Pieni saattojoukko oli kerääntynyt hautuumaalle seppä Karlssonin vaimoa
saattamaan. Siinä oli vanhoja tuttuja, kirvesmies Partanen vaimoineen,
Savuojan kummi, nyt naimisissa muutaman konepajan työmiehen kanssa,
isän työtovereita: päällelyöjä Heikkilä, levyseppä Lax ja varastomies
Väg. Sitäpaitsi omaisia, Anna-sisko miehineen, ja Ruunariveli, jota
Hesse ei ollut moneen vuoteen tavannut. Melinda ei ollut päässyt, kun
nuorin lapsista oli sairastunut.
Hautakumpu on luotu umpeen ja seppelet laskettu. Niitä ei ollut monta:
Hessen, Melindan ja lasten yhteinen, Anna-siskon ja hänen miehensä,
sekä Ruunarin. Lumipyry piiskaa seppelten nauhoja ja tuoreita kukkasia.
Hetken päästä talvi ne surmaisi.
Vanha Karlsson seisoo kummun ääressä avopäin, välittämättä siitä, että
tuuli tuivertaa hänen harmaita hapsiaan. Hän on kumaraan painunut,
koukkuselkäinen äijä, jonka pieni partatupsu on ihan valkoinen.
Siinä lepäsi nyt hänen vaimonsa Eetu-pojan rinnalla. Hyvä Jumala! Äsken
vielä oltiin nuoria ja perustettiin yksinkertaista, vaatimatonta kotia,
ja nyt lepäsi puoliso tuossa, kylmässä haudassa. Niin nopeasti aika
riensi.
Vanha Karlsson pyyhkäisee kyynelen silmänurkastaan ja astuu kummun
äärestä alas. Hän katselee lapsiaan kuin aprikoiden, että olivatko
nuo hänen... nuo täysikasvuiset, terveet ihmiset. Hessenkin ohimoilla
kimaltelee jo hopea. Niin nopeasti aika rientää.
Siinä se äiti nyt nukkuu Eetun vieressä, sanoo hän hiljaisella,
värähtävällä äänellä, kuin tiedustaakseen lapsiltaan noin kautta
rantain, että käsittivätkö nämä, kenet olivat menettäneet.
Oi, kyllä he sen käsittivät, käsittivät hyvin. Anna-siskon silmät
täyttyvät jälleen kyynelistä, ja Hessen pää painuu alas. Hänen
sydäntänsä ahdistaa.
Partasen kummit tulevat häntä kättelemään. He eivät ole olleet
hautajaistalossa. Olivat vain muuten saapuneet vanhaa tuttavaa
saattamaan. Kummitäti on kutistunut kokoon, kasvot ryppyjä täynnä.
Mutta — vielä loistavat hänen silmänsä kirkkaina, ja vielä on hänellä
sama omituinen tapa katsoa puhuteltavaa silmiin kuten ennenkin.
Niin pitkä aika siitä, kun olen Hesseä nähnyt. Mitä — jo viisitoista
vuotta?
Kaksikymmentäkin siitä karttuu. Aamulla räknäsin. Ei ole Hesseä nähty
sitten kuin muutti täältä pois.
Partanen puristi lujasti kummipoikansa kättä.
Joo... olisi se Hesse saanut täällä ennemmin käydä... äiti häntä
monesti kaipasi, yhtyi Savuojan kummi puheeseen. Se Kaisa-vainaja
oli sellainen koti-ihminen, joka ei liikkunut missään. Liekö tuo sen
koommin etelässä käynyt, kun nouti Eetu-vainajan Helsingistä?
Eihän se ollut... kotinurkissa vain oli pysytellyt.
Minä sitä monesti kehoitin, mutta eihän se halunnut lähteä. Yksin sain
reissata.
Ja vanha Karlsson jatkoi: Sairauden aikanakin sanoin monta kertaa:
Sähkötetään Hesselle... kyllä hän tulee. Mutta ei hän antanut. Sillä on
paljon työtä ja hommaa... ei häiritä poikaa, sanoi...
Hessen sydämeen pisti. Niin vaatimaton, niin itsensä unohtava oli
hänen äitinsä ollut. Ei ollut halunnut häntä häiritä, vaikka oli
kuolemaisillaan.
Hän virkahti: Eikä isäkään kirjoittanut...
Eihän tuota tullut... kun se oli jalkainsa päällä loppuun asti, vaikka
sydäntä ahdistikin. Siihen se sitten muutamana päivänä nuukahti hellan
ääreen. Oli juuri kahvia keittämässä.
Kahvia keittämässä. Hessen mielessä vilahti tuo tuskallinen muisto. Hän
kääntyi selin ja pyyhiskeli silmiään.
Lähdettiin paluumatkalle. Lunta oli tavattomasti. Hesse heitti vielä
viimeisen katseen hautakummulle ja kuiskasi: Äiti!
Kuin arvaten, mitä pojan mielessä liikkui, sopotti isä hänen
vieressään: Älä sinä sure... kyllä se äiti _sen asian_ anteeksiantoi.
Viimeksikin, kun tuli sinun rahakirjeesi, ilostui niin, että ihan itki.
Kyllä Jumala on antanut minulle hyvän pojan... uuven saalin saan tällä
rahalla... Ostamatta se jäi — ja eipähän äiti sitä enää tarvihekaan...
Hesse puristi isänsä kättä, ja suuret kyynelet virtasivat poskia pitkin.
Partasen kummitäti oli jäänyt heitä odottamaan. Hän katseli Hesseä
kirkkain silmin: Täällä on meiltäkin jo kaksi... Hilda ja Priita. Mari
se on Amerikassa — olet kai kuullut?
Hesse pyyhki silmiään: Olihan hän kuullut... ei vain ollut tullut
kirjoitetuksi.
Eihän sitä nyt kaikille jaksa eikä ennätä kirjoittaa.
Oi, kuinka vaatimattomia nämä vanhukset olivat! Nyt vasta hän näki
heidät oikeassa valossa. Hän tarttui Partasen kummitätiä kädestä ja
puristi sitä liikutettuna.
Samassa syöksähti heitä vastaan lihava, vilkas naishenkilö, joka
puolittain juoksi. Hän kantoi suurta, kaunista seppelettä.
Voi, Kaalsonni, kun minä myöhästyin! Pitikin sattua sen
opettajakokouksen juuri samaan aikaan! Ja vaikka minä lähdin kesken
pois, niin sittenkin... Kuulkaa, joko te olette palaamassa?
Se oli Matlinin Maija.
Hän tervehti kaikkia hätäisesti. Silmät räpyttivät alinomaa, ja pää
pyöri joka suunnalle.
Ja Hessekin on tullut... no totta kai! Pitihän toki äitiä tulla
saattamaan. Hyvä Jumala! Siinä olikin eri ihminen... se Kaalsonska!
Mutta kuulkaa — miten minä nyt sinne löydän...?
Vanha Karlsson lupasi lähteä opastamaan.
Savuojan kummi katseli heidän jälkeensä: Siinä se on tohottaja, jolta
ei sanat pohjaan pala! Ja hän nauraa kihautti.
Hessen piti väkistenkin hymyillä. Savuojan kummi oli säilynyt niin
samanlaisena, niin täydellisesti muuttumattomana. Teki vain jonkun
verran piinallisen vaikutuksen, että tuo arkipäiväinen piirre
tällaisessa tilaisuudessa pisti niin selvästi näkyviin.
Hän keskusteli isän työtoverien kanssa. Kuinka siellä konepajalla asiat
luisti?
Mikäpäs siellä... menihän se entistä uulaansa. Paljon siellä tietysti
oli muuttunut sen jälkeen kuin herra varastonhoitaja siellä oli
työskennellyt. Mutta suurin piirtein katsottuna se oli samanlaista kuin
ennenkin.
Lax puuttui puheeseen: Onhan sinne tullut uusia koneita, poria ja
sorveja, ja koko laitos käy sähköllä. Mutta — se taisi käydä jo herra
varastonhoitajan aikana?
Eihän se vielä silloin... höyryllä se kävi.
Joo... minä houraan. Sähköhän saatiin vasta paljon myöhemmin.
Levyseppä Lax kynsäisi korvallistaan. Hän oli oppinut selvästi suomen,
vaikka tarkka korva vieläkin huomasi, että hän mursi. Partaset eivät
suostuneet lähtemään hautajaistaloon. Heidän piti rientää kotiin. Mutta
he pyysivät Hesseä käymään heillä. He asuivat vielä entisessä paikassa,
pormestarin talossa Torikadun varrella.
Hesse lupasi käydä.
He olivat pysähtyneet maantielle hautuumaan eteen. Väg selitti Hesselle
paikalla tapahtuneita muutoksia.
Portti oli ennen tuolla, niinkuin herra varastonhoitaja ehkä muistaa...
tuon aallopin kohdalla — ja ylikäytävä oli siinä, missä nyt on tunneli
radan alitse. Mutta liikenteen kasvaessa piti vanhat ylikäytävät
hävittää ja johtaa tie tuolla tapaa.
Niin — Hesse oli kyllä huomannut sen jo eilen, tullessaan. Tuollaiset
laitteethan olivat tavallisia Etelä-Suomen vilkkailla liikepaikoilla.
Mutta hän oli elänyt siinä uskossa, että täällä, kotikaupungissa,
kaikki vanha säilyisi ennallaan.
Hän näki siinä vertauskuvan ajan hengestä. Ennen kuljettiin yli —
oltiin aatteellisia. Mutta nyt mentiin alitse — ajateltiin ainetta
ja aineen palvontaa. Materialismi, ihanteettomuus, oli saanut
jalansijan täälläkin, hänen rakkaassa syntymäkaupungissaan. Sen näki jo
koulupoikain kasvoista. Poissa olivat vanhat opettajat, sellaiset kuin
rehtori Ringbom, lehtori Fogman ja Pete Nässling. Hänkin oli äskettäin
kuollut. Hesse oli nähnyt hänet vilahdukselta viime keväänä Itäsuon
asemalla, kun rehtori oli matkustanut Helsinkiin. Vaunun ikkunasta oli
Pete viittonut kädellään. Se oli ollut hänen jäähyväistervehdyksensä,
vaikk'ei hän sitä silloin ollut aavistanut. Muutaman viikon kuluttua
hän oli lehdistä lukenut, että Pete oli kuollut.
Siinä oli Pasasen talo entisellä paikallaan, samannäköisenä kuin
ennenkin. Se ei ainakaan ollut muuttunut. Mutta katuvarsi oli saanut
monta uutta rakennusta, joita ei Hessen kouluaikana vielä ollut.
Rautatientakainen kaupungin osa oli isosti kasvanut viimeisten
kahdenkymmenen vuoden kuluessa.
Hesse pyysi vieraita sisään. Pian kai sieltä isäkin palaisi.
Tuttu, rakas tupanen! Kaikki huonekalut samassa paikassa kuin ennenkin.
Hänen lukupöytänsäkin siinä solanpuoleisen ikkunan edessä. Nyt siinä
ei enää opiskellut kukaan, sen jälkeen kuin Ruunariveli oli koulunsa
heittänyt.
Muistorikas huone, nuoruuden surujen, ilojen ja toiveiden
pyhäkkö! Kuinka monta unelmaa olikaan tässä vaatimattomassa
pihanperäkamarissa uneksittu rakkaudesta, maineesta, suuresta,
loistavasta tulevaisuudesta. Tuon pöydän ääressä oli koulupoika
lukenut läksyjään... seurannut Kreikan ja Rooman sankareita heidän
retkillään... Hannibalia Alppien yli ja Alkibiadesta maanpakoon,
uneksien tulevansa heidän kaltaisikseen ja pystyvänsä uhmaamaan elämän
kohtaloita heidän tavallaan.
Niin — siinä oli tuo muistorikas, vanha pöytä, jonka ääressä hän
oli istunut haaveillen latinankielen professorinvirasta... lukenut
läksynsä, hakenut sanansa, kirjoittanut pienellä, pyöreällä
käsialallaan. Sen ääressä hän oli surrut, kun Viktoria hänet jätti.
Niin — Viktoria! Hän oli asunut tuon pihan toisella puolen. Ja nyt hän
oli — kaksi vuotta sitten — muuttanut Savoon takaisin.
Lapsuudenaikaiset tapahtumat täyttävät Hessen mielen. Hän muistaa mm.,
kuinka hän ennen omin lupinsa riensi Mankiselle, saadakseen ovensuusta
seurata noita hurjia tansseja, joita Hanna ja Jussi panivat toimeen.
Tuo riehakas, puolivilli meno oli toisinaan huumannut häntä niin,
että hän oli kilpaa hihkunut sotamiesten kanssa. Oli tuntunut niin
mukavalta päästää luontonsa valloilleen... tuollainen oman sielunsa
riehaantuneista tunteista hekumoiva, puolittain eläimellinen ja
raaka, jossa oli heräävää aistillisuutta. Vielä kadullakin, kun äiti
käsipuolesta kiikutti häntä kotiin, oli hänen korvissaan soinut tuo
repäisevä soitto ja tanssin huumaava humu. Se souti suonissa villinä,
vallattomana... saaden hänet vuoroin karahtamaan hehkuvan kuumaksi,
vuoroin vilusta vapisemaan. Että pitääkin mennä tuollaiseen hoijakkaan
ja riehua siellä kuin päätön! oli äiti torunut.
Hänet valtasi omituinen tunne... kuin olisi äiti jälleen käynyt
noutamassa hänet kotiin, mutta toisenlaisesta juhlasta — sellaisesta,
jonka hänen oma sydämensä oli pannut toimeen. Hän oli koettanut antaa
sille kauniita nimiä, kutsuen sitä milloin rakkaudeksi, milloin oman
itsensä jaloimmaksi ilmaisumuodoksi, mutta se oli ollutkin vain
intohimoa, erotiikkaa, joka tosin ei ollut päätynyt äärimmäisiin
seurauksiin: aviorikokseen sanan tavallisessa merkityksessä. Mutta
sinnepäin hän oli ollut menossa... syöksemässä itsensä ja Viktorian
lopulliseen turmioon.
Nyt tuntui siltä, kuin olisi tuo lapsuudenaikainen Viktoria tullut
häntä auttamaan, tuo viaton tyttö, joka ei ymmärtänyt liehittelystä
paljon enempää kuin hänkään. Tuntui, kuin olisi tuo Viktoria temmannut
hänen silmiltään siteen ja huutanut: Katso, tuollainen sinä olet...
haluaisit ruveta hakkailemaan, mutta sehän on rumaa! Sillä jotakin
tuonsuuntaistahan tyttö oli huudahtanut silloin, kun he yhdessä
palasivat öljyä ostamasta.
Hessen sydämen täyttää hiljainen ilo. Lapsuudenajan Viktoria oli tuonut
hänet takaisin hänen omalle itselleen... lahjoittanut hänelle takaisin
sen, minkä täysikasvuinen Viktoria oli uhannut riistää: sydämen rauhan
ja sielun tasapainon. Se ei ollut selvinnyt hänelle ennen kuin nyt. Ei
ainakaan tässä muodossa. Nyt hän saattoi ajatella Viktoriaa, sielun
kärsimättä siitä. Hänelle kuului tuo lapsuudenaikainen Viktoria,
ei tämä täysikasvuinen, joka oli toisen miehen vaimo. _Jos_ tämä
oli rakkautta, niin se ei ainakaan ollut luvatonta. Mutta — senhän
ei tarvinnut olla sitä. Se oli vain muisto, lapsuudenmuisto, jolta
täysikasvuinen, vaarallinen Viktoria, oli riistänyt vaarallisuuden.
Sillä siitähän oli koko tuo surullinen rakkausjuttu saanut alkunsa,
että hän oli elätellyt povessaan tätä lapsuudenaikaista kiintymystään
ja jälkeenpäin huomannut, mihin onnettomuuteen se johti. Nyt olivat
molemmat muistoja vain — muistoja, jotka hävittivät toisensa
täydellisesti.
Se on mies, joka itsensä voittaa, kuuli hän jonkun sanovan vieressään
ja huomasi, että Anna-sisko seisoi hänen edessään kahvia tarjoten.
Hän oli vastannut Laxille, joka oli kertonut jostakin konepajalla
sattuneesta rettelöstä. Hesse oli kuullut siitä vain katkelmia.
Hän katsahti sisareensa valoisasti hymyillen — aivan kuin antaen
ymmärtää, että tässä oli toinen, joka myös oli voittanut itsensä...
tehnyt viimeisen tilin eräästä vanhasta asiasta. Hänestä oli senvuoksi
niin vapauttavaa vastata sisarensa kysymykseen Melindan ja lasten
voinnista.
Joo... kyllä ne hyvin jaksoivat — kaikki muut, paitsi että nuorin
poika, Esko, oli sairastunut. Senvuoksi ei Melinda ollut päässyt
tulemaan.
Parempi olikin, ettei tullut.
Hesse katsoi ihmeissään Savuojan kummiin. Mitä tämä oikein tarkoitti?
Hän punastui ihan korvia myöten.
Savuojan kummi asetti kengänkärjet vastakkain ja tukien molemmilla
käsillä itseään sohvanreunasta, niinkuin hänen tapansa toisinaan oli,
vastasi pehmeästi kuin olisi puhellut lapselle:
Jos suoraan sanon, niin en ole koskaan pitänyt siitä, että sinä menit
naimisiin. Olen ollut melkein vihassa sille sinun rouvallesi.
Kuinka niin? Hesse tunsi, että tässä oli vielä yksi ottelu oteltava
Melindan ja lasten puolesta, ennenkuin kaikki olisi selvää.
Savuojan kummi jatkoi äskeiseen tapaansa: Sinähän olit minun poikani.
Etkö muista, kuinka repalehdit minun hameeni helmoissa. Olisin halunnut
pitää sinut kokonaan. Äitivainajankin kanssa monesti sinusta riitelimme.
Hessen täytyi nauraa: Kummi oli lapsellinen. Saattoihan hän siitä
huolimatta olla hänen poikansa, vaikka olikin naimisissa.
Mutta Savuojan kummi ei antanut jälkeen: Ei se ole sama. Sitä ei ole
enää oma itsensä, kun on vaimo ja lapsia.
Mutta olihan kummitätikin naimisissa?
Mitäpäs minusta! Minä olen ottanutkin itselleni vain elättäjän.
Ja hän lyödä läimäytti miestänsä polvelle.
Naurettiin. Eipä siinä aviomiestä kovin kiitetty.
Niin se on! Minä se olen meillä, joka jöötä pidän! Ukolla ei ole
turisemistakaan. Se on nietua, sanoi Matti-pastori!
Asianomainen ei puhunut mitään. Naureskelihan vain hissukseen.
Hesse tunsi mielenkiintonsa kummitätiä kohtaan laimenevan. Eipä hän
olisi uskonut, että tämän kiintymys häneen oli ollut noin itsekästä
laatua. Mutta — jos hänen piti valita Savuojan kummin ja Melindan
välillä, niin tulos oli selvä: ei hänelläkään ollut asiaa Savuojan
kummin luo, koska tämä ei kerran voinut sietää hänen vaimoaan.
Hänen teki mieli sanoa se asianomaiselle suoraan, mutta sitten hän
ajatteli, ettei se kannattanut. Hän kysyi vain: Ei kai äiti ollut
samasta syystä käymättä?
Ei... se kun se Kaisa-vainaja ei yleensä liikkunut missään.
Kai se oli uskottava, koskapa Savuojan kummi kerta sen sanoi.
Anna-sisko vahvisti: Päinvastoin olisi äiti monesti halunnut nähdä
Melindaa ja lapsia, mutta ei vain saanut lähdetyksi. Häidenkin aikana
sairasti.
Niinhän oli isä kertonut.
Hesse tunsi mielensä apeaksi. Omituista oli elämä. Äiti ei näe poikansa
vaimoa eikä lapsia muuten kuin valokuvista. Eikä välimatka kuitenkaan
ollut sen pitempi. Syy oli tietysti ennenkaikkea hänen. Hänenhän olisi
pitänyt matkustaa, ottaa perhe mukaansa ja tulla näyttämään, kuinka hän
oli rikastunut. Mutta myöhäistä oli enää sitä katua. Tehtyä ei saanut
tekemättömäksi.
Isä tulla kolusi sisään ja takoi saappaitaan lumesta.
Lunta siellä on ja vahvasti. Pian se äidinkin hauta peittyy. Mutta —
tuleepahan kevät ja sulattaa pois.
Hesse kysyi: Eikö Matlinin Maija tullutkaan?
Ei sanonut joutavansa. Käski vain sinun käydä siellä.
Hesse murahti jotakin. Paljonhan hänellä oli käymäpaikkoja.
Ja totta kai sinä meilläkin käyt?
Se on tietty. Totta kai hän Savuojan kummin luona kävisi, vaikk'ei tämä
pitänytkään hänen vaimostaan.
Ja meillä tietysti myös, huomautti Anna-sisko.
Meillä sinä et voi käydä, nauroi Ruunari-veli kuin huomauttaakseen,
että hän oli naimaton mies ja asui toisella paikkakunnalla. Mutta
samalla siihen sisältyi pieni moite Annalle, ettei tämä ollut häntä
kutsunut.
Ja Ruunari tietysti myös...
Tietysti, tietysti, nauroi asianomainen, joka parast'aikaa seisoi
pöydän ääressä polvet hiukan koukussa ja kasvoilla velikulta.
Pitääpä puhaltaa tuosta yks rööki, kun ei kukaan käske ottamaan.
Isä havahtui: Niin siinä on tupakkaa pöydällä. Ottakaa!
Tupakoitiin, juotiin kahvia ja haasteltiin. Annan mies rupesi puhumaan
hengellisistä asioista — hän oli uskovainen. Vanha Karlsson vilkaisi
Hesseen kuin anteeksipyytäen. Ei kai tämä vain pahakseen pannut?
Hesse ymmärsi isänsä katseen. Eihän toki. Totta kai nyt hautajaisissa
sopi Jumalasta puhua. Vaikkei hän uskonnollinen ollutkaan, hän lämpeni
kuunnellessaan lankomiehensä haastelua.
Kyllä se mamma autuaana kuoli, vaikk'ei monesti kirkkoon joutanutkaan.
Olisi vain Tönruuti saanut sen selvemmin sanoa.
Vanha Karlsson kynsäisi päätään: Selvästihän tuo puhui. Sanoihan se,
mikä lepopaikka on Jumalan kansalla ototettavana.
Lankomies: Mutta minusta tuntui, ettei se oikein hyväksynyt mammaa
siihen paikkaan.
Kyllä, kyllä...
Hesseä rupesi keskustelu vaivaamaan. Jutella nyt... tuolla tavoin
äskenkuolleesta, joka päällepäätteeksi oli hänen äitinsä, hänen rakas,
köyhä äitinsä — se oli epähienoa.
Hän virkkoi: Jos äidin autuaaksituloa kukaan epäilee, niin silloin saa
epäillä kaikkien — summamutikassa.
Lankomiehen suu jäi auki. Loukkaantuiko se Hesse? Hän tunsi itsensä
jonkun verran araksi tämän rautatievirkamiehen seurassa, jota ei ollut
ennen tavannut. Hänhän oli juuri puolustanut mammaa... todennut, että
hän jos kukaan oli pelastunut.
No niin — siirryttiin muihin asioihin.
Hessellä oli paljon kyseltävää. Kuka lääkäri oli äitiä hoitanut,
minkälaisia rohtoja oli nauttinut? Oliko lääkäri käynyt kotona? Oliko
äiti ihan viimeiseen saakka ollut ilman apulaista j.n.e.
Ei se mamma huolinut ketään avukseen, selitti Anna-sisko.
Niinhän se oli. Hän oli aina tottunut itse tekemään kaikki.
Lyhyt talvinen päivä rupesi hämärtämään. Isä aikoi sytyttää lampun.
Mutta vieraat estelivät ja rupesivat yksi toisensa perästä tekemään
lähtöä.
Lopuksi lähti Annakin miehineen. Viimeksimainittu virkkoi:
Todellakin... jos suinkin olisi aikaa, niin sopisi meidänkin mökissä
käydä...
Hesse kiitti. Kyllähän hän... mikäli hän joutaisi viipymään.
He jäivät kolmisin isän ja Ruunarin kanssa ja istuskelivat kauan
pimeässä kukin hautoen omia mietteitään.