TYÖN ORJA
Kirj.
Eino Leino
1911.
[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]
1.
--Kah! Sinähän se olet?
--Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä?
Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi Huotari puristivat
sydämellisesti kädestä toisiaan.
He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko talven
Berlinissä, jälkimmäinen kertoi palailevansa viimeksi Sveitsistä, jossa
hän oli ollut tutkimassa jotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä.
--Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen.
--Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella.
--Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja.
--Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa asemaa.
--Saat paremman paikan?
--Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä?
--Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa.
He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet. Topi Huotari
ehdotteli, että he menisivät jonnekin juomaan lasin viiniä. Tamminen
katsoi miettivästi kelloaan.
--Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua työpöytäni ääressä,
sanoi hän. Mutta olkoon menneeksi! Tämän harvinaisen tapauksen
kunniaksi.
--Sinä olet aina yhtä ahkera?
--Ei auta muu, jos aion kesään mennessä saada valmiiksi jotakin. No
niin, minä tulen mukaan, mutta vain muutamaksi minuutiksi.
--Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen kuulut, nauroi Topi.
Tunnen itseni tuiki vanhan-aikuiseksi sinun rinnallasi.
--Sähköä se on henkinenkin sähkö.
He seisoivat Brandenburgin portin luona, jonne Johannes tavallisesti
ulotti yksinäiset kävelymatkansa tuolta Potsdamin puolelta, missä hänen
asuntonsa oli. Topi taas oli aikonut Tiergarteniin.
Johannes tiesi lähellä hyvän viinipaikan.
Pian istuivat he myymälän takaosassa, hiljaisessa, puolihämärässä
huoneessa, joka oli miehenkorkuisilla aituuksilla jaettu mukaviin
pilttuisiin.
Seinällä komeili suuri, erinomainen kuva Strindbergistä. Topi kääntyi
sitä tutkimaan.
--Tämä on Strindbergin vanha viinipaikka, selitti Johannes.
--Tosiaankin!
Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman.
Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän harrasteli nimittäin
suuresti kirjallisuutta. Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi,
vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämän naisvihaa.
--Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes välinpitämättömästi.
Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen jälkeen.
--Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti.
Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun, merimaiseman
Strindbergiltä, jonka tämä joskus lienee ravintolan isännälle
lahjoittanut.
Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta kuin mustaa. Mutta
Topin haltioituneessa mielessä se kasvoi yhdeksi aikamme etevimmistä
taideteoksista.
--Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän vielä kerran
ajatuksensa. On se poika.
--Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin.
--Mutta myös sama materialisti. Taikka oikeastaan, paljon pahempi
vielä. Kehityn kumpaankin ulottuvaisuuteeni.
--Hyvään ja pahaan?
--Henkiseen ja aineelliseen, nauroi Topi.
--Minä puolestani etsin edelleenkin keskipistettäni.
Johannes sanoi sen enemmän leikillä kuin todella, sillä olihan hänellä,
ja juuri hänellä, henkinen keskipisteensä.
Siitä ei Topikaan tiennyt mitään. Se oli hänen unelmiensa määrä ja
työnsä tarkoitusperä.
Kukaan ei tiennyt siitä. Eikä hänellä myöskään ollut mitään halua
ruveta sitä ennen aikojaan maailmalle ilmoittelemaan.
Seurasi hetken hiljaisuus.
Johannes kysyi, milloin Topi oli tullut Berliniin.
--Tänä aamuna. Suoraan Münchenistä.
Hän oli sinne huvin vuoksi pistäytynyt. Hänellä oli myöskin
matkaseuraa.
--Keitä?
--Tietysti suomalaisia. Niitähän kohtaa nykyään kaikkialla. Hauskaa
väkeä muuten.
Topi luetteli eräiden suomalaisten liikemiesten nimiä, joukossa joku
taiteilijakin. Huvimatkailijoita ne olivat, Italiasta palailevia, jotka
hän oli äkki-arvaamatta Münchenissä yhdyttänyt.
--Olin juuri menossa Raatihuoneen kellariin, kertoi Topi, tiedäthän,
tuohon maanalaiseen viiniravintolaan, niin tulevat ovella vastaan
minua...
Mitäs muuta, tulijat olivat kääntyneet takaisin. He olivat istuneet
koko päivän yksissä ja päättäneet, koska he kaikki olivat kotimatkalla,
palata samassa matkueessa Berlinin ja Köpenhaminan kautta Helsinkiin.
--Ja missä he tällä hetkellä ovat?
--Museoissa. Taidetta tutkimassa.
Topi ei ollut viitsinyt seurata heitä sinne. Niin hän oli jäänyt yksin
ja tavannut Johanneksen. Mutta hän oli luvannut syödä päivällistä
heidän kanssaan Kempinskissä.
--Luonnollisesti! hymyili Johannes. Kenties veli tulee mukaan?
--En, Herran nimessä!
Johannes Tammisella oli vilpitön kauhu kaikkia maamiehiä kohtaan.
Varsinkin vihasi hän kaikkia tilapäisiä, ulkomailla tapahtuvia
tuttavuuksia, jotka solmittiin pelkän yhteisen isänmaan ja
kotipaikkatunteen hyllyvällä perustalla.
Äsken hän oli tehnyt silmänräpäyksellisen poikkeuksen tavoistaan,
suostuessaan tulemaan Topin kanssa hetkeksi tähän viinitupaan. Mutta he
kaksi olivat vanhoja tuttavia.
Kuitenkin hän jo nyt katui satunnaista heikkouttaan.
Olisi parempi, ajatteli hän, jos istuisin tälläkin hetkellä oman
työpöytäni ääressä.
Olihan se sittenkin hänen ainoa ilonsa. Ja ylimalkaan hänen mielestään
ainoa ihmisen arvoinen ilo maailmassa.
Tuttavuudet! Mitä ne olivat?
Kosteikkoja erämaassako? Eivät, vaan erämaita sille, jolla oli omassa
työssään kukkivat keitaansa ja kosteikkonsa.
Topi ei voinut arvata, miten epäystävällisesti toinen hänestä ja
ylimalkaan muusta maailmasta tällä hetkellä ajatteli. Mutta hän katsoi
Johannekseen kummastuneena.
--Kuinka niin? kysyi hän. Työ estää?
--Etupäässä työ. Mutta muutenkaan en missään tapauksessa suostuisi
tuohon seuraan tulemaan.
--Miksi et? Seura kuin seura.
--Suoraan sanoen: suomalaiset ovat viime vuosina ruvenneet todellakin
sietämättömässä määrässä matkustelemaan.
--Se voi olla totta, nauroi Topi. Sinä et rakasta kansalaisiasi?
--Kyllä, kaukaa, hymyili Johannes.
--Mutta läheltä?
--En tiedä mitään inhoittavampia olentoja.
He kilistivät.
--Kiitos kohteliaisuudesta.
--Läsnäolijoita luonnollisesti lukuun ottamatta.
--Tuolla rajoituksella voin minäkin jossakin määrin yhtyä edellisen.
puhujan mielipiteeseen.
He nauroivat ja kilistivät lasejaan.
Johannes kehitteli edelleen kantaansa. Olihan tietysti hyvä, että hänen
armaat maamiehensä matkustivat. Olihan se merkki maan nousevasta
varallisuudesta, kasvavasta sivistyskaipuusta, europalaistumisesta,
kansainvälistymisestä. Mutta se olisi ollut vielä ilahduttavampi merkki
siitä kaikesta, jos he eivät aina ja jokapaikassa olisi vain toistensa
seuraa etsineet.
Miksi he eivät voineet olla yksin tai ulkomaalaisten kanssa? Sehän
olisi kenties ollut kehittävää. Mutta nyt he nuuskivat toisiaan
jokaisesta Europan nurkasta ja sulkivat siten itseltään nekin pienet
kehittymismahdollisuudet, joita uusien vaikutusten vastaanotto muuten
ehkä olisi taannut heille.
--Saa siitä yksinäisyydestäkin kyllänsä, väitti Topi. Varsinkin näin
perheellinen mies...
--Se on totta. Veli on naimisissa? muisti Johannes.
--Ollut jo kaksi vuotta. Perheen isä, puheli Topi tyytyväisenä.
--Isä?
Se teki aina Johannekseen valtaavan vaikutuksen.
--Poika on, ja toinen tulee juhannukseksi, jos jumala suo.
--Maljasi! Minun ei tarvitse kysyä, oletko onnellinen.
Topi raappi päälakeaan.
--Kyllähän se siltä kohdalta. Mutta milloinkas se on ihminen lopulta
onnellinen!
--Mitä puuttuu?
--Tilaa.
--Liikkumisvapautta?
--Työn tilaa, toiminnan tilaa. Tilaa toteuttaa suunnitelmiaan.
--Sinulla on suuret tuumat?
--Ja pienet mahdollisuudet. Mutta jumalan kiitos, toivon niidenkin
lähimmässä tulevaisuudessa suurenevan, lisäsi hän sitten hiukan
salaperäisesti.
Johannes katsoi kulmiensa alta Topiin.
Jo toisen kerran viittaili tuo mies johonkin. Äsken hän oli maininnut
jotakin pian tapahtuvasta paikanmuutoksestaan.
Muuttakoon vain! Käyköön vain hyvin hänelle! ajatteli Johannes.
Topi oli aina ollut hänen mielestään yksi niitä harvoja todella kunnon
miehiä, joita hän oli elämänsä varrella tavannut ja jotka siksi myös
ehdottomasti ansaitsivat menestystä ja kauan elää maailmassa.
Hyvä mies, mutta rajoitettu, arvioi Johannes itsekseen. Ja varmaankin
verraton perheen isä!
Mitä suuria suunnitelmia hänellä voi olla? Tietysti sähköteknillisiä.
Ammattimies kiireestä kantapäähän! Mutta juuri sellaisethan ne maan
päällä menestyvätkin.
Hän itse sitävastoin?
Jumala ties, milloin hän olisi edes niin pitkällä. Mutta hänen
kunnianhimonsa tähtäsikin niin paljon korkeammalle. Huimaavan korkealle
kerrassaan.
Täytyi tehdä työtä, aina enemmän työtä. Mutta sitä säteilevämpi olikin
oleva kerran myös hänen voittonsa ja palkintonsa.
Entä ellei hän onnistuisikaan?
Palkitsihan työ itsensä, olihan se jo sellaisenaan ilo ihmiselle. Ja
olihan se sitä suurempi ilo, mitä laajemmat aatteelliset näköalat ja
korkeammat ihanteelliset tarkoitusperät sen takaa tekijälle
kangastuivat.
Työ aateloi ihmisen. Ja ihanne aateloi työn, arkipäiväisimmänkin. Se
oli Johannes Tammisen usko, syvä ja järkkymätön.
Hän katsoi äkisti kelloaan.
--Nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän ja nousi päättävästi. Näkemiin, ja
kiitos tästä hetkestä!
--Kiitos itsellesi, virkahti Topi hiukan tyytymättömänä. Mutta me
tapaamme kaiketi vielä?
--Toivottavasti. Jäätkö vielä kauaksi aikaa Berliniin?
--Vain pariksi päiväksi. Tottahan sinä syöt jossakin?
Topin mielestä he olisivat huomisen varalta voineet sopia esim.
yhteisestä aamiaisesta.
--Jolle sinä et tulisi kuitenkaan, nauroi Johannes, joka ei ollut
ollenkaan huvitettu tästä ehdotuksesta.
--Kuinka niin?
--Tietysti sinun matkaseurasi tahtoo myös syödä jossakin. Ei, paras,
että pistät pienen kirjelipun, jos tahdot tavata minua.
--Saatko sitä sitten?
--Olen aina kotona. Hyvästi, ja tervehdi tuttaviani!
--Kaukaa?
--Taikka läheltä. Kunhan minun vaan ei tarvitse tavata heitä.
He erosivat viinipuodin ovella kättä lyöden ja peittäen kumpikin
jotenkin pingoitetulla naurunremakalla pientä sisällistä
hermostumistaan.
Johannekselle oli pääasia päästä niin pian kuin mahdollista
yksinäisyyteen ja rakkaan työpöytänsä ääreen. Topi taas oli jonkun
verran loukkautunut siitä, että hänen vanha tuttavansa osoitti niin
vähän mielenkiintoa häneen, vaikka olikin vuosia vierähtänyt heidän
viimeisestä tapaamisestaan.
Kääntyivät vielä kerran ja nyykäyttivät päätä toisilleen.
Ja kulkivat kumpikin omalle taholleen, vaikka olisivat voineet varsin
hyvin kappaleen matkaa yhdessäkin kulkea.
2.
Johannes ei ollut aikansa niukkuutta teeskennellyt.
Hän teki todellakin työtä aamusta iltaan, oli aina tehnyt, vaikka hän
vaikeina hetkinään, joita hänellä tuon tuostakin oli, syyttikin itseään
ankarasti veltosta nuoruudestaan.
Hän oli erään tehtaan isännöitsijän poika Länsi-Suomesta.
Hänen lapsuutensa oli ollut sangen surullinen. Hänen äitinsä oli
kuollut jo hänen kapaloissa ollessaan ja hänen isänsä joutunut riitaan
esimiehensä, tehtaan omistajan kanssa, pyytänyt ja saanut eronsa,
perustanut kilpailevan liikkeen, mutta tehnyt tarpeellisen pääoman
puutteessa vararikon. Johannes oli ollut silloin koulun yläluokilla,
josta saakka hän oli saanut itse elättää itseään.
Hänen isänsä oli koettanut vielä kamppailla vuoden kaksi murtuneella
terveydellään, mutta epäonnistunut ja kaatunut hautaan samana keväänä,
jolloin hän itse oli saanut ylioppilaslakin.
Siitä saakka oli Johannes seisonut ypö-yksin maailmassa.
Veljiä hänellä ei ollut, sisar oli, vanhempi sisar, hourujen
hoitolassa. Joitakin etäisiä sukulaisia hänellä lienee elänyt vielä
isän syntymäpitäjässä, kaukana Pohjanmaalla, jossa hän ei ollut käynyt
milloinkaan. Yksinkertaista väkeä, talonpoikaisia ukkoja ja akkoja ynnä
heidän lapsiaan, jotka merkitsivät Johannekselle yhtä vähän kuin hän
heille arvattavasti.
Hän oli yksin. Hän tunsi sen syvästi ja oli aina oivaltanut, että hänen
oli vain omiin voimiinsa luotettava elämän taistelussa.
Tähän asti se oli käynyt, jumalan kiitos.
Vaikeata se oli ollut. Monesti oli tie noussut pystynä eteen. Oli ollut
tarmo taittua ja selkäranka siihen sitkahtaa. Kuitenkin se oli käynyt
jotenkuten.
Mutta tästä eteenpäin? Nyt hän oli pannut kaikki yhdelle kortille. Jos
se petti, petti samalla myös koko hänen pohjansa ja perustansa.
Täytyi ponnistaa. Ei saanut antaa yhdenkään hetken mennä hukkaan,
yhdenkään päivän jälkeä jättämättä.
Jos _hänen_ otteensa heltisi, jos _hänen_ jalkansa livetti, ei mikään
eikä kukaan pitänyt pystyssä häntä.
Muilla saattoi olla varaa veltostellakin, ei hänellä.
Työkyky oli hänen ainoa pääomansa. Sitä oli hänen hoidettava ja
kartutettava.
Ja vankalla aikomuksella käyttää hyvin ainakin tämän iltapäivän pisti
Johannes avaimen tuttuun lukonreikään ja astui huoneesensa, joka aina
otti hänet vastaan yhtä siistinä, turvallisena ja ystävällisenä.
Hetken perästä tuli sisälle hänen saksalainen emäntänsä. Herttainen,
vähävarainen leskirouva, joka salaperäisen näköisenä ilmoitti, että
tohtoria oli ollut hakemassa joku nainen hänen ulkona ollessaan.
--Nainen?
Johannes kohotti katseensa kummastuneena työpöydästään.
--Suloinen suomalainen nainen, joka kertoi tuntevansa tohtorin ja
tuovansa terveisiä kotimaasta.
Emäntä näytti aina salaperäisemmältä sitä sanoessaan.
Johannes mietti. Kuka se voi olla? Hänellä ei tietääkseen ollut ketään
suomalaista naistuttavaa Berlinissä.
Mutta olihan nainen sanonut tuovansa terveisiä kotimaasta. Hän oli siis
ehkä juuri saapunut tänne.
Siinä tapauksessa oli Johanneksen mahdoton arvata.
Mutta kenellä suomalaisella naisella saattoi olla niin paljon
mielenkiintoa häneen, että tuli jalansyten häntä katsomaan? Tuomaan
terveisiä? Keneltä?
Johannes ilahtui. Ehkä se on Aura? ajatteli hän.
Aura oli hänen entinen sosialistinen työkumppaninsa ja puoluetoverinsa.
Niin mahdottomalta kuin hänestä tuntuikin, että Aura olisi tällä
hetkellä Berlinissä, tuotti tuo ajatus kuitenkin suurta iloa hänelle.
--Hän ei jättänyt käyntikorttiaan?
--Ei.
--Eikä sanonut nimeään?
--Luulen, että hän sanoi sen. Mutta minä olen sen valitettavasti
unohtanut.
--Ei vahinkoa, virkahti Johannes välinpitämättömästi.
Ei se ollut Aura. Aura olisi kyllä jättänyt jonkun merkin itsestään.
Eikähän se voinut Aura ollakaan, sillä olihan Aura valtiopäivillä ja
istuihan Eduskunta juuri koolla Helsingissä.
--Ei suurta vahinkoa ainakaan, hymyili emäntä. Sillä hän lupasi tulla
takaisin.
--Niinkö?
--Hän näytti yleensä kovin kiihkeästi tahtovan tavata tohtoria.
Johannes loi jälleen nopean silmäyksen emäntäänsä.
Nähtävästi teki tämä pientä pilaa hänestä. Nainen? Tapaamassa nuorta
tohtoria? Saksalaisen porvariskäsityksen mukaan oli seikka jo
sellaisenaan mieltäkiinnittävä.
Nyt kuului selvästi pientä kirkasta naurunkikatusta avoimen oven takaa.
--Trudchen! oli emäntä toruvinaan. Oletko hiljaa!
--Hän tulee, hän tulee, hän tulee! huusi nuorekas nais-ääni sieltä,
purskahtaen sitten täyttä kurkkua nauramaan.
Emännän 17-vuotias tytär se oli, Trudchen nimeltään, jonka tämä olisi
mielellään tahtonut saada naimisiin.
Johannes oli alussa ollut hiukan kohtelias tytölle, tarjonnut pari
teatterilippua ja pyytänyt hänet äitineen jonkun kerran ulos
ravintolaan. Mutta hän oli heti huomannut tulevansa väärin käsitetyksi.
Äiti oli ruvennut kutsumaan häntä omalle puolelleen ja tyttö heittämään
häneen pitkiä, kaihomielisiä silmäyksiä. Hän oli senvuoksi lakannut
kaikesta turhasta huomaavaisuudesta ja vetäytynyt kylmän, virallisen
tiedemiehen kuoreen, jolla oli kovin kiire ja joka ei missään suhteessa
tahtonut häiriytyä.
--Hän tulee? Mistä Trudchen on sen niin varmaan tietävinään? kysyi hän
sentähden kuivimmalla, asiallisimmalla äänenpainollaan.
Tyttö pisti terhakan päänsä sisälle ovesta.
--Minä tiedän! minä tiedän! Tohtorilla on morsian! Tohtorilla on
morsian kotimaassaan!
Johannes rypisti kulmakarvojaan.
--Hullutuksia, sanoi hän äkeästi. Minulla ei ole mitään morsianta enkä
tule sellaista myöskään pitkään aikaan hankkimaan.
Tyttö nauroi kahta helakammin.
--Tohtori on pettänyt, tohtori on jättänyt morsiamensa! Ja nyt on
morsian matkustanut tohtoria noutamaan!
Hän löi oven kiinni ja juoksi tiehensä ilakoiden. Vielä toisesta
huoneesta kuului hänen raikas, vallaton naurantansa.
Myöskin emäntää pyrki naurattamaan. Kuitenkin hän, huomattuaan, että
tohtori ei ollut leikkituulella, koetti tekeytyä hyvin totiseksi.
--Tohtorin täytyy antaa anteeksi, sanoi hän. Trudchen on vielä niin
kovin lapsellinen.
Johannes vastasi yksikantaan:
--Niin. Hän on lapsellinen.
Emäntä seisoi vielä hetkisen ja odotti, että tohtori sanoisi jotakin.
Sitten hän käännähti ympäri lausuen hiukan haikeasti:
--Ei, täytyy tästä mennä askareilleen, etten häiritsisi tohtoria.
Johannes ei väittänyt vastaan. Ja emäntä sulki oven jälkeensä paljon
vakavampana kuin hän oli avannut sen.
Heti hänen mentyään nousi Johannes kävelemään.
Olihan tapaus itsessään varsin vähäpätöinen. Kuitenkin se oli häntä
tuntuvasti ärsyttänyt. Ja hän ärtyi vielä enemmän huomatessaan, että
tarvittiin niin vähän häntä hermostuttamaan.
Luonnollisesti se oli tämän kirotun yksinäisyyden vika, joka kuitenkin
oli niin tuiki välttämätön hänen työlleen ja henkiselle
keskittymiskyvylleen.
Johannes oli todellakin sangen paljon yksin. Saattoi joskus kulua
kokonaisia päiviä, ilman että hän tapasi ketään tai kuuli omaa ääntään
muualla kuin tehdessään yksitoikkoisia tilauksiaan ruokapaikoissa tai
tavanmukaisia ostoksiaan sikarimyymälässä.
Mutta se juuri oli suloista hänestä. Juuri silloin saattoi hän ajatella
ja työskennellä voimakkaimmin. Ja juuri sitävarten olivat tällaiset
suurkaupungit ihanat olemassa: niissä voi elää omaa elämäänsä ja olla
yksin paremmin kuin synkimmässä Lapin korvessa.
Ainakin tunsi ihminen itsensä niissä yksinäisemmäksi.
Mutta mitä kauemmin yhteen toviin hän oli tuollaisena suurkaupungin
erakkona elänyt, sitä vaikeampi hänen oli tulla tekemisiin ihmisten
kanssa. Sitä kipeämmin koski hänen herkistyneihin hermoihinsa jokainen,
vähäisinkin vaikutus ulkomaailmasta.
Se saattoi joskus käydä suorastaan kiusalliseksi.
Mieluimmin hän olisi tahtonut äärimmäisyyteen saakka pingoittaa tätä
sisällistä yksinäisyys-iloaan. Olla kuulematta ja näkemättä ketään.
Hautautua täydellisesti maailmalta. Mutta eihän se käynyt päinsä.
Täytyihän hänen aina joku sana sanoa, joku kirje kirjoittaa.
Ne voivat silloin muodostua suoranaisiksi merkkipylväiksi hänen
elämässään.
Tuttavan kohtaaminen, kuten tänään tuo hetken yhdessä-olo Topi Huotarin
kanssa, oli tavallisissa oloissa hänelle jo jättiläistapaus. Hän voi
miettiä pari päivää sitä, käännellä ja väännellä jokaista sanottua
sanaa mielessään, muistella toisen kasvon-ilmeitä ja kuunnella aina
uudestaan ja uudestaan omia äskeisiä äänenpainojaan.
Se oli yksinäisyyden helvetti, jolla hän sai maksaa sen taivaan
ihanuudet. Ja sen kärsimykset saattoivat käydä sitä kipeämmiksi, mitä
kiihkeämmin ja häikäilemättömämmin hän oli nauttinut yksinolostaan.
Voi sattua, että hän kiersi monta kadunkulmaa, ennen kuin hän sai
hermonsa edes senverran ulkomaailmaa vastaan terästetyiksi, että
uskalsi astua sisälle tavalliseen ruokapaikkaansa. Ja voi tapahtua
myöskin, että hän käveli kymmenen minuuttia kirjakaupan edustalla ja
meni sittenkin kotiinsa ilman tarvitsemaansa teosta, vain senvuoksi,
ettei hän saanut mieltään noita muutamia sanoja varten kyllin
yleispätevään tasapainoon viritetyksi.
Hän vakuutti silloin aina itselleen, ettei hän sitä sentään vielä
tänään niin tärkeästi tarvinnutkaan. Saattoihan hän huomennakin tuon
ostoksensa suorittaa.
Mutta jälkeenpäin hän oli moisesta aina kovin vihainen itselleen. Hän
huomasi olleensa liian paljon yksin ja haki hakemalla ihmisiä.
Saattoihan ihminen vähemmästäkin hulluksi tulla! Ja eiköö ollutkin
väärin näin järjettömästi hermojaan jännittää, kun hän itse tiesi
kuitenkin, ettei hänellä siinä suhteessa ollut liikoja kerskumista?
Nyt hänellä oli ollut jälleen tuollainen pitkä yksinäisyyden aikakausi.
Mutta hän tunsi sen pian lähenevän loppuaan. Hän kävi taas liian
herkäksi. Vaikutukset ulkomaailmasta kasvoivat liian valtaviksi.
Kärsimys voitti nautinnon, yksinäisyyden liekit kohosivat liian
korkealle.
Niitä vastaan ei ollut muuta lieventävää lääkettä kuin: seura. Ja häntä
kadutti jo, että hän oli niin töykeästi työntänyt luotaan Topi
Huotarinkin.
Olisi hän hyvin voinut syödä päivällistä niiden kanssa. Eikä se olisi
paljon hänen työ-aikaansa tärvellyt, jos hän olisi sopinut tämän kanssa
yhteisestä aamiaisesta.
Myöskin kadutti häntä hiukan äskeinen töykeä käytöstapansa ystävällistä
emäntäväkeään kohtaan. Mikä mörkö hän oli, joka ei sietänyt edes tuon
vertaa hilpeätä, viatonta leikinlaskua?
Olihan Trudchen soma tyttö. Miksi hän ei ollut suostunut hetkeksi hänen
kanssaan naljailemaan?
Hän päätti heti korjata erehdyksensä. Ja pyytää hänet äitineen vielä
tänä iltana ravintolaan.
Mutta hän ehtisi tuon asian kyllä hiukan myöhemminkin suorittaa. Nyt
hän tahtoi ennen kaikkea tehdä työtä.
Ja hän istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen, jolla lepäsi hänen
suurteoksensa alkuluonnos: »Suomi tulevaisuuden valtiona.»
Johannes oli kansallistalouden tohtori ja tiukka sosialisti
mielipiteiltään.
Ne olivat sortovuosina saattaneet hänet myös kiihkeään valtiolliseen ja
yhteiskunnalliseen toimintaan, jonka hedelmänä hänelle oli suurlakon
jälkeen kuin itsestään pudonnut sosialistisen kansan-edustajan paikka
valtiopäivillä sekä yleensä merkitsevä asema puolueen johdossa ja sen
pää-äänenkannattajassa.
Nyt hän oli kuitenkin asunut koko vuoden ulkomailla tieteellisiä
ansioitaan lisäten, yhteiskunnallista kirjallisuutta suomentaen, mutta
pääasiallisesti valmistellen suurta kansantajuista teostaan, jonka
selässä hän aikoi jälleen maansa julkiseen elämään purjehtia.
Politiikka oli ruvennut häntä ikävystyttämään. Hän ei ollut,
puoluetoveriensa innokkaista kehoituksista huolimatta, suostunut
rupeamaan enää kansan-edustajaksi eikä antanut valita itseään edes
puoluehallintoon. Samalla oli hänen välinsä särkynyt koko sosialistisen
puolueen kanssa ja hän oli ollut pakotettu siitä muodollisesti
eroamaan.
Mutta ainoastaan muodollisesti. Sillä mielipiteiltään hän katsoi yhä
edelleenkin olevansa kansainvälisen sosialismin kannalla, vaikka hän ei
ollut tyytyväinen tapaan, jolla sen asiaa Suomessa ajettiin.
Politiikkaan sellaisenaan hän ei ollut väsynyt, vaan omaan
puoluejohtoonsa, jossa hänellä tosin oli ääni, mutta ei ratkaisevaa
sanaa. Ja juuri sen hän tahtoi tällä teoksellaan hankkia itselleen.
Hän tahtoi tulla suomalaisen sosialismin auktoriteetiksi.
Se oli hänen suuri, huikaiseva päämääränsä, jonka hän oli itselleen
asettanut ja jonka takaa toiset vielä huikaisevammat hänelle
kangastelivat. Nyt olivat tosin kaikki tiet tukossa häneltä. Mutta hän
tahtoi aukaista ne jälleen ja palata takaisin, ei voitettuna, vaan
voittajana ja päätään pitempänä entistään.
Monet hänen entisistä puoluetovereistaan pitivät häntä luopiona. He
saisivat nähdä vielä, ketä he olivat pistäneet! Johannes tahtoi tulla
takaisin ankarana ja vanhurskaana tuomarina.
Porvarilliset puolueet taas olivat sulkeneet häneltä ovensa, samalla
kuin hän oli astunut taistelevan sosialismin riveihin, eikä hän
ainakaan vielä tuntenut pienintäkään halua käydä niille koputtamaan.
Joihinkin vapaamielisiin porvarillisiin sanomalehtiin hän tosin olisi
voinut periaatteittensa puolesta kirjoittaa. Mutta hän ei ollut
tahtonut vielä polttaa kaikkia laivoja takanaan myöskään nykyiseen
sosialistiseen puoluejohtoon nähden, ennen kuin hänen suuri teoksensa
olisi valmis ja ennen kuin hän tuntisi istuvansa kyllin varmasti
yleisen mielipiteen satulassa.
Kaikki riippui tästä teoksesta, myöskin hänen aineellinen asemansa.
Hän oli laiminlyönyt senvuoksi niin paljon muita töitään ja ottanut
kustantajalta jo niin paljon etukäteen, että hänen _täytyi_ saada se
valmiiksi ennen kesää, maksoi mitä maksoi. Sitä vaati myös hänen oma
sisällinen rauhansa ja kunnianhimonsa. Sillä hän ei suinkaan ollut
ajanut ainoastaan poliittisia pyyteitä tätä kirjaa suunnitellessaan.
Myöskin hänen yksityisen, sisäisen olentonsa syvin ilmaisu se oli.
Toistaiseksi hän piti sitä elämänsä päätyönä. Sen valmistuminen
häämöitti hänelle hänen ajattelemisensa ja ihanteellisen innostuksensa
korkeimpana, sinertävänä kukkulana.
Siinä hän tahtoi sanoa sanansa kerta kaikkiaan.
Siitä piti tulla suomalaisen sosialismin raamattu ja sen hän tahtoi
myöskin muiden kansojen hyödyksi ja opetukseksi käännättää. Hän oli
ollut niin varovainen, että hän oli jo ennen lähtöään ulkomaille
hankkinut sille varman kustantajankin.
Asia oli selvä sitä myöten.
Nyt täytyi ponnistaa päälle vaan, että kirja kesään mennessä
valmistuisi. Silloin se voisi syksyksi ilmestyä ja hän palata takaisin
kotimaahansa, ei suomalaisen sosialismin rintama-upseerina enää, vaan
sen esikuntapäällikkönä ja henkisenä johtajana.
3.
Kauan ei Johannes ollut istunut työpöytänsä ääressä, kun hänen ovelleen
jälleen koputettiin. Hän päätti olla tällä kertaa hermostumatta.
--Sisään, lausui hän sentähden tyynimmällä, lempeimmällä
äänenpainollaan.
Hänen emäntänsä se oli, joku kirje kädessään.
Tämä aikoi poistua heti asiansa toimitettuaan, mutta Johannes pyysi
hänet kohteliaasti istumaan.
--Ajattelin, että menisimme jonnekin tänä iltana, hän sanoi, jos
nimittäin teillä ja tyttärellänne ei ole muutakaan ohjelmaa. Mitä
sanoisitte esim. Apollo-teatterista?
Emäntä näytti iloisesti hämmästyneeltä.
Apollo-teatteri oli kevyt-ohjelmistoinen näyttämö, joka esitti pieniä,
helppotajuisia näytelmiä ja laulunumeroja. Johannes tiesi, että se oli
hänen emäntänsä, kuten yleensä alemman berliniläisen porvariston,
suosituimpia käymäpaikkoja.
--Me olimme kyllä aikoneet iso-äidin luokse tänä iltana, virkahti
emäntä hyvillä mielin, mutta ehdimmehän me sinne joskus toistekin.
Pyydän siis vain kiittää herra tohtoria.
--Ei kiittämistä. Illat käyvät niin pitkiksi joskus eikä aina tahdo
työkään sujua.
--Tohtori onkin niin ahkera.
--Täytyyhän sitä olla, jos mieli mennä eteenpäin maailmassa.
Johannes koetti puhua tahallaan niin, että hänen emäntänsä voisi ottaa
osaa keskusteluun. Ahkeruus oli nykyaikaisen berliniläisen päähyveitä.
Kun siitä langasta veti, rakentui heti keskinäinen ymmärrys hänen ja
heidän välille.
Niinpä nytkin. Emäntä puhkesi puhumaan.
--Ahkera oli minunkin mieheni, kertoi hän. Työ ja koti, oli minun
mieheni tapa sanoa, ne ovat kuitenkin ihmisen suurin ilo maailmassa.
--Eipä sitä muutakaan iloa, myönsi Johannes.
--Tohtorin pitäisi myös mennä naimisiin.
Emäntä näytti sen sanovan aivan vilpittömästi. Mutta Johannes epäili
tuon takana piilevän jälleen jonkun kätketyn naittamistarkoituksen.
--Niinkö? virkahti hän vain sentähden varovasti. Luuleeko rouva, että
se sopisi minulle?
--Mikä sitten?
--Avioliitto.
Emäntä katsoi häneen kummastuneena.
Nähtävästi hän ei ollenkaan ymmärtänyt Johanneksen ajatusjuoksua, yhtä
vähän kuin ylimalkaan ihmisiä, jotka eivät olisi luotuja kristillistä
avioliittoa varten.
--Koti sopii jokaiselle, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen
yksinkertaisesti. Tohtori tekee työtä, mutta tohtorilta puuttuu koti.
Ja siksi on tohtori niin usein synkkä ja alakuloinen.
Tuokin on huomannut sen, ajatteli Johannes.
Eikä hän jälleen voinut olla mielessään harmittelematta berliniläisen
porvariston ystävällistä tungettevaisuutta.
Synkkä? Alakuloinen? Mitä se muihin kuului!
Mutta ääneen hän sanoi:
--Täytyy miettiä asiaa. Me tapaamme siis illalla. Tulen kello puoli 8:n
tienoilla teitä noutamaan.
--Niin. Näkemiin saakka, herra tohtori.
Emäntä meni tyytyväisenä.
Sillä se asia oli korjattu, ajatteli Johannes.
Olenko minä nyt iloisempi? Onko minun nyt parempi olla? Tuskin! Mutta
täytyyhän sitä myös jotakin tehdä sympaattisen ja ystävällisen
ilmakehän hankkimiseksi.
Vasta sitten hän aukaisi kirjeen, jonka hän oli saanut. Sen sisällys
oli omiaan tuottamaan hänelle mielenliikutuksen.
Siinä seisoi nopeilla, epäsäännöllisillä kirjaimilla piirrettynä:
»Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä. Ellei teillä ole mitään
sitä vastaan, syömme tänään yhteisen päivällisen. Odotamme teitä k:lo 5
i.p. Hotel Kronprinz.»
Sen alla päivämäärä ja lähettäjän nimi: Signe Carp, vapaaherrallisella
kruunulla varustettuna.
Signe Carp! Mikä muistojen sarja tulvikaan häntä vastaan noista
muutamista kirjaimista!
Hänen täytyi panna kirje taskuunsa ja kävellä monta kertaa huoneensa
lattian yli, ennen kuin hänen ollenkaan onnistui ajatuksiaan edes
itselleen selvittää.
Signe Carp!
Se merkitsi kokonaista aikakautta hänen elämässään. »Isäni pyytää teitä
tervehtiä.» Ne sanat eivät vieläkään olleet hänelle kaikkea
alkuperäistä merkitystään kadottaneet.
Signe Carp oli ollut hänen ensimmäinen suuri rakkautensa, hänen _ainoa_
suuri rakkautensa, olisi hän ollut taipuvainen sanomaan.
Siitä oli monta vuotta kulunut. Aika oli haavat arpeuttanut, mutta
vieläkin sävähti joku salainen sähkövirta hänen sisällään, kun hän
ajatteli, että hän pian seisoisi silmä vasten silmää hänen edessään.
Sillä tämä oli päivälliskutsu, josta ei voinut kieltäytyä.
Vapaaherra Carp oli maansa mahtimiehiä. Hän oli alkuaan ollut korkea
virkamies, ottanut eronsa jo ensimmäisten valtiollisten pilvien
kohotessa 1890-luvun alulla, siirtynyt senjälkeen yksityistä
asianajoliikettä harjoittamaan, tullut karkoitetuksi maanpakoon
Bobrikovin diktatuurin aikoina ja liittynyt suurlakon jälkeen
lainopillisena neuvonantajana erääsen vuorineuvos Rabbingin omistamista
osakeyhtiöistä.
Jyrkän, perustuslaillisen katsantokantansa vuoksi hän nautti kaikkien
puoluetoveriensa jakamatonta kunnioitusta, joka välittyi myöskin
vastustajiin, sitäkin enemmän, kun hän aina julkisuudessa esiintyi
humaanisena, sivistyneenä ja sovinnollisena, joskin järkähtämättömänä
ja suoraselkäisenä laillisuuden esitaistelijana.
Oikea-uskoisissa perustuslaillisissa piireissä ympäröi melkein
tarumainen sädekehä hänen nimeään.
Tiedettiin hänen tehneen maalleen suuria palveluksia. Mainittiin
mielihyvällä hänen ylhäisistä suhteistaan ja korkeista ulkomaisista
tuttavuuksistaan, joita hänellä sanottiin olevan myös hallitsevien
hovien läheisyydessä. Kuiskittiin legendana, miten itse Venäjän
virkavalta oli saattanut hänen tietoonsa karkoituskäskyn erinäisiä
kohteliaisuusmuotoja noudattaen, ja kerrottiin vahingonilolla, kuinka
kotitarkastusta toimeenpaneva suomalainen lääninsihteeri oli seisonut
vaivaisena syntisenä hänen edessään.
Hän oli suurmies. Hän oli isänmaallinen sankari ja tukipylväs.
Johannes Tamminen oli vain isännöitsijän poika ja sosialistinen
kansan-edustaja. Kuitenkin yhdistivät häntä monet sitkeät,
hiuksenhienot säikeet tuohon ylimystöperheesen.
Kun hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän katsoi olevansa pakotettu
itse pitämään huolta toimeentulostaan, mutta ei silti tahtonut
koulunkäyntiään katkaista, hän oli hakenut ja saanut kotiopettajan
paikan vapaaherra Carpin perheessä, ensin saman-ikäisensä pojan, sitten
kolmen tätä nuoremman tyttären suomenkielen opintojen ohjaajana.
Vanhimpaan heistä, Signeen, hän oli vielä ylioppilaanakin ollut
korviaan myöten rakastunut.
Kömpelö, tuskin sanoiksi puhjennut kosinta, epämääräinen, ilakoiva
vastaus, jonka Johannes oli pistäväksi pilkaksi käsittänyt, sisällinen
loukkautuminen ja sitä seurannut päistikkainen Amerikanmatka olivat
Johanneksen puolelta tuon haaveellisen suhteen lopettaneet.
Senjälkeen hän ei ollut tavannut Signeä. Hän oli välttänyt suorastaan
tavata tätä, vaikka Signen isä, vapaaherra, oli hänelle ystävällinen,
kuten ennenkin, ja vaikka he puolestaan usein Eduskunnassa ja muualla
tapasivat toisiaan.
Ja nyt oli Signe täällä Berlinissä! Ja nyt oli hänen tuokion kuluttua
syötävä päivällistä hänen ja hänen isänsä kanssa!
Johannes katsoi kelloaan.
Sehän näyttikin jo puoli 5:ttä. Hänen oli kiirehdittävä, jos hänen
mieli ehtiä määrähetkellä Hotel Kronprinziin.
Työ sai nyt jäädä tälle päivälle. Huomenna koettaisi hän olla kahta
ahkerampi.
Hänen mielensä oli enemmän kuohuksissa kuin hän tahtoi itselleen
tunnustaa kadulle astuessaan ja vielä raitiotie-vaunussa istuessaan.
Mitä olisi vapaaherralla, mitä olisi Signellä hänelle sanomista?
Oliko se ollut vain päähänpisto noilta molemmilta? Vai piilikö tämän
päivälliskutsun alla jotakin tärkeämpää? Ja kumman päähän oli
pälkähtänyt, että hän, Johannes Tamminen, yleensä oli Berlinissä?
Signenkö? Hänen isänsäkö? Tietysti hänen isänsä!
Kysymys oli ehkä jostakin suurpoliittisesta toimenpiteestä.
Niin, luonnollisesti sen täytyi olla. Olivathan he molemmat tavallaan
puoluejohtajia. Ja vetiväthän kaikki valtiolliset puolueet ainakin
tuossa pääkysymyksessä, taistelussa Venäjän virkavaltaa vastaan, yhtä
köyttä.
Tuo ajatuskyky tyynnytti jo Johannesta jonkun verran.
Mutta sitten hän tunsi veren jälleen poskilleen sävähtävän: Kenen
luokse hän oli menossa oikein? Eikö vihollisleiriin? Eikö
perustuslaillisten pääpukarin, eikö vuorineuvos Rabbingin lainopillisen
neuvonantajan, hän, Johannes Tamminen, Tuomas Tammisen poika, hylätty
kosija ja tulinen sosialisti?
Mitä hulluja! Miksi hän ei kääntynyt takaisin? Oliko hänkin vielä
ennakkoluulojen orja? Miksi merkitsi hänelle tuo päivälliskutsu enemmän
kuin hänen vanhan tuttavansa Topi Huotarin, jonka hän oli niin kylmästi
luotaan torjunut?
Siksikö, että tämän alla oli vapaaherrallinen kruunu ollut?
Johannes hymähti omalle ajatukselleen.
Ei, ei se senvuoksi ollut. Hän meni vain yksinkertaisesti senvuoksi,
että hän tahtoi mennä. Hän tahtoi katsoa petoa silmiin. Hän ei tahtonut
esiintyä pelkurina siinä, missä hän tunsi suurimman vastavoimansa
olevan.
Ei se ollut Signe, ei se ollut tämän isä, vapaaherrakaan. Mutta näiden
takaa nousi synkkänä vuorena kolmas vielä suurempi voima, se, joka oli
syössyt turmioon hänen isänsä ja jonka voittamiselle, murtamiselle,
maan tasalle musertamiselle Johannes jo varhaisimmasta nuoruudestaan
oli elämänsä pyhittänyt: vuorineuvos Rabbing.
Hänen isänsä Tuomas Tamminen oli aikoinaan ollut saman monimiljonäärin
palveluksessa. Ja miljooniensa painolla oli raharuhtinas hänen isänsä
kilpailevan liikkeen musertanut.
Kilpailu oli ollutkin kovin epätasainen: toisella puolen vain työ, äly,
tarmo ja ahkeruus, toisella puolen pääoma ja yhteiskunnallinen
arvo-asema.
Ja nyt oli vapaaherra Carp saman veren-imijän palveluksessa!
Ihmeelliset olivat kohtalon langat. Mitä olisi hänen isänsä, ankara,
järkähtämätön Tuomas Tamminen sanonut, jos hän olisi nähnyt poikansa
näillä poluilla taivaltavan?
Noissa ajatuksissa saapui Johannes hotellin ovelle.
Lähetti sisälle nimikorttinsa ja istahti esikäytävään odottamaan.
4.
Siinä istuessaan muisti Johannes, että häntähän oli käynyt kysymässä
nainen hänen poissaollessaan.
Se ei voinut olla kukaan muu kuin Signe.
Ensin käy hän toisen kotona, sitten kirjoittaa hän kirjeen! Signelle
mahtoi siis jostakin syystä olla hyvin tärkeää tavata häntä.
--Päivää, päivää! Kiitos, että tulitte. Te olitte todellakin kovin
ystävällinen.
Signe se oli, joka sieltä iloisesti riensi alas portaita häntä
tervehtimään.
Johannes nousi nopeasti.
--Ja te vielä ystävällisempi, kun muistitte minua. Tervetulemaan
Berliniin!
He puristivat toistensa käsiä, Signe lämpimästi ja sydämellisesti,
Johannes kohteliaasti ja kunnioittavasti.
Häntä ilahdutti oma tyyneytensä. Hyvä, että hän kerrankin näin itsensä
herrana ja näin puolueettomalla alueella tuli tekemisiin tuon naisen
kanssa.
--Te kaiketi hämmästyitte suuresti saadessanne minun kirjeeni? Eikö
totta? Teillä ei ollut mitään aavistusta, että olisin Berlinissä?
--Olisin ehkä hämmästynyt vielä enemmän, ellei...
--Ellei mitä?
--Ellei emäntäni juuri olisi ehtinyt ilmoittaa teidän käyneen minua
katsomassa, sanoi Johannes.
--Minun?
Signe katsoi suurin silmin häneen.
Teeskentelee, ajatteli Johannes.
Mutta ääneen hän sanoi:
--Niin, tietysti, aamupäivällä, hiukan ennen kotiintuloani. Nuori,
suloinen, suomalainen nainen, joka oli kertonut tuntevansa minut ja
tuovansa terveisiä kotimaasta.
--Minä? Minä olisin käynyt teitä hakemassa?
Signe nauroi, niin että hänen pienet, valkeat hampaansa kimaltelivat.
Johannes huomasi sanoneensa tyhmyyden. Hän virkahti sentähden aivan
kuivakiskoisesti:
--Se on ollut siis joku muu.
--Kyllä se on ollut joku muu, nauroi Signe.
Joku toinen tohtorin naistuttavuuksista. Hyvä, ettei tuo tuuma toki
minun päähäni pälkähtänyt.
--Anteeksi, että voin sellaista epäilläkin. Mutta muuten se olisi ollut
sangen teidän tapaistanne.
--Kuinka niin?
Signe katsoi häneen ällistyneenä. Johanneksen äänessä oli jotakin, joka
oli omiaan hänen naurunsa tyrehdyttämään.
Johannes katsoi kiinteästi silmiin häntä ja lausui harvakseen, paino
jokaisella sanalla:
--Koska teidän päähänne voi pälkähtää kirjoittaa minulle, tosin
vähäpätöisen asian johdosta, mutta kuitenkin minulle, joka en ole
nähnyt teitä kymmeneen vuoteen ja johon nähden te tuskin voitte asettaa
edes hauskan päivällisseuran vaatimuksia.
--No, mutta herra tohtori!
Signe löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä.
--Niin. Olen ainoastaan tahtonut huomauttaa teille, että teidän
hurmaava naurunne ei tässä tapauksessa kenties ollut aivan paikallaan.
Johannes sanoi sen melkein karkeasti, mutta hän ei voinut pidättää
itseään, sillä hän oli tuntenut ensi hetkestä tuon vanhan
loukkautumisensa jälleen heräävän sydämessään.
Hän tahtoi heti antaa tuon koreasiipisen päiväperhosen tietää, ettei
hän ollut enää mikään lapsi, ei mikään kömpelö kotiopettaja, jonka
kanssa sopi naljailla kuinka hyvänsä. Vakava, kypsynyt mies hän oli,
jonka paremmin sopi käyttää tuota toista leikkikalunaan, jos hän tahtoi
käyttää.
Suhde oli vaihtunut, vuodet olivat tehneet tehtävänsä. Vain tältä
uudelta pohjalta oli seurustelu mahdollinen heidän välillään, ei
muulta.
Sitä tahtoi Johannes hänelle töykeillä sanoillaan huomauttaa.
Signe oli arastunut ja käynyt hyvin totiseksi. Hän käänsi päänsä
syrjään ja katsoi alas. Seurasi hetken vaitiolo, jonka aikana
Johanneksen katse ei väistynyt hänen kasvoiltaan.
Tuo nainen oli siis ollut hänen nuoruutensa armastettu! Sievä hän oli
vieläkin Johanneksen mielestä, kovin sievä, pienine, herkkine
kasvoineen, pitkine silmäripsineen ja hiukan hekumallisine,
lapsellisesti kaartuvine nautiskelijahuulineen.
Korukalu hän oli, luotu käsillä kannettavaksi.
Ei sopinut ottaa kovilla kourilla kiinni hänestä. Täytyi suojata ja
turvata häntä päinvastoin kaikilta ikäviltä vaikutuksilta.
Nyt seisoi hän siinä niin nurpolla nokin kuin lapsi, joka on ollut
vallaton ja saanut varoituksen. Nyt hän oli kiltti kyllä, mutta samalla
oli myös kaikki iloisuus tipotiessään.
Täytyi jälleen laittaa hyvälle tuulelle hänet.
Johanneksen mieliala muuttui silmänräpäyksessä. Signen koko olento
vetosi tällä hetkellä hänen ritarillisiin, suojeleviin vaistoihinsa.
--Anteeksi, hän sanoi toisella, hiukan vavahtavalla äänellä.
Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä.
Signe kääntyi ja loi pitkän, kostean silmäyksen häneen.
--Kiitos, hän sanoi hiljaa kätensä ojentaen. Te olette niin hyvä. Minun
on teiltä anteeksi pyydettävä.
Heti seuraavassa hetkessä hän oli jälleen iloinen kuin leivonen. Hän
avasi nopeasti huoneensa oven, ja huusi:
--Irene, Irene! Tohtori Tamminen on täällä. Meillä on kavaljeeri!
Meidän ei tarvitse istua ja syödä päivällistä kahden kesken.
Hän johdatti Johanneksen riemusaatossa sisälle.
Johannes odotti tapaavansa siellä vapaaherran ja koetti säilyttää
ryhtinsä mahdollisimman kankeana ja juhlallisena. Mutta hän ei
nähnytkään huoneessa muita kuin Irenen, Signen serkun, pitkäkasvoisen,
parissakymmenissä olevan kaunottaren, joka ujostuneena nousi häntä
tervehtimään.
Kun Johannes viimeksi oli nähnyt hänet, hän oli käynyt vielä lyhyissä
hameissa. Nyt hän oli täysi daami, mutta vielä ikäänkuin pisara
luomisen aamukastetta kulmillaan.
--Tekö tarvitsette kavaljeeria? kysyi Johannes leikillisesti, hänelle
kätensä ojentaen.
--Me molemmat! Me molemmat! huusi Signe vallattomasti. Te ette voi
arvata, herra tohtori, miten surullinen orpojen, yksinäisten naisten
asema on ulkomailla.
Kaikkialla katsottiin heihin muka ja millä silmäyksillä! Kaikkialla
ajateltiin heistä, jumala ties mitä! Miehet olivat Signen mielestä
sentään kovin hävyttömiä.
--Onko se myös teidän yksityinen mielipiteenne, neiti Irene? kysyi
Johannes.
Irene ei vastannut mitään, vaan hymyili ainoastaan tyynesti ja
epämääräisesti.
Signe vastasi hänen puolestaan.
--Hänellä ei voi olla eikä saa olla heistä vielä mitään mielipidettä,
sanoi hän. Mitä te ajattelettekaan, herra tohtori? Onhan hän vielä
lapsi, vasta kaksikymmentä kolme vuotta!
--Ja sitä te sanotte lapseksi, te! sanoi Johannes, siirtämättä silmiään
tummasta, hymyilevästä tyttösestä. Mitäs neiti Irene itse siitä
arvelee?
--Minä en arvele mitään, lausui Irene. Signe on niin vallaton. Eikö
herra tohtori suvaitse käydä istumaan?
Signe nauroi.
--Kuulkaas vaan, hän sanoi, matkien Irenen levollista, herttaisen
arvokasta äänenpainoa. Mikä emäntä! Mikä maailmannainen! Eikö hän ole
suloinen, herra tohtori?
Signe puolestaan sanoi olevansa häneen aivan hassastunut!
Ja hän syöksyi Irenen luo, tarttui häntä käsistä kiinni, veti hänet
sohvaan vierelleen, syleili ja suuteli häntä.
Irene irtautui hänestä pehmeällä, torjuvalla ja samalla hyväilevällä
kädenliikkeellä.
--Sinä olet hullu, hän sanoi, aivan hullu. Mitä tohtori meistä
ajatteleekaan?
--Hän ei ihmettele sitä ollenkaan, sanoi Johannes. Ei teidät
nähdessään.
Hän kumarsi Irenelle.
Signe uhkasi häntä etusormellaan.
--Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän, sanoi hän. Tahdotteko tehdä hänet
vielä itserakkaaksi? Niinkuin ei hänellä jo ilmankin olisi aivan liian
suuret ajatukset itsestään!
--Se ei ole totta, sanoi Irene. Eihän minulla ole mitään ajatuksia.
--Eikö? kysyi Johannes huvitettuna. Ei pieniä eikä suuria?
--Ei muista eikä itsestäni.
Irene lausui sen niin rakastettavalla, vilpittömällä avomielisyydellä,
että Signen ja Johanneksen täytyi väkisinkin jälleen nauruun
purskahtaa.
--Hyi, miksi te nauratte! sanoi Irene hyväntahtoisesti. Sellaista se on
aina ja on ollut aina, herra tohtori. Jos minä en sano mitään, minulle
nauretaan. Jos minä sanon jotakin, minulle nauretaan vielä enemmän.
Herttainen lapsi, ajatteli Johannes.
Kerrankin oikea luonnonlapsi, kaikesta perinnäisestä sivistyksestään ja
yhteiskunnallisesta hyvinvoinnistaan huolimatta.
Tietysti oli tuossa kaikessa jonkun verran naisellista keimailua. Mutta
kuinka naivia, kuinka viehättävää keimailua!
Hän oli harvinaisuus. Hän oli ilmiönä paljon mieltäkiinnittävämpi kuin
hänen serkkunsa.
Mutta ääneen sanoi Johannes:
--Ja mitä te silloin teette, neiti Irene, kun me muut, tavalliset
kuolevaiset, ajattelemme?
Irene katsoi häneen lepäävällä, hyväilevällä silmäparillaan.
--En tiedä, sanoi hän. Minä olen vain. Minä en ajattele mitään. Minä en
ole tuntenut koskaan mitään tarvetta ajatella.
--Mutta jos te tuntisitte? Jos teille tulisi tarve?
--No niin, silloin kaiketi minäkin koettaisin ajatella.
Signe nauroi jälleen, taputti kädellä häntä ja katsoi Johannekseen
ikäänkuin vaatien hyväksyvää vahvistusta omalle, serkulliselle
ihailulleen.
Johannes nyykäytti hänelle päätään miettiväisenä. Hän ajoi takaa erästä
vertauskohtaa aivoissaan. Nyt hän tapasi sen.
Tuo tyttö on oikeassa, tuumi hän itsekseen. Hän ei ajattele, siksi että
hänen ei ole koskaan ollut pakko ajatella. Vasta ulkonainen tarve,
vasta päälletunkevat elämänkysymykset ja olosuhteet pakottavat yleensä
ihmisen ajattelemaan.
Ihminen on laiska luonnostaan. Tuo tyttö ei ajattele, siksi ettei
elämän kova todellisuus vielä milloinkaan ole häntä koskettanut.
Hänen on ollut aina hyvä olla.
Hänellä on ollut aina koti, vanhemmat, rakastavat sukulaiset ja
ystävälliset kasvot ympärillään. Hänen pöytänsä on aina ollut katettu,
hänen vuoteensa lämmin ja untuvainen. Hän on kulkenut elämänsä
kukkasilla. Kuinka Herran nimessä hän olisi oppinut ajattelemaan?
Ja Johannes muisti erään lukemansa jutun eskimosta, joka oli ollut
jonkun pohjoisnapa-retkeilijän mukana ja jolta kysyttiin:
»Mitä te ajattelitte, kun etäännyitte niin kauas kodistanne ja näitte
vain autioita jääkenttiä ympärillänne?»
»Meillä oli evästä tarpeeksi. Ei eskimo mitään ajatellut.»
»Entä kun tulitte niin lähelle pohjoisnapaa? Entä kun aina vain mentiin
ja mentiin eteenpäin?»
»Meiltä ei puuttunut mitään.»
»Mutta kun käännyitte takaisin? Kun tiesitte jälleen ihmisten ilmoille
pääsevänne?»
»Sanoinhan jo, että meillä oli evästä riittävästi. Valkoinen jumala
piti huolen kaikesta. Ei eskimon tarvinnut mitään ajatella.»
Johanneksen huulet kiertyivät kummalliseen hymyyn.
Eskimo ajattelee vain silloin, kun eskimolla on nälkä tai jano tai
muuten paha olla. Tuolla tytöllä on aina ollut hyvä. Valkoinen jumala
on pitänyt huolen kaikesta. Hänen ei ole koskaan ollut tarvis ajatella.
Hänenkö yksin ei?
Eikö yleensä ollut sama koko yläluokan ja kaikkien yhteiskunnan
päivänrinteellä kasvaneiden laita?
Ihmis-ajatus nousi vain ihmiskärsimyksestä. Ja eivätkö kaikki ihmiset
olleet pohjaltaan siinä suhteessa eskimoita?
Ihmiskunnan suuret ajattelijat olivat ihmiskunnan suuria kärsijöitä.
Kaikki ajattelijat eivät tosin olleet kärsineet nälkää ja janoa, se oli
totta. Mutta jokapäiväisen leivän käsite laajeni, herkistyi ja
moninaistui, sikäli kuin ihmiset itse laajenivat, herkistyivät ja
moninaistuivat.
Ruumiin tarpeiden tyydyttäminen ei riittänyt enää heille. He kärsivät,
ellei heidän henkensä saanut kohota aina korkeammalle vapauteen, valoon
ja aurinkoon.
Ja kuitenkin olivat niin monet ihmiset vielä vailla ensimmäisiä,
alkuperäisiä elin-ehtojaan.
Näin kauas oli Johanneksen ajatus ehtinyt lennähtää, kun hän kuuli
Irenen lausuvan serkulleen:
--Signe! Etkö näe, että tohtori hymyilee ivallisesti? Nyt minä olen
mahtanut sanoa varmaan jotakin oikein typerää.
--Päinvastoin, lausui Johannes, heräten ajatuksistaan. Teidän
sanoissanne piili syvä totuus.
--Mutta te hymyilitte? väitti Irene.
--En ivallisesti, vaan ymmärtävästi. Sillä minun tehtäväni oli etsiä se
ilmi niistä, lausui Johannes isällisesti.
--Ja te löysitte sen?
--Luulen löytäneeni. Ja toivon, että sen vielä joskus sopivassa
tilaisuudessa voin tarjota teille.
Signe nousi puolipiloillaan, puolivakavasti tyytymättömänä.
--Jos te nyt tässä vielä rupeatte uusia totuuksia etsimään, sanoi hän,
me emme ikinä saa mitään päivällistä. Herra tohtori: onko teillä
jotakin ehdotusta?
--Ehdotusta?
--Kahdelle yksinäiselle naiselle sopivaa, siistiä ehdotusta, tarkoitan
minä luonnollisesti.
Ehdotusta päivällispaikasta, tarkoitti hän! Sillä eiväthän he voineet
ravita itseään pelkällä henkevällä keskustelulla.
--Arvattavasti emme, vaikka sekin on jo omiaan suuresti...