olivat väistyneet ja houkutelleet hänen edessään, kutsuneet ja
kiehtoneet, torjuneet ja taas antautuneet.
Onni oli viittonut hänelle, _hänen_ onnensa, köyhän onni, käsittämätön,
ja salaperäinen. Ollut otettavissa ja jälleen saavuttamattomissa.
»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe kysynyt aina leikillään.
Ja Johannes oli luvannut hänelle seikkailun ja johdattanut aina uuteen
paikkaan hänet.
Signehän oli luvannut puhua hänen kanssaan. Signehän oli antanut
ymmärtää, että hänellä olisi muka jotakin elämäntärkeää, jotakin
kohtalokkaan korvaamatonta sanomista. Mutta kun Johannes nyt palautteli
mieleensä heidän äskeisen yhdessäolonsa eri tuokiotiloja, hän
huomasikin puhuneensa koko ajan miltei yksin.
Mitä oli tuo toinen sanonut? Ei mitään. Ei ainakaan mitään merkillistä
tai tunnustuksellista.
Signe oli puhunut vain silmillään, eleillään ja vivahduksillaan. Joku
katse, joku päänliike, joku hymy, joku verhottu vaitiolo, joku
sisältörikkaasti lausuttu, mutta itse asiassa aivan sisällyksetön
huomautus oli riittänyt hänen puoleltaan vuoropuhelun vaihtotavaraksi.
Johannes oli puhunut. Hän oli antanut, hän oli aukaissut itsensä. Hän
oli ollut onnellinen. Onnellinen siitä, että hän antoi, autuas siitä,
että toinen vastaan-otti.
Älynsä, tunteensa, herkimmät haaveensa ja hauraimmat elämyksensä hän
oli tarjonnut tuolle naiselle, joka näytti vain pyytävän lisää, joka
vain vaati enemmän, joka ei näyttänyt koskaan kyllästyvän, vaan ahmivan
kaikki sangen ohuilla, mutta hekumallisilla, lapsellisesti kaartuvilla
nautiskelija-huulillaan.
Missä olivat hänen silmänsä olleet? Eivätkö olleetkin koko ajan
nauraneet pienet, valkeat nakertajahampaat noiden huulten takana?
Nauraneet ja purreet pieneksi kaiken, minkä hän muka suurta ja
parastaan tarjosi hänelle.
Lopuksi he olivat istuneet eräässä toisen luokan yöravintolassa.
Mustalaiset olivat soittaneet, suurkaupungin katulinnut ja niiden
pyydetyt pyydystäjät parveilleet heidän ympärillään. Signe oli
katsellut uteliaasti kaikkea. Johannes oli uskaltanut pusertaa
merkitsevästi hänen kättään ja tuntenut itsensä maailman herraksi, kun
toinen oli syvällä, upottavalla silmäyksellä sallinut sen tapahtua.
»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe jälleen hiljaisella, hunnutetulla
äänellä kysynyt.
Ja Johannes oli hänelle uudella kädenpuserruksella jälleen luvannut
sen.
Se, mikä sitten oli seurannut, oli liian läheistä, liian tuskallista.
He olivat istuneet katetussa automobiilissä. Johannes oli pitänyt
Signen kättä kädessään. Signe oli kuomun nurkkaan painautunut. Johannes
ei ollut erottanut hänen kasvojaan, nähnyt vain epämääräiset ääriviivat
ja aavistanut silmien tummat, salaperäiset syvyydet.
Ja hän oli puhunut. Puhunut ensimmäisestä rakkaudestaan, ainoasta,
autuaasta, kullankimaltavasta. Rakkaudestaan häneen, Signeen,
hämäräiseen, terheniseen, näkinkenkään, vitsanvarpaan, kymmenen vuotta
sitten!
Signe oli kuunnellut sanaakaan sanomatta.
Joskus, kun Johanneksen puhetulva oli tauonnut ja hän oli jäänyt
ankarassa, henkeä-salpaavassa jännityksessään vastausta odottamaan, hän
oli vastauksen asemasta tuntenut vain heikon, vienon, kuin henkisen
kosketuksen kädessään. Ja hän oli puhunut jälleen. Hän oli kuvannut
muinaiset muistonsa ja toiveensa, riemunsa ja sydänjuuria jäytävän
ikävöimisensä. Hän ei ollut peittänyt mitään, ei kaihtanut mitään.
Riisunut viimeisenkin esiripun sydämensä pyhän, utuisen aamulemmen
edestä. Vihdoin hän oli aivan itsetiedottomalla liikkeellä laskenut
käsivartensa Signen uumenille.
»Me ajamme hotelliin», oli Signe silloin sanonut.
Ja Johannes oli antanut käskyn ajajalle.
Mutta hänen käsivartensa oli jäänyt ikäänkuin vahingossa paikalleen. Ja
he olivat istuneet silmä silmää, käsi kättä, sielu sielua vasten
pimeässä kuomunkulmassa monta minuuttia, vaieten, aistien,
ruumiillisesti tuntien ja henkisesti havaiten toisiaan.
Vaunun pysähtyessä hotellin ovelle oli Johannes kumartunut ja tahtonut
suudella häntä.
Signe oli noussut, koonnut hameensa ja astunut kadulle. Ojentanut
kätensä ja lausunut hiljaisella, sulkeutuvalla äänellään:
»Kiitos. Minä olen saanut seikkailuni.»
Kääntynyt hotellin ovessa, vieläpä virkkanut ilakoiden:
»Näkemiin. Älkää unohtako meitä!»
Jospa tuo viimeinen äänenpaino edes olisi ollut toinen!
Edellinen olisi jättänyt vielä jotakin toivoa. Jälkimmäinen mursi
kaikki. Olihan se sama, jolla Signe jo kerran ennen oli hänen
elämäntoivonsa musertanut!
Oli ollut murtaa elämänrohkeudenkin.
Johannes oli ollut koko sen vuoden kuin lamassa. Työkyky oli ollut
poissa, yleinen haluttomuus hermoissa ja jäsenissä. Hän oli jo ollut
vähällä ruveta juomaan. Ainakin oli alkoholi häneltä jo monta raskasta
hetkeä lievittänyt.
Vihdoin oli hänen terve itsesäilytys-viettinsä tullut väliin. Hän oli
päättävällä tempaisulla hakenut ja saanut Amerikan Suomi-opistossa
paikan, joka juuri silloin oli auki julistettu.
Tosin hän ei ollut viihtynyt kauan siellä. Olot olivat liian oudot
hänelle ja suomalaisten keskinäiset riitaisuudet siellä hänen
mielestään vielä pikkumaisempia ja ikävämpiä kuin kotimaassa. Hän oli
palannut takaisin jo puolentoista vuoden kuluttua. Mutta se aika oli
riittänyt hänelle nuoren elimistön uudistamiseksi ja vanhojen,
kalvavien mielihauteiden karkoittamiseksi.
Muutenkin oli matka tehnyt hyvää hänelle. Aukaissut hänen silmänsä
nykyaikaiseen kuohuvaan elämään, syventänyt hänen sisäistä
itsenäisyyttään ja laajentanut hänen koko henkistä näköpiiriään.
Hänen hidas, länsi-suomalainen verensä oli siellä joutunut liikkeeseen.
Hänen siihen saakka hiukan untelo, sulkeutunut sielun-elämänsä oli
valvahtanut, saanut vauhtia, tahtoa, tarmoa, yritteliäisyyttä ja
kunnianhimoa.
Siitä matkastaan hän itse laskikin elämänsä suuren murroskauden. Sen
taitteen, joka oli tehnyt hänestä miehen, yksilön ja
maailmankansalaisen.
Ynnä sosialistin.
Heti matkansa jälkeen hän oli ruvennut esiintymään
työväen-yhdistyksissä ja sosialistisiin sanomalehtiin kirjoittelemaan.
Hänessä oli herännyt intohimoinen halu tulla huomatuksi. Liittyikö
tuohon haluun myös joku salainen mieliteko tulla huomatuksi Signen ja
hänen isänsä silmissä? Sitä ei Johannes ollut ainakaan tahtonut koskaan
tunnustaa itselleen.
Hän oli vain mielihyvällä merkinnyt tosiasiaksi, että paha oli
kääntynyt hyväksi hänelle. Kestetyt kärsimykset olivat vain häntä
karkaisseet ja terästäneet.
Signe oli antanut surun lahjan hänelle. Ja siitä oli Johannes joskus
jaloimpina hetkinään voinut tuntea häntä kohtaan oikein vilpitöntä
kiitollisuutta.
Nyt hän ei voinut. Nyt hän ei parhaalla tahdollaankaan jaksanut kiittää
Signeä siitä uudesta murheen antimesta, jonka tämä vähillä keinoilla
oli hänelle valmistanut.
Että hän olikin ollut niin houkka ja vielä kerran lyönyt kirveensä
kiveen!
Olihan selvää, ettei Signe häntä ollenkaan rakastanut. Olihan tietysti
ollut tämän puolelta vain mielioikku lähettää tänään tuo kirottu kirje
hänelle.
Tietysti mieli-oikku! Naiset ovat niin uteliaita näkemään, mitä on
tullut heidän entisistä uhreistaan!
Ja hän oli nöyrtynyt nähtäväksi! Ja hän oli taipunut, taipunut kaikesta
huolimatta, mitä oli tapahtunut heidän välillään, noudattamaan tuota
nais-armollista asevelvollisuus-kutsuntaa!
Mitä varten hän oli sen tehnyt? Siksikö vain, että kirjeen alussa
olivat seisoneet nuo taikasanat: »Isäni pyytää teitä sydämellisesti
tervehtiä?»
Ei, hän antoi palttua tuollaisille yläluokan mahtimiehille ja heidän
vapaaherrallisille kruunuilleen! Vanha rakkaus oli hänessä liekkiin
leimahtanut.
Se oli leimahtanut jo silloin, kun hän oli saanut Signen kirjeen. Se
oli seurannut häntä serkusten luo hotelliin. Istunut koko illan hänen
vierellään, sokaissut hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä.
Vain välistä, silloin kun hän oli katsellut Signeä kylmästi ja
mielenkiinnottomasti, hän oli siitä tuokioksi vapautunut. Ja ne hetket
kangastuivat nyt valoisimpina Johannekselle koko tästä tapaamisesta,
jonka muisto muuten oli hänelle syttä synkeämpi.
Mutta oliko, kun hän oikein ajatteli, ollut tervettä järkeä tuokaan,
että hän päivällistä syödessä oli niin suuresti Ireneä serkun
kustannuksella ihannoinut? Mitä hän oli etsinyt Irenestä? Mitä nähnyt
hänessä?
Eikö entistä mielikuvaansa? Eikö kymmenen vuoden takaista, utuista
unelmaansa tuosta toisesta serkusta, joka oli vanhennut sillä välin ja
josta hän ei ollut ensi hetkessä löytänyt sitä?
Sittemmin, _kun_ hän oli löytänyt sen, hän oli heti suinpäin uponnut
siihen kuin suohon Joukahainen. Ja olisi tietysti vieläkin siellä,
ellei Signe olisi hänelle niin laupiaasti auttavaa kättään ojentanut!
Varsinkin harmitti Johannesta, että hän äskeisessä avomielisyyden
puuskassaan oli tullut Signelle myös suhdettaan muihin naisiin
koskettaneeksi.
Sitä vielä puuttui! Täytyi sitä olla pohjanperäläinen, täytyi sitä olla
kehittymätön pölkkypää miehekseen!
Meneppäs ja levitä elämäkertasi toisen, vieraan, välinpitämättömän
ihmisen eteen! Ojenna kuin tarjottimella!
Pahemman kuin vieraan, vaarallisemman kuin välinpitämättömän! Väijyvän,
vaanivan, aistihaluisen, sensatsionikipeän naisen, joka ilkkuen tietää
itsensä rakastetuksi, mutta ei tunne mitään vastarakkautta!
Eikä vain omaa elämäkertaansa! Myöskin muiden, ystävien, todellisten
ystävien, hyvien, uskollisten ihmisten, jotka sen ovat toiselle
luottamuksesta uskoneet. Ovat turvattomia, eivät voi edes vetää häntä
tilille siitä.
Se oli alhaista. Se oli raakaa!
Eikö hän ollut kieltänyt kaikki muut suhteensa, parhaimmatkin, ennen
kuin kukko kolmasti oli kiekahtanut? Vain ansaitakseen tuon naisen
rakkautta, vain kantaakseen uusia ja yhä uusia suitsutusuhreja hänen
alttarilleen!
Eikä Johannes voinut tällä hetkellä olla ilman liikutusta muistelematta
sitä parasta, sitä hienointa, naissuhdetta, mikä hänellä oli, jota hän
sai kiittää niin paljosta, joka niin monena vaikeana hetkenä oli
suorastaan pitänyt pystyssä häntä ja työhön kannustanut.
Se oli suhde Auraan, suomalais-amerikalaiseen naiseen, johon hän oli
Atlannin takaa palatessaan laivalla tutustunut.
He olivat jutelleet ja huomanneet heti ensi hetkestä olevansa
aatetovereita.
He olivat vielä kotimaahan tultuaankin jatkaneet tuttavuuttaan.
Tavanneet toisiaan työväenyhdistyksessä, sattuneet samoihin komiteoihin
istumaan ja vihdoin vierekkäin Eduskuntaan.
Johannes ei tiennyt mitään hänen entisistä elämän-kohtaloistaan
Amerikassa. Eikä paljon muuta hänen yksityis-olostaan Helsingissäkään
kuin että hän piti pientä lankakauppaa Sörnäisten puolella ja ansaitsi
nähtävästi sillä vaatimattoman toimeentulonsa.
Kuitenkin hän oli muodostunut Johanneksen elämässä tekijäksi, jonka
vaikutus tuntui kauas, tännekin, vieraille maille ja vieraiden ihmisten
keskuuteen.
Aura ei ollut kaunis, mutta hyvännäköinen. Auralla oli harmaansiniset
silmät ja luja, luottava kädenlyönti.
Aura ei koskaan vaivojaan vaikerrellut eikä tuonut torille yksityisiä
huoliaan.
Kun puolueseikat kävivät hullusti, kun riitalangat menivät ristiin ja
johtajien keskinäiset eripuraisuudet uhkasivat tehdä tyhjäksi kaiken,
minkä mahtava, yksimielinen kansan-aalto tuolta kaukaa, syvien rivien
sydämestä, oli köyhälistön valtaa ja alaluokan vapausvaatimusta
julkisen elämän pinnalle kohottanut, silloin Aura esiintyi sovittajana,
välittäjänä, rauhanrakentajana.
Kun muut väistyivät, Aura toimi. Kun muut katsoivat malkaa toisen
silmässä, Aura otti sen pois omastaan. Kun puolueen parhaat ainekset
menettivät intonsa ja tahtoivat vetäytyä syrjään julkisen elämän
tanterelta, Aura rohkaisi.
Ulospäin näkyi hänen toimintansa vähemmän. Mutta puolueen sisällä hän
oli välttämätön, koossapitävä voima, jonka arvon kaikki tunsivat,
vaikka vain harvat tahtoivat sen tunnustaa.
Johannes oli niitä harvoja. Hän sekä kunnioitti että ihaili tuota
naista, jonka koko olento oli niin suora ja rehti, joka aina piti
kiinni suuresta pääasiasta, joka ei koskaan omaa etuaan ajatellut.
Kun Johannes oli ilmoittanut omankin halunsa olevan vetäytyä syrjään ja
erota Eduskunnasta, heillä oli ollut monta vakavaa keskustelua
keskenään.
Johannes oli julkituonut koko pessimisminsä asioiden nykyiseen tilaan
nähden koko maassa ja etenkin omassa puolueessaan. Aura oli pitänyt
sitä tarpeellisempana, että ne harvat kyvyt, joita puolueella oli ja
jotka myös koko maahan nähden jotakin merkitsivät, pysyivät
eturinnassa.
Hän oli taipunut, vasta kun Johannes oli viitannut siihen, etteihän
hänen syrjäytymisensä tarvinnut kovin pitkä-aikainen olla.
Hetkellistä väsymystä siis? Niin, sen saattoi Aurakin ymmärtää.
Väsymystä valtiolliseen toimintaan? Olihan se niin luonnollista, jos
oli vuosia ponnistellut ja varsinkin jos hautoi muita suunnitelmia
mielessään.
Mutta ei väsymystä köyhälistön taisteluun eikä oikean asian ajamiseen.
Mitään sellaista ei Aura voinut eikä tahtonut ymmärtää.
Johannes oli tehnyt hänelle tiettäväksi, että sitähän kaikki hänen
suunnitelmansa juuri tarkoittivatkin, vaikka hän luuli sitä tällä
hetkellä paremmin palvelevansa sulkeutumalla itseensä ja tyydyttämällä
kauan salassa kytenyttä kirjoittamistarvettaan. Aura oli silloin tullut
oikein iloiseksi, toivottanut hyvää onnea, mutta myöskin pikaista
palajamista takaisin julkisuuden tanterelle.
Johannes oli hiukan hävennyt silloin hänen varmaa, luottavaa
kädenlyöntiään.
Eihän hän ollut tuota päätöstä kypsytellessään yksinomaan köyhälistön
taistelua ja oikean asian voittoa ajatellut. Kyllä hän oli ajatellut
myöskin omaa voittoaan, vaikkakaan ei aineellista.
Auran muisto tyynnytti jonkun verran Johannesta ja hän tunsi itsensä
siitä hänelle sydämellisesti kiitolliseksi.
Tännekin saakka säteili tuo nainen siis puhdasta, sympaattista
ilmakehäänsä!
Ollapa hän nyt tässä! Astuisipa Aura nyt tässä hänen vierellään,
saisipa Johannes nyt aukaista hänelle sydämensä ja kuulla jälleen hänen
tyyniä, järkeviä syitään ja vastasyitään!
Sensijaan hän oli ripittänyt itsensä tuolle toiselle, herrasheilakalle,
vihollistyttärelle, joka ei häntä vähintäkään ymmärtänyt ja joka
luonnollisesti sisässään, ja ehkä serkunkin seurassa, par'aikaa ilvehti
hänelle! Piti pilkkanaan hänen moukkamaista, nousukasmaista tarvettaan
avata sydämensä heti selkoselälleen.
Ripittänyt itsensä ja kertonut vielä Aurastakin! Signelle, joka oli
kuunnellut sitä liikkumattomana kuin lapsi, silmäripset alasluotuina,
kummallinen, hieno, arvoituksentapainen hymy ohuilla huulillaan.
Se oli rikos! Se oli rikos Pyhää Henkeä vastaan.
Sitä ei voinut pyytää eikä saada anteeksi. Se oli jääpä hänen
omantuntonsa pistäväksi, sovittamattomaksi tutkaimeksi.
7.
Johannes heräsi hetkeksi ajatuksistaan, kun eräs vastaantuleva herra
pyysi häneltä tulta. Hän katsoi hämmästyneenä kysyjään.
Se oli totta, olihan hänellä suupielessään palava sikari, jota hän oli
kävellessään aivan epätoivon vimmalla imenyt. Milloin ja missä hän
lienee senkin sytyttänyt!
Kenties kadunkulmassa, jossa hän oli tullut sen verran tuntoihinsa,
että oli huomannut tarvitsevansa raikasta ilmaa ja pysäyttänyt
automobiilin.
--Kiitos, sanoi herra, kohotti kohteliaasti hattuaan ja meni menojaan.
Omituinen tapa tuokin täällä Berlinissä, ajatteli Johannes, pyytää
tulta toisen tupakasta.
Tuo herra oli häntä jollakin tapaa hermostuttanut.
Miksi ei pitänyt itse tulitikkuja? Miksi suotta tungetella ja vaivata
vieraita ihmisiä? Se oli niin lemmon saksalaista! Se oli niin
poroporvarillista!
Tulla siihen toisen suun eteen ja pakottaa toinen melkein toisen
sierainten kautta hengittämään! Täytyy olla sivistymätön hevosvaras,
täytyy olla taskuvaras sellaista tehdäkseen!
Ja Johannes tuijotti oikein äkeästi menijän jälkeen viinistä ja hänelle
harvinaisesta yönvalvokista väsyneillä silmillään.
Samalla kopaisi hän aivan vaistomaisesti povitaskuaan.
Aivan oikein! Lompakko oli poissa.
Se huomio herätti hänet kokonaan.
Eihän siinä miljoonia ollut, mutta sentään tähteet siitä
satamarkkasesta, jonka hän oli tänään särkenyt ja joka oli melkoinen
summa hänelle hänen nykyisissä olosuhteissaan.
Tuoko mies sen oli varastanut? Vai oliko se häneltä ehkä unohtunut
automobiiliin?
Tai johonkin ravintolaan, jossa hän oli sitä käsitellyt? Tai ehkä se
oli häneltä jossakin muualla napattu?
Konstikos häneltä olisi ollut napatakin, kun hän oli kulkenut kuin
unessa, palttoo auki, ja kukaties ehkä ääneensäkin ajatellut! Tehnyt
tietysti tollon tai humalaisen vaikutuksen, joka on ensi kertaa
suurkaupungissa.
--Perkele! pääsi häneltä aivan selvällä suomenkielellä niin kovasti,
että ohikulkijat kääntyivät taakseen katsomaan.
Tuo mies sen oli sittenkin siepannut!
Ja Johannes päätti jo lähteä ajamaan takaa äskeistä tulenpyytäjäänsä,
kun hän äkkiä kuuli lähellään pehmeän, hiukan kimeän, mutta
hyväntahtoisen mies-äänen samoin suomeksi virkahtavan:
--Iltaa, iltaa, vaikka aamupa tuo taitaa jo olla. Mitäs suomalainen
siinä niin ääneensä rukoilee?
Johannes kohotti katseensa hätkähtäen.
Hänen edessään seisoi vanha, lyhyenläntä ukkorähjä, kädet syvällä
palttoon taskuissa, joka ei näyttänyt aivan uudelta ja joka oli vain
yhdellä napilla pyylevän vatsan yli huolimattomasti kiinnitetty.
Päässä leveälierinen huopahattu, kuten hänelläkin, mutta lyöty luttuun
ja rypistyneempi. Sen alla kaksi pientä, kummallisesti kiiluvaa,
teräsharmaata silmää, nykerö nenä, karkealla kädellä vetäistyt viikset,
leveästi hymyilevä suu ja turpea, eteenpäin työntyvä alileuka, jossa
lyhyt tylppä parranläiskä kuin harjassuka.
Johannes ei muistanut ikinä nähneensä häntä.
Joku suomalainen maalaiskauppias? ajatteli hän. Tai pikkukaupungin.
pormestari?
Mutta ääneen hän sanoi:
--Jos herra pitää vähän tätä sikaria, niin minä juoksen tuon miehen
jälkeen.
--Minkä miehen? kysyi äijä nauraa hehettäen.
--Sen, joka tässä juuri, kirkkaalla kadulla, sieppasi lompakkoni,
tuiskahti Johannes vihaisesti.
Niin hauskaa kuin hänestä muka olikin tavata maamiehiään, hänellä ei
ollut nyt aikaa siihen. Hänellä oli tulinen kiire tavata kiinni
pahantekijä.
Nyt hehetti äijä vieläkin makeammin.
Hänen naurunsa oli omituisen pehmeää, velttoa ja kaavamaista. Aivan
kuin hän olisi nauranut liian paljon elämässään eikä oikein viitsinyt
enää. Tahtonut vain merkitä noin suurimmassa ylimalkaisuudessaan asian
ääretöntä naurettavuutta.
--Heh, heh, veikö paljonkin?
Johannes loi sangen tuiman silmäyksen häneen.
--Tietysti. Minun ensimmäisen miljoonani!
Äijä näytti hieman hämmästyvän.
Hänen pienet, harmaat siansilmänsä tuikahtivat kuin kaksi puukonterää
ja hän vetäisi koukkusormin kerran pari alaleukansa harjastupajasta.
Silti hän ei kuitenkaan lakannut veltosta, hyväntahtoisesta
vanhanmiehen-naurustaan.
--Ähhäh, ei kumma sitten, että tuli suomalaiselle turva perkeleesen!
Siitä sanoi hän kaikkialla maailmassa tuntevansa omat
pappenheimiläisensä.
Rymä taidat itsekin olla, ajatteli Johannes. Sen olet näköinenkin.
Mutta ääneen hän sanoi:
--Olisi teiltä viety, niin kyllä siinä itsekin perkelöisitte!
Ja hän aikoi jo jättää toisen siihen seisomaan ja syöksyä
luulottelemansa varkaan jälestä, kun äijä estäen laski kätensä hänen
olalleen.
--Turha vaiva! sanoi hän, katsoen leveällä hyväntahtoisuudella häneen.
Tässä on teidän lompakkonne.
Näin sanoen hän veti toisesta palttoontaskustaan lompakon, jonka
Johannes heti tunsi omakseen.
Hän katsoi äijään hölmistyneenä.
--Niin, se on minun, hän sopersi. Te löysitte sen?
--Onneksenne, muhoili äijä. Se putosi teiltä, kun kumarruitte sitomaan
kengännauhojanne.
--Kumarruinko minä? Missä?
--Keskellä katua, niin että oli ikuinen ihme, ettei kukaan ajanut
päällenne. Te olette ollut hiukan ... noin ... hum...
Äijä osoitti otsaansa leikillisesti.
--Hummaamassa? Niin, luonnollisesti, selitti Johannes. Hiukan, noin,
tshinglallaa...
Hän ei muistanut kuolemakseenkaan, että hän olisi koko matkalla
kumartunut tai sitonut kengännauhojaan. Mutta tietysti sen täytyi olla
totta, koska tuo toinen niin sanoi ja koska hänellä oli itse
todistuskappale kädessään.
--Vai niin, hän lisäsi hyvillä mielin. Ja te näitte, että se putosi
minulta? Ja ajoitte takaa minua?
--Monta kadunkulmaa, joka ei ole niin aivan leikin asia vanhalle
miehelle. Minulla on, nähkääs, vähän hengen-ahdistusta...
Äijä rykästeli painaen toisella kädellä rintaansa.
Johannes kiitti vielä kerran ja sai takaisin lompakkonsa. Hän yritti
aukaista sen, nähdäkseen oliko sen sisällys tallella, mutta häpesi heti
ajatustaan ja pisti sen muitta mutkitta takkinsa povitaskuun.
--Kiitos vaan, hän sanoi. Satuin vähän suomalaisten seuraan tässä. Ja
taisin kulkea koko matkan tänne keskikaupungilta kovin ajatuksissani...
Äijä nyykäytti päätään hyväksyvästi.
Johannes ei tiennyt, mitä sanoa enää, vaan tuumi itsekseen, pitäisikö
tuolle esitellä itsensä tai antaa juomarahaa. Mieluimmin hän olisi heti
ojentanut kätensä jäähyväisiksi, mutta olihan toinen tehnyt hänelle
hyväntyön, josta hänen varmaan oli tavalla tai toisella osoitettava
kiitollisuuttaan.
Äijä näytti arvaavan hänen ajatuksensa.
--Kuulkaa, sanoi hän, tarttuen hänen napinläpeensä tuttavallisesti.
Enkö teidänkin mielestänne ole ansainnut vähän löytäjäisiä?
--Kyllä, tietysti, vastasi Johannes helpotuksesta huoahtaen ja teki
liikkeen kohti povitaskuaan.
--Ei, ei, sanoi äijä pidättävästi. En minä sitä tarkoita. Mutta...
--Mutta mitä?
--Lasin olutta te voisitte tarjota minulle, hehetti ukko. Jossakin
täällä lähiravintolassa.
--Mielelläni, kovin mielelläni, lausui Johannes, hyvillään että pääsi
niin vähällä. Tuolla!
Hän osoitti jonkun matkan päästä loistavia pyöreitä sähkölamppuja.
--Ei, ei, sanoi äijä päätään pudistaen.
--Siinä on suuri ensiluokan ravintola, väitti Johannes. Ja se on kyllä
vielä auki tähän aikaan.
--Tiedän, tiedän, virkahti äijä miltei kärsimättömästi.
Hän sanoi vihaavansa kaikkia suuria paikkoja. Yleisö aina yhtä tuhmaa,
ympäristö aina samaan kaavaan valettua...!
Johannes katsoi häneen kummastuneena.
Ei, ei tuo ollut mikään pikkuporvari. Saattoi olla suurikin
tukkukauppias tai kenties joku eläkettä nauttiva koulurehtori. Täytyi
kohdella häntä senmukaisesti.
--Te olette aivan oikeassa, hän sanoi. Siis mieluummin joku
issikkapaikka!
Niin, hehheh, vaatimattomasti, aivan vaatimattomasti, nauroi ukko.
Ellei teillä nimittäin ole mitään sitä vastaan?
--Eipä suinkaan. Mutta minä en tiedä vaan, tokko tässä lähellä mahtaa
olla sellaisia paikkoja, vastasi Johannes luoden etsivän ja epävarman
katseen ympärilleen.
--Minä tiedän, sanoi ukko. Tulkaa te vaan minun mukanani.
Hän näytti tuntevan Berlinin paremmin kuin Johannes itse. Lyhyillä,
tepsuttavilla askelilla lähti hän varmasti liikkumaan pitkin
katukäytävää, viitaten kädellään eräälle sivukadulle, joka ei ollut
kaukana Johanneksen omasta asunnosta.
--Tuolla, hän sanoi. Siellä on meidän paikkamme. Siellä me saamme
ryypyn, voileivän ja lasin olutta.
Tuo ei ole ensi kertaa pappia kyydissä, ajatteli Johannes. Vanha herra
on nähtävästi myös hummannut. Häntä janottaa ja hän haluaa seuraa
itselleen.
Omituinen sattuma, että hän tapasi minut. Miellyttävä sattuma minulle,
sillä ilman häntä minä olisin nyt keskellä Berliniä pennitönnä.
Tosin Johannes odotti huomenna pientä rahalähetystä kotimaasta. Juuri
siihen nähden hän oli uskaltanutkin tänään liikkua hiukan yli
varojensa. Mutta kirjeet voivat aina myöhästyä päivän pari. Ilman tuon
äijän ystävällisyyttä hänen olisi ollut kiristettävä nälkävyötään
kukaties kuinkakin kiusallisesti.