kaikkea kunnon aviopuoliso, josta kaikki nuo muut hyvät putosivat kuin
hedelmät puusta: kohtuullinen toimeentulo, kuuliaiset lapset, hyvät,
ystävälliset kylänmiehet.
Se oli niin varmaa. Se oli niin tukevaa ja turvallista. Ja kun Luoja
lisäksi antoi terveyttä ja pitkää ikää, ei ihmisellä voinut eikä
saanutkaan olla enää mitään valittamista.
Tuon onnen olisi hänkin ehkä vielä voinut hankkia itselleen.
Johannes hymähti. Kenties siihen ehtii vielä, ajatteli hän.
Mutta hän ei voinut olla vertaamatta tuohon yleispätevään,
porvarilliseen onnen-käsitykseen omaa vaikeaa, haparoivaa, epämääräistä
etsintäänsä.
Mitä hän etsi oikein? Tietysti tahtoi hänkin tulla onnelliseksi. Mutta
mitä hän käsitti onnella? Tuonko kirjan kirjoittamista?
»Onni on valtaa!» kuuli hän jälleen tuon toissayönä tapaamansa äijän
äänen korvissaan.
Poistu, paha henki! ärjäsi hän sille mielessään. Onni on rakkautta.
Onni on lämpöä, ystävyyttä ja ymmärtämystä.
Ja onni on ennen kaikkea työtä! Työtä aatteen, työtä ihanteen ja
tulevien sukupolvien hyväksi.
Johannes istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen.
11.
Mutta heti Trudchenin mentyä tuli Topi Huotari. Johannes tunsi heti
hänen korkean, kantavan bassoäänensä eteisestä.
Oliko tohtori kotona? »Kyllä», kuului Trudchen vastaavan hiljaisesti.
Ja voi hyvin? Ja missä huoneessa hän asui? »Ei, ei siitä ovesta.»
Topi tuli sisälle lakki päässä, palttoo yllään, ja nähtävästi hiukan
liikutettuna.
--Päivää, sanoi hän leveästi. Olipa tänne matkaa! Hyvä, että tapasin
sinut.
Johannes nousi kättelemään.
--Päivää, päivää, sanoi hän. Olethan vielä Berlinissä.
Se ei soinnahtanut erittäin ystävälliseltä. Mutta Topi oli liian
toimessaan huomatakseen mitään.
--Olen, vastasi hän painokkaasti. Mutta tiedätkö mistä syystä minä
olen? Luepas tämä sähkösanoma!
Hän kaivoi palttoonsa taskusta rutistuneen paperin ja piti sitä
Johanneksen silmien edessä.
--Niin, minä näen, että se on sähkösanoma, virkahti Johannes.
--Niin, mutta mitäs siinä seisoo? Lue! Sinun pitää lukea se.
Johannes luki:
»Kaikki hyvin. Odottakaa Berlinissä! Vuorineuvos saapuu jonkun päivän
päästä sinne.»
Alla nimi, jota Johannes ei tuntenut. Hän ojensi paperin takaisin
omistajalle.
--Mikä vuorineuvos? kysyi hän.
Topi katsoi häneen voitonriemuisesti.
--Vuorineuvos, vuorineuvos Rabbing luonnollisesti, sanoi hän. Minun
tuleva esimieheni! Hän saapuu Berliniin. Hän tahtoi tavata minua.
Johannes synkistyi.
Vuorineuvos Rabbingin nimi vaikutti aina kiusallisesti häneen.
Vuorineuvos Rabbing oli aikojen kuluessa muodostunut hänelle kaiken
pahan esikuvaksi.
--Mitä se merkitsee? kysyi hän sentähden kylmästi, Topin iloon millään
muotoa osaa ottamatta.
--Se merkitsee, että minä tästä päivästä saakka olen hänen
palveluksessaan, selitti Topi. Että minun ehtoni ovat hyväksytyt! Että
minulla on nyt tuhat markkaa kuukaudessa!
--Se on paljon, vastasi Johannes kuivakiskoisesti. Enkä minä kuitenkaan
katso voivani sinua hyvällä omallatunnolla onnitella.
--Kuinka niin?
Topi katsoi ällistyneenä häneen.
Johannes mietti. Sanoisiko hän tuolle, joka näytti niin vilpittömästi
iloitsevan onnestaan, mikä mies vuorineuvos Rabbing oli? Kuinka tämä
istui kuin sammakko koko Suomen liike-elämän päällä? Ehkäisi kaikki,
tukehdutti kaikki, teki tyhjäksi kaikki uudet alotteet ja kukisti
kaikki kilpailevat nuoret yritykset!
--Kuinka niin? tiuvasi Topi. Miksi et voi muka onnitella?
Kertoisiko tuolle, ajatteli Johannes, mitä vuorineuvos Rabbingista myös
liikemiesten omissa piireissä ajateltiin, vaikka kukaan ei rohjennut
julki lausua sitä? Kuinka vuorineuvos oli kohdellut aikoinaan hänen
isäänsä, kuinka satoja muita, ja mitä hänen omat apulaisensa hänestä
ajattelivat?
Eihän voinut saada pahempaa isäntää. Olihan se sama kuin joutua pirun
palvelukseen.
--Että sinäkin viitsit! pääsi häneltä vasten tahtoaan.
--»Viitsit»? Viitsin mitä? Ottaako vastaan kaksitoista tuhatta markkaa?
--Mennä sen veren-imijän mieheksi, virkkoi Johannes.
Ja hän selitti parilla sanalla Topille, mikä oli hänen mielipiteensä
asiasta. Topi oli tähän saakka ollut onnellinen mies, joskin hänellä
oli ollut ehkä joku tuhat vähemmän palkkaa. Hän oli ollut oma miehensä,
oman liikkeensä toimitusjohtaja.
--Johtokunta siinäkin oli, huomautti Topi. Mutta totta on, että se ei
minun työhöni paljoa sekaantunut.
Siinäpä se, väitti Johannes. Vuorineuvos Rabbing tulisi sekaantumaan
kaikkeen. Hän ei kärsinyt mitään itsenäisiä miehiä. Hän ei sietänyt
mitään omapäisiä alotteita. Kaiken tuli käydä hänen kauttaan. Kaikkien
muiden piti olla vain shakkinappuloita hänen kädessään.
--Mistä sinulla on tuo käsitys vuorineuvos Rabbingista? kysyi Topi.
--Isältäni, vastasi Johannes. Ja eräiltä muilta, jotka ovat joutuneet
hänen kanssaan tekemisiin.
Topi vaikeni, sillä hän muisti Johanneksen isän ja vuorineuvoksen
välillä olleen jotakin riidanrapinaa. Lie ollut paljonkin, koska se
näytti niin syvästi myös poikaan vaikuttaneen.
Vuorineuvos Rabbing käytti hyväkseen kaikkia, jatkoi Johannes. Imi
mehun, kulutti työkyvyn, ja potkaisi sitten maantielle! Niin hän teki
sekä työmiehilleen että isännöitsijöilleen ja konttorihenkilöilleen.
Kukaan hänen alammaisensa ei voinut olla hetkeäkään varma asemastaan.
--Nyt tuomitset sinä väärin vuorineuvosta, lausui Topi.
Jos Johannes tahtoi yleispätevästi asioita arvostella, sanoi hän,
täytyi hänen myöntää, että harva oli tehnyt niin paljon alammaistensa
hyväksi kuin juuri vuorineuvos Rabbing. Topi oli käynyt eräillä hänen
tehtaillaan. Missään ei työväellä ollut mukavampia ja terveellisempiä
asuntoja, laajempia lukusaleja eikä paremmin varustettuja kirjastoja.
--Rabbingin työmiehet voivat kuin prinssit, väitti hän. Siihen koulut,
siihen kokoushuoneet.
--Minä tiedän, katkaisi Johannes. Sinä voisit lisätä vielä: siihen
henkivakuutukset, siihen palovakuutukset, siihen tapaturma-vakuutukset,
säästökassat, hautaus- ja sairasapu-rahastot.
Tuo oli kyllä tunnettua. Ja niihin viitattiinkin Suomessa aina, kun oli
kysymys kapitalistisen järjestelmän kiittämisestä ja sosialismin
saattamisesta huonoon huutoon. Katsokaa vuorineuvos Rabbingia!
sanottiin. Siinä on malli-isäntä! Siinä on isännän ja työväen väli
mallikelpoisesti järjestetty!
--Eikö olekin sitten? hymyili Topi, mielestään jo kokonaan
voitonpuolella. Mutta sinä nyt olet sosialisti. Ethän sinä tietysti
tahdo tunnustaa olevan ketään kunnon kapitalistia.
Kyllä, sen tahtoi Johannes kyllä tunnustaa. Kapitalistien joukossa
saattoi olla hyvinkin monta kunnon ihmistä, yhtä paljon ja ehkä enemmän
kuin itse sosialistien. Mutta vuorineuvos Rabbing ei ollut mikään
kunnon ihminen. Ja jos se tuli väärän järjestelmän lisäksi...
--Sinulla on omat ennakkoluulosi, väitti Topi. Vuorineuvos Rabbing on
tietysti mies kuin useimmat muutkin liikemiehet, ainoastaan hiukan
heitä etevämpi.
Tietysti hän ajoi omaa etuaan. Mutta kuka ei tässä maailmassa tehnyt
sitä? Tietysti hän käytti muita hyväkseen. Mutta eivätkö muutkin
hänestä hyötyneet?
Topi ainakin hyötyi tuhat markkaa kuussa. Ja sillä hinnalla hän
puolestaan lupasi toistaiseksi olla kenen käytettävänä tahansa.
--Jos vuorineuvos Rabbing on roisto, sanoi hän, hän ainakin maksaa
hyvin kanssarikollisilleen!
Sitä eivät kaikki roistot tehneet. Ja se oli hänen mielestään jo isosti
lieventävä asianhaara.
Johannes ei viitsinyt väitellä enää. Menköön toinen, mihin meni!
Itsepähän sai Topi vastata kohtalostaan. Ja ehkäpä hän tulisi hyvinkin
onnelliseksi vuorineuvos Rabbingin palveluksessa.
Johannesta kadutti jo, että hän oli ollenkaan sanonut mitään.
Eihän hän voinut vaatia, että Topi ymmärtäisi häntä ja hänen ääretöntä
vastenmielisyyttään pelkkää vuorineuvos Rabbingin nimeä ja käsitettä
kohtaan. Olihan tuolla tunteella niin syvät ja erikoiset juuret
hänessä.
Mutta koska hän kerran oli jotakin sanonut, hän tahtoi myös keskittää
johonkin ponteen sanottavansa.
--Tähän asti sinä olet ollut herra, lausui hän. Nyt sinusta tulee orja,
rahan orja.
--Parempi sekin kuin työn orja, väitti Topi. Sillä se minä olen ollut
näinä vuosina. Herra, sanot sinä? Mitä sillä tarkoitat?
--Tarkoitan, että olet ollut vapaa mies.
--Kaunis vapaus! Vapaampi minusta nyt tulee. Vähemmän työtä ja enemmän
palkkaa!
Eikö se ollut myöskin sosialismin oikea resepti? nauroi Topi.
Johannes ei vastannut. Hän kulki edestakaisin lattialla pehmeissä
huopatossuissaan ja mietti otsa rypyssä. Topin sanat olivat häneen
läheltä koskettaneet.
Vapaus? ajatteli hän.
Mikä oli vapaus? Ja kuka oli vapaa lopullisesti? Hänkö, joka tässä
marssi ja tuumi joka hetki työtään ja toimeentuloaan? Vai tuoko, jolla
oli toimeentulo ja jonka palkka oli vain nousemassa?
No niin, Topi oli rahan orja. Mutta ehkä Topi lopullisesti oli paljon
vapaampi häntä itseään.
Hänellähän ei ollut lepoa koskaan. Hänellähän ei ollut lomaa
milloinkaan. Hänellähän oli aina paha omatunto, jos häneltä oli
päiväkin, jos puolikin päivää hukkaan kulunut. Hänhän orja oli, työn
orja.
Mitä se auttoi, että hän teki työtä mielellään? Työ vallitsi häntä, työ
vaati jokaisen päivän, jokaisen hetken häneltä. Työhän vasta
hirmuvaltias oli. Paljon pahempi isäntä kuin mikään raharuhtinas.
Raha on vapautta, ajatteli hän.
Mutta jos hänellä olisi rahaa, voisiko hän sittenkään olla työtä
tekemättä? Tuskin. Hän oli jo liiaksi tottunut siihen. Työn intohimo
asui hänessä. Voisiko hän koskaan elämässään voittaa sitä?
Olisi hyvin mukavaa voida joskus laiskotellakin, ajatteli hän.
Lapsena hän oli voinut sitä ja vielä koulun alaluokillakin. Mutta
sitten oli tullut eteen ankara välttämättömyys. Työn pakko se oli
ollut. Johtunut toimeentulon kysymyksestä.
Siis hän ei ollut suinkaan vapaaehtoisesti ruvennut työtä tekemään?
Työnhalu ei siis ollut suinkaan mitään hänelle ominaista,
myötäsyntynyttä? Hänen oli ollut vain pakko tehdä työtä enemmän kuin
monen muun ja hän oli tehnyt. Ja kuvitellut tekevänsä sitä mielellään!
Ei, työtä ei kukaan tehnyt mielellään. Jos joku sanoi niin, hän
valehteli tai hän ei ollut syvemmin asiaa ajatellut. Kaikki tahtoivat
vähemmän työtä ja enemmän palkkaa. Hän itse, kuten Topi ja kuten niin
monet miljoonat maailmassa.
Ja hän oli koettanut tehdä uskonnon siitä! Mikä hulluus! Mikä henkinen
sokeus!
Mutta niinhän ihmiset yleensä tekivät. Käänsivät pahan hyväksi,
virheensä ansioiksi. Muodostivat mielipiteensä sen mukaan kuin
käytännöllinen pakko vaati heitä muodostamaan. Ja olisivat kuitenkin
olleet valmiit vannomaan, että he tekivät sen aivan vapaasti ja
luonnollisesti, ilman mitään ulkonaista pakotusta.
Ihmisillä on sellaiset mielipiteet kuin heillä on varaa pitää, ajatteli
Johannes.
Hänellä oli tällaiset mielipiteet, siksi että hän oli syntynyt
keskiluokasta. Jos hän olisi ollut yläluokan lapsi, hänellä olisi ollut
yläluokan katsantotapa. Jos alaluokan lapsi, arvattavasti alaluokan
vaistot ja maailmankatsomuskin.
Nähtävästi hän juuri siksi, että hän itse oli keskiluokan lapsi, koetti
yhdistää niitä molempia.
Hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän oli ollut poika-ijästään
saakka pakotettu itse leipänsä ansaitsemaan. Se oli tehnyt hänestä
sosialistin.
Mutta hän ei voinut kuulua sosialistisen puolueen äärimmäiseen
vasemmistoon, siihen, joka vaati aseihin tartuttavaksi. Miksi ei? Siksi
että hän ei ollut syntynyt samassa yhteiskunta-asemassa kuin he eikä
kestänyt samoja elämänkohtaloita.
Hänen paikkansa oli sosialismin oikealla sivustalla. Aivan kuin se
olisi ollut porvarillisten puolueiden vasemmalla, jos hän olisi niihin
liittynyt. Mikä määräsi sen? Tietysti hänen vakaumuksensa. Mutta mikä
määräsi hänen vakaumuksensa? Tietysti hänen verensä, hänen syntyperänsä
ja elämänkohtalonsa.
Sokea sallimus siis! Sillä eihän hän ollut itse itseään siittänyt eikä
synnyttänyt.
Ja jos hänen isänsä ei olisi tehnyt vararikkoa? Jos hän ei olisi ollut
pakotettu itse leipäänsä ansaitsemaan? Olisiko hän nyt sosialisti
ollenkaan?
Tuskin. Sokea sallimus oli senkin määrännyt.
Ei ollut vapaata tahtoa, tunnetta, mielipidettä, ei edes vapaita
vaistoja eikä intohimoja maailmassa. Mutta jos näin oli, eikö ollut
naurettavaa koettaakaan muuttaa ihmisiä toisenlaisiksi tai saada heitä
toisin ajattelemaan?
Hehän ajattelivat niin, siksi että heidän _täytyi_ niin ajatella...
Kun ei Topi saanut mitään vastausta ystävältään, hän rupesi hiljakseen
omaa kohtaansa selittämään.
--Älä luule, että minä olen narri, sanoi hän. Ymmärrän varsin hyvin,
mitä vuorineuvos Rabbing tahtoo minusta.
Liike, jonka toimitusjohtaja hän oli ollut, oli uusi ja oli ruvennut
hyvin menemään. Ja vaikka Topi sen itse sanoi, se oli ollut hänen
ansionsa, sillä hän oli tehnyt työtä kuin hevonen nämä viimeiset
vuodet. Suonut tuskin ruoka-aikoja ja pyhäpäiviä itselleen.
Hänen kuntonsa ja ahkeruutensa olivatkin ammattipiireissä herättäneet
huomiota.
Nyt oli vuorineuvos Rabbingilla toinen samantapainen, vanhempi ja
vakavaraisempi liike, jolle tämä uusi yritys tuotti suurta vauriota.
Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että hän tahtoi tappaa sen? Ja
kiinnittää palvelukseensa toisen liikkeen toimitusjohtajan?
--Mutta edeltäjäsi virassa? kysyi Johannes. Minne hän on joutunut?
--Tietysti erotettu, vastasi Topi, aivan kuin se olisi ollut itsestään
selvin asia maailmassa. Eikä hänestä vahinkoa ollutkaan.
Hän oli ollut jo vanha. Ja hän oli hoitanut liikettä liian
vanhan-aikaisten periaatteiden mukaisesti.
--Ja tuota pidät sinä luonnollisena? hymähti Johannes katkerasti.
Hän muisti isäänsä. Samoin oli tälle käynyt. Toinen nuorempi,
uuden-aikaisempi oli tunkenut hänet tieltään.
--Se on liikemoraalia, vastasi Topi.
Johannes nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi.
--Niinpä tiedät, kun itse tulet vanhaksi...
Topi ei antanut hänen lopettaa lausettaan.
--Se on sen-aikainen murhe, lausui hän iloisesti. Nyt minä olen
onnellinen mies ja nautin onnestani.
Hän oli huomannut jo viime talvena eräistä vihjauksista, että hänellä
olisi valmis paikka Rabbingin liikkeessä. Varmuuden hän oli hankkinut
siitä kuitenkin vasta vähää ennen ulkomaa-matkaansa.
--Kuinka? kysyi Johannes. Etkö kertonut toissapäivänä minulle
matkustavasi oman yhtiösi, _entisen_ yhtiösi rahoilla?
--Kyllä, vastasi Topi luonnollisesti.
--Ja sinä tiesit jo silloin, että tulisit siitä pian luopumaan?
Maksatat heillä vielä opintomatkasi?
--Aivan oikein. Välikirjani menee umpeen vasta syyskuussa.
--Mutta sehän on...
Petollista! aikoi Johannes sanoa.
--Se on liikemoraalia, hymyili Topi.
Miksi he olivat niin hulluja, että maksoivat? Miks'eivät olleet häntä
välikirjalla pitemmäksi aikaa sitoneet? Taanneet itselleen hänen
työtään ja ammattikokemustaan ainakin muutamiksi vuosiksi eteenpäin,
ennen kuin matkarahan antoivat.
--Mutta kaikissa tapauksissa...
Johannes ei ymmärtänyt eikä tahtonut ymmärtää sellaista menettelyä.
Topi, jota hän oli aina niin kunnon miehenä pitänyt! Mutta se mahtoi
olla liikemoraalia.
Oli niin paljon moraaleja maailmassa. Oli yksityistä, oli valtiollista,
oli orjamoraalia, oli herramoraalia, ja jumala ties mitä! Ehkäpä Topin
oli yhtä hyvää kuin jonkun muunkin. Kuka oli tuntojen tuomari? Ja missä
oli ylin tuomio-istuin?
Yhden asian hän kuitenkin tahtoi vielä kysyä ystävältään.
--Sinä siis kuulut jo nyt tavallasi vuorineuvos Rabbingin palvelukseen?
--Kyllä, tavallani, vastasi Topi. Tämän sähkösanoman jälkeen.
Se oli liikkeen johtokunnan puheenjohtajalta. Eräs noita bulvaaneja,
joita vuorineuvos Rabbingilla aina oli, milloin hän ei tahtonut itse
näkyä! Hänen kanssaan Topi olikin ollut vain tekemisissä, ensin
suullisesti siellä kotimaassa, sitten kirjeellisesti täältä ulkomailta
pitäen.
Oikeastaan oli asia jo Topin Sveitsissä ollessa tullut päätetyksi
heidän kesken. Oli vain kysymys enää eräistä ylimääräisistä
palkkaeduista, joita Topi voimansa tunnossa oli vaatinut itselleen.
Johtokunta oli ne jo periaatteessa hyväksynyt, mutta asia oli vielä
alistettu vuorineuvos Rabbingin harkinnan alaiseksi.
Nyt oli tämäkin sen siis lopullisesti hyväksynyt. Ja nyt oli Topi
tapaava hänet täällä Berlinissä, jonne vuorineuvos oli saapuva
matkaltaan Lontoosta ja Parisista.
--Se mies on aina matkoilla, selitti Topi. Ja kuitenkin, kun häntä
tarvitaan, hän on aina kotimaassa. Hän on kaikkialla! Kuin jumala,
näkymätön ja jokapaikassa läsnä-oleva.
--Niin, myönsi Johannes. Paha on kaikkialla läsnä-oleva.
Mutta hän ei ollut vielä saanut tehneeksi kysymystään, joka mietitytti
häntä.
--Sinä kuulut siis vuorineuvos Rabbingin palvelukseen, sanoi hän, ja
aiot kuitenkin vielä ensi syyskuuhun saakka kantaa palkan entiseltä
yhtiöltäsi?
--Tietysti. Välikirjan mukaan.
--Mutta jos he saavat tietää sinun salahommistasi?
--Tietysti ne saavat tietää, hymyili Topi. Yhtiökokous on nyt keväällä
ja asia tulee sanomalehtiin.
--Mitä he silloin sanovat? Entisen yhtiösi johtokunta nimittäin?
--Se on heidän asiansa, virkkoi Topi verrattomalla ylemmyydellä.
--Eivätkö he heti erota sinua? Eiväthän he voi sallia, että sinä
kilpailevan liikkeen tulevana johtajana toimit heidän liikkeessään.
Topi hymyili tyytyväisesti.
--Jos he sen tekevät, sanoi hän, minä haastatan heidät oikeuteen
välikirjan rikkomisesta. Voinpa vielä vaatia vahingonkorvaustakin.
--Vahingonkorvausta? Mistä?
--Tietysti hukkaan menneestä oppi-ajasta, nauroi hän. Sillä onhan oloni
tuossa entisessä liikkeessä ollut kuin oppi-aika minulle.
Se oli ollut hänen kokeilukenttänsä, hänen ponnahdinlautansa. Ilman
sitä hän ei olisi koskaan kiivennyt näin korkealle.
--He maksavat viulut, sanoi Topi. Ja minä soitan.
Tuo oli Johanneksen mielestä jo niin nerokasta, että hänenkin täytyi
nauruun purskahtaa.
--Ja vuorineuvos Rabbing soittaa sinulla, sanoi hän. Onneksi olkoon!
Nyt voin minä sinua _hyvällä_ omallatunnolla onnitella.
--Soittaa parhaiten, joka viimeksi soittaa, mutisi Topi.
Muuten hän ei ollut tullut väittelemään Johanneksen kanssa, sanoi hän.
Hän oli tullut hakemaan Johannesta ulos. Sillä oli Johanneksella kuinka
kiire tahansa olevinaan, tämä ilta hänen kuitenkin täytyi uhrata
ystävälleen.
--Minä tahdon istua ja iloita, selitti Topi. Ja minä tahdon maksaa!
Hän oli istunut ja iloinnut jo koko iltapäivän, kertoi hän.
Aamupäivällä hän oli, heti sähkösanoman saatuaan, kirjoittanut pitkän
kirjeen vaimolleen. Mutta sitten hän oli mennyt Baueriin, tavannut
siellä pari tuttavaa, syönyt heidän kanssaan päivällistä ja tullut nyt
Johannesta hakemaan.
--Sinun _pitää_ tulla, sanoi Topi. Tätä ei tapahdu minulle kuin kerran.
kymmenessä vuodessa. Enkä minä vielä liian hutikassa ole.
Tuttavat olivat jääneet Victoria-kahvilaan odottamaan.
--Keitä he ovat? kysyi Johannes.
--Samaa matkaseuraa, josta jo toissapäivänä mainitsin sinulle. Kauppias
Oikarinen, tiedäthän, tuo suuri tukkukauppias Itä-Suomesta ja
kuvanveistäjä Toivo Muttila. Hauskoja miehiä! Kyllä sinä heidän
kanssaan toimeen tulet.
Heidänkin oli ollut tarkoitus matkustaa oikeastaan jo eilen. Mutta
heillekin oli tullut joku sähkötieto, joka oli heidät tänne pidättänyt.
Johannes katsoi kelloaan. Alkoikin lähestyä hänen tavallinen
illallis-aikansa.
--Minä tulen, sanoi hän. Mutta en pitkäksi aikaa.
--Niin pitkäksi kuin puhumista piisaa, nauroi Topi hyvillä mielin.
Olitpa kerrankin oikea toveri! Tule, ja minä vakuutan, että saat nähdä
onnellisen miehen minussa.
--Sitä en epäile, vastasi Johannes. Mutta muista, että jumalat ovat
kateellisia. Ottavat toisella kädellä, mitä antavat toisella...
--Ja minä pidän näillä molemmilla, keskeytti Topi. Mennään nyt!
He menivät. Topi oli tullut automobiililla, joka vartoi oven edessä.
Johannes nuhteli häntä kevytmielisestä rahan tuhlauksesta.
--Kerran elämässä, kerran elämässä! huusi Topi. Istu alas!
Victoria-kahvilaan!
Ettei hän vain joisi itseään juovuksiin, ajatteli Johannes. Ilo tekee
hulluksi ihmisen. Murhe pitää miehensä jo paljon paremmin jaloillaan.
12.
Kahvila oli täpötäynnä väkeä. Tuolien ja pöytien lomitse pujottelemalla
he vihdoin löysivät sen sohvankulman, missä Topi Huotarin toverit
istuivat.
Nämä osoittivat innokkaasti iloaan hänen tulonsa johdosta.
--Kauanpa viivyit, lausui Oikarinen, pieni, vilkas karjalainen, joka
häikäilemättä puhui omaa murrettaan. Mie jo pelkäsin, ettet tulisikaan.
Johannes oli pysähtynyt hiukan taemma. Topi tahtoi esittää hänet
Oikariselle.
--Me kyllä tunnemme toisemme, hymyili Johannes.
Olihan Oikarinen sama tukkukauppias, jonka tulkkina hän ennen
ylioppilas-aikoinaan oli tehnyt suuren ulkomaisen kiertomatkansa.
Oikarisen suu meni leveään hymyyn, kun hän huomasi Johanneksen.
--Päivää, päivää, sanoi hän, sydämellisesti kätensä ojentaen, mutta
paikaltaan nousematta. Tohtorihan se on! Tottahan me toki tunnetaan
toisemme, kun ollaan vanhoja reissukampraatteja...
Ja Oikarinen selitti seuralle, että tämä tohtorihan hänellä oli ollut
kuskipoikanaan Egyptin-matkallaan. Nyt hänellä oli tämä Muttila, joka
oli viime talvena muovaillut hänestä rintakuvan ja saanut
valtionpalkinnon sillä. Herrat kai olivat kuulleet siitä?
Muttila nousi juhlallisesti tervehtimään.
--Me tullaan Italiasta, sanoi hän. On pysähdytty tähän Berliniin.
Tärkeiden asioiden vuoksi.
Hän lausui viimeiset sanat tavallista painokkaammin.
Muuten ilmoitti Muttila täydellisesti halveksivansa Berliniä ja koko
saksalaista kansanluonnetta. Mitä ihmisiä! Mitä rakennuksia! Mitkä
museot, mitkä hirvittävät kuvapatsaat!
--Ei siun pidä niin puhua, ojensi Oikarinen häntä. Sie et ymmärrä
Berliniä. Berlini on ahväärikaupunki ja sie et ymmärrä ahvääriä.
Oikarinen selitti, että se olikin ainoa ero heidän välillään. Hän
rakasti taidetta ja ymmärsi taidetta. Muttila taas piti paljon rahasta,
mutta ei ymmärtänyt ahvääriä ollenkaan.
--Hyvä mies muuten tämä Muttila, lisäsi hän. Ei koppava ollenkaan,
kuten niin monet muut taiteilijat. Saa sitä neuvoa, ja ottaa se
onkeensa, mitä sille sanoo. Kyll' siitä vielä taiteilija tulee. Terve!
Muttila teki kärsivän marttyyrin eleen.
--Ja kyll' siusta vielä ahväärimies, sanoi hän sitten. Terve!
Se huvitti Oikarista tavattomasti. Ja hän selitti Johannekselle, että
ahväärimatkoilla hän oikeastaan olikin, vaikka samalla katseli muutakin
maailmaa. Hän oli aina tottunut huvin ja hyödyn yhdistämään.
--Täälläkin Berlinissä, sanoi hän, älkää luulko, että mie täällä tyhjin
toimin olen. Miulla on ahvääriä, paljon ahvääriä. Mie olisin
matkustanut poiskin jo eilen, vaan sitten tuli illalla tämä
sähkösanoma.
Se oli vuorineuvos Rabbingin pääkonttorista Helsingistä.
Johannes vilkaisi Topi Huotariin, joka mulkoillen vastasi hänen
katseesensa.
--Myö ollaan vanhoja ahväärituttavia Rappingin kanssa, kehuskeli
Oikarinen huomattavalla itsetyytyväisyydellä. Vanhat veljet ja toverit!
Et sie, Huotari, ikinäs kadu, että tulet sen miehen alustalaiseksi.
Hän kertoi vuorineuvos Rabbingin saapuvan niinkuin huomenna Berliniin.
Ja heidän piti tavata toisiaan tärkeissä asioissa.
--Miullahan ne tärkeät asiat on, selitti Oikarinen. Mitäs tällä
Muttilalla! Vähän vain tyttöjä katselee, hihihi...
Kuvanveistäjän ammatti oli hänen mielestään aivan erikoisen edullinen
sitä tarkoitusta varten. Tarvitsee muka mallia, vie kotiinsa, riisuu
alastomaksi. Eikä kenelläkään ole mitään muistuttamista.
--Siinä sen tärkeät asiat on, hihitti Oikarinen. Jos en mie ois
ahväärimies, mie rupeisin kuvanveistäjäksi. Kippis!
Muttila katsoi filosofisesti lasiinsa.
--Sie et vain saisi ketään atelieriisi, virkahti hän. Ja mitä tärkeihin
asioihin tulee, niin perästä kuuluu, sanoi torventekijä.