--Minun sisällistä nälkääni tyydyttämään, korjasi Johannes. Minä olen
niin paljon yksin. Mutta juuri siksi minä osaan tällaisia
seurustelutilaisuuksia myös oikein arvostaa.
Tuo tunnustus pääsi Johannekselta kuin vahingossa.
Heti kun hän oli sanonut sen, hän katui sitä. Irene katsoi häneen
pitkällä, hempeällä silmäyksellä, Signe kuin varkain ja ohimennen.
Mikä piru saattoikin nuo sanat huulilleni? ajatteli Johannes. Olihan
aivan kuin hän olisi vedonnut toisten hyväntekeväisyyteen.
Mutta tosi oli, että hän viihtyi hetki hetkeltä aina paremmin tässä
seurassa.
Nyt johtui kuitenkin äkkiä hänen mieleensä jotakin.
--Teidän isänne on kaupungilla? kysyi hän Signeltä.
--Eipä suinkaan, vastasi tämä ilkamoiden. Hän ei ole Berlinissä
ollenkaan.
--Ei Berlinissä? Mutta...?
--Mutta hän lähettää teille kaikissa tapauksissa sydämellisimmät
terveisensä, nauroi Signe.
Oliko se niin ikuinen ihme? Sanat kulkivat kautta ilman, terveiset läpi
sydämien. Pääasia oli, että hänen isänsä oli elossa ja olisi varmaan
ollut hyvin iloinen nähdessään heidät näin varman ja vakavan ritarin
katsannon alla.
Johannes kumarsi.
--Hänen hyvä ajatuksensa minusta on korkein iloni ja kunniani, sanoi
hän. Mutta missä hän on siis? Helsingissä? Kuussa?
--Norjassa, vain parin viikon matkalla, virkistäytymässä. Valtiollisten
huolten lomassa, te ymmärrätte...
--Sen ymmärrän. Mutta...
--Mutta te ette ymmärrä, kuinka me olemme täällä?
He kaksi taas olivat matkalla Wiesbadeniin, Irenen äidin luo, joka
siellä oli koko talven asunut.
Hänellä oli sydänvika.
--Niinkö? Ja te olette nyt päättänyt pysähtyä joksikin ajaksi
Berliniin?
--Vain muutamiksi päiviksi. Meillä on siis kiire, jos meidän mieli
käyttää aikaamme!
Signen mielestä Johanneksella oli nyt kaikki tarpeelliset tiedot
heistä.
Kyllä, Johanneksenkin mielestä.
--Te näette, että me emme ole mitään maankiertäjiä? Te huomaatte, että
me emme vaella millään harhapoluilla?
--Valitettavasti ette, hymyili Johannes. Olisin suonut ehkä mieluummin,
että olisitte olleet maankiertäjiä.
--Sitä en epäile, virkahti Signe nokkelasti. Teillä olisi ollut sitä
suuremmat mahdollisuudet osoittaa ritarillista uljuuttanne.
--Maantie-ritarillista, johon olen tottunut ja joka parhaiten sopii
minulle.
Heidän näin naljaillessa laittautuivat serkukset valmiiksi ulos
lähtemään.
Ja Johanneksen auttaessa päällysvaatteita heidän ylleen kertoi Signe
samalla heidän pienen sotaviekkautensa, taikka oikeastaan hänen, sillä
hän se oli keksinyt pistää kirjeesen nuo taikasanat: »Isäni pyytää
teitä sydämellisesti tervehtiä.»
--Meille oli nimittäin aivan välttämätöntä tavata teitä, nauroi Signe.
Tämä tepsii! oli hän sanonut. Ja Irene...
--En minä mitään sanonut, hymyili Irene. Mennään nyt sitten!
He astuivat iloisesti ja äänekkäästi pajattaen alas portaita, serkukset
käsikynkässä, Johannes keppi käsivarrella hiukan heitä jälempänä. Eikä
hän voinut olla pienellä syrjäsilmäyksellä ihailematta noiden kahden
nuortean varren rytmillistä taipumista eikä noiden kahden
hienohipiäisen poskipään siroa pyöreyttä, suurten, muodinmukaisten
hattujen alla.
Elegantimmassa naisseurassa ei Johannes vielä ikinä ollut ulkomailla
esiintynyt. Ja hän tunsi vilpitöntä tyytyväisyyttä siitä, että hänen
kevätpalttoonsa oli uusi ja hänen kenkänsä moitteettomasti kiillotetut.
Ikävä, ettei hänellä ollut silinteriä, vaan ainoastaan musta, pehmeä
huopahattu.
Johannes päätti ensi tilassa hankkia itselleen silinterin. Eihän sitä
tiennyt, mihin seuraan sitä sattui näin ulkomailla joutumaan, ja vaikka
olikin sosialisti, tai oikeammin, koska juuri oli sosialisti, täytyi
toki siististi pukeutua.
Mutta hansikkaat hänellä oli. Ja niitä alkoi hän hitaasti sormiinsa
pujotella, tuntien selittämätöntä elämän-ilon ja suorastaan
ruumiillista hyvinvoinnin tunnetta, joka sai hänen jalkansa tavallista
nopsemmin nousemaan ja hänen kielensä harvinaisella kerkeydellä
kääntymään.
5.
--Mutta minne me menemme? kysyi Signe hotellin ovella.
Johannes ehdotteli eri paikkoja, suomalaisten tavallisia,
keskikaupungilla.
Mikään ei kelvannut niistä. Signe julisti ne kaikki armotta liian
tutuiksi ja arkipäiväisiksi.
--Niihinhän me olisimme voineet kaksinkin mennä, hän sanoi.
Ei, he tahtoivat jotakin uutta! Toisin sanoen, hän tahtoi, sillä Irene
oli aivan ensikertalainen näissä asioissa.
--Todella? kysyi Johannes, kääntyen suojelevasti nuoremman serkun
puoleen. Te olette ensi kertaa ulkomailla?
--Olen minä ollut Tukholmassa, virkahti Irene vaatimattomasti.
--Niin, pikkutyttönä, papan ja mamman kanssa, keskeytti Signe. Mutta
oikein ulkomailla, suuressa maailmassa, on hän nyt vasta. Ja häntä
haluttaa niin hirveästi...
--Teitä haluttaa, oikaisi Johannes. No niin, mitä te haluatte siis niin
hirveästi?
--Seikkailla luonnollisesti, nauroi Signe, kiertäen keimaillen siroa
vartaloaan.
Mitä varten he muuten olisivat ulkomailla? Ja mitä varten he muuten
olisivat jääneet Berliniin?
--Ja mitä varten te muuten olisitte kirjoittaneet minulle! nauroi
Johannes vastaan. Mutta emmehän me voi seikkailla päivällistä
syödessämme.
--Päivällinen on sivuseikka, lausui Signe päättävästi.
Hänen mielestään he voisivat senkin syödä kuitenkin hiukan
salaperäisemmin. Peitetymmin, tarkoitti hän, intiimimmin, jossakin,
missä oli lehtimajoja, ja etäistä musiikkia, ja puolihämärää...
--Hyvä on, sanoi Johannes. Minä johdan.
Hän johti erääsen maanalaiseen paikkaan heidät, jossa oli kaikkea, mitä
Signe halusi.
Ravintolassa oli vähän väkeä. Sen oikea vierasaika alkoi vasta
illemmalla.
--Tämä on hyvä! huudahti Signe käsiään taputtaen. Ja nyt päivällistä!
Ja nyt viiniä! Ja nyt egyptiläisiä sigarretteja!
Johannes tarkasteli päivällisten aikana heitä molempia.
Kuinka yhdennäköisiä ja kuitenkin kuinka erilaisia! Kumpikin he olivat
tummat, kummallakin heistä oli suuret, ruskeat silmät, pitkät
silmäripset ja huulet hiukan hekumallisesti, hyvänpäivän-lapsellisesti
kaareutuvat.
Signe oli vain vähän lyhyempi, hänen kasvonsa olivat jonkun verran
pyöreämmät ja hänen nenänsä epäsäännöllisempi. Mutta muuten he olivat
kuin kaksi marjaa, saman varren kantamaa.
Heidän kasvojensa ilme erotti heidät sensijaan täydellisesti
toisistaan. Signen oli vilkas, nopeaeleinen, älyllinen, hänen silmänsä
räiskähtelivät kuin revontulet ja hänen suupielensä olivat alituisessa
väreilyssä. Samalla oli hänen kasvoillaan jotakin ohennettua, jotakin
hermostunutta, jotakin sisällisesti pingoitettua ja levotonta.
Tulleeko se ijän mukana? ajatteli Johannes. Tunteneeko hän jo elämän
liukuvan käsistään? Eihän hän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä. Mutta
hänessä on jo jotakin juuretonta, irrallista ja hätiköivää. Pelkääkö
hän joutuvansa vanhaksipiiaksi? Taikka ehkä hän on syntynyt
sellaiseksi.
Kaikissa tapauksissa hänen olisi paras mennä pian naimisiin, päätti
Johannes. Ja se voisi olla paras myöskin tuolle toiselle hienohelmalle.
Irenen kasvoilla oli kaikki rauhallista, pehmeää ja uneksivaa.
Kuinka kaunis nainen on levossaan, ajatteli Johannes.
Kuinka hän on arvokas, kuinka hän on itsetiedottomasti hallitseva ja
sopusointuinen! Kuinka plastillinen jokainen hänen kädenliikkeensä,
kuinka tyyni hänen hymynsä, kuinka tuoreesti pulpahtava jokainen hänen
äänenpainonsa!
Hän ei puhu paljoa, eikä häntä kuitenkaan voi jättää huomioon
ottamatta. Hänen sanoissaan ei ole mitään erinomaista, saati nerokasta,
eikä häntä kuitenkaan voi pitää typeränä.
Kuuntelisin paljon mieluummin häntä kuin tuota toista, ajatteli
Johannes. Mutta minä pelkään, että hän itse on luotu vähemmän puhumaan
kuin kuuntelemaan.
Ei, Irene ei ollut mikään päivänkukka, joksi Johannes ensin oli häntä
kuvitellut. Olisi ollut synti sanoa, että hänellä oli aamukastetta
kulmillaan. Kuun kukka hän oli. Kuuttaren hopeakairan olisi pitänyt
välkkyä noiden sysimustien suortuvien lomasta.
Hän ei ole vielä herännyt ollenkaan, ajatteli Johannes.
Mikään myrsky ei ole vielä tuota sydäntä myllertänyt. Ei edes lemmen
ensimmäinen auringonsäde ole vielä noita henkisiä silmäluomia
raottanut.
Hän ei ajattele mitään. Hän ei tunne mitään. Hän tuoksuu vain kuin
kukka kauneuttaan.
Ainoat, mitkä kulkevat hänen aivoissaan, ovat mielikuvat. Kulkevat kuin
keveät, kesä-öiset pilvet aallottoman lammenpinnan yli.
Nukkuva kuninkaantytär, ajatteli Johannes.
Romantinen kaunotar, puutarha-orvokki! Miks'ei, kun hän nyt kerran on
sellainen. Onko se vika, että hän vaikuttaa liian romantiselta ja
ylimalkaiselta?
Oliko yksilöllinen kauneus siis ainoaa kaunista? Ja mikä oli itse
asiassa yksilöllistä? Vainko pahkapuu metsässä? Vainko syylä nenän
syrjässä? Miksi ei myöskin suoraan kasvanut koivu ja moitteeton
nenänvarsi?
Mikä oli todenteolla luonteettomampaa kuin luonto itse? Mikä
ylimalkaisempaa kuin tuollainen tyyni kesä-yö tai kreikkalainen
kuvapatsas?
Eivätkö ne olleet kauniita? Eikö se karakteristinen kauneus, josta niin
monet nykyaikaiset taiteilijat puhuivat, ollutkin vain elämän
epätäydellisyyttä? Mutta jos elämän kerran onnistui luoda jotakin, mikä
kuolevaisen silmään kangasti täydelliseltä, eikö se ollut yhtä
ihailtavaa kuin epätäydellinenkin? Totta jumaliste!
Ja jos jumala itse kerran ryhtyi taiteilijaksi ja loi ihmisen oman
ihannekuvansa mukaan, oliko hän silti vähemmän taiteilija kuin
tuollainen nykyaikainen maalari, kirjailija tai kuvanveistäjä?
Tuollainen, joka pelkästä banalisuuden pelosta tahtoi kädestä pitäen
yleisölleen ilmoittaa, etteivät hänen kuvaamansa henkilöt suinkaan
olleet klassillisesti kauniita, sanan tavallisessa, arkipäiväistyneessä
merkityksessä, vaan eräällä toisella, yksilöllisemmällä,
luonteenomaisemmalla tavalla kauniita ja sentähden muka enemmän
ihailtavia?
Johannes puolestaan tunsi tällä hetkellä ja tässä tilaisuudessa
olevansa taipuvainen antamaan kaiken kunnian jumalalle.
Nyt näki hän jotakin täydellisen kaunista edessään. Ei ollut tuon tytön
piirteissä, ilmeissä eikä koko olennossa mitään, jota hän olisi
toivonut toisenlaiseksi.
Silti hänen ei suinkaan tehnyt mielensä omata häntä.
Tähtiä ei poimita, ei sidota säkkiin kuutamoa, ajatteli Johannes.
Ne putoovat, mihin ne tahtovat. Se paistaa, mihin sitä haluttaa,
metsiin, meriin tai sykkiviin ihmissydämiin, ollenkaan välittämättä,
onko niitä olemassa vai ei.
Eikö ollut samoin ijäisen kauneuden laita? Joskus olivat kansat ja
taiteilijat sen käsittäneet. Mutta nykyaikaisilla kansoilla oli liian
kiire välittääkseen enää mistään iankaikkisesta.
He tunsivat elävänsä vain tuokion. Ja kiirehtivät kulkuaan yhteisen,
vilisevän virran mukana.
Nykyaikaiset ihmiset tekevät liian paljon työtä, ajatteli Johannes.
He eivät ehdi nauttimaan mistään, eivät mitään tuntemaan, ajattelemaan
tai mielikuvittelemaan. Kaikki tekevät, kansat ja hallitsijat, ylhäisö
ja alhaiso, porvarit ja työväki, köyhälistö ja miljoonanomistajat.
Työ on tehty ajan evankeliumiksi. Työ on muka ihmisen kunnia, työ on
muka ihmiskunnan aateluus, joka sen eläimistä erottaa!
Kaikki tahtovat olla työn orjia. Kukaan ei uskalla laiskan nimeä
itselleen tunnustaa.
Ja kuitenkin on ihminen laiska alkuperäiseltä olennoltaan.
Mutta eihän saanut olla mitään alkuperäistä! Täytyihän koko luonto ja
ihminen viljellä, kesyttää, muuksi muodostella.
Mitä varten? Siksikö että hän ei muuten tullut toimeen maailmassa? Että
olemassa-olon taistelu pakotti siihen?
Siis oli työ käytännöllinen pakko eikä mikään uskonto tai
aateliskilpi...
--Herra tohtori, te tuijotatte todellakin liian kauan minun serkkuuni,
kuuli hän Signen vierellään virkahtavan. Minulla on kohta kaikki syy
käydä mustasukkaiseksi.
--Teillä? kysyi Johannes, heräten hämmästyneenä ajatuksistaan. Kuinka
niin?
--Tehän tuskin kuulette, mitä minä puhun teille. Hävetkäähän toki.
Kuinka epäkohtelias!
--Päinvastoin, hyvä neiti, päinvastoin. Minä kuulen jokaisen sananne.
Te kerroitte...?
--Minä en kertonut mitään, lausui Signe nauruun helähtäen. Minä vain
kysyin teiltä jotakin. Ja odotan vieläkin vastaustanne.
--Te kysyitte...?
--Siinäpä se, te ette ole kuullut mitään. Te olette koko ajan vain
ihaillut serkkuani.
--Pyydän siinä tapauksessa anteeksi teiltä molemmilta.
Johannes hymyili hämillään ja etsi anteeksipyytävästi Irenen katsetta,
samalla kuin hän kumarsi päätään ilvehtivälle Signe-neidille.
Irene kohtasi hänen katseensa täysin vapaana ja luonnollisena. Vain
kirkas, leveä hyväntuulen hymy kulki hänen huultensa yli.
Noin hymyilee vain nainen, jonka ei tarvitse pelätä näyttää hampaitaan,
ajatteli Johannes.
Tuolla toisella on jo kultapaikka vasemmassa kulmahampaassaan. Se
kiiltää, kun hän nauraa, ja se vaivaa häntä. Siksi hän nauraa suu
supummassa, mutta siitä johtuvat taas nuo huulten pienet rasittuneet
sädeviivat.
Johannes pani myös merkille, että Signellä oli pienemmät hampaat kuin
Irenellä. Kovin pienet, melkein liian pienet.
Kun Signe nauroi, hän muistutti nakertajaa. Myöskin hänen sormensa
olivat laihemmat ja ohuemmat.
Kuka tietää, ehkä piilevät kissankynnet niissä, ajatteli Johannes.
Peto hän on, vaikkei aivan suuri peto. Tuossa toisessa taas ei ole
petoa ollenkaan.
Kaikki oli Irenessä hänen mielestään niin suloista, niin pehmeää, niin
hyväntahtoista. Mitä eläintä hän muistuttikaan? Ehkä enimmän leikkivää
koiranpentua, joka laahustaa yli lattian, iloksi muille ja itselleen?
Ei hän niin kömpelö ollut. Hän ei ollut kömpelö ollenkaan, vaan
ainoastaan suloinen, raukea ja rakastettava.
Ei raukea väsymyksestä, vaan voimansa tunnosta. Ei rakastettava minkään
ansiotöiden, vaan pelkästään oman olentonsa vuoksi.
Siis pieni näätä, joka käpäliään ojentelee! Siis kuitenkin peto, vaikka
nuorempi, jonka käpälistä kyllä löytyisi kynnet aikoinaan.
--Eihän tohtori ole minuun katsonut, kuuli hän Irenen hyväntahtoisesti
nuhdellen sanovan serkulleen.
Tohtori oli muka vain syönyt ja katsonut lautaseensa.
--Niin, ja sitten taas sinuun, kahveli kädessään, aivan kuin hän
aikoisi leikata parhaan palan sinusta, nauroi Signe.
Tohtori sai muka kyllä hakkailla Ireneä, mutta ainoastaan vanhemman
serkun luvalla.
--Kiitos luvastanne, kaunis holhoojatar, sanoi Johannes.
--Minä en ole antanut sitä vielä, väitti Signe. Tie hänen sydämeensä...
--Käy ainoastaan teidän sydämenne kautta, nauroi Johannes.
Ja hän uskalsi jo huomauttaa, ettei Signen serkku siinä tapauksessa
voinut olla lujemmalla piikkilanka-aidalla vartioitu.
Päivällinen oli syöty, Signe vaati mokkaa ja likööriä.
Hän istui hiukan selkäkenossa, polvi toisen päällä, oikea käsi Irenen
uumenilla. Vasen hoiteli kultavartista egyptiläistä paperossia, jota
hän selittämättömällä, samalla synnillisyyden ja samalla ylemmyyden
ilmeellä naisten tapaan tuprutteli.
Viini oli kohottanut heikon punerruksen hänen poskilleen. Hän oli aina
juonut lasinsa pohjaan. Johannes oli maistellut varovammin, Irene
tuskin huuliaan lasinlaitaan koskettanut.
Mikä täydellinen kahvila-ilmiö! ajatteli Johannes Signen eleitä
seuratessaan.
Kuinka lähellä väijyikään jokaisen maailmannaisen takana puolimaailman
nainen! Kuinka hiuksenhieno saattoikaan joskus olla ero n.s.
kunniallisen ja kevytmielisen naisen välillä! Kaikki voi usein riippua
sattumasta, oikusta, tilaisuudesta.
Jos tuo olisi alhaison tytär, ajatteli Johannes, päättäisi hän ehkä
päivänsä maantien ojassa.
Nyt hän on ylhäisön lapsi, joutuu kristillisiin naimisiin tai kuolee
nirppanokkana vanhanapiikana.
Koko hänen perheensä, hänen sukuperänsä ja yhteiskunnallinen asemansa
kannattavat häntä.
Hän ei _pääse_ putoamaan. Siinä se on.
Eikä Johannes voinut olla samalla muistamatta omaa kasvinsisartaan,
joka oli langennut, joka oli syöksynyt niin syvälle, ettei hän edes
kärsinyt enää omasta häpeästään.
Ehkä se olikin onnellisinta hänelle. Olihan tuo kaikki niin
luonnollista mökintytölle.
Johannes oli tahtonut mielellään tehdä jotakin hänen hyväkseen, mutta
hän ei voinut. Tyttö ei tahtonut sitä eikä tarvinnut hänen apuaan.
Hänellä oli muita ystäviä.
Ja tuosta surullisesta muistosta kasvoi sisällinen kauna hänessä
kumpaakin noita edessään lekottelevaa kultaperhoa vastaan. Enin Signeä,
mutta myöskään Irene ei säästynyt siltä.
Hyvähän heidän oli hymyillä. Konstiko heidän oli katsella kirkkaasti ja
valoisasti elämää? Heidän kauneutensa riippui vain--rahasta.
Pannaanpa heidätkin työjuhdiksi, ajatteli Johannes, kytketäänpä
heidätkin tehtaasen tai pesupaljan ääreen, niin on pian haihtuva heidän
hipiänsä valkeus ja sammuva silmän tuikkiva elämän-ilo.
Rahasta riippui kasvojen kukoistus, rahasta jokainen sorea piirre, ele,
liike ja äänenpaino. Jos niiden takaa pilkisti esiin joku kaunis ajatus
tai tunne-arvo, oli sekin vain rahan ja sen luoman hyvinvoinnin
hedelmiä.
Raha oli maailman valtias. Raha loi henkisen ja ruumiillisen kauneuden,
raha loi totuuden, jalouden ja hyvyyden maailmaan.
Rikkaiden ihmisten oli niin helppo olla hyviä. Heidän oli niin helppo
olla kauniita, jaloja ja ystävällisiä.
Raha pyöristi, raha tasoitti kaikki. Raha kitki kaikki piikit pois
heidän polultaan.
Rahako? Eihän raha mitään tehnyt. Olihan raha hedelmätön. _Työ_,
uupumaton ihmistyö oli tehnyt kaikki.
Työ oli maailman valtias. Olisi _pitänyt_ olla, mutta ei ollut. Raha
oli sen kunnia-istuimelta kukistanut.
Pyhä työ!
Johannesta oikein kauhistutti, että hän äsken oli tullut niin
kerettiläisesti ja kiittämättömästi työstä ajatelleeksi.
Ja mitä oli tarvittu siihen? Vain pari kuutamosilmää, vain hiukan
silkkihameiden kahinaa!
Niinkö heikko hän oli? Niinkö löyhässä olikin hänen periaatteellinen
mahtipontensa?
Johannes tunsi jälleen povensa pohjasta kumpuavan tuon kumean vihan
riistäjäluokkaa vastaan. Tuon perivaiston, joka oli hänen tahtonsa
teräsjousi ja hänen sisäisen itsenäisyytensä elinehto.
Ja samalla oli kaikki epämääräinen, kaikki hetkellinen uneksunta ja
haaveharhailu hänestä kuin pois puhallettu.
Miksi hän tässä istui? Eihän hänen paikkansa ollut täällä. Hänenhän
piti tehdä työtä, paljon työtä. Oliko hänellä aikaa ruveta suomalaisen
yläluokan tytärten seikkailuja opastelemaan?
Hän katsoi kelloaan. Signe huomasi sen.
--Teillä on kiire? hän kysyi hiukan pisteliäästi.
--Niin, anteeksi, sanoi Johannes. Minä en tiennyt varata enemmän aikaa
itselleni.
--Sepä ikävää, virkahti Signe nyreästi. Me istuimme niin hauskasti
tässä. Joku kohtaus?
--Niin, minulla on kohtaus.
--Naisten kanssa?
--Oikein arvattu, naisten kanssa, hymyili Johannes.
Hän muisti, että hänhän todellakin oli luvannut tänä iltana istua
ulkona saksalaisen emäntänsä ja tämän tyttären kera.
Tuo lupaus harmitti häntä nyt jonkun verran.
Hän oli jo saanut aivan tarpeeksi seuranpidosta. Mutta olihan se
täytettävä. Ellei hän ehkä kuitenkin vielä voisi keksiä jotakin
tekosyytä, jolla siirtää se toistaiseksi?
Kaikissa tapauksissa oli hänen nyt lähdettävä.
--Niin, myönsi Signe pahantuulisesti. Siinähän ei sitten ole mitään
tekemistä.
Ja hän lisäsi kärkevästi Irenelle, että tohtorilla nähtävästi oli
toista ja viehättävämpää seuraa tarjonaan.
--Päinvastoin, hyvät neidit, päinvastoin, vakuutti Johannes. Mutta
lupaus!
--Lupaus! Mitä se on? purskahti Signe hermostuneesti. Luotu
rikottavaksi!
Jos nimittäin oli halu rikkoa, lisäsi hän vielä, hymyillen ohuinta,
salaperäisintä hymyään.
--Kiitos kauniista opetuksesta, vastasi Johannes ärsyttävästi. Mutta
mitä hyötyä minulla voisi olla siitä, että rikkoisin lupaukseni?
Signe loi nopean, välkähtävän silmäyksen häneen.
Sitten kääntyi hän serkkunsa puoleen, joka oli ottanut lyijykynän
laukustaan ja piirteli hajamielisen näköisenä jotakin pöytäliinaan.
--Mitä sinä teet? kysyi hän.
--Irvikuvia, nauroi Irene, peittäen piirustuksensa vallattomasti
kädellään.
--Sinä kuulet, että tohtorin pitää mennä, lausui Signe vakavasti ja
virallisesti.
--Myöskin minun, selitti Irene toimekkaana.
Häneltä oli jäänyt kesken kirje äidille Wiesbadeniin. Se oli hänen
vielä tänä iltana välttämättömästi kirjoitettava.
Johannes tahtoi maksaa, mutta Signe ei mitenkään sallinut sitä.
--Minä olen houkutellut teidät ulos, hän sanoi. Minä maksan.
Mikään muu ei hänen mielestään tietysti voinut tulla kysymykseenkään.
--Kuten tahdotte, lausui Johannes. Me maksamme siis kukin puolestamme.
Signe ojensi rahansa hänelle vaihdettavaksi.
Sillä aikaa kuin Johannes keskusteli tarjoilijan kanssa, otti Signe
ikäänkuin muissa mietteissä Irenen kynän pöydältä ja kirjoitteli laskun
selkäpuolelle.
Johannes tarvitsi sitä takaisin. Silloin sattuivat hänen silmäänsä
sanat:
»Mitäkö hyötyä teillä on lupauksenne rikkomisesta? Aina enemmän kuin
siitä, että pidätte sen.»
Hän vilkaisi nopeasti Signeen, joka yhtä nopeasti vastasi hänen
katseesensa.
Kaikki nousivat. Johannes rutisti paperin ja pisti sen povitaskuunsa.
--Te säilytätte laskuja, huomautti Signe ohimennen.
--_Tämän_ säilytän minä, lausui Johannes merkitsevästi.
He tulivat kadulle. Lämmin huhtikuun ilta läikähti heidän kasvoilleen.
6.
Johannes palasi kotiinsa sinä iltana vasta kauan puoli-yön jälkeen,
posket polttavina, pää kuumana risteilevistä ajatuksista.
Hänelle oli tapahtunut jotakin, jonka hän oli luullut kuuluvan jo
aikoja sitten sivuutettuun kehityskauteensa.
Nainen oli pettänyt hänet!
Sama nainen, joka oli hänet kerran ennenkin pettänyt. Pettänyt,
pettänyt perinpohjaisesti!
Sitä hän ei voisi koskaan elämässään enää antaa anteeksi itselleen.
Narri hän oli, naisten narri! Ei hän oppinut mistään, ei hän
viisastunut mistään. Eikä hänestä koskaan kunnollista, täyspäistä
miestä tulisi.
Signe oli häntä jälleen pitänyt pilkkanaan.
Signe, jonka suhteen hän jo oli luullut olevansa täysin
palovakuutettu! Signe, jota hän ei ajatellut koskaan, jonka muisto vain
joskus, viileänä, muiden asioiden yhteydessä, voi hänen mieltään
koskettaa!
Eivätkö kymmenen vuotta, kymmenen kärsimyksen, taistelun ja mietiskelyn
vuotta, siis merkinneet mitään? Oliko hänen kohtalonsa jäädä ikuiseksi
koulupojaksi?
Kuinka oli moinen taka-askel ollut mahdollinen? Ja kuinka oli tämä
kaikki, mutta varsinkin tuo viimeinen, suuri loppuromahdus voinut
tapahtua?
Johannes koetti järjestellä ajatuksiaan.
He olivat saattaneet Irenen hotelliin. Signe oli sanonut poikkeavansa
vielä erääsen lähelläolevaan myymälään, mutta heti kun oli käännytty
kadun kulman ympäri, pistänyt käsivartensa Johanneksen kainaloon ja
lausunut matalalla, muuttuneella äänellä:
»Te ette mene tänä iltana mihinkään. _Minä_ tahdon puhua teidän
kanssanne.»
Hän oli pyytänyt, hän oli vaatinut, että Johannes häntä kuuntelisi.
Tämän ainoan kerran elämässään.
Johanneksen korvat olivat kuumenneet. Hän oli antanut vietellä itsensä.
He olivat olleet koko illan yhdessä. Signe oli ollut suloista
suloisempi, välkkynyt kaikissa sateenkaaren väreissä. Johannes ei
lopuksi ollut tietänyt tälle maailmalle.
»Me seikkailemme», oli Signe sanonut.
Ja he olivat seikkailleet. He olivat käyneet kaikenmoisissa paikoissa,
eräissä, jotka avattiin vasta kello 10, toisissa, jotka avattiin vasta
kello 12. Johannes oli unohtanut kaikki, myöskin peruuttaa edes
kaupunginposti-kirjeellä lupauksensa saksalaiselle emännälleen.
Hän oli rakastunut uudelleen. Ja hän oli tuntenut itsensä rakastetuksi.
Kaikki hänen ensilempensä kultaiset, autereiset mielialat olivat
hänessä heränneet. Päätäpyörryttävän riemun, varmuuden ja
voitollisuuden laine oli käynyt läpi hänen olentonsa.