Hessestä on tullut oikea koti-ihminen.
Kaikki vapaa-ajat, sunnuntait ja iltapäivät hän omistaa perheelleen.
Hän on kieltäytynyt vastaanottamasta asiamiehiä muina kuin
virka-aikoina. Se herättää tietysti murinaa, mutta Hesse ei välitä
siitä. Piti kai halkokirjurillakin olla oikeus elää kotinsa
keskuudessa, kun kerran oli perhe — vaimo ja kolme lasta.
Hän seuraa huolellisesti lastensa opinnoita. Kaksi vanhinta käy
yhteiskoulua, poika kolmannella ja tyttö ensi luokalla. Nuorin on
vasta kansakoulussa. Itäsuohon oli perustettu yhteiskoulu, ja Nestori
Hällström, vanha koulutoveri ja Leppäsaaren aikuinen tuttava toimi sen
johtajana. Hän oli tietysti luonnontieteilijä — niinkuin arvatakin
saattoi... vanha kissantappaja!
Hesse kävi aluksi hänen luonaan, mutta sitten käynnit lakkasivat.
Hänestä oli tullut sellainen erakko, ettei hän paljon seuraa kaivannut.
Sitä oli yllin kyllin. Silloin kuin hän ei oleskellut perheensä
parissa, hän istui hautautuneena kirjoihinsa.
Kirjat — mikä ihmeellinen maailma, mikä tiedon ja hengen rikkaus!
Ihmiskunnan jaloimmat olivat jättäneet perintönsä jälkimaailmalle,
helmiksi kiteytyneitä kyyneleitä ja kultaharkoiksi valettuja uhrauksia
ja kärsimyksiä. Sellaisessa seurassa kului aika.
Hän rakasti erikoisesti matkakirjallisuutta. Kun hän ei milloinkaan
päässyt ulkomaille, hän teki nuo matkat kirjojen avulla. Jo
koulupoikana hän oli lukenut Liwingstonen ja Stanleyn retkistä. Nyt
hän seurasi Yrjö Aukusti Wallinia, Castrénia ja Lönnrotia heidän
matkoillaan. Ja ne korvasivat hänelle paljon.
Monien kirjailijoiden joukosta hän oli vähitellen valinnut
mielikirjailijansa ja niiden teoksia hän tutki perusteellisesti.
Kotimaisista olivat Kivi, Juhani Aho ja Pakkala etusijalla —
viimeksimainittu senvuoksi, että hän kuvasi hänen kotikaupunkiaan.
Ulkomaalaisista taas hän rakasti erityisesti Frensseniä ja Walter
Scottia — viimeksimainittua mm. hänen pitkäveteisyytensä vuoksi.
Oli nautinto seurata tuollaista verkkaan kulkevaa kertomusta, jossa
jokainen tapaus, jokainen pieninkin sivuseikka mahdollisimman tarkasti
kuvattiin. Hän oli turhantarkka luonne, joka omassa elämässään noudatti
juuri samankaltaista järjestelmää kuin kuuluisa skotlantilainen
teoksissaan. Hän nautti kaivelemisesta. Pikkupoikana hän oli kaivellut
kaikki rikkaläjät ja Karstenin tehtaan parkkikasat. Nyt hän kaiveli
elämää, omaansa ja muiden. Sen vuoksi hän nautti kirjoista, joissa tätä
menettelytapaa seurattiin. Ja Walter Scott oli mestari siinä.
Samoin hän rakasti kirjallisuutta, jossa Suomen heimon
vaiheita selostettiin — tapahtuipa se sitten tieteellisessä tai
kaunokirjallisessa muodossa. Hän oli saanut veriinsä heimopisaran.
Siitä johtui hänen vastenmielisyytensä yleensä ruotsalaisia kohtaan.
Hän ei tuntenut olevansa yhtä henkeä heidän kanssaan. Mutta Unkari — se
oli toinen kotimaa, vaikk'ei hän ollut koskaan siellä käynyt!
Jo koulupoikana hän oli lukenut kaiken, mitä unkarilaisesta
kirjallisuudesta siihen aikaan oli suomeksi käännetty. Hän tunsi Mauri
Jókain. Mikä häntä tuossa kirjalijassa erikoisesti miellytti, oli hänen
rikas, hersyvä kielensä, hänen tavaton mielikuvituksensa ja huumorinsa,
mutta ennen kaikkea: hänen tenhoava tunnelmallisuutensa. Hän saattoi
tehdä sielun terveeksi ja sairaaksi yhdessä käden käänteessä! Hesse
nimitti häntä »Suureksi Taikuriksi», ja hänen teostensa ääressä hänen
ei koskaan tullut ikävä.
Pienistä varoistaan hän oli uhrannut paljon kirjallisuuteen. Hänellä
oli se mielipide, ettei kirjojen ostamisen vuoksi vielä kukaan ollut
tehnyt vararikkoa. Ei ainakaan hän ollut kuullut. Vaikka hän ei ehkä
heti olisi joutanutkaan lukemaan jonkun kirjailijan teosta, hän
kuitenkin hankki sen. Heidän työtään piti tukea, ja paras tapa, millä
yleisö saattoi sen tehdä, oli ostaa kirja. Näissä asioissa hänellä oli
valistuneemmat mielipiteet kuin monella virkatovereistaan.
Hän opetti lapsilleen kirjojen käsittelyä. Piti aina pestä kätensä,
ennenkuin ryhtyi lukemaan. Muutoin kirjat tahraantuivat. Likainen kirja
oli kuin likainen, hoitamaton lapsi, jota oli ikävä katsella. Jokainen,
joka sellaisen näki, ajatteli heti hänen vanhempiansa. Minkälaisia
ne olivat... mikseivät pitäneet lapsiaan siisteinä... huolimattomat,
laiskat vanhemmat. Hän puheli: Katsokaapa... jokainen lapsi, jokainen
ihminen on kuin kirjan isä tai äiti. Miten kirja on pidetty — siitä
saattoi myös päättää, millainen oli pitäjä.
Se oli käytännöllistä opetusta. Vanhin poika, Heikki, pyysi saada
katsella suurta saksalaista eläinatlasta. Ovatko kädet puhtaat? Poika
laski kämmenensä kirjoituspöydän reunalle ja käänteli niitä. Hyvä on...
saat ottaa. Ja poika riensi pois, suuri kirja kainalossa.
Mutta muista, että käännät lehteä oikein, niinkuin isä on opettanut! Ei
saa kastella sormia eikä plotata.
Kyllä poika sen tiesi, mutta vaikeampi oli saada tyttöä oppimaan.
Tämä oli vilkas yhdeksänvuotias, joka ei koskaan tahtonut malttaa.
Hänellä oli aina sellainen tulinen kiiru. Kirja polvellaan hän etsi ja
etsi sellaisella vauhdilla, että lehdet vain kahisivat hänen käsissään.
Hesse kiivastui: Eikö Markreeta muista, miten isä on neuvonut?
Ja tyttö veti päänsä hartiain väliin ja polvi koholla rupesi hyvin
varovaisesti kääntelemään kirjan lehtiä aivan kuin peljäten, että ne
pienimmästäkin kosketuksesta turmeltuisivat. Hesse seurasi aikansa
tuota askartelua, hymähti itsekseen ja painui huoneeseensa.
Silloin tällöin hän piti talossa katselmuksia. Kulkien ympäri
huoneita hän tarkasti, olivatko kaikki esineet paikoillaan. Hän
siirsi tuoleja, korjasi taulujen asentoa ja hermostui, jos yleensä
näki jotakin vinossa. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin se oli asetettu
kohdalleen. Poiketen ruokasaliin hän piti oikean piispantarkastuksen.
Olivatko koulukirjat eheitä, oliko jokaisessa päällyspaperit? Lapset
saivat näyttää hänelle. Hän selaili kirjoja, teki huomautuksia
»koirankorvista», ukon päistä ja muista piirustuksista. Tuli oikein
talkoolla hankaaminen. Pyyhekumit kourassa he tekivät suursiivousta,
Hessen koko ajan pitäessä opetuspuheita.
Tarkastusta jatkui. Hesse nuuski joka paikan. Hän ihan vainusi
pienimmänkin puutteen ja epäjärjestyksen. Hän kurkisti sängyn alle:
rajoiksi pidetyt saappaat makasivat siellä oman onnensa nojaan
heitettyinä.
Nousi hirveä meteli: Eikö isä ole sanonut, että kenkä on _heti_
vietävä suutariin, kun se on hiukankin rikki? Siten se kestää
kauemmin. Katsokaa nyt... tähän ei keisarin hovisuutarikaan saisi enää
puolipohjaa!
Ja saapas lensi kolahtaen nurkkaan.
Melindakin riensi siihen hätään. Mikäs nyt taas? Ahaa... Hessellä oli
jälleen tarkastusmaniansa. Hän koetti välittää, mutta silloin Hesse
vasta todenteolla suuttui: Aina sinä puolustat niiden huolimattomuutta!
Se ei ollut oikein hyvä, että lapset näkivät isän ja äidin riitelevän.
He tajusivat kyllä isän olevan oikeassa, mutta samalla heille teki
hyvää, että äiti asettui heidän puolelleen. He seurasivat jännityksellä
väittelyn tulosta.
Melinda kiihtyi: Enhän minä puolusta... sitä minä vain, ettei nyt
tarvitsisi noin tavatonta meteliä nostaa!
Ja silloin hän tavallisesti rupesi itkemään.
Se oli Hesselle liikaa. Hän ei kärsinyt nähdä vaimonsa itkevän. Ottaen
Melindaa kaulasta hän nöyrästi pyyteli: Älä itke! Minä olen sellainen
kotityranni.
Niin — sellainen Hesse oli, ainakin muutamissa asioissa. Mutta niin
ihmeen hyvä ja kunnon mies muuten — siitä huolimatta. Kun hän oli
hyvällä tuulella, säteili koko talo iloa. Palvelustyttökin keittiössä
tuli paremmalle päälle.
Melinda virkkoi: Tulehan keittiöön... senkin tarkastaja, niin annamme
tytön kanssa sua kapustalla otsaan, että kyllä muistat!
Nyt uskalsivat jo lapsetkin nauraa. Ukkospilvi oli onnellisesti ohi, ja
»sateen» jälkeen paistoi taas kirkas päivä.
Sellaista se oli. Päivät kuluivat toisensa jälkeen. Hesse puuhasi
halkovajassa. Hän pilkkoi puita ja latoi ne säännöllisiin pinoihin.
Hänhän tunsi ammatin. Mutta se häntä harmitti, että halkokirjuri,
joka huolehti koko varastojakson puista, sai itse polttaa kaikkein
huonointa lajia... puolimärkiä liekoja, joita ei kenellekään uskaltanut
lähettää. Parhaalla tahdollakaan ei aina voinut järjestää niin, että
kaikki halkovarastot olisivat aikanaan kuivuneet. Siihen vaikuttivat
pitkälliset syyssateet, säilytyspaikkojen tulvehtimiset ja sen
seitsemätkin seikat. Näin jäi usein luu jakajan kouraan. Mutta sehän
kuului maailman tavalliseen menoon ja järjestykseen. Puhumattakaan
siitä, että olisi saanut puut vapaasti. Ei, kaikesta, kaikesta peri
valtio maksun — jos nyt ei korkeimman taksan mukaan niin kuitenkin.
Työtä ja puuhaa siis oli. Vuoroin matkoilla, vuoroin kotona, vuoroin
konttorissa. Alituista kiertokulkua asemalta toiselle, ja aina
samat henkilöt, tutut kasvot ja tutut jaaritukset. Asemapäälliköt
juonittelivat: heille ei oltu toimitettu puita aikanaan. Mikseivät
tilanneet, senkin taulapäät! Olihan ohjesäännössä määrätty, että
15 päivää aikaisemmin oli halkokirjurille ilmoitettava puista. —
Nalikkahalkoja? Monet asemapäälliköt tiukkasivat niitä. Eivätkö he
tienneet, ettei niitä vapaussodan jälkeen enää oltu käytetty? Ne
olivat _ryssän_ aikaista tavaraa. Tietysti... ne olisivat olleet
käytännöllisiä, valmiita heti pilkottaviksi. Mutta kun niitä ei enää
ollut, niin ei ollut. Ja sillä hyvä! Rautatiehallitus ei niitä enää
tilannut. Niiden käytäntöön ottaminen oli muuten ollut ainoa valopilkku
tuona santarmivallan synkkänä aikana. Mutta — monet asemapäälliköt
olivat niin mieltyneet nalikkahalkoihin, että olisivat ehkä ottaneet
ryssät takaisin niiden vuoksi.
Mahtoikohan mikään muu ala olla niin tappava, niin henkisesti
kuolettava kuin rautatievirkamiehen? Kiinnyttiin mitättömiin
pikkuseikkoihin, muututtiin pikkumaisiksi, riideltiin ja kinasteltiin.
Haettiin aihetta rettelöihin jonninjoutavista syistä. Jokainen oli niin
mahdottoman suuri herra, niin itsetietoinen ja mahtava. Ihmisparat!
— koettivat pitää päätään pinnalla luulotellun oman arvon tunnon ja
herkästi loukkaantuvan itserakkauden varassa. Vai ei Puu-Kaalsonni
meinaa minulle halkoja antaakaan? Niin — siinä oli taas vastassa muuan
härkäpää. Mullisteli ja uhkaili: _Minä_ tulen tekemään valituksen.
Minä tulen kotiin _kesälomalta_ — ja halkovaja aivan tyhjä. Ei tikun
palasta... ei edes niin paljon, että saisi kahvipannun kiehumaan!
— Mutta eikö asemapäällikkö muistanut sopimusta: vasta kesäloman
_jälkeenhän_ puut piti toimittaa. Ja sitä paitsi: vajassa oli
vielä puita kokonaiseksi viikoksi. Hän, Karlsson, oli käynyt sitä
tarkastamassa sillä aikaa kuin herra asemapäällikkö oli kesälomalla.
Mitäs muuta kuin valitus rautatiehallitukseen, selityksenanto ja piste.
Asemapäällikkö sai pitkän nenän. Mutta taas oli mennyt aikaa turhaan
kirjeenvaihtoon.
Olisi tästä jo siirtynyt jonnekin muualle.
Hesse sahaa halkovajassa. On talvi ja tulipalopakkaset.
Huoneita sai lämmittää aamusta iltaan, eikä lyhyinä iltapuhteina
tahtonut ehtiä pilkkoa niin paljon kuin olisi tarvittu. Viime päivinä
olikin tallimies Kerppola auttanut häntä.
Puu katkeaa toisensa jälkeen, ja Hesse miettii elämän kulkua. Noin
se kului... hiljalleen, huomaamatta, eikä ihminen ajatellut, että
kuolema läheni. Sahan puoliväliin päästessä ei halko vielä järkkynyt
vähääkään. Mutta kun elettiin yli keski-iän, niin jopahan alkoi tuntua.
Ei oltu enää nuoria. Työ ei sujunut yhtä reippaasti kuin ennen. Ja
siinä seitsemänkymmenen korvissa alkoivat jo kädet tutista niinkuin nyt
tutisi tuo halko sahan viiltäessä viimeisiä vetojaan. Kunnes yht'äkkiä
— kratsh! — ja kuolema oli tullut.
Hesse heitti koivunpalaset syrjään ja otti uuden halon.
Mutta sellaista oli elämän kulku — suurin piirtein. Sisältö oli
itsekullakin hiukan erilainen... toisella enemmän myötäkäymistä...
toisella vähemmän. Mutta samat alkuja loppupisteet: syntymä ja kuolema.
Ihminen oli vain niin tyytymätön... pakkasi nurisemaan.
Hänellekin oli annettu toiveita mahdollisesta ylennyksestä sen auman
keksinnön jälkeen. Siitä olivat puhuneet suuret ja pienet herrat.
Mutta — mitään ei ollut kuulunut. Kerran hän oli hakenut etelämmäs,
pääkaupungin lähellä olevaa paikkaa, mutta ansioituneemmat olivat
menneet edelle — niinkuin luonnollista olikin. Halkoauma ei ollut
auttanut mitään.
Hän oli vain pitänyt silmällä sitä seikkaa, että pojan olisi helpompi
opiskella ylioppilaaksi tultuaan. Ja olisihan ollut somaa hänenkin
päästä lähemmäs pääkaupunkia. Muutamat hänen luokkatovereistaan olivat
valloittaneet sen jo aikoja sitten. Sohlstråhle oli kuuluisa runoilija,
Samppa Gutzén etevä lakimies ja Eino Åman suuren kustannusliikkeen
johtaja. Vuosikausiin hän ei ollut tavannut heitä.
Olisipa hänenkin ollut mukava asua jossakin pääkaupungin lähistöllä
ja tavata vanhoja tovereitaan. Ne matkustivat harvoin täälläpäin, ja
hänellä taas Helsingissä käydessään oli aina niin tulinen kiiru, ettei
joutanut heitä hakemaan. Halot, kirotut halot, pitivät häntä ainaisessa
saarroksessa.
Taas rasahti koivupökkelö poikki, ja Hesse iski uuden kimppuun. Mistä
ne tällaiset ajatukset syntyivät? Oliko hän muuttumassa katkeraksi —
hän, entinen, iloinen Hesse Karlsson, joka kahden kuivan, toisiaan
vastaan kalskahtavan koivuhalon äänestä oli oppinut erottamaan elämän
laulun?
Siltä tuntui.
Hän koetti puhella itselleen järkeä. Ei pitänyt kapinoida. Oli paras
tyytyä osaansa. Olihan hän jo saanut niin monesta haaveesta luopua.
Italia ja Rooma... professuuri ja tieteellinen työskentely... oh, hän
oli jo oppinut sen taidon! Mitähän olisivat rautatiehallituksessa
arvelleet, jos hän olisi hakenut avoinnaolevaa puutavarakonttorin
esimiehen virkaa? Dammert oli kehoittanut, Krank oli kehoittanut: Hae,
hiivatissa! Sinullahan on ansioita. Hän oli lyönyt leikiksi koko jutun.
Vai ansioita! Yksi vaivainen halkojen aumaamislaite. Äläs keksintö!
Taas taittui puu, ja uusi heitettiin pukille. Olisi vieläkin aikaa.
Viikon päästä meni hakuaika umpeen. Ehtisi vieläkin... ehtisi hyvin.
Mutta hän ei hae — hän ei halua tehdä itseään naurunalaiseksi. Kyllä
hän nämä ylenemismahdollisuudet tällä alalla tunsi. Puu-Kaalsonnina hän
sai elää ja Puu-Kaalsonnina kuolla...
Kratsh! Taas meni halko poikki. Tämähän kävi kuin rasvattu. Olikin jo
iso läjä sahattuja koivunpätkiä, kunhan ehtisi pilkkomaan.
Samassa pimeni oviaukko, ja Hesse vilkaisi sinnepäin. Kerppola siellä
seisoi.
Hesse keskeytti työnsä: Vai jo Kerppola taas joutaa. Täällä olisikin
iso urakka.
Mutta Kerppola ei ollut tullut puita pilkkomaan. Hänellä oli muuta
asiaa. Halkoskriivaria oli käsketty konttoriin.
Hesse katseli miestä pitkään. Mitä siellä nyt? Eipä hänen tietääkseen
pitänyt olla minkään puutetta.
Kuka käski?
Asemapäällikkö.
Johan nyt kummat.
Hän lähti niine hyvineen, vanha takkirääsy päällä ja kintaat kädessä.
Ei hän oikein näyttänyt herrasmieheltä. Mutta — kukapa se halkovajaan
pani parhaimpansa.
Lunta oli tavattomasti, tiet aivan tukossa ja pakkanen pureva. Junat
myöhästyivät, ja lumiaurat saivat olla ympäri vuorokauden liikkeessä.
Asemalla hääri miehiä kinosten kimpussa. Ne raivattiin pois ja vietiin
avovaunuilla kauas etelävaihteen taa. Yksi hyväpuoli tästä kuitenkin
oli: saivathan köyhät ihmiset tällä tavoin työtä.
Konttorissa oli kaikki niinkuin ennenkin. Krank tuli häntä vastaan ja
silmää vilkuttaen osoitti asemapäällikön virkahuoneen ovea.
Hesse naputti ovelle. Hänen sydämensä hakkasi kuuluvasti. Mitähän tämä
kaikki oikeastaan merkitsi?
Sisään!
Siellä istui Dammert pöytänsä takana juhlallisena kuten tavallisesti.
Tukka oli jo ruvennut valkenemaan huomattavasti. Hän lähenikin jo
kuuttakymmentä.
Istu, ole hyvä!
Hesse noudatti kehoitusta. Dammert otti pöydältä sähkösanoman ja
kääntyi Hessen puoleen.
Rautatiehallituksesta tiedustellaan, aikooko halkokirjanpitäjä Karlsson
hakea avoinnaolevaa puutavarakonttorin esimiehen virkaa. Jollei, niin
häntä kehoitetaan siihen.
Dammertin kasvot säteilivät: Katsopas nyt... johan minä sanoin! Sinä
tulet saamaan siirron ja vielä sangen huomattavan. Oletko pannut
paperisi likoon?
En.
No, nyt tulee pitää kiirettä!
Hän ojensi Hesselle sähkösanoman, jotta tämä saisi omin silmin nähdä
sen.
Niin näkyi olevan. Ihmeellistä!
Täällä on vielä toinenkin, mutta se on yksityistä laatua. Ole hyvä ja
aukaise se. Minä tahdon vain valmistaa sinua vakavaan uutiseen: sinun
äitisi on kuollut.
Hesse tuijotti asemapäällikköön kauhistuneena. Kumpi näistä sanomista
oli tosi? Hän toivoi, että tämä jälkimmäinen ainakin olisi ollut huhua
— tai molemmatkin, samantekevä: molemmatkin. Oli omituista yht'äkkiä
joutua kohtalon eteen, joka samalla kertaa otti ja antoi. Älköön antako
mitään! Sallikoon hänen vain pitää, mitä hänellä oli.
Hän avaa sähkösanoman vapisevin käsin. Siinä seisoo: Äiti kuollut,
voitko tulla? Isä.
Sellainen kysymys!
Isä oli monta kertaa kehoittanut häntä vanhassa kodissa käymään, ja hän
oli lupaillut, aikoen aikomistaan. Mutta niin olivat vuodet vierineet,
ettei hän ollut saanut lähdetyksi.
Hän muistaa päivän, jolloin hän kaksikymmentä vuotta sitten lähti
kotikaupungin asemalta tänne Itäsuohon. Heitä oli paljon tovereita,
jotka menivät Helsinkiin lukujansa jatkamaan — kaikki muut paitsi
hän. Siinä junan lähtöä odotellessa ja pakistessa oli joku tullut
ilmoittamaan, että hänen äitinsä seisoi ulkona. Hän oli rientänyt
vaunun portaille, ja aivan oikein — siellä oli äiti-muori kyyhöttänyt
asemalaiturilla villasukkaan kääritty kahvipullo kainalossa. Toin
sinulle tämän, kun pidät niin paljon kahvista ja kun se asemilla on
niin kallista. En muistanut kotona antaa.
Muutamia tovereita oli myös tullut siihen, vaununsillalle, rikkaiden
poikia, joilla oli rahaa ja tavaraa. Hän oli taistellut itsensä
kanssa. Mitä hän tekisi... ottaisiko vastaan tuon villasukkaan
käärityn kahvipullon ja antautuisi toverien naurulle alttiiksi, vai
kieltäytyisikö ottamasta ja siten ehkä loukkaisi äitiään? Se oli
ollut tuskallinen hetki. Viimein hän mahdollisimman lempeästi ja
hienotunteisesti oli torjunut äidin tuomiset. Eipä hän nyt kahvista
välittänyt... eikä hänellä ollut pullollekaan paikkaa.
Ajattelin, että olisit pannut kapsäkkiisi.
Niin... mutta sekin oli niin täynnä...
Samassa oli juna viheltänyt, ja siihen oli äiti jäänyt seisomaan
asemasillalle, niin hyljätyn ja avuttoman näköisenä. Hän oli koettanut
kurkistaa, saadakseen vielä jotakin huutaa hänelle. Mutta äiti oli
jo ollut poispäin menossa, pää kumarassa, kahvipullo kainalossa, ja
hänestä oli näyttänyt, että hän itki.
Tämä kuva oli monesti sukeltanut hänen mieleensä vuosien varrella. Se
oli vaivannut häntä, monesti kesken yönkin piinannut ja valvottanut
häntä. Oi, hän oli huomannut menetelleensä kauhean julmasti: oli
kieltänyt vanhan, köyhän äitinsä! Pari viikkoa sitten hän oli
viimeksi siitä kärsinyt. Hän oli kirjoittanut äidilleen ja kyynelten
kostuttaessa kirjepaperia rukoillut rikostaan anteeksi. Oi, hän oli
tehnyt sen monta kertaa, mutta viime kerralla oikein nöyrästi ja
sydämellisesti. Samalla hän oli lähettänyt vähän rahaa!
Hesse Karlsson istuu asemapäällikön virkahuoneen sohvalla, ja viljavat
vedet virtaavat poskia pitkin. Hän itkee kuin lapsi. Tuo vanha tapaus
on taas muistunut hänen mieleensä. Hän näkee äidin kumarassa kulkevan
poispäin, villasukkaan kääritty kahvipullo kainalossa. Oi, oi, hänen
rakas, köyhä äitinsä! Oliko hän mahtanut pojallensa anteeksiantaa?
Miksei hän ollut ennemmin matkustanut kotiin, kun äiti vielä eli?
Olisiko nyt ollut niin mahdoton järjestää virkavapautta? Ja miksei hän
ollut käyttänyt kesälomiaan? Hän, hullu, oli raatanut vain ja tässä
alituisessa aherruksessa unohtanut pojanvelvollisuutensa.
Oikeassa oli Hemming ollut: kotikaupungissakäynnit kuuluivat neljänteen
käskyyn. Hän oli sen käskyn moninkertaisesti rikkonut. Hän oli tehnyt
kuolemansynnin...
Hän nousee ja jättää Dammertille hyvästit. Ulkona puhaltaa kylmä
tuuli. Se jäädyttää kyynelet hänen poskilleen. Hän tuntee itsensä
niin yksinäiseksi ja hyljätyksi. Varmaankin oli äiti tuntenut juuri
tällaista kaksikymmentä vuotta sitten...
Tähdet tuikkivat kirkkaasti, ne ihan kipenöivät. On pakkanen,
tavattoman pakkanen. Hesse tarpoo lumista tietä kotiin päin, ja
vähänväliä tulvahtavat silmät kyyneliä täyteen.