Hänen sallittiin kuitenkin tilata pari voileipää. Toiset tahtoivat
syödä vasta myöhemmin ja jossakin oikeassa ruokaravintolassa, mutta
sitä ennen he tahtoivat käydä vielä varieteessa.
--Mie tahdon nähdä naisia, selitti Oikarinen. Ja mie tahdon syödä
naisten kanssa illallista. Ja tohtorin täytyy tulla mukaan. Mie maksan.
Tämä Huotari oli maksanut tähän asti, lisäsi hän. Nyt oli hänen
vuoronsa. Ja oli hänelläkin syynsä siihen, sillä tuotti tämä
sähkösanoma hänellekin tuhansia.
Johannes meni mukana tahdottomasti. Tällainen seura oli suorastaan lepo
hänen viime aikoina hyvinkin ärtyneille hermoilleen.
He pistäytyivät varieteehen. Oikarinen sai nähdä naisia. Lähellä oli
pieni »musiikkisalonki», joka oli tätä tarkoitusta varten sangen
taitavasti järjestetty. Ne, jotka tahtoivat kuulla musiikkia ja nähdä
esityksiä, voivat istua aivan rauhallisesti salongissa. Ne taas, jotka
välittivät vähemmän taiteesta kuin taiteilijattarista itsestään,
pääsivät eräästä sivuovesta suorastaan yksityishuoneisiin.
Ovenvartija vilkasi tottuneella silmällä heihin ja ohjasi heidät heti
jälkimmäistä tietä sisälle.
Huoneet olivat pieniä, paksuilla oviverhoilla ja pehmeillä leposohvilla
varustettuja. Jostakin kuului lasien kilinää ja naurunkikatusta. He
valitsivat suurimman ja tilavimman niistä.
--Mie en riisu päältäni, sanoi Oikarinen. On sitten vapaampi lähtemään.
Viisas mies tuo, ajatteli Johannes. Ei vanhaa nenästä vedetä.
Lihavahko, keski-ikäinen nais-ihminen tuli mielevänä kysymään, mitä
herrat suvaitsivat.
Muttila katsoi tiedustavasti Oikariseen.
--Sano sille, käski Oikarinen, että mie en juo muuta kuin pommeria.
Sano, että tuopi pullon miestä päälle!
Emännän kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli tilauksen.
--Ja muuta? kysyi hän merkitsevästi.
--Tietää se sen sanomattakin, virkahti Oikarinen. Tyttö miestä päälle.
Hän itse selitti tahtovansa »ruuna riiman».
Se oli eräs hänen seisovista sukkeluuksistaan. »Pruna prima», se oli
primadonna tai primaballerina.
Muttila tulkitsi Oikarisen tahdon emännälle. Tämä nyykäytti päätään
hyväksyvästi.
--Sikari, sanoi Oikarinen, tarjoten kotelostaan Johannekselle. Eivät
sitten ainakaan suuhun lennä.
--Jaa, ketkä?
--Nuopahan herhiläiset, hymyili Oikarinen, puraisten sikarinsa ja
syläisten pään suustaan. Vieläkös se tohtori muistaa? Näinhän sitä
myökin ennen aikoinaan.
Johannes muisti kyllä. Oikarinen oli ollut hänen suuri opettajansa
elämän taidossa. Tuokiotila oli sama kuin niin usein heidän yhteisellä
Egyptinmatkallaan. Se ero ainoastaan, että tällä kertaa oli Muttila
pikenttinä.
Pullot tulivat ja tytöt niiden mukana. Oikarinen otti heti yhden
kummallekin polvelleen.. Tytöt ymmärsivät, kuka päähenkilö oli, ja
kohdistivat häneen kaiken huomionsa. Taputtivat häntä leuan alle ja
sallivat hänen rohkeita hyväilyjään.
Toiset kaksi hän oli määrännyt Johanneksen ja Topi Huotarin
hoidettaviksi.
Johannes esiintyi englantilaisena eikä ollut muuta kieltä
ymmärtävinään. Topi ei ollut ollut yhtä viisas, vaan tuonut heti esille
saksankielen taitonsa, joka osottautui erinomaiseksi. Hän sai sentähden
ylläpitää keskustelua kaikkien kolmen puolesta.
Muttila oli jäänyt aivan ilman. Mutta hän lohduttausi samppanjalla ja
jalkakurtiisilla.
Tytöt tahtoivat riisua Oikarisen palttoon, mutta hän ei sallinut sitä.
Ei edes sikaria hän suostunut suustaan ottamaan. Mutta muuten hän oli
aivan mainio kavaljeeri.
--Nää on minun tyttöjäni, selitti Oikarinen, minun ottotyttöjäni. Sano
niille, Muttila, että mie tykkään paljon heistä.
Muttila teki työtä käskettyä. Ja tytöt ilmaisivat äänekkäästi
ihastustaan.
--Hyvä setä, hyvä setä, he sanoivat ja tahtoivat kilvan tarjota hänelle
sulojaan. Hyi, setää! Mitä setä tekee?
Toinen heistä ilmoitti, että hänen täytyi nyt mennä esiintymään.
--Pieni laulu vaan, hän sanoi. Minä tulen heti takaisin.
Mutta Oikarinen ei päästänyt häntä.
--Ei sinun nyt sovi mennä, huomautti hän. Sano hänelle, Muttila, että
mie annan viismarkkasen emännälle.
Emäntä tuli, sai lasinsa ja viismarkkasensa. Vilkutti silmää tytöille,
tytöt hänelle, ja lopuksi he kaikki iskivät silmää Oikariselle. Tuossa
saalis, näyttivät he ajattelevan. Tuossa kukko, joka vielä ennen
aamunkoittoa munii kultaisia munia meille.
Mutta tytöt olivat tehneet laskelmansa Oikarisen tahtoa
kuulustelematta.
--En mie näitä tässä jaksa kauan pitää, hän virkahti äkkiä ja lykkäsi
tytöt polviltaan. Ota sie, Muttila! Mie tahdon juoda kanss' vähän
pommeria.
Tytöt osoittivat suurta tyytymättömyyttä, mutta alistuivat kohtaloonsa.
Pitivät nähtävästi sen jonakin ohimenevänä oikkuna sedältä.
--Mie olen saanut näistä tarpeeni, kääntyi Oikarinen Johanneksen
puoleen puhumaan. Kippis! Mitenkä se oli? Eikö me oltu ennen veljet
tohtorin kanssa?
--Ollaan vieläkin, hymyili Johannes.
--Sitähän miekin! Kun ei ole tavattu niin pitkiin aikoihin ja kun
siusta on tällä välin niin kuuluisa mies tullut...
--Jaa, kuinka kuuluisa? kysyi Johannes.
--Edusmies ja muuta. Mutta anna sie palttua sille sosialismille! Vaikka
voi se olla ahvääriä sekin, lisäsi hän sitten tuttavallisella,
keskinäisellä ymmärryksellä.
--Huonoa ahvääriä, väitti Johannes.
--Ka, tietysti, myönsi Oikarinen. Mut sen selästä voi hypätä paremman
ahväärin selkään. Etkö hypännekin? lisäsi hän, jälleen silmiään
hyväntahtoisesti siristäen.
--Niin, minäkö? hymähti Johannes. Mihinkäpä minä hyppäisin?
Oikarinen katsoi hetken leikillisen tutkivasti häneen. Sitten kun
Johannes ei näyttänyt ymmärtävän hänen leikkiään, vetäisi hänkin suunsa
vakavaksi.
--Ka niin, mitäpä niistä, hän sanoi. Puhuivat vain siellä
Helsingissä...
--Mitä puhuivat? kysyi Johannes.
Oikarinen katsoi varovasti ympärilleen. Ei näyttänyt olevan vaaraa
Muttilasta eikä Topi Huotarista.
--Että siusta tulisi rokuristi, kuiskasi hän sitten.
--Prokuristi?
Johannes katsoi häneen hämmästyneenä.
--Tai tuota, konttoripäällikkö. Miten minä sanoin? Siihen, siihenpähän
Rabbingin konttoriin!
--Rabbingin!
Johannes ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa tälle jutulle. Mutta
hän tahtoi kuulla enemmän.
--Mitähän vuorineuvos minulta! lausui hän sentähden, luoden ikäänkuin
ujostuneena alas silmäluomensa.
Oikarinen innostui. Se oli noita vuorineuvoksen tavallisia
neronleimauksia. Tietysti saattoi olla ensi silmäyksellä
hämmästyttävää, että juuri Johannes...
--Minä itse olen enimmän hämmästynyt, selitti Johannes.
--Sie, veitikka!
Oikarinen löi häntä tuttavallisesti olalle. Aivan kuin olisi tahtonut
sanoa: peijooni, olet sie aika ahväärimies!
--Paikka on hyvä. Siihen olisi kyllä ollut paljon pyrkijöitä, lisäsi
hän. Mutta Rabbingilla on aina oma päänsä. Se osaa, se!
--Mikähän neronleimaus tässä nyt sitten on? tiedusti Johannes.
Ka, asia oli aivan selvä, selitti Oikarinen. Johannes oli sosialismin
merkkimiehiä. Sitäpaitsi sen harvoja oppi-arvoja saavuttaneita
edustajia. Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että Rabbing, joka oli
samalla tapaa jo monta kiivasta sosialistia kesyttänyt, nyt oli iskenyt
silmänsä häneen? Johannes oli tohtori, ei sopinut tarjota vähäpätöistä
paikkaa hänelle.
--Eikä hänen vaalinsa ole hulluimpaan mieheen osunutkaan, lisäsi
Oikarinen, nyykäyttäen hänelle päätään rohkaisevasti. Kippis! Mie olen
aina tykännyt paljon siusta.
Johanneksen korvat olivat kuumenneet.
Mikä lemmon juttu tämä oli, joka hänelle näin äkki-arvaamatta ja näin
oudossa paikassa syötettiin? Tiesivätkö muut siitä? Kuka oli sen pannut
liikkeelle? Mitä tuon jutun takana piili? Oliko tarkoitus pilkata häntä
tai tappaa hänet julkisena henkilönä?
Oli asianlaita miten tahansa, sen takana ei voinut piillä mitään hyvää.
Ja hän päätti itsekseen heti kirjoittaa Helsinkiin ja ottaa selon
siitä.
Mutta ääneen hän sanoi:
--Sinä kuulit sen Helsingissä? Tietävätköhän monet siitä?
--Ka, kuuluu se seisoneen jo sosialistisissa sanomalehdissäkin, selitti
Oikarinen.
Morjens, ajatteli Johannes. Tuli on silloin pantu kulkemaan, kipinä
kiertämään. Siis siinä leirissä ainakin minä mahdan olla kuollut mies
tätä nykyä.
--Vai niin, hän sanoi jyrkästi. Ikävä kyllä, siinä ei ole perää
vähintäkään.
Oikarinen katsoi epäuskoisesti häneen.
--Sie aiot pysyä sosialistina? virkahti hän keveästi. Ka, ei miulla
mitään sosialismiakaan vastaan ole. Pahemmat ne on nuo osuuskaupat!
Hän puolestaan ei sekoittanut politiikkaa ahvääreihinsä, kertoi hän.
Hän möi jokaiselle, joka vain tahtoi ostaa häneltä. Toista oli
vuorineuvos Rabbingin laita! Hänellä oli aina suuret näköalat, laajat
tarkoitusperät.
--Mie olenkin vain tällainen kamasaksa, nauroi hän.
Johannes ei vastannut mitään. Kummat ajatukset kiertelivät hänen
aivoissaan.
Mutta Oikarinen oli jo kyllästynyt tähän paikkaan.
--Myö mennään nyt! sanoi hän. Muttila, hoida sie lasku käsikassastasi.
Tytöt hätääntyivät ja yrittivät yhteisvoimin pidättää häntä. Mutta
Oikarinen oli järkähtämätön.
--Muttila, virkahti hän, sano niille, että meillä on muita asioita.
Taikka jos tahtovat välttämättä tavata meitä, niin tulkoot sitten
huomen-illalla hotelliin.
He pääsivät pois hädin tuskin.
Kadulle tultua sanoi Johannes hyvästit heille. Hän tahtoi mennä kotiin.
Nyt hän oli yhtä järkähtämätön.
13.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Heti Johanneksen tultua aamiaiselta,
käytiin häntä kutsumassa emännän puolelle, missä Trudchenin kihlajaisia
vietettiin.
Läsnä oli vain eräitä sukulaisia ja suvun läheisimpiä ystäviä.
Yksinkertaista, porvarillista väkeä, jonka seurassa Johannes viihtyi
erinomaisesti. Miehet puhuivat politiikkaa, kotimaista ja ulkomaista.
Myöskin Suomen kysymystä kosketeltiin ja Johannes sai tehdä
juurtajaksain siitä selkoa heille.
--Niin, aivan oikein, virkahti eräs kuulijoista, pienen olutpaikan
isäntä. Tietysti te tahdotte tulla saksalaisiksi. Koko maailman täytyy
tulla saksalaiseksi.
Se oli esitelmän tulos.
Naiset kuuntelivat päältä ja maiskuttelivat sokerileivoksiaan.
Trudchen, joka oli yleisen huomion esineenä, kantoi hetken merkityksen
miellyttävällä arvokkaisuudella. Sama ei oikein tahtonut onnistua hänen
sulhaselleen. Tämä punastui vähäväliä tuiki tarpeettomasti, ei sanonut
mitään, siirteli jalkojaan ja kaasi viinilasinsa valkealle
pöytäliinalle.
Kesken kestiä soi ovikello. Trudchen meni avaamaan ja palasi takaisin
ilmoittaen, että eräs herra tahtoi tavata tohtoria.
Topi se oli. Johannes ohjasi hänet huoneeseensa.
--No, kuinkas teidän iltanne päättyi? hän kysäisi iloisesti. »Rattoisaa
mielialaa jatkui pikkutunneille saakka?» kuten se sanomalehdissä
kuuluu.
Topi oli istunut sohvankulmaan. Hitaasti ja haparoivalla äänellä hän
sopersi sanan kerrassaan. Niin, oli ollut hauskaa. Muttila oli kaikkien
hämmästykseksi tarjoutunut viimeiset pirakat maksamaan. Hän oli saanut
uuden, suuren rintakuvatilauksen nimittäin.
--Nyt ymmärrän minä hänen salaperäisen hymynsä, virkahti Johannes. Kuka
tilaa häneltä rintakuvan?
--Vuorineuvos Rabbing.
Aina tuo sama nimi! Sehän rupesi olemaan jo liian mystillistä. Oliko
tuo mies todellakin joka paikassa läsnä-oleva? Liikkuiko hän kuin
jumalan henki vetten yllä?
--Muttila oli tietysti myös saanut sähkösanoman? hymähti Johannes. Vai
onko vuorineuvos ehkä jo saapunut Berliniin?
Topi ei vastannut. Johannes katsoi häneen ja huomasi nyt vasta, kuinka
kalmankalpea hän oli.
Onpa poika tainnut viettää perusteellisesti eilisiltansa, ajatteli hän.
Mutta sitten katsoi hän jälleen, säikähti ja nousi ylös. Hän oli nähnyt
selvään Topin alasluotujen silmäluomien alta pusertuvan esiin
kyyneleitä.
Aivan oikein, Topi itki. Mitä tämä oli?
--Mies, kuinka sinun laitasi on? kysyi Johannes. Pää? Hermot? Vai onko
sinulle tapahtunut jotakin ikävää?
Topi kamppaili värähtelevin huulin vasten sisällistä mielenkuohuaan.
--Niin, sanoi hän sitten vaikeasti, minulle on tapahtunut jotakin
ikävää.
--Mitä? Joku tapaturma? Olethan tuossa toki? Hukannut rahaa? Suuria
summia? Häh?
Topi ei vastannut, vaan nojasi pään kätensä varaan ikäänkuin tahtoen
koota ajatuksiaan. Nähtävästi hän etsi muotoa, miten ilmoittaisi
asiansa Johannekselle.
--Suo anteeksi, hän sanoi, minun pääni on aivan sekaisin. En ole koko
yöhön nukkunut. Sitten se kävi liian hirveäksi. Minun _täytyi_ saada
tavata sinua.
--Mutta mitä Herran nimessä on sitten tapahtunut? kysyi Johannes, nyt
jo vakavasti huolestuneena. Ikäviä uutisia kotimaasta? Lapsi
sairastunut?
--Ei, ei...
--Vaimosi?
Johannes alensi vaistomaisesti ääntään.
Hän muisti, että Topi oli jotakin maininnut hänelle vaimonsa
lähestyvästä synnytyksestä. Olisiko se jo tapahtunut? Lapsi kuollut?
Vaimo?
--Niin, sanoi Topi äkkiä aivan kovalla ja kirkkaalla äänellä. Hän on
pettänyt minut.
--Kuka?
Johannes ei tahtonut uskoa korviaan.
--Vaimoni. Hän on pettänyt minut. Hän on pettänyt jo kauan minua. Ja
lapsi, joka syntyy, ei ole minun lapseni.
Topi tuijotti eteensä, kasvoillaan ilme, joka kauhistutti Johannesta.
Oliko tuo Topi? Oliko Topi tullut hulluksi? Saanut jonkun äkillisen
taudinkohtauksen?
--Ei sinun lapsesi? pääsi Johannekselta melkein parahtaen.
--Ei, vastasi Topi samalla hirvittävällä, jähmettyneellä tyyneydellä.
Hän ilmoittaa itse siitä minulle. Se on lopussa. Kaikki on lopussa.
Topi oli noussut ja tullut aivan Johanneksen eteen, joka tahtomattaan
perettyi pari askelta. Mitään sellaista hän ei ollut ikinä nähnyt.
Tuska, joka kuvastui noissa kasvoissa, oli yli-inhimillinen.
--Se on lopussa, toisti Topi, katsoen suoraan silmiin häntä. Kuuletko,
kaikki on lopussa. Minulla ei ole mitään perhettä enää.
Johannes tiesi, mitä nuo sanat merkitsivät Topille. Eihän hänellä ollut
mitään laajempia, yleis-inhimillisempiä harrastuksia. Perhe oli ollut
hänelle kaikki kaikessa. Perhe oli ollut koko hänen maailmansa. Jos se
oli lopussa, se oli maailmanloppu hänelle.
Ja myöskin hänen oma loppunsa. Sillä sen kanssa katkesivat kaikki
oljenkorret häneltä.
Johannes johdatti hänet jälleen istumaan.
--Ystäväni, hän sanoi sitten vakavasti, sinun täytyy nyt ennen kaikkea
olla järkevä. Voihan olla, että erehdyt...
Topi esti jyrkällä kädenliikkeellä hänet jatkamasta.
--Sanoinhan sinulle, että hän itse ilmi-antaa itsensä, virkahti hän.
Tässä on kirje? Tahdotko lukea?
--En, sanoi Johannes päätään pudistaen.
--Hyvä. Siispä luen minä sen sinulle. Sinun _täytyy_ kuunnella.
--Etköhän sen lukemisella liiaksi kiusaa itseäsi, esitti Johannes
varovasti. Sillä arvattavasti sinä sen jo olet itseksesi monta kertaa
lukenut.
--Sata kertaa, tuhat kertaa! Enhän minä ole muuta tehnyt kuin lukenut
tätä kirjettä koko yön. Mutta sinun täytyy tulla vakuutetuksi, että
mikään erehdys ei tässä asiassa ole mahdollinen.
Muutenhan Johannes voi muka luulla häntä humalaiseksi tai
mielipuoleksi. Hän vaati suorastaan vanhan toveruuden nimessä, että
Johannes häntä kuuntelisi.
Mikään ei voinut estää häntä. Hän luki kirjeen.
Vaimo ilmoitti siinä monilla huokauksilla, selityksillä,
itsesoimauksilla ja tuskanparahduksilla, ettei hän enää voinut pettää
Topia. Ei enää tämän viimeisen kirjeen jälkeen, jossa Topi oli
maininnut kotimatkastaan ja valoisista tulevaisuustoiveistaan. Hänen
täytyi sanoa täysi totuus. Ja totuus oli se, että hän jo lähes vuoden
oli ollut uskoton hänelle ja että hän oli rakastanut toista, joka nyt
vuorostaan oli pettänyt hänet.
--Riittää, sanoi Johannes hiljaisesti. Vaimo parka!
Hän kuvitteli mielessään tuon kurjan naisen tilaa, joka nyt orpona,
pettäneenä ja petettynä, istui lapsensa kera autiossa kodissaan. Seinät
syyttivät, katto tahtoi murskata hänet. Mitä hän oli mahtanut
kärsiäkään, ennen kuin hän oli päättänyt ottaa tuon ratkaisevan
askeleen ja tunnustaa kaikki miehelleen.
--Ei riitä, virkahti Topi julmasti. Kuulehan eteenpäin!
Ja hän jatkoi lukemistaan, joka näytti tuottavan tuskallista,
hekumallista huvia hänelle.
Äkkiä hypähti Johannes.
--Kenen sanoit sinä tuon miehen olevan?
Topi luki nimen uudestaan. Se oli hyvinkin tuttu Johannekselle.
--Työnjohtaja Jaakko Jyrkkä, luki Topi. Tässä seisoo niin. Tunnetko
hänet? Onneksi hän ei ole minun tehtaastani.
Josko Johannes tunsi hänet! Olihan Jyrkkä ollut hänen läheisimpiä
puoluetovereitaan. Suuri, musta, rokon-arpinen mies ja kiivas
sosialisti! Hän ei vain voinut ymmärtää, että Jyrkkä...
--Kenties sinä tunnet myös naisen, jonka vuoksi hän on jättänyt
vaimoni? jatkoi Topi järkähtämättömällä, kamalalla tyyneydellä. Hänen
nimensä seisoo täällä alempana. Aura, Aura...
--Aura? kysyi Johannes henkeään pidättäen.
--Aivan oikein, Aura Kylmänen. Niin se oli. Sinä näet, että minun
vaimoni on aivan rehellinen. Hän ei jätä mitään yksityiskohtaa
mainitsematta.
Johannes oli noussut ylös ja mittaili nyt pitkin askelin permantoa.
Ystävän tuska oli häneltä toisen ja läheisemmän vuoksi unohtunut.
--Mutta sehän on mahdotonta, höpisi hän. Sehän on tuiki mahdotonta...
Miksi se muka olisi hänestä niin mahdotonta, sitä ei Johannes ollut
mies tällä hetkellä itselleen selittämään. Hänestä tuntui vain, että
jos tuo oli totta, silloin katkesi hänen viimeinen siteensä siihen
maailmaan, jossa Jaakko Jyrkkä nyt oli niin ehdoton hallitsija. Olihan
Aura suorastaan hänen aatteellinen selkänojansa. Jyrkkä taas oli jo
pitemmän aikaa osoittanut häntä kohtaan ilmeistä vihamielisyyttä.
Topi ei näyttänyt huomaavan ollenkaan ystävänsä liikutusta. Hän luki
yhä edelleen kirjettään, toistaen tärkeimpiä sanoja, alleviivaten
parhaita paikkoja ja käyttäytyen ylimalkaan niinkuin vähämielinen.
Äkkiä pysähtyi Johannes ja loi katseen sohvankulmassa istujaan..
Samassa selvisi hänelle koko tuokiotilan ääretön vakavuus.
--Mehän tulemme molemmat hulluiksi tällä tavalla, hän sanoi, otsaansa
rypistäen. Älä lue enää! Ja hän tempaisi kirjeen nopeasti Topin
kädestä, joka jäi häneen ällistyneellä silmäyksellä katsomaan.
--Minähän olen jo hullu, Topi sanoi sitten hiljaa ja ikäänkuin
anteeksipyytävästi. Aivan hullu. Älä välitä minusta! Mennyttä kalua
minä olen...
Hän painoi jälleen pään käsiinsä. Johannes katsoi hetkisen häneen
keksimättä sanoa mitään.
--Me menemme, virkahti hän sitten päättävästi.
--Minne? kysyi Topi avuttomasti.
--Pois. Jonnekin. Kävelemään. Eihän tätä kestä kenenkään ihmisen
hermot.
Töin tuskin sai Johannes hänet kadulle. Siellä pälkähti hänen päähänsä
jotakin.
--Nyt minä tiedän, mihin me menemme, hän sanoi. Muistatko, missä me
pari päivää sitten istuimme?
Topista oli kaikki samantekevää.
--Pari päivää! sanoi hän väsyneesti kättään kohottaen. Siitähän on
iankaikkisuus.
--Saatpa nyt vain istua oppi-isääsi Strindbergiä vastapäätä, sanoi
Johannes. Sillä nähdäkseni ei sinulle enää ole muuta lääkettä kuin yksi
olemassa.
--Mikä?
--Saada naisrakkautesi naisvihaksi muuttumaan, vastasi Johannes.
Topi loi raukean, surullisen silmäyksen häneen.
--Ja sinulle? kysyi hän sitten.
Johannes ei vastannut enää. Hänelle ei tuosta lääkkeestä olisi tehoa
enää, tiesi hän. Hänen mielikuvansa olivat murtuneet jo nuoruudessa.
Topi oli pysynyt nuorena tähän saakka. Mutta nyt oli hänkin vanheneva
muutamassa vuorokaudessa enemmän kuin koko entisessä elämässään.
14.
Pari tuntia myöhemmin oli Johannes paluumatkalla takaisin kohti omaa
asuntoaan.
Hän oli koettanut lohduttaa Topia niin hyvin kuin oli tainnut ja
saattanut hänet vihdoin hotelliin levähtämään. Topi oli näyttänyt
jonkun verran tyyntyneeltä, mutta Johannes pelkäsi kuitenkin pahinta
hänen puolestaan. Hän tiesi, ettei Topi ikinä voisi tätä tapausta
unohtaa eikä antaa anteeksi vaimolleen. Mitä hän siis oli tekevä?...
Johannes ei uskaltanut jatkaa ajatusjuoksuaan.
Myöskään hänen oma sydämensä ei ollut syttä valkeampi. Topin kohtalo
oli koskenut kovasti häneen, ei oikeastaan jutun itsensä vuoksi, vaan
siihen sekautuneiden henkilöiden. Olivathan. Aura ja Jaakko Jyrkkä
kumpikin omalta kulmaltaan läheisesti hänen ajatusmaailmaansa
koskettaneet. Ja Topi oli epätoivossaan kysynyt häneltä kuin
rikostoverilta:
--Tuoko se nyt on sitä nykyaikaista naissosialismia? Sitä
vuoroviljelystä, jota ne kuuluvat saarnaavan siellä teidän lehdissänne?
Eikä Johannes ollut osannut siihen sanoa mitään. Mitä vastata
epätoivoiselle?
Hän olisi itse tahtonut kysyä sitä ja paljoa muuta noilta molemmilta.
Mutta hän tunsi, ettei hän voisi enää edes heille kirjoittaa. Hänen
viimeiset siteensä entisten puoluetoveriensa kanssa tuntuivat nyt
katkenneen. Hän oli nyt yksinäisempi olento kuin milloinkaan.
Samalla hän muisti jälleen, mitä tukkukauppias Oikarinen oli kertonut
hänelle. Häntä aiottiin pyytää vuorineuvos Rabbingin palvelukseen? Mikä
kohtalon iva! Mutta miks'ei, jos kerran kaikki muu maailma oli mullin
mallin...
Johanneksen huulet vetäytyivät pirulliseen hymyyn, aivan kuin hänelle
joskus näinä päivinä oli tapahtunut Signeä ajatellessaan. Ja silloin
hän muisti aina ne kalpean Natsarealaisen sanat, jotka häntä jo lapsena
olivat kauhistaneet ja joiden valtavan, hirvittävän voiman hän nyt
vasta alkoi ymmärtää:
--Olkaa viattomat kuin kyyhkyset ja kavalat kuin kyykäärmeet, mutisi
hän.
Sekö oli oikea oppi? Sitäkö oli seurattava, jos mieli jotakin saada
aikaan ja toteuttaa maailmassa?
Miksi hän ei voisi mennä Rabbingin palvelukseen? Taata toimeentulonsa,
saada vaikutusvaltaa ja yhteiskunnallista asemaa? Eihän palveluksen
tarvitsisi olla ikuinen. Jäisihän hänelle aikaa vielä senjälkeenkin
harrastaa sosialismia ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen
vapaustaisteluun.
Mutta hänen työnsä. Mutta hänen suuri teoksensa »Suomi tulevaisuuden
valtiona?» Kuinka sen kävisi? Voisiko hän, jos hän kerran tuolla tapaa
olisi sitonut kätensä, kirjoittaa sitä enää vapaan miehen mielellä ja
suoruudella?
Tuskin. Ja sehän näkökanta oli, senhän täytyi olla hänelle ratkaiseva.
Eihän hän voinut olla uskoton työlle, Pyhälle työlle! Jos se usko vain
säilyi hänessä, sai koko muu maailma murtua hänen ympärillään.
Mutta säilyikö se hänessä enää? Tekikö hän enää työtä sillä oikealla
uskonnollisella mielenlaadulla, jolla hän oli sitä ennen tehnyt ja
josta hän myös oli aina itsekseen johtanut menestymisen salaisuuden?
Ei, myöskin työn usko oli hänessä viime päivinä jollakin muotoa
järkähtänyt.
Mutta se oli niin vakava huomio, että se heti tyrehdytti kaiken
yli-ihmisellisen virnistyksen Johanneksen huulilta. Jos niin oli
asianlaita todellakin, sittenhän hänellä ei ollut enää mitään
kiintopistettä maailmassa.
Sittenhän oli kaikki samantekevää. Sittenhän hän jo todellakin oli
kypsä vuorineuvos Rabbingin palvelukseen!
--Ei, ei se voi olla niin, sanoi hän melkein hätäisesti itsekseen.
Mikä olisi hänet niin äkkiä muuttanut? Vai olisiko mädätyksen mato jo
kauan kaivertanut hänen sydäntään?
Sillä olihan tämä mädätystä, selvää mädätystä! Täytyihän ihmisen
johonkin uskoa, täytyihän ihmisellä olla joku itseään korkeampi
päämäärä maailmassa. Olihan uskonnoton ihminen kuin kuollut, kuin
kaatunut puu metsässä. Joko oli tuo kohtalo, jota hän niin usein oli
muissa säälinyt, nyt tullut hänen osakseen?
--Hyvää päivää, herra tohtori, kuuli hän samalla syvän, miehekkään
äänen lähellään virkahtavan. Te pidätte täällä puheharjoituksia
itseksenne?
--Minäkö?
Johannes katsoi hämmästyneenä ympärilleen ja typertyi vielä enemmän.
Vapaaherra Carp seisoi hänen edessään.
Huomaamattaan hän oli kävellyt Brandenburgin portista ulos ja jatkanut
matkaansa kauas pitkin erästä syrjäistä puistokäytävää. Nähtävästi hän
oli jälleen seurannut pahaa tapaansa ja puhunut ääneen itsekseen.
--Anteeksi, sopersi hän, temmaten hatun päästään. Minä kuljin niin
mietteissäni ... minä en huomannut ollenkaan...
Vapaaherra Carp puristi hänen kättään sydämellisesti.
--Ymmärrän, ymmärrän kovin hyvin, nauroi hän. Kun on elänyt kauan yksin
ja vieraissa kaupungeissa...