--En tähän toviin, vastasi ukko. Mutta kyllä ennen.
--Liikeasioissa?
--Niin, liikeasioissa.
--Millä alalla, jos saan luvan kysyä?
Äijä kääntyi ja loi häneen pienet, pistävät siansilmänsä.
--Nuori mies, hän sanoi sangen ojentavasti, mutta täydellisen
maailmanmiehen kohteliaisuudella. Myöskään minä en ole kysynyt teiltä
mitään.
--Anteeksi...
--Ei mitään. Mutta eikö teidänkin mielestänne: meillä suomalaisilla on
hauskempaa olla yhdessä ulkomailla, jos me tiedämme niin vähän kuin
mahdollista toisistamme.
Johannes myönsi sen ja häpesi samassa omaa taitamattomuuttaan.
Kuinka hän oli ollutkin niin tungettelevainen? Hän, joka juuri tahtoi
pitää ihmiset loitolla omasta yksityisestä henkilöstään! Ja hänen
täytyi ottaa ansaittua ojennusta siinä suhteessa ensimmäiseltä
vastaantulevalta suomalaiselta kadulla!
Oliko viini todellakin pannut hänen päänsä pyörälle? Vai vaivasiko
häntä vielä äskeinen avomielisyytensä Signen seurassa, jonka muisto yhä
karvaana palana painoi hänen kurkkuaan?
_Noli me tangere_, oli tuo ukko hänelle omalla kohteliaalla tavallaan
huomauttanut.
Johannes päätti ottaa opetuksen varteensa, ei vain häneen, vaan myöskin
muihin vastaisiin tuttavuuksiin nähden.
Ja jälleen oli kuin olisi äijä arvannut hänen ajatuksensa.
--Hehheh, te loukkaudutte? hän sanoi ja pisti ikäänkuin äskeisten
sanojensa merkitystä lieventääkseen kätensä tuttavallisesti hänen
kainaloonsa.
Suomalaiset loukkautuivat hänen mielestään liian vähästä! Ei pitänyt
loukkautua. Piti elää ja antaa ihmisten elää. Mutta ennen kaikkea oli
asetettava asiansa niin, ettei voinut ylimalkaan tulla loukatuksi.
Ja kun ei Johannes heti keksinyt tuohon mitään sanottavaa, hän lisäsi:
--Minä pidän teistä. Teidän olennossanne oli jo silloin, kun te
kuljitte tuolla yksin ajatuksissanne jotakin, joka miellytti minua.
--Hauskaa kuulla, sanoi Johannes.
--Niin. Mutta ettehän te silti voi vaatia, heh, heh, heh, että minä
lankeaisin teidän kaulaanne ja tekisin teille rakkaudentunnustuksen!
Äijä nauroi pehmeää, sarkastista, hiukan käheää nauruaan, joka
oikeastaan vaikutti sangen vastenmielisesti Johannekseen.
Hän tunsi vaistomaisesti siitä uhoavan kummallisen, täydellisen
epäkunnioituksen häntä itseään ja kenties yleensä ihmisiä kohtaan.
Taikka johtuiko se ehkä siitä, että Johannes tunsi tuon naurun
kumpuavan hänen omaa sieluaan syvemmistä lähteensuonista?
--Enpä suinkaan, hän vastasi, _sitä_ en minä voi vaatia.
Ja hän pyysi, että äijä, periaatteilleen uskollisena, sallisi toisen
olla muodostamatta mitään käsitystä myöskin _hänen_ omasta olennostaan.
Ukon silmät tuikahtivat:
--Siitä, olenko _minä_ miellyttävä tai epämiellyttävä? hän kysyi.
--Niin, vastasi Johannes. Toivottavasti te ette vaadi minulta mitään
vastarakkauden tunnustusta.
Nyt hän oli tyytyväinen itseensä. Nyt hän oli saanut maksaa samalla
mitalla ja tunsi heti hyväntuulen hymyn kutittavan huuliaan.
Äijä hehetti,
--Te olette ylpeä, hän sanoi. Sen parempi. Mutta nyt meidän on mentävä
kadun yli.
Heidän täytyi pysähtyä ohivierivien vaunujen vuoksi.
Yöllinen Berlini hurisi heidän ympärillään.
Kello saattoi olla jo kolme, mutta kadut olivat vielä täynnä kansaa.
Oli kirkasta kuin päivällä, suurista ravintoloista tulvaili iloista
väkeä, automobiilit toitottivat, herrat kiirehtivät tekemään viimeisiä
lemmenkauppojaan, kaunottaret myömään hienommin tai karkeammin
tarjottuja sulojaan.
Kaikilla ripeä käynti ja tiukka, täsmällinen kasvon-ilme. Kaikilla
nopea tahti ja päämäärästään tietoinen jalannousu.
--Berlini kuluttaa nopeasti, huomautti äijä.
Noista miehistä olivat useimmat nuorta liikeväkeä. Heidän oli oltava
taas ylhäällä neljän viiden tunnin perästä ja tehtävä koko päivä työtä
uutterasti. Siksi heidän keski-ikänsä olikin kovin alhainen. Kuka kesti
kymmenen, kuka kaksikymmentä vuotta.
--Grotte-mylly! sanoi Johannes toisen kirjallista sivistystä
koetellakseen.
Mutta noilla naisilla oli ehkä sensijaan liiaksikin aikaa venyä
vuoteillaan?
--Punainen mylly! puhkesi äijä ylenkatseellisella äänellä puhumaan.
Hän ei sanonut käsittävänsä, kuinka miehet olivat niin hulluja! Uhrata
rahansa, elämänsä, terveytensä naisten vuoksi, jotka, jos he eivät
saisi miestä, olisivat valmiit samoin tekemään.
Kuka oli sanonut, että juuri miehen tuli ostaa ja naisen myödä? Miksi
ei asia voinut olla päinvastoinkin? Ja niin se vielä tulikin olemaan,
jos nykyaikainen naisliike sai ilman vastarintaa täyttää
tarkoitusperänsä.
--Te olette naisvihaaja, hymyili Johannes.
--Olen, olen, olen! kähisi ukko odottamattomalla kiihkeydellä.
Nykyaikaisen, emansipeeratun naisen vihaaja hän sanoi olevansa, ei
itämaalaisen, ei japanilaisen naisen vihaaja eikä myöskään vielä niin
paljoa romaanisen tai saksalaisen. Mutta anglosaksisen, mutta
pohjoismaisen!
--Te olette nähnyt paljon naisia, huomautti Johannes.
--Kyllä, vastasi ukko lyhyesti, ja hänen pienet silmänsä tuikkivat
tulta. Mutta en yhtään kunnollista, en yhtään miehen arvoista.
Joka ei ollut tuhma, oli petollinen. Joka oli hyväsydäminen, oli
pässinpää!
Hän jatkoi esitystään.
Johannes katseli salavihkaa syrjästä hänen kasvojaan.
Ei, ei se ollut mikään tukkukauppias tai maalainen koulurehtori.
Saattoi se olla korkeammankin sivistyksen saanut, ehkä professori, ehkä
esittelijäsihteeri.
Taikka oli ehkä muuten vain viisas mies. Paljon elänyt, paljon kokenut,
paljon lukenut, miettinyt, matkustellut ja nähnyt maailmaa. Kenties oli
koroillaan eläjä vanhapoika, koska oli ollut varaa siihen?
--Miehet ovat hulluja! toisti ukko terävällä, kimeällä äänellään.
Siitä oli nyt kaukana kaikki hyväntahtoinen hehetys. Se halkoi ilmaa
ohuena ja iskevänä kuin kyynkieli.
Miehet eivät nähneet, mitä maailmassa tapahtui, väitti ukko. Puhuttiin
valtiollisista, puhuttiin yhteiskunnallisista vallankumouksista. Mitä
ne olivat sen hirvittävän vallankumouksen, sen luonnonmullerruksen
rinnalla, joka tapahtui joka hetki, halki maailman, heidän ympärillään?
Sillä se kävi, se oli käyvä halki maailman, naisliike nimittäin!
Pohjoismaista se oli alkanut. Ja nyt se myllersi jo puolta Europaa.
--Naisliike on vain osa ihmiskunnan yleisestä vapausliikkeestä,
huomautti Johannes.
Siksi olivatkin sosialidemokraatit kaikkialla ottaneet sen mielellään
ohjelmaansa.
--Älkää puhuko minulle sosialidemokratiasta! huusi ukko. Älkää tässä
yhteydessä, tarkoitan.
Sosialidemokratia oli ohimenevä liike hänen mielestään. Sen
maailmanhistoriallinen osa oli oleva loppuun näytelty tällä
vuosisadalla.
--Niinkö luulette? hymyili Johannes. Te olette optimisti.
--Ja te sosialisti, vastasi ukko nopealla silmäntuikahduksella häneen.
Mistäkö hän sen tiesi. Sen kuuli jo Johanneksen ensi sanasta.
Mutta äijä ei tahtonut nyt puhua sosialidemokratiasta. Hän sanoi
tahtovansa puhua naisliikkeestä.
--Aivan oikein, myönsi Johannes. Mutta emmeköhän, jos me tähän jäämme,
me silloin mahtane jäädä vaille ryyppyä ja voileipää?
--Se on totta, sanoi ukko, lyöden ystävällisesti olalle häntä. Me
menemme ja jatkamme siellä keskustelua.
He pääsivät sivukadulle.
Eivätkä he olleet monta askelta astuneetkaan, kun äijä jo kiipesi pari
porrasta matalalle, mitättömän näköiselle ovelle, jonka toisella puolen
pari himmeästi valaistua ikkunaa kuumotti, ja sanoi:
--Tässä!
Johannes ihmetteli.
On sillä paikkansa, ajatteli hän. Mutta kun on kerran pirun kelkkaansa
ottanut...
Hän astui sisälle.
8.
Todellinen issikkapaikka.
Pitkä tiski, jonka takana jättiläiskokoinen, punakasvoinen, liikaa
veren ja alkoholin runsauttaan tiukkuva isäntä, väkiviina-kranat
edessään. Ympäri huonetta, jossa vain yksi vaivainen kaasuliekki
lekutteli, puisia pöytiä ja karkeatekoisia, korkeakarmisia tuolia.
Seinällä keisarin ja jumalan kuvat.
Yleisö oli sangen vähälukuinen. Joku epäilyttävän näköinen,
tummapintainen, vilkassilmäinen miespöytye. Eräs hakkaileva pariskunta,
nainen jo museokelpoinen. Kaksi ajuria, jotka halulla haukkasivat
lämmintä makkaraansa. Vihdoin yksi poliisi, joka myöskin oli
pistäytynyt kadulta tänne virkistäytymään.
Poliisin läsnäolo rauhoitti suuresti Johannesta. Oltiinhan täällä
sentään esivallan suojassa ja laillisessa yhteiskunnassa.
Äijä tuntui olevan vanha tuttu täällä.
Isäntä nyökkäsi hänelle päätään ystävällisesti. Toivotti tervetulemaan
ja valitti, ettei hän ollut pitkään aikaan nähnyt häntä.
--Olen ollut taas matkoilla, selitti äijä. Täytyy aina välillä hoitaa
vähän asioitaankin.
Johannes kuuli, että ukko puhui täysin puhdasta saksaa. Äänsi oikein,
käyttipä vielä berliniläistä murrettakin.
Kuuli ja kummastui yhä enemmän. Minkähän peijakkaan seuraan hän oli
mahtanut joutuakaan!
--Makkaraa? kysyi isäntä.
--Ei. Voita, leipää, sardiineja.
--Ryyppy?
--Kyllä. Mutta oikeata jyväviinaa.
--Meillä on vain oikeata, kehui isäntä leveästi. Ensimmäisen luokan
Famos!
Oluesta hän ei kysynytkään.
Leikkasi leipää kaksi hirmuista kimpaletta. Asetti niiden päälle
tavattoman voivuoren ynnä kolme sardiinia kummallekin. Toi veitset ja
kahvelit, joudutti ryypyt, kaatoi oluet. Yksinkertainen yöateria oli
valmis.
Ei mitään lautasia eikä ruokaliinoja. Ei mitään liinaa pöydällekään.
--Mutta ei myöskään juomarahoja, sanoi äijä, kun Johannes huomautti
hänelle tästä spartalaisesta järjestyksestä.
Hän sanoi pitävänsä tällaisesta. Jos hän voisi, mitä tahtoisi, hän
söisi muka aina täällä.
--Onhan teillä vapaus, sanoi Johannes, laittaen valmiiksi voileipäänsä.
Vapaus seurata halujanne.
--Harvoin, sanoi ukko. Mutta ploiskis!
--Terveydeksi, vastasi isäntä tiskin takaa.
Hän oli myös kaatanut ryypyn itselleen.
--Teidän luvallanne?
Äijä nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi.
Isäntä kumosi vielä toisenkin ryypyn samaan teurastajakaulaansa, johon
näytti jo monta ennenkin pudonneen.
Johannes tunsi heti, että väkevä neste jälleen kihahti hänen päähänsä.
Eikä hän voinut olla irvistämättä.
Äijä sanoi:
--Se maistoi? Eikö totta, myöskin ruoka maistuu täällä toisenlaiselta?
Hän näytti voivan täällä hyvin kuin kala vedessä. Ja syödessään hän
rupesi Berliniä hiljakseen kehuskelemaan.
--Minä pidän Berlinistä, sanoi hän.
Hän tiesi, että suomalaisilla yleensä oli tapana haukkua Berliniä. Se
oli muka niin epätaiteellinen, niin poroporvarillinen. Eivätkä
suomalaiset kuitenkaan viihtyneet missään niin hyvin kuin täällä.
Täällä oli sentään niin kotoista ja turvallista.
Ehkä liiankin turvallista, hymähti Johannes. Berlinin poliisi...
--Ei häiritse ketään, jos vain itse ei häiritse muita ihmisiä, väitti
ukko.
Tietysti, eihän tämä ollut mikään Parisi. Mutta mikä polttopiste, mikä
sähköpatteri! Mikä kaikkien voimien kokoutuminen ja jälleen joka
suuntaan linkoutuminen!
--Te olette ollut Parisissa? kysäisi hän.
Ei, Johannes ei ollut ollut Parisissa.
Lontoossa hän oli ollut ja New-Yorkissa. Hänellä oli myöskin jo
ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan ollut tilaisuus seurata tulkkina
erästä suomalaista tukkukauppiasta. Matka oli käynyt halki Venäjän
Odessaan ja Konstantinopeliin, sieltä Palestinaan ja Egyptiin, sieltä
Kreikan, Italian, Itävallan ja Saksan kautta takaisin omalle maalle. Se
ei ollut kuitenkaan ollut mikään hauska matka hänelle. Tukkukauppias
oli ollut sangen omavaltainen ja vaikeasti tyydytettävä isäntä, joka
oli kohdellut häntä pikemmin heitukkanaan ja passaripoikanaan kuin
vertaisenaan ja matkatoverinaan. Johannes oli kiittänyt, kun oli
päässyt hänestä.
--Sen ymmärrän, nauroi äijä.
Mutta miesseura oli sentään aina miesseuraa. Hän puolestaan kertoi
tehneensä tuon saman matkan kerran naisseurassa...
--Rakastajattarenne kanssa? uskalsi Johannes kysyä.
--Anteeksi, vihityn vaimoni kanssa, hehetti ukko.
Ja hänkin oli kiittänyt onneaan, että ylimalkaan palasi hengissä
sieltä.
--Palasiko _hän_ hengissä? uskalsi Johannes jälleen kysyä,
rohkaistuneena äijän leikillisestä puhetavasta.
--Kyllä, hän elää, voi hyvin ja kukoistaa.
Seurasi lyhyt vaitiolo.
Hän on siis naimisissa, ajatteli Johannes.
Mutta nähtävästi äijä ei erikoisesti rakasta vaimoaan. Voihan vaimo
olla Xantippa. Mutta kyllä silläkin naisella oli seitsemän päivää
viikossa, joka sai tuommoisen ukkorähjän rakkautta tyydyttää.
Eipä sillä, että tältä järkensä puolesta olisi puuttunut mitään. Mutta
oli muuten kovin kummallista kuvitella häntä aviomiehenä.
--Suomalaiset matkustavat kovin paljon, hän huomautti jotakin
sanoakseen.
Ja hän esitti jälleen hiukan teeskennellyn inhonsa kaikkia matkustavia
kansalaisiaan kohtaan. Se oli hänelle vähitellen muodostunut
täydelliseksi taidenumeroksi.
Ei ollut muka sitä museota Europassa, jonka saleja ei vähintään
puolikymmentä maalaisserkkua saapastanut. Ei sitä kahvilaa, jossa ei
ainakin joku tuttava tai outo tullut olalle lyömään ja leveällä
suomenkielellä iloaan tästä odottamattomasta tapaamisesta ilmoittamaan.
Berlini oli pahin kaikista. Siinä yhtyivät heidän kaikkien tiensä ja
erosivat. Varsinkin näin kevätpuoleen niitä näki kaikkialla, enin
kuitenkin Friedrich-kadulla ja Wertheimin edustalla.
Oli aivan kuin olisi uusi hakkapeliittain armeija lähtenyt liikkeelle
tuolta pohjan periltä, tällä kertaa vain entistä ehompana ja
lukuisampana. Tullut todellisen kansanvaelluksen tapaan, naiset ja
lapset mukanaan. Tulvinut yli esi-isiensä tappotanterien, tahtonut
haudata alleen Saksan kukoistavat kaupungit Hampurista Kölniin,
Stettinistä Leipzigiin, Dresdeniin ja Müncheniin saakka.
Vähävaraisinkin suomalainen pedagogi katsoi silloin pyhäksi
velvollisuudekseen tehdä ainakin parin viikon opintomatkan Saksan
tieteellisen elämän keskuksiin. Ahtaimmissakin olosuhteissa elävä
helsinkiläinen porvarisperhe piti kunnianasianaan silloin suorittaa
ainakin välttämättömimmät ostoksensa Berlinin jättiläismyymälöissä.
Ja kaikki toivat ne terveisiä kotimaasta, kaikki tahtoivat ne ainakin
yhden illan tai aamupäivän istua ja pakista ulkomailla elävän
kansalaisensa kanssa tumman oluen ja Rheinin viinin vierellä. Baueriin
esim. oli siinä suhteessa aivan hengenvaarallista pistäytyä.
Äijää näytti hänen esityksensä huvittavan. Mutta ei näyttänyt häntä
millään tavalla loukkaavan tai hämmästyttävän, kuten Topi Huotaria.
Kun Johannes oli lopettanut, hän virkahti aivan yksinkertaisesti:
--Onhan luonnollista, että suomalaiset matkustavat. Sillä eihän _voi_
asua kotimaassa.
Tuo väite tuli Johannekselle niin äkki-arvaamatta, että hän mykistyi
silmänräpäykseksi. Eikä se tapahtunut ensi kertaa hänelle tämän äijän
seurassa.
Tietysti oli hänenkin mielestään kotimaan ilmakehä raskas. Tietysti
siellä oli vaikea elää myöskin monen hänen toverinsa mielestä. Mutta
hän ei ollut koskaan kuullut tuota väitettä vielä tuolla jyrkkyydellä
lingottavan.
--Kuinka tarkoitatte? kysyi hän.
--Tarkoitan, eihän se ole ihmisten asuinsija, jatkoi ukko. Tarkoitan,
sivistyneiden ihmisten, niinkuin te ja minä ja monet meidän
kaltaisemme.
Sehän oli konnien, sehän oli murhamiesten ja valtiollisten
onnen-onkijain kotisija, väitti hän. Mädätys ylhäällä ja mädätys
alhaalla! Päältä virkavallan, alta anarkian ja raakalaisuuden uhka.
Siinä välissä ohut kerros kultuuria, joka mureni päivä päivältä yhä
ohuemmaksi.
Ei, Suomi ei ollut mikään sivistynyt maa. Sen kansan kohtalo olisi
ollut muka epätoivoinen, ellei se kaikkiviisaan jumalan, vatsakatarrin,
keuhkotaudin ja kuningas alkoholin armosta pian kuolisi sukupuuttoon.
Se olisi äijän mielestä sopivin ratkaisu myös koko Suomen ja Venäjän
kysymykselle?
--Kuitenkin se lisääntyy, lausui Johannes rauhallisesti.
Kansa lisääntyi, kansan tieto ja taito, yleinen varallisuus ja
hyvinvointi lisääntyivät. Mitäs äijä siihen sanoi? Taisi homehtua
odotellessa se hautajais-frakki, jolla hän aikoi Suomen kansan muistoa
kunnioittaa.
--Täitkin lisääntyvät, virkahti ukko. Mutta minä kuulen puheestanne,
että olette patriootti.
Hänen mielestään oli hauska nähdä suomalaista sosialistia, joka oli
patriootti. Sellaista tapasi kovin harvoin meidän päivinämme.
--Jos meillä kerran sota tulee, vastasi Johannes varsin tulisesti,
nähdään kyllä, ketkä ovat oikeat isänmaan-ystävät. Yläluokka pötkii
tietysti pakoon pitkin Europaa.
Se _pääsi_ nimittäin pakoon, selitti Johannes. Alaluokan täytyi jäädä
puolustamaan kotiaan ja kontuaan. Sekin oli vain rahakysymys.
--Kuten koko sosialismi, irvisti ukko.
--Anteeksi, se on enemmän, sillä se on oikeuskysymys, väitti Johannes
vakavasti.
--Mikä on oikeus? kysyi ukko, levittäen Pilatuksen tapaan käsiään.
Se oli siellä, missä oli voima. Mikä ratkaisi, kuka oli oikeassa, kuka
väärässä? Voitto. Voittaja laati lain, voittaja määräsi oikeuden
mallit. Se, mikä oli väärin tänään, voi olla oikein huomenna, ja
päinvastoin, riippuen siitä, kuka oli yöllä vallan itselleen anastanut.
Ei ollut ihmiskunnan asioissa mitään ylintä tuomio-istuinta, ei
nykyistä eikä tulevaa. Jumala yksin oli ehdoton. Senjälkeen kuin hän
oli pantu viralta, olivat kaikki ehdottomat käsitteet kadottaneet
merkityksensä.
--Ja mikä on teidän ylin oikeusmallinne? kysyi Johannes
puolipiloillaan.
--Täytyy onnistua maailmassa, siinä kaikki, vastasi äijä, hymyillen
viekkaasti ja hörpäten olutlasistaan.
Kaikki muu oli hänen mielestään tuulenpieksämistä.
--Ja te mitä sanotte sitten onnistumiseksi? kysyi Johannes, vielä
vastaten hymyyn, mutta epävarmasti.
Hän tunsi ukon sanojen valuvan hienona myrkkynä koko elimistöönsä,
varmistavan hänen omia hämäriä epäilyjään ja herättävän eloon uusia,
ennen tuntemattomia. Eikö hän itsekin ollut joskus noin ajatellut?
Hetkinä, joita hän jälkeenpäin oli heikoimmikseen nimittänyt?
--Valtaa, valtaa, vastasi ukko kiihkeästi.
Vallan saavuttaminen, ihmisten, ihmis-elämän, ihmisvoimien ja niiden
kautta luonnonvoimien hallitseminen, oli hänen mielestään korkeinta
onnistumista. Kaikki pyrkivät valtaan, suuret ja pienet, kaikki
tahtoivat tehdä maan itselleen alammaiseksi ja käyttää hyväkseen
toisiaan.
Vain tuon pyrkimyksen kautta oli kultuuri syntynyt. Vain sen kautta se
oli hetkeäkään mahdollinen.
--Siis sorron pohjalta? hymähti Johannes.
--Nimittäkää sitä miksi haluatte! vastasi ukko. Pääasia on, että
yksilöt, kansat, yhteiskunnat nousevat vain toisten hartioilta.
Ei ollut mitään nousua ilman valtaa, ei mitään valtaa ilman toisten
sortamista. Tai niinkuin äijä sen mieluummin tahtoi sanoa: hyväkseen
käyttämistä.
--Omaksi yksityiseksi hyväkseen?
--Yleiseksi hyväksi, maailman hyväksi, jos niin tahdotte.
Sillä mikä oli yksityinen? Mikä oli yleinen? Nekin olivat vain sanoja.
Kaikki ihmiset tekivät työtä yksityiseksi hyväkseen...
--Myöskin ihmiskunnan suuret hyväntekijät? huomautti Johannes.
--Kaikki, varmisti ukko päättävästi.
Kaikki kokosivat toisilta, myöskin henkisillä aloilla, kaikki
riistivät, anastivat ja käyttivät hyväkseen. Mutta kaikkien työ tuli
myös kaikkien hyväksi.
--Jos tulee, huomautti Johannes happamesti.
--Aina.
Mitä Johannes muuten sanoi hyväksi ja mitä pahaksi? tiukkasi ukko. Ketä
hyväntekijäksi ja ketä pahantekijäksi?
Nekin olivat vain sanoja. Napoleon oli tietysti Johanneksen mielestä
suuri pahantekijä, koska hän lopetti Ranskan suuren vallankumouksen ja
teurastutti miljoonia ihmisiä? Ja kuitenkin hän oli kenties sittenkin
hyväntekijä, suurin, minkä historia tunsi.
--Tietysti, jos kaikki käsitteet asetetaan päälaelleen, kuten te näytte
tekevän! pisti Johannes.
--Kuten kaikki ihmiset tekevät, hehetti ukko.
Ruma oli kaunis ja kaunis oli ruma! Se oli ainoa oikea oppi maailmassa.
--Pirun oppi!
Kaikkien sivistyneiden ihmisten oppi, hymyili äijä.
Totuus oli se, jonka vastakohtakin oli totuus. Elämä oli joka
pisteessään ääretön, ja me ihmiset voimme sanoa sitä hyväksi tai
pahaksi, suureksi tai pieneksi, todeksi tai epätodeksi, ja osua
kuitenkin suhteellisesti oikeaan.
Johannes peitti haukotuksensa.
Tällainen kapakkafilosofia, tällaiset metafyysilliset harharetket eivät
oikeastaan häntä huvittaneet. Ne päättyivät aina siihen, että kaikki
oli turhuus, joka hänen mielestään taas oli tavaton henkisen köyhyyden
todistus.
Se teki tyhjäksi kaiken tekemisen. Raukaisi kaiken ajattelemisen ja
omien voimien ponnistamisen.
Hän ilmoittikin tuon mielipiteensä jotakuinkin peittelemättömästi
puhetoverilleen.
Äijä innostui.
--Päinvastoin, sanoi hän kimeällä, kiihkeällä äänellään, aivan
päinvastoin.
Aina jäi muka jälelle jotakin, nimittäin nautinto. Täytyi tehdä vain,
mistä nautti, ja ajatella niinkuin huvitti. Tällä hetkellä häntä esim.
huvitti riisua päällysvaatteensa. Sillä eikö totta Johanneksenkin
mielestä: täällä oli hiukan kuuma.
He olivat istuneet lakit päässä ja täysissä tamineissaan.
Nyt vasta huomasi Johannes, kuinka sian näköinen oikeastaan hänen
tuntematon toverinsa oli. Siansilmät, siankorvat, siankärsä. Tukkakin
sian harjasten tapainen, pysty, kankea, tasaiseksi leikattu. Kaikki
epämääräistä, harmahtavan punertavaa väriä, joka parrassa ja ohimoilla
jo vivahti hopeaan.
Mutta mikä henkinen pirteys tuossa miehessä! Mikä tuli, mitkä näköalat!
Johannes ei voinut olla ihmettelemättä. Milloin oli Suomen porvaristo
käynyt noin älykkääksi? Tämä mahtoi olla poikkeustapaus, mutta mikä?
Hän päätti ottaa vielä kerran selon siitä.
Ukko kehitteli edelleen mielipiteitään.
Yksilö oli kaiken keskipiste. Hyvää oli vain yksilöllinen hyvä, pahaa
vain yksilöllinen paha, jonka toiselle tyrkyttäminenkin jo oli yritystä
toisen orjuuttamiseen. Tuo ei ollut mitenkään tietopuolisesti
puolustettavissa, ainoastaan käytännön, käytännöllisen pakon ja
olemassa-olon taistelun kannalta. Se taas ei tarvinnut mitään
puolustusta.
Napoleon oli ihmiskunnan suurin hyväntekijä. Hän oli osoittanut, kuinka
korkealle ihminen voi nousta ja kuinka paljon vallalleen alistaa.
Sitäpaitsi hän oli särkenyt valta-istuimia, siirtänyt valtakuntien
rajoja, nöyryyttänyt keisareita ja kuninkaita enemmän kuin kukaan. Näin
hän myös oli suurin vallankumouksellinen, jos Johannes sosialistina
tahtoi ehkä mieluummin tämän muodon hyväntekeväisyyttä hyväksyä.
Nykyajan Napoleoneja olivat Morganit, Rockefellerit, Vanderbiltit. Raha
oli nykyisen ajan valtikka. Miekat, pyssyt, tykit ja sotalaivat olivat
vain sen tahdon täyttäjiä, sen vertauskuvallisia palvelijoita.
Kaikki kysymykset olivat valtakysymyksiä. Niin sosialismit kuin
spiritismit, niin naisliike, raittiusliike tai maailmanrauhan liike.
Itse rakkaus oli vain valtakysymys, valtakysymys kahden sukupuolen
välillä.
Luonnon järjestyksen mukaan oli mies voimakkaampi. Miehen olisi siis
aina tullut suoriutua siitä taistelusta voittajana. Mutta naiset ja
naisellistuneet miehet olivat kääntäneet koko voiman käsitteen
takaperin, pukeneet sen miehen päälle kuin housut väärinpäin, niin että
hän uskoi edistykseksi sitä, mikä oli vain _naisen_ edistystä, ja
oikeaksi sitä, mikä oli vain naisen kannalta oikeaa.
Miehen, oikean miehen, kannalta oli koko naisliike kovin väärää ja
hylättävää.
Kukaan terve ihminen, kansa tai yhteiskuntaluokka ei luopunut
vapaaehtoisesti vallasta. Jos se sen teki, se todisti samalla olevansa
mätä, madonsyömä ja rappeutunut.
Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä henkilöä sosialistien riveissä kuin
miestä puhujalavalla ajamassa naisten ääni-oikeutta.
Kukin ajakoon vain omaa asiaansa. Rikas rikkaan, köyhä köyhän, naiset
naisten ja miehet miesten asiaa! Näin oli myöskin aivan oikein, että
suomalaiset ajoivat suomalaisten asiaa, mutta aivan yhtä oikein, että
venäläiset ajoivat omaansa.