ovenvartijat on luonto varustanut kuluneilla

kuskinkauhtanoilla, jotka ovat niin rasvaisia ja liepeistään

repeytyneitä kuin tämän ukon takki. Ettekö ole nähneet hänen linttaan

menneitä kenkiään, jotka vuotavat, tai hänen kaulaliinaansa, jota hän

pitää paitana? Hän on maannut siltojen alla.

-- Hän saattaa olla jalosyntyinen ja silti ollut ovenvartijana, --

huudahti Desroches. -- Sellaista on ennenkin nähty.

-- Ei, -- vastasi Boucard keskellä äänekästä naurua.

-- Minä väitän, että hän on ollut oluenpanijana 1789 ja everstinä

tasavallan aikoihin.

-- Ah, minä lyön vetoa teatteripiletit teille kaikille siitä, että hän

ei ole ollut sotilaana, -- sanoi Godeschal.

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Boucard.

-- Herra, herra, -- huudahti pieni apulainen, avaten ikkunan.

-- Mitä sinä teet, Simonnin? -- kysyi Boucard.

-- Minä kutsun häntä, kysyäkseni, onko hän eversti vai ovenvartija.

Hänen pitäisi se tietää, hänen.

Kaikki apulaiset alkoivat nauraa. Mitä vanhukseen tulee, niin hän nousi

jo uudestaan portaita.

-- Mitäs me nyt aiomme hänelle sanoa? -- huudahti Godeschal.

-- Sallikaa minun pitää huolta siitä, -- vastasi Boucard.

Mies-raukka astui sisään arastelevasti, luoden katseensa maahan,

kenties siksi, ettei olisi ilmaissut nälkäänsä katselemalla liian

ahnaasti ruokatavaroita.

-- Hyvä herra, -- sanoi hänelle Boucard, -- haluaisitteko olla niin

hyväntahtoinen, että ilmoittaisitte meille nimenne, jotta isäntämme

tietäisi...

-- Chabert.

-- Sama everstikö, joka sai surmansa Eylaussa? -- kysyi Huré, joka,

oltuaan tähän asti vaiti, halusi kaikin mokomin jatkaa toisten

alottamaa pilantekoa.

-- Juuri hän, herra, -- vastasi ukko vanhanaikaisella

suorasukaisuudella ja poistui.

-- Huh!

-- Kas vaan!

-- Puff!

-- Oh!

-- Ah!

-- Burn, burn!

-- Oh, sitä hullunkurista ukkoa!

-- Hih hei! Hih hei!

-- Taas nolattuna!

-- Herra Desroches, te pääsette maksamatta teatteriin, -- sanoi Huré

neljännelle apulaiselle pukaten häntä olkapäähän niin ankarasti, että

sarvikuonokin olisi siitä kuollut.

Siitäpä vasta alkoi nauru, kuului huutoja ja äännähdyksiä, joiden

kuvaaminen veisi kaikki luonnonääniä jäljittelevät sanat.

-- Mihin teatteriin aiomme mennä?

-- Oopperaan, -- huudahti pääkirjuri.

-- Ensiksikään, -- tarttui Godeschal puheeseen, -- teatteria ei ollut

määrätty. Minä voin, jos tahdon, viedä teidät rouva Saquin luokse.

-- Rouva Saqui ei ole mikään teatteri, -- sanoi Desroches.

-- Mikäs teatteri sitten on? -- kysyi Godeschal. -- Sopikaamme ensin

siitä. Mitäs minä olen luvannut teille, herrat, näytännön? Mitäs on

sitten näytäntö? Jotakin, mitä katsellaan...

-- Mutta sitä periaatetta noudattaen te kuittaisitte asianne viemällä

meidät katsomaan kuinka vesi virtaa Pont Neufin alitse? -- huudahti

Simonnin keskeyttäen hänet.

-- Mitä katsellaan maksua vastaan? -- sanoi Godeschal jatkaen.

-- Mutta maksua vastaan katsellaan monia asioita, joista ei kuitenkaan

synny mitään näytelmää. Määritelmä ei ole tarkka, -- sanoi Desroches.

-- Mutta kuunnelkaahan minua ensin!

-- Te puhutte järjettömiä, hyvä veli, -- sanoi Boucard.

-- Onkos Curtius näytelmä? -- sanoi Godeschal.

-- Ei, -- vastasi pääkirjuri, -- se on vahakuvakokoelma.

-- Minä lyön vetoa sata frangia viittä penniä vastaan, -- jatkoi

Godeschal, -- että Curtiuksen kokoelma on koottu sellaisista asioista,

jotka oikeuttavat sille näytännön nimen. Se tekee mahdolliseksi

katselemisen eri hinnoilla, aina niiden paikkojen mukaan, mihin

tahdotaan sijoittua...

-- Ja niin edespäin ja niin edespäin, -- sanoi Simonnin.

-- Varo, etten minä anna sinulle korvapuustia! -- sanoi Godeschal.

Apulaiset kohauttivat olkapäitään.

-- Muutoin ei ole näytetty toteen, että tämä vanha apina ei olisi

tehnyt meistä pilaa, -- sanoi hän, keskeyttäen todistelunsa toisten

apulaisten naurun vaientamana. -- Kunniani kautta, eversti Chabert on

hyvinkin kuollut, hänen vaimonsa on mennyt uusiin naimisiin kreivi

Ferraudin, valtioneuvoksen kanssa. Rouva Ferraud kuuluu meidän

asiakkaihimme, liiketuttaviimme!

-- Asia on lykätty huomiseen, -- sanoi Boucard. -- Työhön, herrat! Hiis

vieköön, me emme saa aikaan mitään valmista! Lopettakaa anomuksenne, se

on jätettävä sisälle ennen neljännen osaston istuntoa, päätös annetaan

tänään. Kas niin, nouskaa satulaan.

-- Jos hän olisi ollut eversti Chabert, niin eiköhän hän olisi

suunnannut kenkänsä kärkeä tuon ilveilijä Simonninin takapuoleen, kun

tämä tekeytyi kuuroksi, -- sanoi Huré, pitäen tätä huomautustaan

Godeschalin muistutusta sitovampana.

-- Koska kerta mitään ei ole vielä lopullisesti ratkaistu, -- jatkoi

Boucard, -- niin suostukaamme menemään toisen parven aitioon, Théâtre

Françaisissa, katsomaan Talmaa Aarossa. Simonnin menee permannolle.

Tämän jälkeen pääkirjuri istuutui pöytänsä ääreen ja kaikki noudattivat

hänen esimerkkiään.

-- _Joka on annettu kesäkuussa tuhatkahdeksansataa neljätoista_ (kaikki

kirjaimilla), -- saneli Godeschal. -- Seuraatteko mukana?

-- Kyllä, -- vastasi kaksi kopistia ja puhtaaksikirjottaja, joiden

kynät alkoivat narista leimapaperilla synnyttäen huoneessa samanlaisen

äänen kuin sata turilasta, jotka koulupojat ovat sulkeneet paperista

tehtyihin lippaisiin.

-- _Ja me toivomme, että herrat oikeusistuimen jäsenet_, -- lausui

sanelija. -- Pysähtykää! Minun täytyy lukea uudestaan lauseeni, en

käsitä sitä enää itsekään.

-- Neljäkymmentä kuusi... Se esiintyy kai usein!... ja neljäkymmentä

yhdeksän kolme kertaa, -- sanoi Boucard.

-- _Me toivomme_, -- lausui Godeschal, luettuaan kaiken uudestaan. --

_että herrat oikeuden jäsenet eivät olisi vähemmän jaloja kuin

asetuksen ylevä laatija, ja että he kohtelisivat ansion mukaan

kunnialegionan ylikanslian kurjia vaatimuksia, tulkitsemalla lakia sen

laajan hengen mukaisesti, jonka me olemme tässä tuoneet esille_...

-- Herra Godeschal, haluatteko lasin vettä? -- sanoi pieni apulainen.

-- Sinä kujeilija Simonnin! -- sanoi Boucard. -- Kuulehan, valjasta

kaksikenkäinen hevosesi, ota tämä paketti ja vipellä aina

Invalidi-hotelliin asti.

-- _Jonka me olemme tässä tuoneet esille_, -- jatkoi Godeschal.

Liittäkää siihen: _rouva varakreivitär_ (kirjoittakaa kaikki

lyhentämättä) _de Grandlieun puolesta_...

-- Mitä hittoa! -- huudahti pääkirjuri, -- aiotteko laatia anomuksen

varakreivitär de Grandlieun asiassa kunnialegioonaa vastaan, asiassa,

josta riippuu asianajotoimiston pystyssä pysyminen tai kukistuminen?

Ah, te olette aika hölmö! Olkaa hyvä ja pankaa syrjään kaikki

jäljennöksenne ja pöytäkirjanne, ne te voitte säilyttää juttua varten,

jonka Navarreinsit ovat nostaneet turvakoteja vastaan. Nyt on

myöhäistä, minä kyhään itse pienen anomuksen, missä on kaikki

tarpeelliset _siihen nähden, katsoen_, ja menen itse oikeuteen.

Tämä kohtaus esittää meille yhden niitä tuhansia huvituksia, jotka

saavat meidät myöhemmin sanomaan, ajatellessamme nuoruuttamme: -- Sepäs

oli kultaista aikaa!