Hesse Karlsson kiertelee kaupunkia. Näin pitkän ajan perästä hänestä on
mielenkiintoista todeta, kuinka kaikki oli muuttunut.
Matlinin vanha rakennus Laitakadun päässä oli tykkänään hävinnyt. Niin
oli kuin olisi maa sen nielaissut.
Paikalla kohosi nyt komea, uudenaikainen talo, jossa oli korkea
kivijalka. Eivät pystyneet enää Laidan pojat iskemään rahaa sen seinään
— jos nyt yleensä tuota peliä vielä harrastivat. Ei voinut enää jutella
ikkunasta kadulle niinkuin ennen, eivätkä keskikaupungin rouvat ruusuja
hakiessaan lähteville ylioppilaskokelaille kyenneet enää kunnolla
näkemään, missä ikkunassa niitä kasvoi. Tuollaisesta talosta niitä
muuten ei olisi uskaltanut mennä kyselemäänkään.
Taloa ei saattanut tuntea entiseksi — niin täydellisesti se
oli hahmonsa muuttanut. Portinpieli-ikkunan kohdalle oli tehty
paraatikäytävä. Hessen täytyi väkistenkin hymyillä. Hän pysähtyi sen
eteen ja luki nimikilvestä: Charles Westerholm.
Olipa joutunut asunto kuin sukulaismiehelle. Entisessä seppä Karlssonin
pojan kodissa asui tämän varastojakson halkokirjuri. Mutta kuinka
oudoilta olisivat mahtaneet huoneet vastatakaan. Hessen ei tee mieli
astua sisään.
Hän pilkistää pihalle... muuttunut, kokonaan muuttunut. Laajennettu
rakennus oli ahdistanut sen melkein yhteen nurkkaan... sinne kaivon
taakse, piilipuiden suojaan. Ne olivat sentään vielä säilyneet.
Hän lähtee pois ja pyörähtää nurkan ympäri sivukadulle. Sitä reunustaa
toiselta puolen korkea, punaiseksi maalattu lankkuaitaus... kaupungin
varastoalueita. Entinen pallonlyöntikenttä ja talvinen mäen paikka oli
saanut luovuttaa enemmän kuin puolet alastaan tuota aitausta varten.
Hessestä tuntuu, että Laidan poikien suuri joukko ympäri avaraa
maailmaa tällä hetkellä huusi voimakkaan vastalauseensa tätä ryöstöä
vastaan.
Hänen mielensä on katkera. Miksei voitu säilyttää vanhoja paikkoja
ennallaan, miksi piti repiä ja turmella? Mustosen saunakin Plaananojan
toisella puolen oli hävinnyt jäljettömiin.
Luonnollistahan se oli: kaupunki tarvitsi maitaan. Mutta — vaikka Hesse
sen hengessään myönsikin, hän siitä huolimatta kapinoi.
Uusi tavaramakasiini oli kohonnut kaupunginojan toiselle puolen:
tulevien tavaroiden toimisto. Tänä hetkenä Hesse kirosi hengessään
kaikki tulevat tavarat. Niiden mukana saapui nykyaika... tämä
suurteollisuuden ja materialismin turmeltunut aika, joka hävitti
tieltään kaiken vanhan ja arvokkaan...
Mutta aalloppi seisoi entisellään, vaikka näyttikin kovin matalalta. Ja
ennen se oli ollut korkea kuin tuomiokirkon holvi! Vieläköhän sen alla
kaikui yhtä juhlallisesti kuin ennen?
Niin — hän itse oli kasvanut... tullut aikamieheksi. Mittasuhteet
olivat muuttuneet. Se, mikä lapsena näytti suurelta ja tilavalta, oli
nyt pientä ja ahdasta. Niinkuin katukin, jota hän kulki. Ennen olivat
talot Plaananojan toisella puolen näyttäneet olevan äärettömän kaukana,
kun pieni, paljasjalkainen pojanressu niitä Kästämän portilta katseli.
Nyt ne olivat lähellä, melkein käden ulottuvilla.
Hesse jatkoi kulkua ja tuli seuraavalle poikkikadulle. Hän lähti
nousemaan sitä ylös. Sen entinen nimi oli Fattihuusinkatu, nyt se oli
ristitty uudelleen. Hänen mielensä myrtyi. Hänelle tämä katu oli aina
ja iankaikkisesti Fattihuusinkatu!
Sieltä näkyivät Karstenin nahkatehtaat. Niitä oli laajennettu. Uusia,
outoja rakennuksia oli ilmestynyt entisten viereen. Mutta parkkiläjät
olivat entisellään. Vieläköhän Laidan pojat kaivelivat niihin
tunneleita niinkuin hänen lapsuudessaan?
Siinä on Linnankatu, hiljainen, autio katu, jolla ei näy monta
kulkijaa. Sepäs oli säilynyt! Pitkä lankkuaitakin entisen Viikin
talon toisella puolen oli vielä pystyssä, vain uudelleen maalattuna.
Ja kaikki rakennukset entisensä kaltaiset. Tänne ei uusi aika ollut
kynsiään iskenyt.
Hän pysähtyi entisen Viikin talon portille ja katseli pihalle.
Siellä oli paikallaan vielä vanha kaivo, jonka ääressä hän kerran
poikasena oli kyyhöttänyt tulipalon roihutessa. Kolmikerroksinen,
kapea kivitalokin oli vielä jäljellä. Sieltä, naapurikorttelin talojen
keskeltä se katseli toisten matalakattoisten rakennusten yli kuin
ylemmyytensä tuntien. Se oli uhmannut tulta ja aikaa.
Täällä oli kaikki samanlaista — ei mitään muutoksia. Talot vain
maalattu, mutta — mikäli Hesse jaksoi muistaa — entiset väritkin oli
säilytetty. Linnankatu, Linnankatu... se oli nimensä arvoinen! Siltä ei
uusi aika ollut riistänyt sen entistä tunnelmaa.
Hän pyörähti nurkan ympäri ja poikkesi Moonan kotiin.
Tuttu piha, samannäköinen kuin ennenkin. Täälläkään ei ollut mikään
muuttunut. Pihakeinu vain oli hävinnyt, ja sen paikalla seisoi pieni,
viheriäksi maalattu leikkimaja.
Moonan äiti oli kotona. Mutta kuinka vanhaksi ja vapisevaksi hän oli
käynyt. Hän ei heti tuntenut tulijaa, mutta kun Hesse sanoi nimensä,
kirkastuivat hänen kasvonsa.
Vai Hesse se on! No ei olisi uskonut!
Ja kuin vilkastuen hän köpitti Hessen edellä nurkkakamariin ja sanoi
ruotsiksi: Tule nyt tänne istumaan, rakas poikani.
Hesse astui huoneeseen. Samannäköinen kuin kaksikymmentä vuotta sitten
— vain seinäpaperit olivat vaihtuneet. Ja koulupojille vuokrattu kuten
ennenkin. Sohvan yläpuolella riippui erään suurjuoksijan kuva. Täydessä
vauhdissa siinä mies »repi kaulaa». Nykyajan koulunuoriso harrasti
urheilua.
Moonan äiti oli käynyt kovin kuuroksi. Hänelle piti melkein huutaa.
Mutta siitä huolimatta keskustelu sujui. Menneitä ei muistettu.
Vanhus kyseli Hessen kotioloista ja tämä kertoi... poikakin kohta
ylioppilaaksi tulossa. Niin se aika riensi.
Entäs — kuinka Moona nykyisin jaksoi?
Oh, vallan mainiosti. Oli opettajana maalla ja oli laittanut karjaakin.
Itse hoiti kaiken... lapset ja lehmät.
Mitä — ei kai hän ollut naimisissa?
Ei — koululapsia täti oli tarkoittanut. Joululomalla hän oli käynyt
kotona ja tuonut tuliaisiksi oikean lehmänjuuston. Sellainen topakka ja
ahkera siitä Moonasta oli tullut. Olihan se niin monesti kehoittanut
häntä jättämään tämän koululaisten pidon. Mutta kun hän oli siihen niin
tottunut, niin ei ollut vielä malttanut. Ja sitäpaitsi: hänellä oli nyt
palvelija.
Ja Moonan äiti tarjosi kahvia ja tyttärensä tuomaa juustoa. Se oli
tosin vähän kuivettunutta, mutta kahvin seassa se vielä suli. Hesse
pureskeli juustonpalasia ja hänestä tuntui, kuin olisi nieleskellyt
jotakin samantapaista kuin eräänä päivänä kaksikymmentä vuotta sitten.
Hän oli kerran, melkein heti Itäsuohon muuttonsa jälkeen tarjoutunut
korvaamaan Moonan äidille tämän entiset uhraukset — mutta ne oli
ystävällisesti mutta pontevasti torjuttu. Ei niitä oltu korvausta
vastaan tehtykään, se kun — muuten vain. Nyt ei Hesse enää siihen
asiaan kajonnut, eikä Moonan äitikään.
He haastelivat kuin vanhat, rakkaat ystävät. Olihan niin paljon
tapahtunut sen jälkeen kuin Hesse koulupoikana oli tässä kamarissa
asunut. Pohdin Majken oli naimisissa, mestari itse kuollut. Ingeborg
oli konttoristina muutamassa suuressa liikkeessä ja Miika, heidän
Miikansa, oli pappi.
Niin — Moonan veli. Hesse oli siitä kuullut.
Olisi ollut niin paljon puhumista, mutta kello läheni kymmentä ja
koulupojat tulisivat syömään. Hesse kiitti ja läksi. Tämä oli ollut
hiukan aikainen visiitti, mutta kun hän oli niin monta kertaa tässä
talossa yötäkin ollut, niin hän ajatteli, että...
Ei mitään, ei mitään! Tervetuloa vain toistekin!
Moonan äiti saatteli häntä portille. Hän oli kiitollinen, että Hesse
oli häntä muistanut. Pää tutisi hiukan, kun hän heitti hyvästiä.
Adjö, min son... o' glöm int' bort!
Vanhus piti häntä edelleenkin poikanaan.
Hesse jatkoi vaellustaan kirkolle päin. Siinä se seisoi, vanha
temppeli, ja sen kullattu risti kimalteli himmeästi pilvisen taivaan
alla. Se oli entisensä näköinen, samoinkuin lääninhallitus ja koulukin.
Koulu, vanha, rakas koulu!
Sieltä se pilkisteli puiston huurteisten puiden lomitse arvokkaana
ja entisyydelleen uskollisena. Se ei ollut huolinut mistään
uudenaikaisista korjauksista. Klassillisuutensa tuntien se oli
säilyttänyt yksinpä peltikattonsa värinkin, punaisenruskean, joka
somasti sopeutui yhteen seinien vaaleankeltaisen kalkkirappauksen
kanssa. Kaikki oli ennallaan — vain voimistelusali sivukadun varrella
oli uusittu. Entisen oli tulipalo hävittänyt.
Lauma koulupoikia syöksähti portista kadulle, iloisia, terhakoita
olentoja. Ne eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota vastapäisellä
katukäytävällä seisovaan herrasmieheen, joka keppiinsä nojaten,
kasvoilla kaihoisa hymy, katseli heitä. Mitäpä he välittivät siitä,
että tämä sama herrasmies kolmekymmentä vuotta sitten oli samalla
tavalla juossut ulos tuosta samasta portista. Mutta Hesse epäili,
paloiko näiden nuorukaisten mieli samanlaisella hehkulla... tunsivatko
he samalla tavoin sen suuren nälän, jota hän koulupoikana oli tuntenut,
ja joka ei ollut jättänyt häntä vieläkään. Hän epäili, katselivatko
he maailmaa ja sen eri ilmiöitä samalla tavoin... kuin suurta,
yhtäjaksoista ihmettä, niinkuin hän oli kouluaikana katsellut —
ihmettä, jonka salaisuuksiin he tuossa kunnianarvoisassa rakennuksessa
niin innokkaasti olivat koettaneet syventyä.
Ehkäpä... ehkäpä kuitenkin.
Muutamia silmälasipäisiä herroja astui portista kadulle... uppo-outoja
kaikki. Hesse arvasi ne opettajiksi. Mutta — yksikään heistä ei
astellut sellaisella arvokkaalla tyyneydellä kuin rehtori Ringbom,
tai harpannut sellaisella tulisella kiireellä kuin Pete. Hän näytti
ikäänkuin pelkäävän, että se satraappimainen karskius, joka tuolla
sisällä... noissa kiviseinäisissä käytävissä puhkesi esiin jylisevinä
huutoina ja kaikuvina karjahduksina, haihtuisi hänestä tämän
rakennuksen ulkopuolella... sulaisi kuin lumi auringon paisteessa.
Sillä hän oli ollut hyväsydäminen mies, ja tuo karskius oli ollut vain
kuin virkatakki, joka kotona riisuttiin pois. Joka ei opi tottelemaan,
ei koskaan opi käskemään! — se oli ollut Peten sääntö, ja Hesse
Karlsson oli huomannut sen todeksi.
Hän jatkoi vaellustaan. Oh, hyvä Jumala — täällä, näillä
muistorikkailla paikoilla saattoi melkein nähdä näkyjä keskellä päivää!
Eikö se ollut tapahtunut eilen, kun hän tuolla lyseon portilla oli
juossut pahki Pete-maisteriin, ja tämä oli hihkaissut: Joko sinä olet
tullut vallan sokeaksi, Karlsson? Hänellä oli silloin ollut näärännäppy
ja valkoinen side silmän päällä.
Siinä olivat sillat, ja tuossa oikealla entinen merikoulu. Tuon
rakennuksen ikkunan alla he olivat kerran olleet serenaadilla...
laulaneet muutaman luokkatoverin heilalle: Yks on ystävä minulla... Ja
silloin oli humalapäinen poliisikonstaapeli rynnännyt heidän luokseen
ja ärjäissyt: Tuollaisia lauluja herrojen sopisi laulaa kapakassa!
Missähän sen miehen älli oli silloin mahtanut olla?
Hesse laskeutuu katua alas. Hänestä on niin kummallista kulkea täällä,
vanhassa kotikaupungissaan. Hän vaeltaa kuin vainajien keskellä. Siinä
oli Öömannin ranta ja pakettilaituri. Mutta nyt oli satama hiljainen.
Koski vain kohisi tuolla silta-arkkujen välissä. Sen voimaa ei
talvikaan pystynyt vangitsemaan.
Keskikaupunki oli suuresti muuttunut. Uusia liikkeitä, uusia
nimikilpiä. Vahingossakaan ei yhtään entistä. Kaupungin vanhin
kirjakauppakin on muutettu kahvilaksi. Mainio ajan kuva! Mutta
Lundahlin kirjakauppa oli toki vielä jäljellä. Hesse poikkesi sisään
ostaakseen lyijykynän.
Hänen sydämensä sykki voimakkaasti. Tuon tiskin ääressä hän
oli lukemattomia kertoja katsellut kuvariitingeitä, valikoiden
niistä mieluisinta. Niitä oli monta eri lajia... oli sotamiehiä
ja kaupungeita... oli eläin- ja lintukuvia. Hän oli hakenut
kuningasleijonaa, sillä tuo eläin oli aina erikoisemmin kiinnostanut
häntä.
Sen keltainen — noissa väripainosjäljennöksissä usein aivan liian
keltainen väri oli saanut hänen mielikuvituksensa lentoon. Kaikki
outo ja salaperäinen oli lapsena merkinnyt hänelle keltaista.
Satujen kuvaamat maailmat olivat olleet keltaisia, etelä, josta
Savuojan kummi jutteli, keltainen... yleensä kaikki, mikä hänen
mielenkiintoaan oli tavallista suuremmassa määrin herättänyt. Hän
muisti, kuinka hän ensi kertaa eläinnäyttelyssä käydessään oli pettynyt
nähtyään oikean leijonan. Se ei ollut ollutkaan niin keltainen kuin
kuvissa, vaan paljon haalakampi. Sen jälkeen hän ei ollut mielellään
eläinnäyttelyihin mennyt: hän oli halunnut säilyttää »leijonavärinsä».
Olihan se sangen lähellä kultaa, kuningasten komeutta, ja olihan
leijona eläinten kuningas.
Tässä hän siis oli seisonut, valiten itselleen riitinkiä. Siitä oli
kulunut aikaa, puoliväliin neljättäkymmentä vuotta. Silloin oli
elämä vasta ollut alussa, nyt sitä oli jo eletty yli puolivälin.
Nuo riitingit olivat joka kerta tarjonneet hänelle saman, iloisen
yllätyksen: eikö — valmistautunutkin — kuningasleijona tupsupäisellä
hännällään lyömään kupeitaan ja kiljahtamaan yli keltaisen aavikon!
Noissa riitingeissä oli häntä ensi kertaa kohdannut elämän kutsu.
Hänen päätänsä huimasi omituisesti, ja hän pyysi saada nähdä
lyijykyniä. Hänellä oli sellainen kummallinen tapa ostella erilaisia
lyijykyniä. Hän oli »kynähullu».
Hän saa mieluisensa kynän ja aikoo lähteä. Mutta silloin pistää hänen
päähänsä ajatus, että täällä ehkä vieläkin oli myytävänä riitinkejä.
Häntä hävettää tiedustaa, mutta sitten hän rohkaisee mielensä. Neiti
katselee häntä kysyvästi. Mitähän tuo herra vielä mahtoi haluta?
Onko teillä riitinkejä?
Riitinkejä? Neiti tuijottaa häneen ihmeissään. Minkälaisia riitinkejä
herra tarkoitti? Piirustuksiako?
Hesse hymyilee kuin anteeksipyytäen. Oliko mahdollista, että
kolmessakymmenessä vuodessa hävisi kokonainen sana, kokonainen käsite?
— Onko neiti tästä kaupungista?
Kyllä... mutta mitä... mitä herra oikein tarkoitti? Kyllä hän oli
kotoisin täältä, syntynytkin täällä.
Sitten te olette paljon nuorempi minua.
Myyjätär punastui. Ihmeellistä! Mitä tämä komedia merkitsi? Hän
vilkaisee toiseen päähän huonetta, missä toinen neiti parast'aikaa
palvelee erästä rouvaa. Hesse käsittää hänen tarkoituksensa. Neitiparka
luuli häntä varmaankin mielipuoleksi.
Hän lausuu leikkisästi: Minun lapsuuteni aikana kutsuttiin riitingeiksi
väripainosjäljennöksiä, jotka maksoivat viisi penniä kappale.
Oh! Sitäkö se oli? Myyjätär oli jo ehtinyt ajatella ihan ihmeitä.
Kyllä... kyllä sellaisia löytyi.
Hän opasti Hessen toiseen päähän.
Näytä tälle herralle väripainokuva-arkkeja.
Sellainen konstikas sana! Riitinki oli paljon selvempi ja
yksinkertaisempi.
Hän sai mitä halusi. Valtava pinkka nostettiin hänen eteensä, ja hän
rupesi sitä selailemaan. Siellä oli kaupunkeja, maita ja kansoja...
kaikkien valtakuntien armeijat eri aselajeineen, mutta ei hän niistä
välittänyt. Hän etsi kuningasleijonaa.
Jopa löytyi! Siinä se seisoi erämaan laidassa... leijonapari, uros
pienellä kummulla, katsellen yli keltaisen aavikon, naaras alempana,
vaanivassa asennossa sekin. Hännät sojottivat suorina, tupsu hiukan
ylöspäin koukistuneena. Väri oli sama kuin ennenkin, keltaisen ruskea,
ehkä keltaisempi kuin luonnossa. Leijonaväri, elämän kutsuva, kiehtova
väri! Sama kuva kuin hänen lapsuutensa aikanakin.
Hesse Karlsson katselee riitinkiä, ja omituiset tunteet myllertävät
hänen povessaan. Mitä sinusta on tullut? kysyy tuo halpa paperiarkki
häneltä. Onko kuningasajatuksesi toteutunut?
Oi, hänen täytyy tunnustaa, että ei ole — ei ainakaan sillä tavoin
kuin hän oli kuvitellut. Eihän hänestä ollut tullut latinankielen
professoria — vaivainen halkokirjuri vain... Puu-Kaalsonni...
Mutta sittenkin, sittenkin... eräässä suhteessa se sittenkin oli
toteutunut: hän oli voittanut itsensä, — saavuttanut sielunsa
tasapainon. Toivottomat taistelut olivat toivottavasti takanapäin: hän
oli päässyt sydämensä herraksi... tuon petollisen, epävakaisen sydämen,
joka oli hänelle ja hänen rakkailleen niin paljon murhetta tuottanut.
Hänen kuningasajatuksensa oli toteutunut.
Hessen silmänurkassa kimaltelee kyynel, kun hän kauan kuvaa katseltuaan
lopuksi lausuu: Saanko kaksi kappaletta näitä.
Neiti hymähtää. Omituinen herra... ei varmaankaan ollut oikein viisas.
Oli sen näköinen, kuin olisi katsellut ammoin kuolleiden omaistensa
kuvia. Hesse sai käärön, maksoi ja lähti.
Kadulla hän vasta oikein punastui. Mitähän ne olivat hänestä
ajatelleet? Varmaankin pitäneet vähäjärkisenä.
Mutta — välipä sillä! Hän oli vielä löytänyt riitinkejä! Toisen
niistä hän laittaisi kehyksiin työhuoneensa seinälle siellä uudessa
asuinpaikassaan. Mitäpä siitä, vaikka tuttavat nauraisivatkin. He eivät
aavistaisi, mikä merkitys tuolla vaatimattomalla taululla hänelle
oli. Se muistutti lapsuudesta ja viittasi tulevaisuuteen. Se kehoitti
häntä tarttumaan lujasti elämästä kiinni, täyttämään velvollisuutensa,
pitämään osansa — sen, jonka elämä hänelle oli antanut.
Hänestä tuntui, kuin olisi kotikaupunki yht'äkkiä näyttänyt hänelle
kasvonsa, entiset, rakkaat kasvonsa, kuin olisi tämä uudenaikaisuutta
tavoitteleva yhteiskunta jälleen muuttunut siksi, mikä se hänen
lapsuutensa aikana oli ollut: onnen, rauhan, tyynen ahertelun ja lujan
elämänuskon tyyssijaksi.
Mieli valoisana hän lähti astumaan Niittytullia kohti, Partasen kummeja
tervehtimään.