vain vahvistivat sääntöä, sillä jos ihminen yleensä ajoi toisen asiaa,
hän sen teki vain näennäisesti, toista hallitakseen, ja oli siis
syvemmässä merkityksessä kuitenkin oman itsensä intohimon asiamies.
Niin teki sivistynyt, joka rupesi sosialismin palvelukseen, niin mies,
joka saarnasi naisvapautusta. He tahtoivat hallita alempiaan, siinä
kaikki.
Valtakysymys pysyi. Aseet vain vaihtelivat.
Mutta mieluummin näytti äijä aina palajavan takaisin naiskysymykseen.
Se oli hänen mielestään nykyajan tärkein. Siitä riippui kansojen ja
yhteiskuntien tulevaisuus.
Hän ei uskonut mihinkään todelliseen tasa-arvoon miehen ja naisen
välillä. Ennen oli mies ollut voitolla. Pian oli oleva nainen. Nainen
otti miehen oikeudet, mutta sälytti hänen selkäänsä kaikki entiset
velvollisuudet.
Naisia oli nyt jo enemmän. Oli miesten puolelta sulaa hullutusta antaa
heille ääni-oikeutta.
Nyt he saivat olla jo naisille siitä kiitollisia, kuten Suomessa,
ett'eivät nämä sitä väärinkäyttäneet. Ennen olivat naiset saaneet olla
kiitollisia. Osat olivat jo nyt vaihtuneet ja vaihtuisivat vielä
enemmän tulevaisuudessa.
Suomen miehet elivät jo valtiollisessa suhteessa Suomen naisten
armoilla. Se oli totuus.
Sosialistit eivät olleet niin vaarallisia. Heitä oli vähemmän kuin
porvareita. Mutta jos Suomen naiset tahtoisivat, he voisivat jo nyt
vallata useimmat paikat Eduskunnassa.
Tietysti he eivät sitä vielä tahtoneet, sillä se ei olisi ollut heille
edullista. Miehet olisivat ehkä siitä heränneet ja toimeenpanneet
vastavallankumouksen.
Mutta viidenkymmenen, mutta sadan vuoden perästä! Miehet tulisivat
silloin kauhistuksella huomaamaan muuttuneensa vapaista orjiksi,
hallitsijoista hallituiksi.
Ainakin. julkiseen elämään nähden heidän olisi tullut säilyttää
yli-otteensa.
Sen kadotettuaan he muuttuisivat samalla viekkaiksi, keimaileviksi, ja
epäluotettaviksi. Ollen riippuvaisia naisten vallasta heille kävisi
välttämättömäksi keinoilla millä hyvänsä naisten mielisuosiota
säilyttää.
Jo nyt valehtelivat ja vilpistelivät monet miehet naisten edessä.
Miksi? Siksi että he pelkäsivät näitä ja siksi että nämä olivat jo nyt
monessa suhteessa heitä voimakkaammat.
Kuitenkin olisi asianlaidan luonnollisesti pitänyt olla päinvastoin.
Olihan mies herra. Olihan mies luomakunnan kruunu! Miesten tulisi
kantaa päänsä korkealla, mutta myöskin oivaltaa uhkaava vaara ja yhtyä
sentähden suureksi, kansainväliseksi miespuolueeksi.
Naiset Suomessa olivat jo saaneet valtiollisen ääni-oikeutensa. Mutta
olivatko he silti lakkauttaneet omia nais-yhdistyksiään? Eivätpä
suinkaan, sillä he tahtoivat ajaa edelleen omaa asiaansa.
Keitä vastaan? Tietysti miehiä, jotka olivat heidän luonnolliset
vihollisensa.
Naisilla oli jo nyt voimakas, keskinäinen yleinen mielipide. Jokainen
mies, joka ei tanssinut heidän pillinsä mukaan, leimattiin tuhmaksi,
raa'aksi, turmeltuneeksi tai vanhoilliseksi.
Missä oli miesten yleinen mielipide? Missä olivat mieslehdet,
miesklubit ja mies-yhdistykset?
Naiset tunkeutuivat kaikkialle. Useimmat sanomalehdet tosin olivat
vielä miesten toimittamia, mutta nekin ajoivat vain naisten asiaa.
Sehän olikin aivan ihanteellista naisten kannalta! Miehet tekivät työn
ja naiset poimivat hedelmät.
Ainoastaan maalla, jossa vielä yleensä vallitsevatkin terveemmät
olosuhteet sukupuolten välillä, oli asioidentila parempi. Siellä oli
isäntä-yhdistyksiä ja emäntä-yhdistyksiä. Se oli tervettä edistystä.
Tuohon suuntaan olisi kysymystä kehitettävä, siksi kuin koko maa, siksi
kuin koko maailma olisi vain suuri isä- ja emä-yhdistys, joiden välillä
lopullisen valtataistelun tulisi tapahtua.
Naisten taktiikka oli sama kuin sosialistien: he eivät vielä
tahtoneetkaan päästä ulkonaiseen valtaan. He eivät vielä pyrkineetkään
ehdottomaan enemmistöön, sillä he eivät olisi tehneet sillä mitään.
Toiset olisivat voineet jättää heille silloin valtion ja yhteiskunnan,
sanoa: hoitakaa se, eikä heissä kuitenkaan olisi ollut sen hoitajia.
Naiset käyttivät miestä hyväkseen, samoin kuin sosialistit käyttivät
porvarillisten tietoa, taitoa ja laintuntemusta. Siten he nyt jo itse
asiassa hallitsivat yhteiskuntaa, vaikka he vielä ikäänkuin vanhasta
tottumuksesta tekivät sen peitetysti ja salakavalasti.
Altapäin, toisin sanoen, joka olikin heidän luonnonmääräämä asemansa.
Jo nyt tuomittiin naista usein paljon edullisemmalla mitalla kuin
miestä. Jos nainen oli onneton avioliitossaan, sääli koko kaupunki
häntä. Mutta jos mies oli onneton, hän ei juljennut sitä edes omalle
parhaalle ystävälleen tunnustaa.
Sitä pidettiin häpeällisenä, epäritarillisena. Ja kuinka naiset
olisivat siitä kaakottaneet! Mies, joka parjaa omaa vaimoaan! Olihan se
hirviö ihmishahmossa.
Mies itsekin olisi pitänyt sitä häpeällisenä, vaikka hänen oma vaimonsa
olisi parjannut häntä kuinka paljon tahansa ja vaikka hänen omat
parhaat ystävänsä olisivat hänestä juuri senvuoksi vetäytyneet syrjään
ja vierautuneet.
Mies oli nykyaikaisessa avioliitossa yksin, ehdottomasti yksin.
Naisella oli isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävättärensä, joille
hän ei pitänyt minään häpeänä ilmoitella aviohuoliaan. Miehellä saattoi
myöskin olla isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävänsä. Mutta hänen
suunsa pysyi mykkänä, ja jos hän oli onneton, hän veti oman nokimustan
murheensa hiilellä ylikäymättömän piirin itsensä ja perheensä
ympärille.
Tietysti se oli uljaampaa. Tietysti se oli komeampaa ja
ritarillisempaa. Mutta siitä oli myöskin seurauksena, että mies sortui,
sillä aikaa kuin nainen eli edelleen, kukki ja kukoisti kuin Saaronin
lilja...
Ukko säköi sanoja suustaan kuin tulikipinöitä. Hänen silmänsä
leimusivat matalan otsan alta sisäistä vihaa, katkeruutta, voimaa ja
intohimoa, niin että teki kipeää katsoa niihin.
Johannes istui kuin lumottuna. Kuin metsän otus kalkkarokäärmeen
edessä.
Mitä oli tuo mies mahtanut elää? Mitä hän oli mahtanut kokea ja kärsiä,
ennen kuin hän oli tullut moisiin tuloksiin?
Johannes tunsi itsensä tuon ukon rinnalla kovin nuoreksi ja
lapselliseksi.
Tietysti hän ei hyväksynyt kaikkea, mitä toinen sanoi. Mutta kaikki
piirtyi hänen mieleensä, kaikki vaikutti kiihottavasti hänen omiin
vaaniviin miesvaistoihinsa, jotka äsken, Signen seurassa, olivat
saaneet niin kovan kolahduksen.
--Ja entä avioliiton ulkopuolella? kähisi ukko, raappien partaansa
kourukynsillään.
Puhuttiin niin paljon naisista, joita sydämettömät miehet olivat
pettäneet. Heitä autettiin, säälittiin ja surkuteltiin. Kuka puhui
miehistä, joita naiset olivat pettäneet?
Tapahtui se avioliitossa tai avioliiton ulkopuolella, mies jäi
yksinomaan naurettavaksi.
Kuitenkin voi katastrofi miehelle olla yhtä suuri.
Kuitenkin saattoi keimaileva nainen viedä turmioon yhtä monta miestä,
raunioittaa yhtä monta jaloa, puhtaasti tuntevaa ja kauniisti
ajattelevaa miesyksilöä kuin koskaan raiskata impeä Don Juan.
Kuka veti naista tilille siitä? Don Juania tuomittiin, mutta hänen
naisellista vertauskuvaansa ylistettiin, ihailtiin ja käsillä
kannettiin.
Jälleen tuntui Johanneksesta kuin olisi äijä arvannut hiuskarvalleen
hänen ajatuksensa.
Juuri samaahan hän itsekin oli äsken vaistomaisesti tuntenut Signen
seurasta palatessaan, vaikka hänellä ei ollut ollut kyllin voimaa tai
älyä pukea sanoihin sitä. Tämä lausui julki kaikki hänen salaiset
mielenliikkeensä.
Signe oli ollut syöstä hänet turmioon. Jos hän olisi mennyt turmioon,
ei kukaan olisi siitä tuon enempää välittänyt. Mutta jos hän olisi
yrittänyt tehdä samaa Signelle, hän olisi oman itsensäkin edessä
esiintynyt kovin raakana ja konnamaisena.
--Naisten voima on miesten ritarillisuus, jatkoi ukko.
Sen avulla he voittivat aina. Siksi naiset tahtoivat sen säilyttää,
vaikka he samalla tahtoivat kaikilla aloilla esiintyä miehen
vertaisina.
Nainen joko on miehen vertainen tai hän ei ole. Edellisessä tapauksessa
hän ei voi vaatia mitään ritarillisuutta osakseen, jälkimmäisessä taas
ei mitään miehen oikeuksia.
Mutta nykyaikainen nainen vaatii molemmat.
Ja miehet ovat vielä kyllin hulluja kirjoissa, tauluissa,
kuvapatsaissa, vieläpä elämässä ja omassa sydämessäänkin häntä
jumaloidakseen.
Ibsen oli siinä suhteessa erinomainen esimerkki meidän sairaasta
aikakaudestamme.
--Mutta Strindberg? uskalsi Johannes huomauttaa. Hän ei ainakaan naista
jumaloi.
--Ei, myönsi ukko. Ja siinä hän on aivan oikeassa.
Miesten piti ihannoida vain miestä. Kuka lempo oli sanonut, että nainen
oli kauniimpi sukupuoli? Hänen mielestään oli mies paljon kauniimpi
sekä hengeltään että ruumiinrakenteeltaan.
Mutta Strindberg oli narri, sillä hän oli vielä liian riippuvainen
naisista. Miesten, voidakseen itsenäistyä ja suoriutua voittajina tästä
hirvittävästä taistelusta, oli ennemmin tai myöhemmin laitettava
itsensä naisista riippumattomiksi.
--Taidamme saada sitä kauan odottaa, hymyili Johannes.
Ikinaisellinen viehätti meitä, selitti hän. Ei ollut mitään keinoa
paeta kohtaloaan. Ja miehen kohtalo oli nainen. Mies halusi haihtua
naisen rakkauteen.
Äijä katsoi kummallisesti häneen ja laski kätensä hänen kädelleen.
Johannes huomasi nyt vasta, miten leveä, pehmeä ja lihava tuo kämmen
oli. Ellei se olisi ollut niin lämmin, olisi hänestä tuntunut aivan
kuin suuri sammakko olisi hänen käsiselälleen loikahtanut.
--Kreikkalaisilla oli keinonsa, sanoi ukko matalalla äänellä.
Myöskin meillä europalaisilla olisi keinomme, jos me vain ymmärtäisimme
käyttää niitä. Miesten tulisi rakastaa vain miehiä, niinkuin monet
naiset nykyään jo ainoastaan naisia rakastivat.
Sanottiin, että se oli luonnotonta. Mutta mikä oli luonnotonta? Ei
mikään. Sillä olihan kaikki luontoa, eihän ollut mitään luonnon
ulkopuolella.
Nyt ymmärsi Johannes.
Hän tempasi kätensä pois ja nousi maksaakseen.
--Minä maksan, sanoi ukko kiiluvin silmin.
--Ei, vaan minä, lausui Johannes jyrkästi. Olihan minun suoritettava
teille löytäjäisiä.
--Sehän oli vain leikkiä, sulaa leikkiä, väitti ukko.
--Teidän leikkinne on tällä kertaa sattunut väärään esineesen, virkahti
Johannes. Isäntä!
Ukko oli jo ehtinyt iskeä silmää isännälle. Tämä hymyili leveästi.
--Kaikki on maksettu, sanoi hän.
--Pyydän siinä tapauksessa lausua vain hyvästini, sanoi Johannes
jääkylmästi äijälle kumartaen.
Ja hän lausui vielä toivovansa, että joskus toiste voisi jossakin
toisessa muodossa korvata hänen hyväntyönsä.
--Jaa, kiitos, kiitos, hehetti ukko. Me tapaamme vielä.
Johannes astui puhkuen kadulle. Vasta siellä uskalsi hän ruveta
lähemmin selvittämään ajatuksiaan.
Tämä oli tapahtunut ensi kerran hänelle.
Hän ei ollut mielestään vielä koskaan niin niljaiseen ja kamalaan
koskettanut.
9.
Johannes tuli kotiinsa kello 5.
Hän haparoi työpöytänsä luo ja sytytti lampun.
Ensimmäinen näky, joka kohtasi häntä oli kirjelippu hänen saksalaiselta
emännältään.
Tämä ilmoitti tyttärensä kera häntä eilen illalla kauan turhaan
odottaneensa. He pelkäsivät, että Johannekselle oli tapahtunut jotakin.
Jos Johannes siis tahtoisi heitä rauhoittaa, niin hän olisi hyvä ja
heti kotiin tultuaan panisi pienen lipun eteiseen.
Ei sanaakaan soimausta, ei pienintä huomautusta hänen tahdittomasta
laiminlyönnistään.
Johannes tunsi pahan omantunnon piston sydämessään.
Hän näki edessään Trudchenin, teatteria varten valmiiksi pukeutuneena,
ja ystävällisen emäntänsä, joka huolestuneena katsoi vuoroin
piironkikelloon, vuoroin kadulle, peläten hänen joutuneen kukaties
minkä surman suuhun.
Mitä ne hänestä, vieraasta ihmisestä, niin huolehtivat? Ehkä ne
sittenkin hiukan pitivät hänestä. Ehkä hän ei kuitenkaan ollut aivan
samantekevä heille.
Ja jo se ajatus, että joku elävä olento tällä hetkellä välitti hänestä,
sai hänen silmänsä kyynelistä hämärtymään.
Hän istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti nopeasti lyhyen vastauksen.
Hän sanoi kovin valittavansa asiaa, mutta tavanneensa eilen aivan
odottamatta eräitä kansalaisiaan ja olleensa pakotettu heidän
seurassaan iltansa viettämään. Hän pyysi tuhannesti anteeksi ja lupasi
selittää kaikki lähemmin huomenna. Silloin he myös voisivat sopia
seuraavasta teatteri-illasta.
Sen tehtyään hän riisui kenkänsä, kiinnitti niihin kirjelipun, raotti
ovea ja asetti ne eteiseen kiillotettaviksi.
Pisti sitten tohvelit jalkoihinsa ja rupesi tasaisilla, äänettömillä
askelilla kävelemään edestakaisin huoneessaan.
Häntä ei nukuttanut. Hän ajatteli tämän päivän tapauksia, eri ihmisiä,
joita hän oli tavannut, ja eri vaikutuksia, jotka nämä olivat hänen
sieluunsa jättäneet.
Signen kuva nousi jälleen muista etualalle. Mutta siihen liittyi pian
myöskin tuon pyylevän, helvetillisen ukkorähjän kuva.
Tuo äijä oli sittenkin ollut oikeassa.
Ei pitänyt liiaksi naisia ihannoida. He eivät itse pitäneet siitä, ja
siitä seurasi pelkkää surua ja onnettomuutta. Täytyi ottaa heidät
suoremmin, häikäilemättömämmin.
Naiset kunnioittivat vain voimaa.
Liian hienot, liian arat ja kainot miehet olivat naisten mielestä aina
naurettavia. He olivat oikeassa. Onneton rakastaja oli aina naurettava.
Onneton? »Mitä te sanotte onnistumiseksi?»
»Valtaa», oli ukko vastannut. Valtaa naisen yli, hän olisi vastannut
tässä tapauksessa.
Voisiko hän, Johannes, ehkä valloittaa Signen omakseen? Miksei, jos hän
vain ryhtyisi miehen tavoin asiaan.
Tosin oli Signe ylhäisestä suvusta ja hänen isänsä maan mahtimiehiä.
Entä sitten! Olihan hänkin tohtori, olihan hänkin tunnettu
politikoitsija ja yhteiskunnallinen kirjailija.
Ei se niin mahdotonta olisi.
Ja Johanneksen aivot täyttyivät epämääräisillä, hekumallisilla näyillä,
hänen siinä edestakaisin kävellen ja Signeä omakseen kuvitellen.
Välillä vilkaisi hän aina peiliin, jonka ohi hänen oli kuljettava.
Eihän hän mikään kyttyräselkäinen ollut. Olihan hänellä oikeastaan
sangen edullinen ulkomuoto.
Pitkät, soikeat kasvot. Suora nenä, älykäs otsa, mukiinmenevät viikset
ja tumma tukka, joka oli kulmilta vähän kiharakin. Lisäksi solakka
vartalo keskimittaa pitempi, rinta leveä ja voimakas. Mitäs puuttui?
Vain ulkonevissa poskipäissä, turvattomassa suunseudussa ja kenties
liian heleässä, maitomaisessa ihossa hän oli näkevinään
talonpoikamaisen sukuperän merkkejä.
Itse asiassa hän oli komea poika. Hansikkaisiin ja hännystakkiin
puettuna hän hyvin saattoi kilpailla minkä paroonin tai kreivin pojan
kanssa tahansa naisten suosiosta.
Muilla aloilla tunsi Johannes taas äärettömästi ylemmyytensä.
Olihan hän lahjakas. Olihan hänellä tavallista parempi, keskitetty
järjenjuoksu. Sitäpaitsi yleistä humaanista sivistystä.
Historia, estetiikka ja suomenkieli olivat olleet hänen
kandidaattitutkintonsa pää-aineet. Kansallistaloutta ja muita
yhteiskunnallisia tieteitä hän taas oli aina harrastanut. Niiden alalta
hän myös oli väitöskirjansa aiheen valinnut sekä sen menestyksellä
suorittanut.
Maailmaa hän oli nähnyt enemmän kuin moni muu. Elämänkokemusta hänellä
oli mielestään aivan riittävästi kolmenkymmenen vuotiaaksi. Olipa ihme,
ellei hän voisi naista valloittaa!
Mutta aineellinen asema? Mutta vakava, yhteiskunnallinen toimeentulo?
Niin, se häneltä puuttui tosin. Puuttui tykkänään, kun hän oikein
ajatteli.
Sosialismi elätti huonosti harrastajansa. Edusmiehen toimen hän voisi
saada tietysti takaisin milloin hyvänsä ja siitä vähän tuloa. Mutta sen
keralla seurasi niin tulenperhanasti muita puuhia ja velvollisuuksia,
jotka veivät miehen koko ajan ja estivät lisätuloja hankkimasta.
Kannatti oikeastaan paremmin tämä yhteiskunnallisen kirjallisuuden
suomenteleminen, joka hänellä nyt jo kohta vuoden oli ollut
aineellisena astinlautanaan. Sillä eli kuitenkin, kun piti suun säkkiä
myöten.
Sen lomassa jäi vielä aikaa hänen mielityöhönsäkin »Suomi tulevaisuuden
valtiona». Politiikan ja edusmiestoimen jaloissa sitä ei ollut
ajattelemistakaan.
Johannes astui työpöytänsä ääreen, missä hänen paperipinkkansa
lepäsivät, ja selaili niitä ajatuksissaan.
Olihan siinä törkyä! Olisihan noista painovalmiista sivuistakin jo
nytkin sievoinen kirja tullut. Mutta enemmän tarvittiin, ennen kuin oli
sanottu julki kaikki, mitä hänellä oli sydämellään.
Tarvittiin arviolta melkein kaksivertaa lisää, ennen kuin olisi valmis
hänen aaterakenteensa. Tuo suurtyö, joka hankkisi hänen nimelleen kaiun
kansainvälisen sosialismin riveissä ja takaisi hänelle itselleen
kuolemattomuuden.
Sangen luettava kirja siitä tulisi. Jo aihe oli hänestä uusi ja
mieltäkiinnittävä.
»Kyllä sitä menemään tulee», oli hänen suomalainen kustantajansakin
arvellut, »suuri yleisö ostaa meillä nykyään tuollaista
kirjallisuutta».
Johannes olikin suunnitellut sen oikeaksi kansankirjaksi. Niin
helppotajuiseksi, että oppimattomin työmieskin voisi sitä ymmärtää. Ei
mitään liikaa viisastelua, ei turhia tilastotieteellisiä numerosarjoja.
Mutta kuitenkin vahva aatteellinen suunta ja sitova todistelutapa.
Mieluummin hän olisi antanut puhtaasti kaunokirjallisen muodon sille,
jos hän olisi uskaltanut. Mutta hän ei luottanut tarpeeksi kirjallisiin
kykyihinsä, jotka toverikunta-ajoilta saakka olivat jääneet
viljelemättömiksi.
Nyt siitä oli muodostumassa noin vaan puoleksi tieteellinen, puoleksi
kaunokirjallinen teos, joka kenties juuri tällaisena voisi tehokkaimmin
ja laajimpiin piireihin vaikuttaa.
Eräänlainen utopia siitä tulisi. Ihannevaltion unelma, jonka
laatimisessa hän tahtoi käyttää hyväkseen kaikkein uusimpia
kansallistalouden voittoja ja kaikkein viimeisimpiä valtio-opin,
yhteiskuntafilosofian ja ennen muita tietysti sosialidemokraattisten
ajattelijain saavutuksia.
Maailmankuva pienoiskoossa siitä tulisi, kansainvälisen sosialistisen
maailman, sellaisena kuin hän sen näki sielunsa silmien edessä ja
sellaisena kuin tämä 20:s vuosisata, hänen varman vakaumuksensa mukaan,
sen oli ennen loppuaan toteuttava.
Mutta Suomessa se voitiin toteuttaa jo ennen, jos vain Europan vallat
takaisivat sille itsenäisen aseman ja neutraliteetin.
Täällä oli maanala sille paremmin kuin missään valmistettu. Täällä oli
sosialismi jo nyt suuremmassa vauhdissa ja merkitsevämmässä
valtiollisessa asemassa kuin missään muualla. Täällä ei ollut
militaristista henkeä eikä kansallista sotaväkeä. Ei mitään
puolustettavia siirtomaa-etuja eikä edes siinä määrin pinttyneitä,
naurettavia ennakkoluuloja kuin suurissa sivistysmaissa.
Suomessa oli kansanvaltaisuudella jo nyt syvät juuret ja rajattomat
kehitysmahdollisuudet.
Suomessa oli sosialistisen ihannevaltion synty mahdollinen.
Miksi Johannes oli valinnut tuon muodon maailmankatsomuksensa
julistamiseksi, siitä hän ei ollut itsekään oikein selvillä. Mutta hän
arveli sen tapahtuneen salaisesta, syvällä piilevästä pyyteestä koettaa
yhdistää perittyä kansallista ja itsehankkimaansa sosialistista
ajatustapaa.
Jyrkkä ristiriita, joka näiden eri katsantokantojen edustajien välillä
vallitsi hänen kotimaassaan, oli usein viiltänyt hänen sydäntään, jopa
joskus määrännyt hänen julkista esiintymistäänkin tavalla, mikä hänelle
jo hänen oman puoluejohtonsa taholta oli tuottanut useamman kuin kerran
»revisionistin» pelätyn haukkumanimen.
Mutta eiväthän ne itse asiassa olleet ristiriitaisia. Taikka oikeammin,
olivat ainoastaan äärimmäiseen hulluuteensa asti kehitettyinä.
Hän puolestaan tunsi vallan mainiosti voivansa olla samalla kansallisen
asian ja kansainvälisen sosialismin palvelija.
Senkin tahtoi Johannes saada uudessa kirjassaan julki sanotuksi.
Mitä jos hän istuisi pöytänsä ääreen? Mitä jos hän jatkaisi siitä,
mihin hän oli lopettanut eilen aamupäivällä?
Yö oli jo pitkälle kulunut. Mitä jos hän koettaisi tehdä työtä aamuun
saakka ja nukahtaa sitten pois väsymyksensä iltapäivällä?
Johannes koetti, mutta työ ei ottanut edistyäkseen. Ajatukset
kiertyivät kerälle, käsitteet sommelolle. Hän jäi aina jokaiseen
vastakäsitteesen tuijottamaan ja koko ajan hän oli kuulevinaan tuon
äsken tapaamansa äijäpahuksen vastenmielisen naurunhehetyksen
korvissaan.
Helvetin äijä se oli ollut! Oikea myrkynkeittäjä. Selvien asioiden
sekoittaja.
Johannes nousi jälleen kävelemään.
Kuinka se oli taas sanonutkaan? »Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä
henkilöä sosialistien riveissä kuin miestä puhujalavalla ajamassa
naisten äänioikeutta.»
Oli sekin paradoksi olevinaan!
Ja kuinka se oli vielä sanonut? »Kukin ajakoon omaa asiaansa!»
Tietysti, sitähän Johannes juuri ajoi. Olihan hänen asiansa juuri
sosialismi.
Tekikö hän sen itsekkäisyydestä? Tahtoiko hän hallita noita laumoja?
Tietysti, mutta ainoastaan valistaakseen ja kohottaakseen heitä.
Mutta mikä oli saanut hänet juuri sosialismia harrastamaan? Eikö ollut
niin monia muita keinoja palvella isänmaata ja ihmisyyttä?
Johannes mietti mielessään.
Tuon ukon muisto tuntui jollakin tapaa vaativan tilille häntä.
Pakottavan menemään syntyihin syviin, etsimään koko elämänjuoksunsa
salaisimpia pohjavirtoja.
Minkä vuoksiko hän oli ruvennut sosialismia harrastamaan? Hyvä, siitä
hän oli heti tekevä selon.
Huomaamattaan keskusteli Johannes ajatuksissaan yhä edelleen saman
äijän kanssa, jota hän vielä hetki sitten oli paennut niin suurella
inholla ja kauhistuksella.
Mistäkö saakka hän oli harrastanut sosialismia? Jo koulupojasta, vaikka
hän vasta Amerikasta palattuaan oli varsinaisesti liittynyt
sosialistiseen puolueesen.
Mikäkö oli johtanut hänet siihen? Tietysti hänen luontainen
oikeudentuntonsa ynnä hänen erikoiset elämänkohtalonsa lapsena ja
nuorukaisena.
»Viha se oli ollut», hehetti ukon ääni hänen korvissaan.
Tietysti viha! Viha lähinnä vuorineuvos Rabbingia vastaan, mutta sitten
koko porvarillista yhteiskuntaa.
Hän oli nähnyt, miten hänen isänsä oli taistellut ja sortunut. Hän oli
aavistanut, mitä juonia häntä vastaan oli pantu liikkeelle, vaikka hän
oli ollut vielä liian nuori niitä täydellisesti ymmärtääkseen. Mutta
hän oli ollut kuitenkin kyllin vanha tajutakseen, että tässä oli
kysymys työstä ja pääomasta, taistelusta hänen isänsä, nousukkaan,
tyhjäkätisen Tuomas Tammisen kyvyn ja älyn ynnä vuorineuvos Rabbingin
isiltäperityn omaisuuden välillä.
Pääoma oli voittanut, työ kukistunut. Oliko ihme, että hän vihasi
porvarillista yhteiskuntaa?
»Siis kuitenkin henkilökohtaista vihaa», kuuli hän äijän ärsyttävästi
huomauttavan.
Eipä niinkään henkilökohtaista, vastasi hän siihen melkein ääneen.
Hän ei ollut ikinä vuorineuvos Rabbingia nähnyt. Ei tiennyt hänestä
henkilökohtaisesti, oliko hän kala vai lintu. Vuorineuvos Rabbing ei
ollut koskaan hänen lapsena ollessaan käynyt sillä tehtaalla, jonka
isännöitsijä hänen isänsä oli. Jos vuorineuvoksella oli ollut jotakin
asiaa tälle, hän oli kirjoittanut tai kutsuttanut hänet luokseen
Helsinkiin, jossa hänen pääkonttorinsa oli.
Muuten kerrottiin hänen, varsinkin naimisiin mentyään, oleskelevan
enimmäkseen ulkomailla.
Hänen rouvansa oli sensijaan kerran Helsingissä osoitettu
Johannekselle.
Pitkä, komea nainen.
Hän oli ollut juuri astumassa vaunuihinsa, jotka olivat Seurahuoneen
edessä odottaneet. Hänen ryhtinsä oli ollut moitteeton ja hänen upean
vartalonsa kaarre aivan ruhtinaallinen.
Sanottiinkin hänen olevan jonkun kaukaasialaisen lammasruhtinaan
tyttären, jonka vuorineuvos oli tuonut mukanaan Moskovasta.
»Sellainen nainen pitäisi sinullakin olla», kuuli hän ukon kimeän,
intohimoisen äänen soinnahtavan.