tarvinnut mitään selittää. Siinä mies, joka kenties hänetkin
ymmärtäisi, jos hän vain rohkenisi uskoa hänelle nykyiset
ristiriitaiset mielenmyrskynsä.
Hän tunsi sydämensä heti keventyvän. Vapaaherran ystävälliset,
avomieliset silmät paistoivat kuin aurinko hänen pimeyteensä.
--Milloin vapaaherra on saapunut Berliniin? hän kysyi.
--Eilen, eilen-illalla, selitti vapaaherra. Hyvä, että tapasin teidät.
Minun olisi kuitenkin täytynyt hakea tiedät käsiini.
--Minut?
Johannes tunsi punastuvansa pelkästä mielihyvästä. Tämä oli tuttavuus,
jonka hän aina oli asettanut kovin korkealle elämässään.
Kerrankin mies, jota voi kunnioittaa! Kerrankin mies, jolla oli selvä
suunta ja suuret ihanteelliset tarkoitusperät.
Ellei hän vain olisi ollut tuon kirotun vuorineuvoksen palveluksessa...
Ja samalla jysähti Johanneksen aivoihin, että vapaaherra Carp tietysti
oli myöskin matkustanut tänne tapaamaan vuorineuvos Rabbingia. Saanut
sähkösanoman, totellut taikasanaa. Aivan kuin Topi, aivan kuin
kuvanveistäjä Muttila tai tukkukauppias Oikarinen.
Kaikki, kaikki he olivat samanlaisia! Kaikki he olivat mammonan orjia,
kaikki tanssivat tuon kultaisen vasikan ympärillä!
Kaikki muut, paitsi ei hän itse vielä. Ei vielä nyt, mutta kenties jo
huomisesta.
Tuo ajatus oli käynyt kuin jäinen virta läpi hänen aivojensa. Ja hän
kysyi karskilla, häikäilemättömällä äänellä, joka kokonaan poikkesi
hänen äskeisestä, ujosta ja hapuilevasta tavastaan:
--Asia koskee vuorineuvos Rabbingia, eikö totta?
--Ah, te tiedätte siitä jo? Niin, tuo uutinen oli tietysti
ennen-aikainen...
Se oli ollut, kuten Johannes oli arvannutkin, Johanneksen vihollisten
julkaisema. Mutta muuten oli asiassa perä. Vapaaherra Carp oli tavannut
Rabbingin ennen lähtöään Helsingistä ja Rabbing oli jättänyt koko jutun
hänelle, Johanneksen vanhana ystävänä ja suosijana, järjestettäväksi.
Paikka oli valmis, ja oli siihen astuttava ennen kesää. Ellei
Johanneksella nimittäin ollut mitään tarjottuja ehtoja vastaan
muistuttamista?
Vapaaherra Carp selitti kaikki muutamassa silmänräpäyksessä hänelle.
Johannes katsoi häneen kuin kummitukseen. Siinäkö se oli? Noinko se
vain kävi? Noinko sitä järjestettiin? Noinko sitä korkeammissa
piireissä köyhien ihmisten elämän-urat ja kohtalot päätettiin?
--Ymmärrän, että te tahdotte miettimis-aikaa, virkahti vapaaherra Carp,
kun Johannes ei vieläkään vastannut mitään. Se sopii.
Ja vapaaherra Carp selitti samalla sujuvalla puhetaidolla, jonka
Johannes niin hyvin tunsi kotiopettaja-ajoiltaan ja sittemmin
Eduskunnan istunnoista, että kaikki kävi aivan erinomaisesti. Hän oli
nyt matkalla Wiesbadeniin, josta hän palajaisi takaisin toukokuun viime
päivinä. Johannes voisi varmuuteen tultuaan joko kirjoittaa hänelle
sinne tai odottaa häntä täällä. Vuorineuvos Rabbing saapuisi
huomenaamulla kaupunkiin, Johannes voisi silloin tavata hänet ja sopia
alustavasti hänen kanssaan asiasta.
Eikä Johannes vieläkään vastannut mitään. Hän vain tuijotti
vapaaherraan. Hän olisi tahtonut katsoa tuon vanhan diplomaatin
sydämeen.
Tarkoittiko tuo ystävällisen näköinen, harmaapartainen herra, jonka
perheessä hän oli nuoruutensa ensimmäiset kohtalorikkaat vuodet
viettänyt, tällä hetkellä hänen onneaan vai turmiotaan? Oliko tuon
ehdotuksen takana jotakin vielä kummallisempaa kuin tuo itsessään jo
suuri kumma hänelle, että häntä pidettiin näin tärkeänä henkilönä?
Tahdottiinko hänelle pahaa vai hyvää? Aiottiinko hänet johtaa
pimeydestä valkeuteen vai päinvastoin?
Työn orja hän oli ollut ikänsä. Oliko tarkoitus vapauttaa hänet vai
saattaa vielä vaikeampaan, tuskallisempaan orjuuteen?
»Raha on valtaa!» kuuli hän erään epämääräisen äänen, jonka alkuperää
hän ei nyt ehtinyt etsiskelemään, soinnahtavan korvissaan. »Työ on
valtaa!» teki hänen mielensä ärjäistä takaisin sille. Mutta hän ei
voinut, sillä hän ei olisi uskonut enää omia sanojaan.
Eikä vapaaherra Carpin kasvoista näkynyt mitään muuta kuin pelkkää
arvokasta, päivänpaisteista herttaisuutta.
--Niin, sanoi Johannes lopuksi. Täytyy miettiä asiaa.
He olivat istuneet puiston penkillä, erään pienen lammikon rannalla,
jossa oli rauhallista keskustella. Vapaaherra Carp nousi nyt ja ojensi
kätensä hänelle.
--Oikein, sanoi hän reippaalla, miehekkäällä tavallaan. Tärkeitä
asioita ei ole kevytmielisesti päätettävä.
Mutta nyt hänen oli nälkä, lisäsi hän sitten leikillisesti. Ja jos
Johannes tahtoi tehdä hänelle mieliksi, hän seuraisi nyt vapaaherran
vieraana päivällisille.
--Myöskin viiniä ja nuorta, miellyttävää naisseuraa tarjotaan, hymyili
vapaaherra. Ah, sehän on totta, tohtorihan on jo tavannut heidät.
Hänen tyttärensä oli kertonut siitä. Ja hän pyysi nyt kiittää
Johannesta ystävällisestä ritarillisuudesta, jota tämä oli hänen
tyttärelleen ja Irenelle osoittanut.
Johannes kumarsi.
--Tässä tapauksessa se todellakaan ei ollut mikään uhraus minulta,
lausui hän kohteliaasti. Arvoisat naiset ovat siis vielä Berlinissä?
--Kyllä, vastasi vapaaherra.
Ja hän lisäsi vielä hilpeästi, että hän toivoi heidän jääneen tänne
todellakin vanhan isänsä vuoksi, kuten he olivat sanoneet, eikä esim.
eräiden sivuvaikuttimien.
Näin sanoessaan hän katsoi leikillisesti Johannekseen, joka tunsi
jälleen punastuvansa. Oliko Signe ehkä kertonut jotakin? Tiesikö
vapaaherra ehkä, mitä kaikkea hänen tyttärensä joskus oli merkinnyt
Johannekselle?
--»Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang», hyräili vapaaherra ja pisti
käsivartensa Johanneksen kainaloon. Naiset odottavat. Meidän on
kiirehdittävä, ellei meidän mieli nähdä heitä suuttuneina.
Hänkin sanoi halanneensa yksinäisyyttä ja tulleensa senvuoksi puistoon
kävelemään. Hänelläkin oli nimittäin miettimistä jotakin. Hänen täytyi
vielä tänä iltana kirjoittaa loppulause erääsen artikkeliinsa, jonka
hän oli jo aikoja sitten luvannut johonkin ranskalaiseen
aikakauskirjaan. Kirjoitus kosketteli Suomen valtio-oikeudellista
asemaa.
Johannes onnitteli häntä väsähtymättömistä työvoimista, joita hän
edelleen niin suurella auliudella käytti isänmaan palvelukseen.
Vapaaherra hymyili.
--Jumalan kiitos, sanoi hän, että meillä on työtä ja että meillä on
isänmaa. Mitä me muuten olisimme?
Tahdosta kaikki riippui, lisäsi hän. Voimat tulivat kyllä itsestään.
Eikä Johannes voinut olla muistamatta omaa synkkää, puskupäistä
työtapaansa tuota valoisaa, sopusointuista puhetta kuullessaan.
Hän tiesi valiokunta-kokemuksistaan, että vapaaherra Carp sekä teki
työtä että pystyi työhön, vaikka kaikki näytti valmistuvan kuin
leikillä häneltä. Ei työ eikä ikä näyttänyt häntä vähääkään
painostavan. Päinvastoin kävi hänen otsansa vain sitä kirkkaammaksi ja
hänen olentonsa sitä keveämmäksi, mitä enemmän julkiset toimet hänelle
vaivaa ja työtaakkaa kasasivat. Kuitenkaan hän ei laiminlyönyt myöskään
iloisen seura-elämän nautintoja.
Hän näytti ehtivän kaikkeen ja häneltä näytti riittävän aikaa kaikkeen.
Ja työ näytti olevan siunaus eikä kirous hänelle.
Mutta hänen ei ole koskaan tarvinnutkaan olla työn orja, ajatteli
Johannes sisällisellä katkeruudella. Hänen ei ole koskaan tarvinnut
itseään työllä ylenmäärin rasittaa. Siksi on säilynyt työn ilo hänelle.
Ja eikö se säilyisi kaikille, jos kaikki kasvaisivat yhtä onnellisissa
olosuhteissa?
Kaikille muille, paitsi ei minulle, ajatteli hän taas. Sillä eihän työn
orjuus ole ollut minulle vain ulkonaisten olosuhteiden tyrkyttämä.
Sisältäpäin se oli tullut, sisältäpäin painostanut. Olisi hän
vähemmälläkin elänyt. Mutta hän ei ollut osannut tehdä muuta kuin
työtä. Mikään ei ollut häntä maailmassa huvittanut.
Työ ei ollut koskaan ollut hänelle ilo, vaan intohimo. Niin se oli.
Siksi se oli hänet niin perinpohjin orjakseen lannistanut. Siksi se
oli imenyt kaiken hänen mielenkiintonsa ja ollut usein tehdä, ei
yli-ihmistä, vaan epä-ihmisen hänestä. Sellaisen, joka ei nähnyt
mitään, ei kuullut mitään muuta kuin työtään. Joka kulki läpi elämän
kuin umpisokea, mistään nauttimatta, mistään kärsimättä, vaikka hänen
edessään olisivat kaikki helvetin kuilut ja taivaan ihanuudet auenneet.
Johannes oikein mielessään sätti itseään, että hän oli elänyt
kolmenkymmenen vanhaksi eikä ollut vielä tuon verta omasta onnestaan
ymmärtänyt.
Onni ei ollut valtaa, vaan vapautta, päätteli hän itsekseen. Ja jos
hänestä mieli koskaan tulla onnellinen mies, hänen oli vapauduttava
tästä intohimostaan.
Jos hän siitä pääsisi, hän heräisi kuin pahasta painajaisesta!
--Te väitätte? kuuli hän vapaaherran äänen vierellään soinnahtavan.
Minun mielestäni taas...
He olivat keskustelleet nykyisistä ajoista Suomessa ja uhkaavasta
taantumuksesta. Ja Johannes oli väittänyt, ettei suomalaisilla kenties
ollut tarpeeksi ihanteellisuutta kestääkseen tässä uudessa,
epätasaisessa taistelussa Venäjän virkavallan kanssa.
--Päinvastoin, juuri päinvastoin, väitti vapaaherra. Meillä on nyt
suuremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan ennen, sillä meistä
alkaa vähitellen tulla realisteja.
--Realismin kannalta on meidän asiamme heti kadotettu, väitti Johannes.
--Realismi palvelijana, idealismi isäntänä, hymyili vapaaherra. Niin me
voitamme. Ja kiitos olkoon sosialismin, me olemme heränneet huomaamaan
aineellisten arvojen merkityksen myöskin valtiollisessa elämässä.
Vapaaherra kehitteli edelleen ajatustaan. Ennen oli taisteltu aatteilla
ja lakipykälillä. Nyt oli taisteltava rahalla. Suomen entinen taistelu
oli ollut oikeustaistelua. Tämä, joka nyt uhkasi, oli oleva kotimaisen
kaupan, teollisuuden, maanviljelyksen, karjanhoidon ja kaikkien
kansallisten elin-ehtojen ottelua vasten päälletunkevaa vihollista.
Ahaa, ajatteli Johannes. Kuuluuko se niin? »Viattomat kuin kyyhkyset ja
kavalat kuin kyykäärmeet.» Eikö se ollut hänenkin oppiaan?
Eikä hän voinut olla itsekseen hymyilemättä. Tuota oppia, josta hän
aina oli ponnistellut pois päästäksensä, saarnasi nyt hänelle,
sosialistille ja radikaalille ajattelijalle, vanha, harmaapartainen
mies, jota hän isänmaan suuressa kysymyksessä oli tottunut melkein
poliittisena trubaduurina pitämään!
Hän oli mahtanut olla liian kauan poissa kotimaastaan. Oliko ajan
aatteiden tuuliviiri sillä välin näin ympäri käännähtänyt?
15.
Päivällisillä, jotka syötiin musiikin soidessa, erään hienon,
keskikaupunkilaisen hotellin sisäterassilla, esiintyi vapaaherra Carp
mitä hilpeimpänä seuramiehenä. Vain viattomia sanaleikkejä, vain
pieniä, keveitä sukkeluuksia ja vuoropuhelun lomaan somasti
siroitettuja kaskuja, joita hän kertoi mestarillisesti.
Ei sanaakaan politiikasta. Ei mitään vakavia, ikäviä eikä
ruuansulatusta häiritseviä asioita.
Johannes ei voinut olla sydämestään ihailematta tuon miehen
joustavuutta. Mikä gentlemanni! Mikä miellyttävä seurakumppani! Ja
kuinka kaikki häneltä sujui ja solui kuin itsestään!
Noin hänkin olisi tahtonut nauraa, noin pakista. Mutta hän ei voinut.
Tämän sähkö-auringon säteillessä hän tunsi oman vähänkin
seuratottumuksensa kokonaan himmenevän.
Signeen hän tuskin tohti katsahtaakaan. Hän kohdisti sensijaan koko
huomionsa Ireneen, joka ei ollenkaan näyttänyt tuosta pahastuvan.
Johannes ei ollut ollenkaan tavannut heitä tuon päivän jälkeen, jolloin
hän oli saanut Signen kirjeen. Jotakin outoa oli tullut heihin. Signe
puhui melkein yhtä vähän kuin Johanneskin ja vältti katsoa silmiin
häntä. Irene taas oli vilkas ja iloinen ja loi joskus salavihkaa
Johannekseen pitkiä, tutkivia silmäyksiä.
Mitä se oli? Johannes tunsi ilmassa jotakin outoa, mutta ei voinut sitä
itselleen selittää.
Äkkiä hän kuuli Signen sanovan isälleen:
--He rakastavat toisiaan, he kaksi.
Johannes kohotti katseensa tyrmistyneenä ja näki Signen viittaavan
häntä ja Ireneä kahvelillaan.
--Niin, nyykäytti vapaaherra päätään rauhallisesti. Sinä olet kertonut
siitä minulle.
--Niin, mutta he ovat jo kihloissa. Etkö usko?
--Mielelläni, vastasi vapaaherra jälleen. Mikään ei olisi minusta sen
luonnollisempaa.
Johannes ei tahtonut uskoa omia korviaan. Mitä lempoa? Oliko hän
kihloissa? Oliko hän Ireneen rakastunut? Kuka sitä sanoi? Signekö,
jolle hän vasta muutamia päiviä sitten juuri oli tehnyt oman
epäonnistuneen rakkaudentunnustuksensa!
--Sanotko _sinä_ niin? kuuli hän Signen jälleen virkahtavan isälleen.
Sanotko _sinä_ niin? Sinä soisit sen siis mielelläsi?
--Kyllä, muhoili partaansa vapaaherra. Mielestäni he sopisivat
erinomaisesti toisilleen.
Johannes luuli tulevansa hulluksi. Mitä tämä oli oikeastaan? Tehtiinkö
hänestä jälleen pilkkaa vai oliko Signe ymmärryksensä kadottanut?
Hän katsahti kuin apua etsivä ympärilleen. Signe oli puhunut niin
äänekkäästi, että Irenen oli täytynyt kuulla hänen sanansa. Mutta Irene
hymyili vain yhtä tyynesti ja viehättävästi kuin ennenkin, siirtämättä
ollenkaan pois kuutamoista silmäpariaan, johon Johannes upotti oman
tuijottavan, sekasortoisen kysymyksensä.
Päinvastoin näytti hänen huulensa kaartuvan kuin valmiisen, kypsyvään
suudelmaan.
Musiikki pauhasi. Signe ja vapaaherra keskustelivat edelleen,
jälkimmäinen aina välillä vilaisten heihin herttaisesti ja
suojelevasti.
Asioidentila kävi Johannekselle sietämättömäksi. Hän kääntyi
päättävästi Irenen puoleen.
--Onko teidän serkkunne kertonut teille jotakin? hän kysyi.
--Kyllä, kuiskasi Irene ja loi katseensa alas.
Nyt teki Johanneksen mieli hävitä maan rakoon.
--_Mitä_ hän on kertonut teille? kivahti hän. Kaikki ne tuhmuudet,
jotka minä tuona iltana tulin hänelle sanoneeksi?
--Kaikki.
--Ja te? Mitäs _te_ siihen sanotte?
Johanneksen oli vaikea enää itseään pidättää. Hän melkein huusi julki
nuo sanat.
Olihan Signe hänen mielestään käyttäytynyt tuiki sopimattomasti! Olihan
se aivan häpeämätöntä! Paljastaa hänen sydämensä herkimmät salaisuudet!
Ja uskotella sitten vielä isälleen, että Johannes oli kihloissa hänen
serkkunsa kanssa!
Oliko kummempaa kuultu? Mutta Signe oli saapa sen vielä maksaa, totta
totisesti!
Irene ei vastannut aluksi mitään. Hän loi vain suuren, kimaltelevan
katseen Johannekseen, jonka hyväilevän vaikutuksen tämä tunsi kiertävän
päätään kuin siunauksen.
--Niin, minäkö? virkahti hän sitten hiljaa. En minä mitään ajattele.
Johanneksen täytyi hymyillä vasten tahtoaan.
Se oli totta! Tuon hän oli kokonaan unohtanut. Eihän eskimo mitään
ajatellut.
Mutta tuo toinen! Tuo ajatteli nähtävästi liiankin paljon. Jumala ties
minkä verkon hän oli tästä kutonut jo?
Heti kun jälkiruoka oli syöty, nousi vapaaherra.
--Anteeksi, sanoi hän, pistäydyn hetkiseksi hotellin
kirjoitushuoneesen. Tulen pian takaisin. Te voitte varsin hyvin jäädä
tänne kahvia juomaan.
Ja hän selitti hymyillen Johannekselle, että hänen täytyi päättää
artikkelinsa, jos sen mieli ehtiä vielä tämän illan postiin.
Johanneksen taas oli luvattava, ettei hän poistuisi sillä aikaa.
--Isä, odota, minä tulen mukaan, virkahti Signe. Sillä nyt on minulla
kirje kirjoitettava.
Viimeiset sanat hän lausui erikoisella äänenpainolla Johannekseen ja
Ireneen päin ikäänkuin hän olisi tahtonut vartavasten muistuttaa heitä
tuosta illasta, jolloin Irene oli saman syyn takia jättänyt heidät
kahden kesken.
Tämä oli Johannekselle jo liikaa.
--Anteeksi, sanoi hän, nousten nopeasti pöydästä ja Signen jälkeen
kiirehtien. Neiti, te unohditte jotakin.
--Mitä?
--Tämän, sanoi Johannes ja ojensi pienen paperipalasen hänelle.
Se oli sama, jolle Signe tuolla edellisellä kerralla oli kirjoittanut,
ettei Johannes tulisi kauppojaan katumaan, jos hän jäisi heidän
seuraansa. Johannes oli kätkenyt sen taskuunsa ja nyt äkkiä muistanut
sen.
--Kiitos, sanoi Signe ja otti paperin. Se lupaus oli tehty hyvässä
tarkoituksessa.
He seisoivat keskellä käytävää ja katsoivat suoraan silmiin toisiansa.
Ihmisiä tuli ja meni. Viinurit lensivät, musiikki pauhasi, ihmis-äänet
sorisivat, veitset ja kahvelit kilisivät heidän ympärillään.
Johannes ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän katsoi vain noiden
kahden silmän tummaan salaisuuteen, jonka hän tahtoi nyt, juuri nyt,
tässä tuokiossa, hurjasti ja väkivaltaisesti selvittää.
--Niin, sanoi hän hitaasti ja katkerasti. Te saitte seikkailunne. Mutta
minä? Mitä minä sain?
--Hänet, sanoi Signe, viitaten päällään sinne päin, missä Irene istui.
Mutta menkää! Hän odottaa. Enemmän toiste.
--Milloin?
--Sitten, sitten ... Sitten kun te olette kosinut häntä.
Signe sanoi viimeiset sanat hätäisellä, pistävällä äänenpainolla, joka
katkaisi Johanneksen viimeisenkin järjenjuoksun.
Hän tarttui Signeä kädestä kiinni ja sopersi:
--Mitä te sanotte? Mitä te tarkoitatte...?
Signe melkein tempasi kätensä pois. Hänen silmänsä leimahtivat ja hänen
äänensä helähti kuin teräsjousi, kun hän sanoi:
--Menkää! Sillä _häntä_ te rakastatte ettekä minua. Luuletteko, etten
minä ole ensi hetkestä nähnyt sitä?
Samassa livahti hän kuin sisilisko ulos samasta ovesta, josta hänen
isänsä juuri oli mennyt.
Hän oli hyvin ampunut vasamansa.
Johannes palasi horjuvin polvin paikalleen. Nyt hän vasta olikin
sisällisessä sekasorrossa. Nyt vasta kiehui ja kihisi hänen aivoissaan.
Ehkä Signe oli hyvinkin oikeassa? Mutta silloinhan hän, Johannes, vasta
olikin oikea tomppeli, joka ei tuntenut edes sen vertaa itseään, että
olisi tiennyt, ketä hän rakasti oikein!
Taikka oli Signe väärässä? Mutta uskoiko hän itse todellakin, mitä hän
oli sanonut? Vai oliko hän lingonnut nuo sanat vain päästäkseen
Johanneksesta ja katkaistakseen kaikki viimeisetkin langat heidän
väliltään.
Irene ei näyttänyt mitään huomanneen.
--Te annoitte jonkun paperin hänelle? kysyi hän tyynesti, hymyillen
kirkasta, peilailevaa hymyään.
--Niin, vastasi Johannes hajamielisesti. Se oli vain eräs vanha
velkasitoumus.
--Entisiltä ajoilta? kysyi Irene vielä, luoden pitkän, veitikkamaisen
katseen häneen.
--Niin, entisiltä ajoilta. Se oli jo molemmin puolin suoritettu.
Johannes tunsi jälleen Irenen pitkän, hyväilevän katseen kiertävän
kulmiaan kuin siunauksen.
Mitä tämä oli oikeastaan? ajatteli hän.
Kertoihan tuo katse rakkautta? Tulkitsihan tuo ilme lämmintä, ääretöntä
antautumusta, joka herpaisi hänen sielunsa ja kietoi kuin pumpuliin
koko hänen olentonsa?
Vai eikö hän enää tiennyt mitään, ymmärtänyt mitään? Täytyihän tuon
olla rakkautta! Vai oliko hänkin jo kuin Niniven lapsi, joka ei osannut
enää oikeata kättä vasemmasta erottaa?
Hän koetti tyyntyä. Joi kahvikuppinsa, sytytti sikarin, nojasi päänsä
käden varaan ja katsoi vakavasti Ireneen.
--Ettekö tahtoisi olla hyvä, sanoi hän sitten aivan kiltisti, ja kertoa
sanasta sanaan, mitä serkkunne on puhunut teille?
--En, vastasi Irene, jälleen sama veitikkamainen ilo silmissään.
Taitaisi tulla liian pitkä kertomus siitä.
--No niin, sitten lyhyesti?
--Jos teillä on vielä joku paperipala, minä kirjoitan sen mieluummin
teille.
Johannes repäisi lehden muistikirjastaan. Irene kirjoitti ja ojensi sen
takaisin hänelle.
Johannes luki: »Hän on sanonut, että te rakastatte minua. Siinä
kaikki.»
Johannes ei kotvaan uskaltanut nostaa silmiään paperista.
Hän luki uudelleen ja uudelleen nuo rivit. Salamoina kulkivat kuvat
hänen sielussaan.
Ehkä oli Signe sittenkin oikeassa? Ehkä olikin Irenen hempeä hahmo
tuona kohtalokkaana iltana tuonut lemmen ja tunnustuksen sanat hänen
huulilleen?
Johannes koetti muistella, mitä kaikkea tuona iltana oli tapahtunut.
Eikö hän ollutkin istunut ja vertaillut toisiinsa näitä serkuksia? Ja
eikö tuo vertailu ollutkin päättynyt nuoremman eduksi ja vanhemman
tappioksi!
Kenties oli Signe silloin huomannut hänestä jotakin? Kenties oli hänen
katseensa, kenties kasvonilmeensä juorunnut jotakin?
Mutta silloinhan oli Signe paljon hienompi psykologi kuin hän itse. Ja
silloinhan Signe ei tietysti ollut uskonut sanaakaan siitä, mitä
Johannes oli hänelle sittemmin kahdenkesken sanonut.
Taikka ehkä hän oli uskonut jotakin? Ehkä senverran, että Johannes
joskus ennen-aikaan, kymmenen vuotta sitten, oli häntä rakastanut?
Mutta jos hän ei ollut uskonut, että Johannes enää rakasti häntä,
kuinka hän oli mahtanut sitten tämän uuden, valtavan tunnepurkauksen
itselleen selittää?
Ja kuinka tuolle toiselle? Ja kuinka oli tuo toinen sen selittänyt
itselleen?
Johannes otti kynän ajatuksissaan ja kirjoitti samalle paperille, heti
Irenen sanojen alle:
»Ja jos teidän serkkunne olisi puhunut totta? Mitä te siihen
sanoisitte?»
Irene luki, hymyili ja kirjoitti vastaukseksi:
»En minä mitään sanoisi. Minä tunnen vain.»
--Ja mitä te tunnette? kysyi Johannes äkkiä, keskeyttäen
kirjoitusleikin. Te pidätte tietysti minua äärettömän naivina ja
naurettavana olentona?
--Tuskin, vastasi Irene, hymyillen omituisesti, salaperäisesti ja
ikäänkuin sisäänpäin.
Eskimo ajattelee, huomautti Johannes itselleen. Mutta ääneen hän sanoi:
--Minä olen mies, joka ei tunne itseään. Sanokaa minulle, kuka minä
olen!
--Se on helposti sanottu, hymyili Irene. Mutta minä kirjoitan paremmin
kuin minä puhun.
Ja hän kirjoitti jälleen muistikirja-lehdelle ja ojensi sen
Johannekselle.
Johannes luki: »Te olette _mies_, oikea mies. Ja jos minä olisin Signen
sijassa...»
--Niin, mitä sitten? kysyi Johannes. Mitä te silloin tekisitte?
Irene käänsi kasvonsa pois. Mutta Johannes kuuli hänen hiljaa
virkahtavan:
--Minä en teitä niin helposti muille luovuttaisi.
Heidän kätensä tapasivat toisensa. Eivätkä he sitten enää pitkään
aikaan puhuneet mitään.
16.
Johannes kulki jälleen myrskymielin kotiinsa Potsdamin sillan yli.
Hän oli jälleen ollut koko iltapäivän Signen ja Irenen seurassa.
Vapaaherra Carp oli nimittäin hetken perästä tullut ilmoittamaan, ettei
hänen artikkelinsa valmistuisikaan niin nopeasti kuin hän oli luullut
ja pyytänyt Johannesta uhrautumaan hänen sijastaan nuorten neitosien
ritariksi.
He puolestaan tapaisivat toisensa huomenaamulla samassa hotellissa,
jolloin Johanneksella myös tulisi olemaan tilaisuus tutustua
vuorineuvos Rabbingiin.
Nyt oli Johannes selvittänyt täydellisesti välinsä Signen kanssa. Ja se
oli tuottanut hänelle erään uuden sielullisen kokemuksen, jota hän
par'aikaa koetti eritellä mielessään.
--Mutta ellette te uskonut, että rakastin teitä, hän oli kysynyt
Signeltä, miksi te siis ollenkaan kuuntelitte minun hulluja
lemmenhoureitani?
--Niin, se oli kenties epämoraalista minun puoleltani, oli Signe
sanonut.
Mutta hän oli niin mielellään tahtonut oppia tuntemaan, kuinka mies voi
pettää itseään. Eikä vain itseään, vaan myöskin muita, ainoastaan
jonkun entisen, ammoin haihtuneen mielikuvan pohjalta, kun joku uusi
eroottinen vaikutus on siihen koskettanut.
--Ja jos asianlaita olisi ollut toinen? hän oli vielä kysynyt. Ellei
Ireneä olisi ollut olemassa ja minä olisin kuitenkin tehnyt teille
saman tunnustuksen?
--Niin, mitä sitten? oli Signe kysynyt vastaan ilkamoiden.
--Tarkoitan: mitä te siinä tapauksessa olisitte vastannut minulle?
--Totuuden, oli Signe sanonut. Sillä _olinhan_ minä kuitenkin se
nainen, joka tuona ensi aamuna kävi teitä kotoa etsimässä.
Se oli siis sittenkin ollut Signe. Eikä Johannes ollut voinut kyllin
ihmetellä niitä naispoven hämäriä liikkeitä, jotka olivat tuon käynnin
ja sitten sitä seuranneen tapahtumasarjan aiheuttaneet.
Hän huomasi, että hän oli tavannut mestarinsa.
Ja hän koetti nyt kotiin kulkiessaan itselleen selvittää, mitä hänen
oli tässä asioidentilassa tekeminen.