elämästä. Silloin voisi hänkin sanoa sanansa naisten rakkaudesta.
Johanneksen aivot täyttyivät jälleen houkuttavilla, hekumallisilla
kuvilla, joita hän turhaan koetti torjua mielestään.
Pah, eihän se ollut hänen nais-ihanteensa! Hänen ihanteensa oli
sirompi, henkevämpi, aineettomampi.
Signe oli kerran vastannut sitä. Olisi vieläkin vastannut sitä,
ellei...
»Ellei mitä?» kysyi kärkkäästi tuo päälletunkeva äijän-ääni.
»Ellei hän pitäisi minua pilkkanaan», täytyi Johanneksen hänelle
huoaten tunnustaa.
»Pilkkanaan? Sinua? Kuinka se on mahdollista?» usutti toinen.
»Niin se kuitenkin on. Hän on juuri muutamia tunteja sitten sen minulle
jälleen päivänselvästi osoittanut.»
»Sinä erehdyt! Mitä hän teki sinulle?»
»Hän nauroi.»
Johannes pysähtyi peilin eteen. Rypisti kulmansa ja tuijotti tuimasti
silmiin itseään.
»Naiset nauravat aina», lohdutti ukko. »Ota hänet, valloita hänet! Hän
nauroi vain sinun omaa avuttomuuttasi.»
»Hän nauroi minun hienoimmille unelmilleni», huokasi Johannes.
»Äh, houkka!» ärjäsi toinen. »Ei saa olla mitään hienoja unelmia.»
Taikka jos oli mahdoton päästä niistä, ne täytyi pitää vain itselleen.
Muille täytyi tarjota vain sitä, mitä muut voivat vastaanottaa. Ja
tuolle naikkoselle oli Johanneksen tarjottava...
»Minä olen jo tarjonnut henkeni hänelle», vastasi Johannes
juhlallisesti. »Hän ei huoli siitä.»
»Hän on oikeassa», hehetti ukko. »Mitä on henki? Palanen lihaa on
paljon parempi jo.»
Se oli näet jo jotakin kouraantuntuvaa.
»Sinä erehdyt! Hän on niin sielukas, hän on niin terheninen.»
»Hullutuksia! Hassutuksia! Ei ole mitään sielukkaita naisia
maailmassa.»
»Hän on», väitti Johannes kohottaen pateettisesti käsivartensa.
»Sielu on vain miehellä. Naisella on vain...»
Johannes oli näkevinään irstaan liikkeen, jolla täydensi ajatuksensa.
»Voit olla oikeassa muiden naisten suhteen, et hänen! Hän on poikkeus
sukupuolestaan.»
»Huomaan, että rakastat häntä vielä.»
»En, minä vihaan!»
»Mainiota. Siispä kosta hänelle!»
»Mielelläni. Mutta miten?»
»Nöyryytä hänet, niinkuin hän on sinut nöyryyttänyt! Saata hänet
kärsimään samoja tuskia, joita itse olet hänen tähtensä kärsinyt!»
neuvoi ääni.
Se ajatus kelpasi Johannekselle.
Lemmen tuskia? Pistävän pilkan tuskia? Vaivaa mustan sukkamielen?
Olihan hän niitä kaikkia Signen vuoksi kärsinyt. Mutta hän ei
rakastanut ketään muuta. Kuinka siis kostaa hänelle?
Rupeamalla edes näön vuoksi jotakin toista rakastamaan.
Ketä siis? Jotakin tuttavaa? Jotakin sukulaista? Hänen serkkuaan.
Irenen kuutamoinen kuva kulki Johanneksen kiihoittuneiden aivojen läpi.
Samalla vetäytyivät hänen huulensa pirulliseen hymyyn. Siinä ajatus!
Kolmatta kertaa hän ei tahtonut enää Signen edessä loukattuna esiintyä.
Äijän ääni oli voittanut hänessä.
Hän ei kärsinyt, sillä hän ei tahtonut kärsiä enää. Nyt oli hänellä
valmis sotasuunnitelma.
10.
Johannes teki nyt pari päivää työtä ahkerasti.
Työ edistyi, mutta vain muodollisesti. Hän kirjoitti vain, mitä hän oli
ennen ajatellut. Mutta kun entiset ajatukset loppuivat ja hänen tuli
alottaa jotakin uutta, silloin hämärtyi kaikki hänen aivoissaan.
Sisällinen raivo ja epätoivo valtasivat hänet. Oliko hän väsynyt? Oliko
hän äkkiä työkykynsä kadottanut?
Mutta eihän hänellä ollut aikaa väsyä. Työn _piti_ tulla valmiiksi
ennen kesää. Teoksen _täytyi_ jouluksi ilmestyä. Muuten meni kaikki
nurin. Muuten taittui hänen koko henkinen selkärankansa ja ehtyi hänen
aineellinen toimeentulonsa.
Hänen laskelmansa olivat selvät. Ellei hän saanut valmiiksi tätä
työtään ennen toukokuun loppua, hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta
elää kesän yli.
Velkaa hän ei tahtonut tehdä, sillä se soti vasten hänen
periaatteitaan. Etukäteen hän ei voinut saada kustantajalta enää, ennen
kuin käsikirjoitus oli jätetty. Eikä olisi viitsinyt pyytääkään.
Hänellä ei ollut edessään muu kuin nälkäkuolema, ellei hän ajoissa
jättäisi koko juttua ja ryhtyisi niiden parin kansallistaloudellisen
käsikirjan suomentamiseen, jotka joulusta saakka olivat levänneet hänen
pöydällään.
Mutta se olisi taas ääretön sisällinen haaksirikko hänelle.
Silloinhan hän olisi pakotettu itselleen tunnustamaan, että hän oli
ottanut tehtäväkseen työn, joka kävi yli hänen voimiensa. Jos hänelle
voi sellaista kerran tapahtua, voihan sama sattua hänelle useamminkin.
Milloin hän sitten olisi varma itsestään?
Olihan hän nyt varannut aikaa itselleen. Olihan hänellä nyt, ensi
kerran elämässään, ollut aikaa puoli vuotta mielensä mukaan
käytettävänään. Milloin hänellä ennen oli ollut näin edullinen
tilaisuus? Ei milloinkaan.
Ei koulupoikana eikä ylioppilaana. Vielä vähemmän sitten myöhemmin,
maisteriksi ja tohtoriksi tultuaan ja julkisen elämän mieheksi
antauduttuaan. Työn orja hän oli ikänsä ollut. Oliko hän häkkilintu,
joka ei osannut enää käyttää vapauttaan?
Jos hän ei saisi tätä työtä _nyt_ valmiiksi, hän ei saisi sitä koskaan
valmiiksi.
Se oli hänen varma vakaumuksensa. Sillä hän ei koskaan enää saisi
tällaista tilaisuutta. Se jäisi hänelle vain unelmaksi, vain
toteutumattomaksi mielihauteeksi. Ja juuri nehän olivat yksilön
vapaalle kehitykselle vaarallisimmat.
Ensi syksynä hänen kuitenkin oli jälleen aisoihin astuttava. Ellei hän
aikonut ruveta opettajaksi, joka oli hänen kauhunsa, hänen oli jälleen
ruvettava sanomalehtimieheksi tai kansan-edustajaksi. Mutta sitävarten
hänen oli lopullisesti valittava sosialistien ja porvarillisten
puolueiden välillä. Eikä hän tahtonut valita, ennen kuin tämä hänen
elämänsä suurtyö ja rakkain suunnitelmansa olisi kunnolla suoritettu.
Eihän hän voinut jäädä ilmaan häilymään. Eikähän Suomessa voinut elää
puolueiden ulkopuolella.
Nyt hänellä vielä oli valta valita, ei sitten enää. Tuhannet langat,
tuhannet olosuhteet tulisivat hänet sitomaan. Hänen oli valittava
ijäkseen, elämäkseen.
Hänellä oli vain yksi elämä. Ja sen suunnasta, sen lopullisesta
päämäärästä hänen oli ensi syksynä päätettävä.
Muodollisesti ensi syksynä. Muihin nähden, ulkopuolisesti, vasta ennen
vuoden loppua ja tulevien eduskunta-vaalien alkamista. Mutta sisällään,
mutta omassa sielussaan oikeastaan jo nyt. Muodot seuraisivat kyllä
itsestään sitä sisällistä päätöstä, jonka hän nyt tekisi.
Hän oli tienhaarassa. Ja tunto siitä häiritsi nähtävästi hänen
ajatustensa kirkasta keskittämistä.
Tahtoiko hän mennä oikeaan vai vasempaan?
Tahtoiko hän astua hallituksen vai oppositsionin tietä? Tahtoiko hän
asettua vallassa-olevan kapitalistisen järjestelmän kannalle vai sen
uuden, sen syntymättömän, jota hänen omat silmänsä eivät varmaan tulisi
koskaan näkemään? Tahtoiko hän tehdä työtä lähimpien vai etäisimpien
päämäärien eteen? Näkyvien ja esineellisten tarkoitusperien vai
ikuisempien ja näkymättömien?
Nykyisyys vai tulevaisuus? Siinä ponsi.
Omaatuntoansa hän kyllä tahtoi seurata. Mutta ei ollut niin helppo
saada selville, mikä oli omantunnon ääni tässä pulmallisessa
kysymyksessä.
Vakaumuksestaan hän ei missään tapauksessa tahtonut tinkiä
hiuskarvaakaan. Mutta mikä oli hänen vakaumuksensa? Mikä hänen sisin,
vaistomaisin sielunpyrkimyksensä?
Hätäkö sitten, jos olisi saanut siitä kiinni! Siinähän olisi ollut
ohjenuora. Johtolanka, jota seurata, ratakiskot, joita viilettää vaikka
perikatoon! Mutta kun ei ollut rataa, kun ei ollut viittatietä. Ja kun
juuri se oli kahdesta vastakkaisesta valittava.
Tietopuolisesti oli Johannes valinnut jo hamassa nuoruudessaan.
Hän oli sosialisti. Hän oli vakuutettu, että kansainvälinen
sosialidemokratia oli voittava ja että useimmat sen unelmista tulisivat
toteutumaan. Mutta oliko se tapahtuva tasaisen kehityksen vai
vallankumouksen, evolutsionin vai revolutsionin tietä? Siitä hänellä ei
todellakaan ollut mitään varmaa vakaumusta.
Itse asiallehan se tietysti oli sama. Mutta ei suinkaan asian ajajille.
Siitähän riippui koko asian käytännöllinen puoli. Ja käytännöllisestä
puolestahan tässä olikin kysymys, jos kerran tietopuoli oli selvillä
eikä siinä suhteessa enää mitään sijaa epäilylle.
Oli kysymys ihanteen toteuttamisesta todellisuudessa.
Ja oli kysymys lähinnä Johanneksen omasta henkilökohtaisesta
suhtautumisesta siihen. Kysymys aatteen takomisesta elämäntyöksi,
vakaumuksen puhtaan vuorikullan mynttäämisestä ulkopuolisiksi teoiksi
ja toiminnaksi.
Ja siinä tuli kysymys jälleen uusista vakaumuksista ja uusista,
toisiaan risteilevistä vaihdekiskoista.
Johanneksesta tuntui usein kuin hän olisi seisonut suurella
rautatie-asemalla. Tuollaisessa kuohuvan, kansainvälisen liike-elämän
solmukohdassa, josta lähtee junia joka minuutti ja matkustajia eri
ilmansuuntiin. Jos hyppäät tuohon junaan, joudut itään. Jos tuohon,
ehkä länteen tai koilliseen. Suunnan ero voi olla alkupisteessään
tuskin silmin havaittava. Mutta kulman sivujen jatkuessa voi toinen
viedä pohjoiselle, toinen eteläiselle pallonpuoliskolle.
Taikka tuntui hänestä joskus kuin hän olisi seisonut tähtäys-asennossa,
kivääri kädessään. Nostat millimetrin ja ammut kuuhun! Lasket
millimetrin, ja ammut maahan! Tässä, sinun kohdallasi, on ero niin
mitättömän pieni. Mutta siellä, kauempana, kilometrin tai parin päässä,
se saa ihmeitä aikaan.
Kuu oli yli-ilmaisen idealismin, maa karkean materialismin vertauskuva
hänelle. Hänen elämäntyönsä oli luoti, jonka hän tahtoi lennättää. Jos
sen mieli sattua maaliin, sen oli noiden kahden äärimmäisyyden väliltä
kuljettava.
Hän ei olisi mielellään tahtonut tonkia maata, mutta vielä vähemmän
tuhlata ruutia harakoille.
Johannes oli ollut aina taipuvainen kieltämään kaikki vastakohdat tai
julistamaan ne ainakin suhteellisiksi mielessään. Mutta olihan tässä
vastakohta! Oli useampiakin, vaikka ne lopuksi kaikki saman suuren,
pääasiallisen vastakohdan alle alistuivat.
Oikea vai vasen? Porvari vai sosialisti? Hallitus vai vastustus?
Evolutsioni vai revolutsioni?
Kenties eivät nekään teoreettisesti ja metafyysillisesti ottaen olleet
mitään vastakohtia. Mutta käytännössä ne olivat aivan varmaan. Ja
yksilön, joka joutui niiden eteen, oli lähdettävä jompaakumpaa tietä
taivaltamaan.
Yhtyiväthän kaikki samansuuntaisetkin viivat äärettömyydessä. Mutta
oliko hänellä aikaa äärettömyyttä ajatella?
Äärettömyydessä olivat _plus_ ja _minus_ sama. Äärettömyydessä
lakkasivat kaikki inhimilliset käsitteet. Mutta oliko hänellä varaa
johtaa niitä niin pitkälle? Eikö hänen ollut ajateltava vain lähintä,
vain kouraantuntuvinta tulevaisuutta?
Ja silloin hänen oli päätettävä, menisikö hän kotimaahan tultuaan
porvarilliseen vai sosialistiseen lehteen. Rupeisiko porvarilliseksi
vai sosialistiseksi kansan-edustajaksi?
Hän tiesi vielä voivansa päästä kummaksikin. Kaikki riippui siitä,
minnepäin hän purtensa ohjaisi, minkä tuulen hän antaisi viittansa
liepeitä levittää.
Nuo ajatukset tahtoivat tunkea aina Johanneksen työn lomaan ja häiritä
sitä.
Silloin hän saattoi istua kauan liikkumattomana kynä kädessään.
Tuijottaa vain tyhjään ilmaan tai laskea koneellisesti seinäpaperin
kuvioita. Kunnes hän jälleen huomasi harhapoluille joutuneensa,
suuttui, rypisti otsansa ja kääntyi päättävästi papereihinsa.
Tämä ensin! Sitten tuo kaikki muu.
»Suomi tulevaisuuden valtiona!»
Jos hänessä ei ollut miestä saamaan tätä valmiiksi, niinkuin hän oli
luvannut itselleen, ystävilleen ja kustantajalleen, silloin hän
todellakin oli kurja, luonteeton olento, jonka olikin parasta jäädä
ikuiseksi työn orjaksi! Oikean, raskaan, vastenmielisen työn, eikä
sellaisen, josta nauttii ja jota tekee mielellään!
Eikö sitten kaikkea työtä voinut tehdä mielellään?
Ei, ehdottomasti ei! Johannes tunsi henkeään ahdistavan, kun hän
ajattelikin, että hän olisi pakotettu hautautumaan jonkun suomalaisen
pikkukaupungin koulun-opettajaksi.
Kuitenkin oli monille kova täytymys sitäkin työtä tehdä. Kenties he
nauttivat siitä? Kenties he tekivät sitä hyvinkin mielellään?
Mahdollista kyllä, mutta he eivät olisi tehneet taas jotakin muuta
työtä mielellään. Eivät ehkä suutarin tai räätälin työtä. Eivätkä nämä
ehkä taas olisi mielellään ajurin tai piharengin tointa harjoittaneet.
Tehtaan työmies taas ei olisi mielellään taipunut ojankaivuun. Ja
hänelle, Johannekselle, oli aina ollut tavallaan ojankaivua
opettaminen.
Hän oli saanut sitä tehdä kylläksi jo koulupoikana ja nuorena
ylioppilaana. Hän tiesi, että jos hän siihen jälleen rupeaisi, se olisi
kaiken hänen sisäisen kehityksensä loppu, hänen henkinen itsemurhansa.
Parempi palata sittenkin julkisuuden tanterelle. Parempi taistella
jokaisesta jalansijasta kuin ennen aikojaan ojentaa aseensa ja
tunnustaa itsensä voitetuksi.
Ja jälleen lähtivät hänen ajatuksensa entisiä latujaan kulkemaan. Ja
jälleen unohtui kynä käteen ja silmä tyhjää ilmaa tuijottamaan.
Kerran hänen näin istuessaan ja elämänsä lähintä tulevaisuutta
tuumiessaan koputettiin hiljaa hänen ovelleen.
Trudchen se oli, joka tuli kysymään, oliko tohtorin lampussa öljyä. Hän
ei ollut muka aamulla muistanut täyttää sitä.
Oli, lampussa oli öljyä. Hänen äitinsä oli nähtävästi aamulla täyttänyt
sen.
--Minä olen usein niin hajamielinen, selitti Trudchen. En muista
tavallisimpia käytännöllisiä asioita.
Johannes huomasi heti, että tuo oli tekosyy. Ja hän odotti, mitä
Trudchenilla olisi hänelle tärkeämpää sanomista.
Tyttö viipyi ovensuussa.
--Onko tohtorilla kovin kiire? hän kysyi.
--Aina, vastasi Johannes, mutta koetti hymyillä niin ystävällisesti
kuin mahdollista. Kuinka niin?
Trudchen loi silmänsä alas.
--Minulla olisi ollut tohtorille vähän asiaa, virkahti hän.
Arvasinhan minä, ajatteli Johannes. Joku perhehuoli? Joku pikkutytön
murhe? Voihan sellaiseenkin olla hauska tutustua työn lomassa.
Hän nousi. Olikin tullut hämärä jo aivan hänen huomaamattaan. Jälleen
hän oli istunut ja tuuminut turhuuksia.
Hän viittasi ystävällisesti nojatuoliin.
--Trudchen on hyvä ja istuu, sanoi hän.
Ei ollut tavallista, että Trudchen yksin kävi Johanneksen kamarissa.
Äiti hoiteli kaikki jokapäiväiset askareet. Jos Trudchen joskus sinne
tuli, hän tuli vain äitinsä liepeissä.
Tyttö istui koneellisesti.
Johannes katsoi häneen, sytytti sikarin ja istui sohvankulmaan. Veti
pari haikua ja katsoi jälleen kysyvästi häneen.
--Kas niin, hän sanoi. Olen valmis kuuntelemaan.
Tyttö ei vieläkään sanonut mitään. Istui vain alasluoduin silmäripsin.
Kun Johannes kumartui häntä tarkemmin katsomaan, hän huomasi, että
Trudchen itki.
--Kas niin, kas niin, hän sanoi, tyttöä hiljaa kädelle taputtaen. Ei
pidä itkeä. Ei pilata kauniita silmiään...
Trudchen itki valtoinaan. Hän tarttui Johanneksen käteen, puristi
kovasti sitä ja vei, ennen kuin toinen ehti estää, sen huulilleen.
Johannes tempasi kätensä pois nopeasti.
--Trudchen! hän sanoi ankarasti. Mitä tämä on?
Tyttö ei vastannut, vaan kätki kasvonsa käsillään. Syöksyi sitten äkkiä
hänen jalkoihinsa ja huusi:
--Minä en tiedä, mitä minä teen! Minä en tiedä, mitä minä teen!
Johanneksen oli nyt aika laskea pois sikarinsa.
Hän koetti kohottaa tyttöä ylös, mutta hän ei voinut. Hänen täytyi
päinvastoin vetää hänet luokseen ja kannattaa käsistä häntä, jos mieli
estää häntä lattialle pitkin pituuttaan kaatumasta. Ja niin tuli
Trudchenin pää lepäämään hänen polvillaan.
Tyttö itki hervottomana. Kun Johannes koetti jotakin puhua hänelle ja
häntä tyynnyttää, hän sai vain vastaukseksi itkunhyrskeiden lomasta:
--Minun on niin vaikea olla! Minun on niin vaikea!
Johannes ei tiennyt, mitä tehdä hänelle.
Vihdoin hän sanoi aivan koruttomasti:
--Eikö Trudchen tahtoisi nousta ylös? Äiti voi tulla.
Trudchen loi lyhyen silmäyksen häneen.
--Äiti ei ole kotona, sanoi hän. Minä olen yksin. Minä olen aivan yksin
maailmassa!
Painoi poskensa Johanneksen polvea vastaan ja rupesi jälleen
nyyhkyttämään.
Nyt loppui Johanneksen kärsivällisyys.
--Trudchenin täytyy heti nousta, sanoi hän päättävästi. Kuuleeko
Trudchen? Nyt heti, aivan heti! Eihän tämä käy päinsä.
Ellei Trudchen heti nousisi, hän uhkasi kertoa äidille asian. Eikä
Trudchen enää koskaan saisi tulla hänen huoneesensa.
Itse hän ei päässyt nousemaan. Kun hän yritti, hän tunsi tytön
käsivarsien kietoutuvan lujasti ympärilleen ja painavan häntä takaisin
istumaan. Ja hän kuuli korvissaan vain sanat:
--Ei kukaan ymmärrä minua, ei kukaan! Eikä kukaan tahdo minua ymmärtää.
Nyt oli Johannes vielä äskeistä pahemmassa pinteessä. Hän päätti
tyynesti odottaa kohtaloaan.
--Hyvä on, hän sanoi. Minä poltan.
Hän otti sikarinsa ja poltteli tuokion äänettömänä.
Huoneessa oli jo melkein pimeä. Vain Trudchenin nyyhkytykset ja sikaria
kiiluva tulipää olisivat sisään-astujalle ilmaisseet siellä olevan
kaksi ihmistä, jotka ruumiillisesti olivat niin lähellä toisiaan,
ett'eivät he voineet enää päästä lähemmäksi.
Johannes istui liikkumattomana.
Oikeastaan hän oli sangen äkäinen tästä yhtä naurettavasta kuin
kiusallisesta tuokiotilasta. Tyttö oli joko hysteerinen tai häneen
hullusti rakastunut! Taikka oli se tuollaista ylimalkaista nuoruuden
tunteellisuutta vain, joka tuli alkavan naisijän mukana...
Trudchenilla ei ollut isää. Eikä hänen äitinsä ollut varmaankaan kyllin
kehittynyt häntä ymmärtääkseen. Mikä äiti sitäpaitsi ymmärsi tyttäriään
tuossa ijässä? Ja mikä isä poikiaan?
Tämä ajatus saattoi Johanneksen jo tyttöä kohtaan isosti
sovinnollisemmaksi.
Ehkä Trudchen etsikin hänestä vain isää? Mutta isää itselleenkö vai
tulevalle lapselleen? Siinä kysymys. Tuollainen nuori naissielu saattoi
olla niin herkkä ja monisäikeinen kudos, että oli suorastaan synti sitä
karkealla kädellä koskettaa.
Johannes tyyntyi pian kokonaan.
Olihan Trudchen lapsi, aivan lapsi. Ja itkihän se tuossa kuin lapsi
hänen polvillaan. Ja valitti, että hänen oli niin vaikea olla ja ettei
kukaan häntä ymmärtänyt.
Ikäänkuin yksin hänen olisi ollut vaikea! Ikäänkuin vain hän olisi
ollut orpo maailmassa!
Olihan Johanneksenkin. Tiesikö hänkään, mitä hän teki? Tajusiko
häntäkään kukaan? Ymmärsikö hän edes itse itseään?
Kummallinen yhteenkuuluvaisuuden tunto virtaili hänen olentoonsa tuosta
nuoresta, lämpimästä naisruumiista, noista pehmeistä käsivarsista ja
tuosta nyyhkyttävästä, neitseellisestä povesta, joka niin avuttomana
hänen polviaan vasten pusertui.
Hänen oli mahdoton olla äkäinen enää. Hän tunsi itsensä nyt vain
sisällisesti kauniiksi, jaloksi ja isälliseksi.
Hän laski jälleen pois sikarinsa ja rupesi hiljaa, rauhoittavasti tytön
suortuvia hivelemään. Samalla kumpusivat kuin itsestään sanat, tyynet,
ystävälliset, vieraskieliset sanat hänen huulilleen.
Trudchen ei saanut luulla, että hän vain oli onneton. Oli niin paljon
yhtä orpoja ja yksinäisiä. Täytyi vain talttua, vain hillitä itsensä.
Kaikki olivat astuneet yhtä suurilla vaatimuksilla elämään, mutta
kaikkien vaatimukset eivät tulleet samassa määrin täytetyiksi.
Hän julisti kohtaloon alistumisen oppia, hän, joka aina oli pitänyt
suurimpana kunnianaan uhmata jumalia!
Johannes huomasi senkin, mutta hän ei siitä välittänyt. Miks'ei hän
voisi kerran näinkin ajatella? Kenties olisi hänenkin pakko pian
nöyrtyä ja kohtaloonsa alistua? Tinkiä liian suurista vaatimuksistaan?
Luopua liian suurista unelmistaan? Kenties hän ei saisikaan ikinä
valmiiksi suurta teostaan »Suomi tulevaisuuden valtiona»?
Tuo epäily teki nöyräksi hänet. Mutta samassa tunsi hän myös kymmeniä
vuosia vanhenneensa. Hänhän puhui kuin vanha ukko. Mutta täytyihän
hänenkin kerran vanheta, eihän hänkään voinut vaatia ikuista nuoruutta
itselleen.
Kumma kyllä, saattoi Johannes nyt ajatella tuota kaikkea ilman
katkeruutta.
Eilen se ei olisi hänelle vielä onnistunut. Eikä vielä jotakin
minuuttia sitten. Mutta Trudchenin läsnä-olossa oli jotakin, joka
pakotti hänet alistumisen evankeliumia julistamaan.
--Täytyy tyytyä siihen, mitä täytyy, sanoi hän.
Ja sitten, aivan huomaamattaan, hän rupesi omasta itsestään puhumaan.
Hän kertoi isästään ja äidistään. Hän puhui kodistaan ja
koulupoika-ajoistaan. Hän kuvaili, kuinka vaikeata hänen nytkin oli
olla ja kuinka täpärällä koko hänen olemassa-olonsa heilui. Ja vielä
teki hän tiettäväksi, että hänellä oli vihollisia, paljon vihollisia,
jotka etsivät hänen turmiotaan, mutta myöskin eräitä kunnon ystäviä,
joihin hän voi luottaa ja joiden avulla hän toivoi kaikesta vielä
menestyksellä suoriutuvansa.
Tyttö kuunteli. Hän lakkasi nyyhkyttämästä. Hänen käsivarsiensa ote
höltyi vähitellen, hänen päänsä kohosi ja pian tunsi Johannes pimeässä
Trudchenin käden hiljaa ja tyynnyttävästi hänen omaa kättään hivelevän.
Itse oli tyttö tyyntynyt jo aivan kokonaan. Toisen murhe oli vedonnut
hänen syvimpiin naisellisiin vaistoihinsa ja hänen oman elämänhuolensa
haihduttanut.
He istuivat kauan pimeässä äänettöminä.
Johannes nousi vihdoin ja sytytti lampun. Ja nyt hän sai kuulla
myöskin, mikä oli tytön käynnin hänen huoneessaan aiheuttanut.
Trudchen kertoi sen nyt aivan levollisesti hänelle.
Hänellä oli ihailija. Eräs etäinen sukulainen, konttoristi, joka kävi
heillä, jonka Johanneskin tunsi ja jonka nimi oli Fritz. Tämä oli eilen
illalla kosinut häntä.
Fritz oli kunnon poika. Trudchen sanoi pitävänsä paljon hänestä, mutta
hän ei tiennyt, oliko se oikeaa rakkautta. Siitä kyyneleet. Ja siksi
hän oli tullut Johannekselta neuvoa kysymään.
--Tohtori on niin viisas, sanoi hän. Äitikin sanoo, että tohtori tietää
kaikki. Ja myöskin Fritz kunnioittaa suuresti tohtoria.
--Niinkö? hymyili Johannes. Ja äiti? Tietääkö hän asiasta?
--Luonnollisesti. Hän sanoo, että minun pitäisi ottaa Fritz. Mutta minä
en tiedä itse.
Fritz olikin kunnon miehenä ja perheen ystävänä ensin kääntynyt äidin
puoleen.
Johannes katsoi vakavasti Trudcheniin.
Tyttö kohtasi yhtä vakavana hänen katseensa sinisillä, hiukan
itkettyneillä silmillään, jotka siitä olivat vain suurentuneet ja
kirkastuneet. Johannes tunsi vasten tahtoaan joutuneensa rippi-isän
edesvastuulliseen ja arkaluontoiseen asemaan.
--Niin, tietysti te otatte Fritzin, hän virkahti.
Trudchenin silmät saivat melkein rukoilevan, madonnamaisen ilmeen.
--Niinkö? sanoi hän avuttomasti. Te neuvotte minua siihen?
Johannes katsoi jälleen häneen. Hän tiesi, että tarvittiin vain sana
häneltä, ja tuosta naimiskaupasta ei tulisi mitään. Kenties olikin
Trudchenin tarkoitus vain asettaa temppelin harjalle hänet? Kenties tuo
Fritz olikin vain keksitty tekosyy, jolla tahdottiin lopullisesti
tutkia hänen tunteitaan?
Oli, miten oli, ainakin tässä asiassa hän tahtoi käyttäytyä
gentlemannina. Ja hän vastasi jälleen vakavasti ja isällisesti:
--Niin, minä neuvon siihen. Minä luulen, että Trudchen on tuleva hänen
kanssaan onnelliseksi.
Ja hän ojensi kätensä toivottaen kaikesta sydämestään onnea hänelle.
--Kiitos, sanoi Trudchen hiljaisesti. Me menemme kihloihin sitten.
Hän poistui äänettömästi.
Johannes tahtoi istua jälleen työtään jatkamaan, mutta hänen
ajatuksensa olivat muualla. Trudchenin käynti oli jättänyt tuiki
alakuloisen ja painostavan vaikutuksen jälelleen. Hänen rintaansa
ahdisti. Lamppu liekutti himmeämmin, koko huone oli kuin entisestään
tummennut ja supistunut.
Hän nousi kävelemään.
Noinko helposti elämänkysymyksiä ratkaistaan? ajatteli hän. Pari
kyyneltä, pari epäröivää ajatusta, siinä kaikki. Ja lopuksi neuvo
vieraalta tohtorilta! Sitäkö oli ihmis-onni? Siinäkö oli rakkauden koko
mysteria?
Onnellisia ihmisiä, ajatteli hän. Pysyvät elämän harvoissa viivoissa,
ratkaisevat vain sen suuret alkukysymykset. Ja niistä on tietysti
ensimmäinen jokapäiväinen leipä.