sulkeutuisi yksinäiseen kammioonsa. Ja hän lähti seurailemaan virran
vartta, yksitoikkoista, tummien lehvästöjen läpi tuikkivaa
katulyhtyjonoa, joka pitkänä kaarena reunusti rantaparrasta ja hävisi
etäisyyteen.
Oli tähtikirkas, myöhäisen huhtikuun ilta. Ilma oli haalea kuin maito
ja tuo Berlinille ominainen kivihiilen ja kuuman asfaltin tuoksu suli
yhteen jostakin etäältä, Ala-Saksan suurilta vainioilta tulevien
lämpöaaltojen kanssa, maistuen ryydiltä ja maustimilta.
Johanneksen pohjoismainen sielu nautti siitä kuin ainakin lauhkeamman
vyöhykkeen antimista. Jo Tanskassa tai oikeammin jo Juutinraumassa hän
oli joka matkallaan tuntenut tämän tuoksun, joka vaikutti häneen aina
samalla, salaperäisellä, houkuttelevalta ja troopillisella tunnelmalla.
Hän muisti, miten väsyneenä ja rikki-raadeltuna hän oli tuon taipaleen
viime syksynä suorittanut. Miten hän täällä ulkomailla, yksinäisyydessä
ja kaukana kotimaansa julkisesta elämästä, jälleen oli koonnut itsensä,
syventynyt työhönsä ja tuntenut ajatuksiensa päivä päivältä
voimistuvan, kirkastuvan ja karaistuvan. Ja miten hän jälleen näinä
viime päivinä oli ollut rikki menemässä, miten työn pohja oli luisunut
häneltä syrjään, hänen sielunsa omasta keskipisteestään harhautunut ja
koko hänen elämänsä ollut uusille urille suuntautumassa.
»Työtä, työtä!» huusi epätoivoinen ääni hänen sisällään.
»Mutta mitävarten työtä!» vastasi heti siihen eräs toinen, kylmä ja
pirullinen ääni, jonka puolelle Johannes tunsi päivä päivältä ja hetki
hetkeltä yhä enemmän kallistuvansa.
Siinäpä se, minä olen menettänyt uskon työhöni, ajatteli hän. Minä olen
vapaa. Työn orjuus ei enää sido minua. Nyt on vain kysymys, mitä minä
teen tällä vapaudellani.
Otanko vastaan huolettoman aineellisen aseman? Nähtävästi ei sitävarten
tarvitse muuta kuin kätensä ojentaa. Menenkö kihloihin naisen kanssa,
jota en rakasta, mutta jota nainen, jota todella olen rakastanut,
väittää rakastavani? Sekin käy yhtä helposti.
Kaikki käy yhtä helposti sille, joka on viimeisen ihanteensa
kadottanut.
Myöskin valtiollinen asemani olisi minulle tältä pohjalta leikkityö
takaisin valloittaa. Kenties vielä entistä ehompi asema. Sehän käy kuin
tanssi, kun ei vaan ota ajaakseen mitään itseään ijäisempiä asioita.
Johannes tunsi huulensa kiertyvän ohueen, voitolliseen hymyilyyn.
Miksi hän ei oikeastaan ottaisi vastaan tuota kaikkea? Olisihan se
kosto kaikille. Kosto Signelle, joka oli leikkinyt kuin kissa hiirellä
hänen elämällään! Kosto koko hänen omalle entiselle itselleen ja
turhille unelmilleen, joiden vuoksi hän oli saanut kärsiä niin paljon!
Ja vielä kosto kaikille hänen vihollisilleen, ennen muita tuolle
tuntemattomalle vuorineuvos Rabbingille, joka aikoi käyttää häntä omien
salaperäisten tarkoitustensa palvelukseen!
Monta muuta hän oli täten ottanut, käyttänyt ja musertanut. Mutta
entäpä hän tällä kertaa olisikin tavannut väkevämpänsä?
Johannes oli näissä ajatuksissaan etääntynyt liikkeen suurilta
valtaväyliltä ja tullut erään toisen pienemmän sillan läheisyyteen.
Täällä oli hiljaista ja hämärää. Täällä eivät hevosenkaviot kopsaneet
eivätkä raitiotie-vaunut vilisseet. Eivät automobiilit toitottaneet,
eivät leimunneet suurten myymäläin valomeret. Katu oli melkein autio ja
tyhjä. Vain hänen omat yksinäiset askeleensa kaikuivat vasten tasaisia
kivilaattoja.
Hän pysähtyi sikariaan sytyttämään.
Samassa hän kuuli kiivaita ääniä jostakin aivan läheisyydestään.
Nais-äänen ja mies-äänen, jotka riitelivät keskenään.
Nais-ääni oli kova, kirkas ja täsmällinen. Mies-ääni taas kummallisen
kimeä, pehmeä ja pingoitettu. Jälkimmäinen huusi ja raivosi. Edellinen
vastaili kylmästi ja viiltävästi, leikaten ilmaa kuin timantti lasia.
Sanoja ei voinut erottaa. Sen verran kuitenkin, että Johannes heti
huomasi kielen olevan jotakin muuta kuin saksaa.
Hän käännähti ympäri katsoakseen, mistä nuo äänet tulivat. Ja hän näki
edessään kadun toisella puolen sillan korvassa matalan,
kaksikerroksisen rakennuksen, jonka seinältä häämöittivät suurilla,
haalistuneilla kultakirjaimilla piirretyt sanat: »Drei Kronen.»
Nähtävästi joku kolmannen luokan majatalo.
Yläkerran valaistut ikkunat olivat auki. Juuri sieltä sinkoutuivat,
mikäli korva voi päättää, nuo vihan kuumat ja kylmät äänenpainot yön
pimeyteen.
Ruotsia se oli. Nyt erotti Johannes sen aivan selvälleen. Ja vielä
lisäksi suomen-ruotsia! Ei, hän ei voinut siitä erehtyä.
Siis joku helsinkiläinen porvarisperhe, päätteli Johannes. Joku, joka
laihan kukkaronsa vuoksi on ollut pakotettu tuosta vaatimattomasta
paikasta yösijansa etsimään ja kenties samasta syystä joutunut
suunkopuun ennen uinahtamistaan aviollisen autuutensa polstereille.
Johannes aikoi jo kääntyä takaisin, kun hänen päähänsä samassa iski,
että tuo mies-ääni oli hyvinkin tuttu hänelle. Olihan se saman
merkillisen äijän ääni, joka kerran ennen oli hänet tuolla Potsdamin
kadulla öisistä ajatuksistaan herättänyt?
Maailma on sentään hyvin pieni, ajatteli Johannes. Tuossa minä nyt heti
saan selon hänen salaisuudestaan.
Mutta tuskin hän oli toipunut tuosta ensimmäisestä hämmästyksestään,
kun uusi ja paljon huumaavampi kohtasi häntä. Hän oli kuulevinaan omaa
nimeään mainittavan.
Johannes hypähti. Valehtelivatko hänen korvansa? Oliko hän hullu? Vai
oliko hän niin ylenmäärin hermostunut?
Joskus ennenkin oli hänelle tuontapaisia kuulohäiriöitä tapahtunut.
Suuren ihmisjoukon sorinasta, kaduilla, toreilla, rautatie-asemilla tai
outoon ravintolaan astuessa, olivat hänen korvansa usein ottaneet
vastaan katkonaisia yksityis-ääniä ja niistä järjellisiä sanoja,
lauseita, kysymyksiä ja vastauksia muodostaneet.
Johannes oli kuitenkin ne aina heti oman mielikuvituksensa tuotteiksi
ymmärtänyt.
Luonnollisesti täytyi asianlaidan tässä olla sama. Ja kuitenkin hän
olisi voinut vannoa, että hän oli kuullut tuon mies-äänen sanovan
kiihkeästi ja itsepintaisesti:
--Minä otan tohtori Tammisen. Minä tarvitsen häntä.
--Ja minä kiellän sinut häntä ottamasta, oli siihen vastannut tuo
kylmä, kirkas nais-ääni.
--Ja minä en välitä sinun kiellostasi! oli hän jälleen ollut
kuulevinaan mies-äänen sanovan.
Mihin aiottiin hänet ottaa? Kuka aikoi? Ja kenellä oli moinen
mielenkiinto estää sitä tapahtumasta?
Minä olen hullu, hymähti Johannes itsekseen. Taikka minä olen täynnä
makeata viinaa. Paras, että laittaudun heti kotiini peiton alle.
Hän oikaisi kadun yli, hotellin porraskäytävän ohi johtavalle
sivukadulle, josta hän tiesi olevan suorimman tien omaan
kaupungin-osaansa.
Nyt vasta hän huomasi, että hotellin edessä odottivat suljetut
taksavaunut. Pilanpäin ja osaksi myöskin tyydyttämättömästä
uteliaisuudesta hän heitti ohimennen kuskipukillaan torkkuvalle
ajurille:
--Vapaa?
--Ei, vastasi ajuri yhtä lakoonisesti.
--Tilattu?
--Pyydetty odottamaan.
Samassa aukeni hotellin ovi. Johannes vetäytyi askeleen syrjään ja näki
siitä astuvan ulos pitkäkasvuisen, komeasti puetun naisen, joka lausui
kirkkaalla, täsmällisellä äänellään saman suurhotellin nimen, missä hän
juuri tänään oli vapaaherra Carpin ja tämän naisten kera syönyt
päivällistä.
Johannes kuuli heti, että se oli sama nais-ääni, jonka hänen korvansa
äsken oli tuolta avattujen akkunain takaa erottanut. Ja hän ehti juuri
parhaiksi näkemään täyteläisen vartalon ja upean pohkeen kaaren, kun
nainen hameensa kooten kumartui kuomun pimentoon.
Tuon kaaren hän oli nähnyt ennen jossakin: Mutta missä?
Helsingissä! Aivan oikein, vuorineuvoksetar Rabbing se oli.
Mutta mitä hän teki täällä? Tuossa hotellissa; joka näytti ennemmin
rosvojen pesältä kuin sivistyneiden ihmisten asunnolta?
Tietysti hän oli ollut tapaamassa jotakin. Tuota ukkoa? Mitä voi heillä
kahdella olla keskenään tekemistä?
Se mies on vuorineuvos Rabbing, iski nyt välkähdyksenä Johanneksen
päähän.
Mutta mitä tekee hän tuolla hotellissa? Jos hän todella on vuorineuvos
Rabbing, silloinhan hän on asunut jo monta päivää täällä. Mutta miksi
hän on valehdellut kaikille kauppatuttavilleen saapuvansa kaupunkiin
vasta huomen-aamulla? Epäilemättä siksi, että hänellä on tuossa
hotellissa jotakin muuta, jotakin hyvin tärkeätä tekemistä.
Mitä se voi olla? Ja oliko se todellakin vuorineuvos Rabbing?
Kaikki salapoliisin vaistot olivat heränneet Johanneksessa.
Tuossa hotellissa piilee rikos, ajatteli hän.
Hän kääntyi päättävästi ympäri ja astui hotellin ovesta sisälle.
Ei, todellakaan tämä ei ollut mikään ensiluokan paikka. Eteinen oli
pimeä ja ikävä, matto kulunut ja portaat, jotka näkyivät nousevan
yläkertaan, ahtaat ja epämukavat.
Ovenvartia, laiha, kippuranenäinen, luppasilmä ukko, otti hänet vastaan
matelevalla kumarruksella ja monilla luihuilla silmänluonneilla.
Jos tuo ei ole luotu vankilan koppia varten, ajatteli Johannes, niin ei
sitten kukaan tämän ilman alla!
Mutta ääneen hän sanoi:
--Etsin vuorineuvos Rabbingia. Onko hän kotona?
Hänen karski käytöksensä näytti tekevän vaikutuksensa ovenvartiaan.
Tämän kumarrukset syvenivät huomattavasti, mutta samalla kaartuivat
hänen kulmakarvansa aina epäluuloisemmin.
--Mi-minä ... minä en tiedä, änkytti hän.
Johannes kopaisi liivintaskuaan ja ojensi kaksi markkaa hänelle. Sitten
hän kaivoi esille käyntikorttinsa ja virkahti käskevästi:
--Viekää tämä hänelle! Ja sanokaa, että sen lähettäjä tulee huomenna
häntä eräässä toisessa paikassa tapaamaan.
--Mielelläni, armollinen herra.
Ovenvartia riensi yläkertaan.
Hänen poistuttuaan astui Johannes kadulle. Hän tiesi nyt, mitä hän
tahtoi, ja aavisti, mihin salaperäisiin tarkoituksiin Rabbing käytti
tätä hotellia. Hän oli kuullut sellaisia olevan paljonkin
suurkaupungeissa. Mutta ensi kerran hän oli omin silmin nähnyt paikan,
missä naisvihaajat nähtävästi tapasivat toisiaan.
Pieni silmäys alikerran ruokasaliin ja siinä istuskeleviin seurueisiin
oli hänet siitä vakuuttanut.
17.
Tämän jälkeen ei enää mikään olisi voinut Johannesta hämmästyttää, ei
mikään liikuttaa. Hän oli kuin puu, joka ei tunne mitään, ei tahdo
mitään. Kaikki inhimillinen oli kuollut hänestä.
Häntä ei hämmästyttänyt, että hän kotiin tullessaan tapasi pöydältään
Topi Huotarin hänelle lähettämän kirjeen, jossa tämä ilmoitti
aikomuksestaan päättää päivänsä ennemmin kuin kestää kohtaloniskuaan.
Onhan se niin luonnollista, ajatteli hän olkapäätään nykäyttäen, tässä
kummallisimmassa kaikista maailmoista.
Mitäpä siinä olisivat hänen toimenpiteensä auttaneetkaan! Sillä Topi
ilmoitti olevansa kuollut jo ennen kuin hänen kirjeensä Johanneksen
saavuttaisi.
Johannes nukkui yönsä aivan rauhallisesti. Nousi ylös hyvissä ajoissa,
pukeutui juhlapukuunsa ja ilmestyi minuutilleen vapaaherra Carpin
hotelliin, jossa hän tapasi myös tukkukauppias Oikarisen ja hänen
taiteilijansa.
Vuorineuvos otti hymyillen vastaan hänet. Eikä Johanneskaan osoittanut
sen suurempaa ihmettelyä, vaikka hän ei voinut olla ohimennen
leikillisesti huomauttamatta heidän odottamattomasta yöllisestä
kohtauksestaan.
--Herra vuorineuvos on pelastanut minun lompakkoni, selitti hän
kaksimielisesti läsnä-olijoille, jotka kukin käsittivät sen omalla
tavallaan.
--Toivon, että vielä usein olen tilaisuudessa tekemään teille saman
palveluksen, nauroi Rabbing.
Ja he katsoivat toisiaan silmiin kuin kaksi auguria, jotka toisensa
ymmärsivät ja tiesivät saman hengen lapsia olevansa.
Heidän asiansa oli pian päätetty. Näön vuoksi otti Johannes kuitenkin
miettimis-aikaa pari viikkoa, joiden kuluttua hänen oli kirjeellinen
tieto Rabbingille annettava.
Vuorineuvoksetarta ei näkynyt. Rabbing sanoi hänen jatkaneen matkaansa
suoraan kotimaahan.
Upeilla aamiaispäivällisillä, jotka sitten seurasivat, herätti jonkun
verran murheellista mielialaa Topi Huotarin poissaolo. Johannes selitti
syyn siihen ja puhelintieto Topin hotellista vahvisti sen.
--Hän oli heikko, virkahti vuorineuvos. Me emme olisi kuitenkaan
voineet kauan käyttää häntä.
Kaikki katsoivat hetken lautaseensa näyttäen vakavalla
pään-nyykähdyksellä tuon lauseen täysin hyväksyvän.
Signeä ei Johannes sitten tavannut enää, mutta kyllä Irenen, jonka
kanssa he jo sopivat tulevasta kihlauksestaan. Irene matkustaisi nyt
ensin sukulaistensa kera Wiesbadeniin ja kirjoittaisi sieltä
Johannekselle, mitä hänen äitinsä asiasta arvelisi.
Sitten he rientäisivät yhtä matkaa kotimaahan.
Johannes jäi vielä pariksi viikoksi Berliniin.
Hän kulki samoja katuja kuin ennenkin, söi samoissa ruokapaikoissa ja
tunsi vaipuvansa joka hetki syvemmälle ehdottoman sielullisen
yksinäisyyden tylsyyteen. Ei mikään eikä kukaan liikuttanut häntä enää,
senjälkeen kuin hän eräänä viimeisen tuskan ja epätoivon yönä oli
työntänyt uuniin paksun paperipinkan pöydältään.
Siinä meni »Suomi tulevaisuuden valtiona».
Mutta olisi ollut synti sanoa, että hän myöskään kärsi enää. Hän antoi
päivän mennä, toisen tulla, ihmetellen, oliko hän enää ollenkaan
olemassa. Usein hän ajatteli jo seurata Topin esimerkkiä. Mutta sekin
tuntui hänestä niin joutavanpäiväiseltä.
Eivät edes aineelliset huolet voineet herättää häntä tästä yleisestä
herpautumistilastaan. Naurusuin panttasi hän kellonsa, ainoan muiston
isältään, vielä naurusuisemmin hän koetti valmistaa samaa kohtaloa
vanhalle talvipalttoolleen, josta ei edes pahin juutalainen huolinut
kuitenkaan.
Nälkäpäivätkin, joita hänellä oli useampia, menivät hänen ohitseen
jälkeä jättämättä.
Tuttavia ei Johannes tavannut enää muita paitsi erään lähetystön
Berlinin »Suomalaisesta yhdistyksestä», joka tuli häneltä erästä kauan
sitten luvattua iltama-esitelmäänsä karhuamaan. Yksinkertaista
käsityöläisväkeä, joiden kanssa Johannes aikaisemmin oli paljonkin
seurustellut, vaikka hän nyt oli heidät ylhäisempien tuttavuuksiensa
vuoksi unohtanut.
Johannes piti esitelmänsä ja ihmetteli, miten kuollut mies voi puhua ja
ihanteeton muita innostuttaa. Ei koskaan ollut hänellä ennen
esitelmöitsijänä sellaista menestystä ollut.
Saksalaista emäntäänsä hän tapasi vielä silloin tällöin, samoin
Trudchenia ja tämän sulhasta, jotka hiljaa, mutta varmasti vaelsivat
kohti hääilojaan. Hekään eivät enää Johannesta vähintäkään
liikuttaneet.
Eräänä yönä tapahtui hänelle kuitenkin jotakin ihmeellistä. Hän heräsi
siihen, että hänen ovellensa hiljaa koputettiin. Hän nousi, raotti ovea
ja kuuli pimeästä eteisestä kuiskattavan:
--Iso-äiti on sairaana ja äiti nukkuu hänen luonaan. Minua niin
pelottaa.
Ja Trudchen pyysi kauniisti, että hän saisi hetkeksi tulla sisälle.
Olihan pimeä. Ei kukaan näkisi heitä.
Johannes jätti oven raolleen ja kiirehti takaisin vuoteesensa. Hetken
perästä hän näki sisälle leijailevan jotakin epämääräistä, kuin valkean
enkelin, joka istahti hänen sänkynsä laidalle.
--Sinäkin suret, sanoi enkeli. Miksi? Nyt olisin minä valmis sinua
lohduttamaan.
Eikä Johannes muistanut edes kummastua, että Trudchen häntä sinutteli
ja silitteli niin hellästi hänen kulmiaan.
--Minä olen mennyttä miestä, sanoi hän. Eikä mikään mahti maailmassa
voi enää minua pelastaa.
--Me olemme menneitä molemmat, kuului ääni pimeydestä soinnahtavan.
Mutta juuri siksi me kuulumme toisillemme.
Johannes itki. Itki itsensä väsyksiin ja heräsi vasta tietoisuuteen
tuntiessaan nuoren, lämpimän naisruumiin kosketuksen vasten ihoaan.
Sitten he eivät enää tavanneet toisiaan. Sillä seuraavana päivänä
saapuivat Irene ja vapaaherra Carp jälleen kaupunkiin, heidän
kihlauksensa päätettiin julaista ja samalla sähköttää vuorineuvos
Rabbingille, että Johannes oli valmis astumaan hänen palvelukseensa.
Tavaransa noudatti Johannes hotellin portinvartialla entisestä
majapaikastaan.
Mutta Trudchenin suuret, surulliset silmät seurasivat mukana
kotimatkallekin ja niihin uusiin olosuhteisiin, jotka häntä odottivat.
Eikä haihtunut myöskään muisto niiden kukkivien lehmusten, joiden alla
hän eräässä Berlinin puistossa oli Irenen kanssa lähtöpäivänsä
viettänyt ja jotka olivat kuulleet tämän kysymyksen:
--Ystäväni, sinä olet niin surullinen? Onhan kesä.
--On, oli Johannes vastannut, hiljaa hänen kättään puristaen. On onni
yksillä, kesä kaikilla. Mikä lienee meillä edessämme?