Hesse Karlsson on jälleen virassaan. Hän puuhaa nyt entistä
innokkaammin. Hänestä on tullut huomattu mies, johon »yläilmoistakin»
— rautatiehallituksen taholta kiinnitetään tavallista suurempaa
huomiota. Toverit viittailevat, että hänet mahdollisesti siirrettäisiin
pääkaupunkiin rautateiden puutavarakonttoriin.
Mikä on tämän muutoksen aikaansaanut? Tähän saakka hänestä ei oltu
välitetty enempää kuin muistakaan.
Hesse Karlsson on tehnyt keksinnön. Hän on keksinyt uuden aumaamistavan.
Itse asiassa se nyt ei merkinnyt niin suurta — keksintö nimittäin. Sen
vuoksi ei hänen nimeään tultaisi mainitsemaan Morsen ja Stephensonin
rinnalla. Mutta osoittihan se joka tapauksessa harrastusta ammattiinsa,
ja sellainen harrastus huomattiin aina korkeammissa paikoissa.
Minkälainen oli sitten tämä keksintö?
Se, joka tämän uuden aumalaitteen ensi kerran näki, ei pitänyt sitä
suinkaan minään merkillisenä. Se ei hämmästyttänyt outoudellaan.
Tavallisen, pitkän ladon muotoinen auma, jonka jokaisessa nurkassa
oli neljä metriä korkeat pilarit, ladottu kahden metrin pituisista
haloista — aivan samanlaiset kuin ne, joita käytettiin yksinkertaisen
pinon päissä. »Kivijalan» muodosti neljätoista auman pituussuuntaa
vasten poikittaista pinoa, jotka seisoivat puolen metrin etäisyydellä
toisistaan. Näiden päälle oli taas ladottu kuusi kahden metrin
korkuista pinoa auman pituussuuntaan, samanlaisilla ristikkopäillä
kuin alakerran kivijalkapinot. Katto oli tavallisen rakennuksen katon
kaltainen, tehty laudoista, ja vinttikerroksessa kulki neljätoista
kolmion muotoista pinoa samalla kohtaa ja samansuuntaisesti kuin
kivijalan pinotkin. Näin syntyi monta ilmakanavaa — kaikkiaan
kahdeksantoista, ja saatiin aikaan veto, niin että ilmavirrat
leikkasivat toisiaan kohtisuoraan. Kun katto oli tiivis — se oli
sateenkin vuoksi välttämätöntä — oli veto sitä tehokkaampi.
Hesse oli monien yritysten jälkeen saanut varastojakson esimiehen
innostumaan kokeiluun, ja nyt oli auma eli »Karlssonin kirkko» —
niinkuin sitä leikillä kutsuttiin — koko kesän seisonut veturitallin
takana. Hesse oli säännöllisten väliaikojen perästä ottanut
vesipitoisuuskokeet ja tullut vallan ilahduttaviin tuloksiin. Puut
kuivuivat aivan erinomaisesti.
Auma oli valokuvattu jo moneen kertaan. Siitä oli kirjoitettu
ammattilehtiin. Olipa eräs pääkaupunginkin lehti maininnut keksinnöstä.
Nyt odotettiin asiantuntijoita Helsingistä antamaan lausuntoaan.
Puutavarakonttorin esimiehen, Helsingin varastonhoitajan ja muutamien
eteläisten varastojaksojen halkokirjurien piti saapua oikein paikan
päällä todetakseen tämän keksinnön.
Hesse on asemalla herroja vastassa, virkalakki päässä. Hän on
säteilevän iloinen. Koko Itäsuon yhteiskunta tietää, mikä mies hän on.
Talonpojat nostavat hänelle lakkia kohteliaasti, ja itse Dammertkin
taputtelee olkapäälle.
No... tämä on nyt sinun päiväsi, lausuu hän hyväntuulisesti. Keitä
kaikkia sieltä tulee?
Hesse selitti. Ne ja ne olivat aikeissa tulla.
Kunhan ei olisi itse »ukkokin» matkassa.
»Ukko» oli rautatiehallituksen kaikkivaltias päätirehtööri.
Ei ole tullut mitään ilmoitusta.
Se saattaa joskus saapua ilmoittamattakin... se on sellainen.
Sieltä tulla porhalsikin jo juna. Mitä? Viimeisenä oli päätirehtöörin
vaunu.
Varastojakson esimies, joka oli aikaisemmin saapunut, juoksi asemalle.
Dammert otti juhlallisen asennon. Tällaisina päivinä hän tuotti kunniaa
vanhalle opistolleen.
Tulihan sieltä päätirehtööri, tuli kuin tulikin. Pitkä, juhlallisen
näköinen herra nostaa vaununportailta lakkiaan, vastaanottajien
tehdessä kunniaa.
Sillä aikaa kuin herrat laskeutuivat alas, viittoi Dammert kuin hengen
hädässä asemarakennuksen ikkunoihin, joissa näkyy uteliaita päitä.
Eivätkö ne sen pöllöt älynneet tulla vastaanottamaan!
Hyvää päivää!
Tervetuloa, herra valtioneuvos!
Herrat kättelevät toisiaan, ja siihen hätään ehtivät jo toisetkin
virkamiehet asemarakennuksesta. Krank on hengästynyt. Hän suhahtaa
Hessen korvaan: Kyllä sinulle nyt on tapahtunut suuri kunnia, kun itse
»ukkokin» on saapunut sinun kirkkosi vihkiäisiin.
Tottahan »piispan» pitää olla tällaisina päivinä läsnä, lausuu
valtioneuvos hymyillen, ojentaen Hesselle kätensä. Hän oli kuullut
Krankin huomautuksen.
Vai tässä se nyt on itse keksijä. Jaa, jaa... sitä pitää yrittää joka
alalla.
Krank seisoo kalpeana toisten selän takana. Mutta valtioneuvos vetää
hänet esiin, lyö olkapäälle ja tokaisee: No, mitä se vaakunatieteilijä
tietää? Teillä on täällä Itäsuossa oppinutta väkeä, lisää hän kääntyen
Dammertin puoleen ja hymyillen ystävällisesti.
Hemming on loistava nähdä. Hänen sileäksiajellut kasvonsa paistavat
kuin aurinko. Sulkien Hessen syliinsä hän pusertaa ja taputtelee tätä
eikä tahdo laskea irti.
Terve, terve, pitkästä aikaa! Mitäs minä ennen aina sanoin: sillä
pojalla on vielä fortuna matkassaan. Muistatko?
Kyllähän Hesse sen muisti — vaikka tuo sana oli lausuttukin toisessa
yhteydessä. Roomalaisen filologian professorihan hänestä piti tulla.
Mutta hyvä näinkin, hyvä. Hän ei enää kapinoinut.
Hän oli liikutettu Hemmingin ylenpalttisesta ystävällisyydestä.
Lähdettiin aumaa tarkastamaan. Valtioneuvos asemapäällikön kanssa kulki
edellä. Hesse oli liittynyt virkatovereihinsa, jotka olivat saaneet
määräyksen saapua tänne. Mutta hän ei ehtinyt kauan heidän kanssaan
keskustella, kun Hemming jo huusi hänet luokseen.
Tule tänne, Karlsson, minun kainalooni! Meillä on paljon juttelemista.
Ja hän tarttui Hesseä käsipuolesta, ja niin he astelivat käsikoukussa
kuin vanhat, rakkaat toverit.
Minullakin on nyt hiukan väljempää, kun pääsin Helsinkiin, puheli
Hemming, pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Mutta tiedätkö — minä kaipaan
takaisin sinne pohjoiseen... sitä hiljaista katua, jonka varrella
niin monta vuotta asuin. (Hän silmäsi taivaalle, jossa näkyi pitkiä
tuulenkynsiä, jokainen osoittaen sitä ilmansuuntaa kohti, josta hän
niin kaihoten puhui.) — Sinne näkyi _Cassiopaeakin_ niin hyvin, aivan
omalle portille. Nyt täytyy minun mennä puistoon sitä katsomaan,
siellä eivät rakennukset kaihda. Mutta ei se enää vilkuta minulle
samalla tavalla kuin ennen — nyt kun taloudellinen puoli on parantunut.
Mutta sittenkin vaihtaisin melkein virkoja Tepon kanssa, jos se
kävisi päinsä. Olen kirjoittanut hänelle ja kysynyt: Tiedätkö, mitä
_Cassiopaea_ nyt minulle vilkuttaa? _Waihda wirkoja!_ Mutta Teppo
vastaa: Täällä se vilkuttaa toisin: _Wekseli Waasan Pankissa!_ (Hän
nauroi iloisesti kuin koulupoika.) Niin... melkeinpä ottaisin takaisin
nuo vekselitkin, jos vain pääsisin sinne. Mutta eihän se käy.
Hemming huokasi. Hän näytti rasittuneelta.
Minulla on hengenahdistus, astma... sydän ei ole enää kunnossa.
Helsingin ilma ei ole minulle terveellistä. Mutta siellä pohjoisessa
— muistatko? — ne paukkuvat pakkaset — oiih! — ilma niin kepeää ja
helppoa hengittää! Siellä ei tuntunut vielä tätä vaivaa. Nyt se
ahdistaa toisinaan hirveästi.
He kulkivat hetken vaieten. Sitten Hemming yht'äkkiä virkkoi: Olen
monesti muistellut sitä kesää, jolloin palvelimme yhdessä. Olit vielä
koulupoika silloin, mutta hupainen kesä se oli. Muistatko?
Kyllähän Hesse sen muisti. He olivat usein laulaneet työnsä lomassa,
kun piti ajatuksia lepuuttaa.
Niin... se Tennberg... se oli verraton mies!
Mellan England och Skottland,
där seglade en brigg...
Muistatko?
Ja Hemming rupesi hyräilemään tuon vanhan, tutun laulun säveltä,
lyöden kädellään tahtia. Mutta sitten hän yht'äkkiä muuttui vakavaksi:
On toisinaan niin ikävä vanhoja tovereita, etten osaa sanoa. Siellä
pääkaupungissa on kaikki outoa. Ei siihen tahdo mitenkään tottua.
Virkatoverit ovat kelpo miehiä, mutta näin vanhana on vaikea solmia
uusia ystävyysliittoja. Se entinen varastokonttori oli sentään maailman
paras paikka!
Hesse kertoi piakkoin aikovansa lähteä kotikaupungissa käymään. Hän oli
ollut sieltä poissa kohta seitsemäntoista vuotta.
Hemming pysähtyi ja tarttui Hesseä rintapielistä: No, olet sinäkin! Et
koko aikana ole kertaakaan käynyt? Täällä vain olet ollut? Kuule, se on
melkein kuolemansynti!
Hessen piti nauraa toisen vakavalle naamalle. Hän sanoi: Niin... nämä
halot eivät ole laskeneet.
Hän osoitti pitkiä pinoja, joita seisoi kymmenittäin veturitallin
kupeella.
Hemming veti hänet jälleen mukaansa: Jaa-a... mutta sittenkin, rakas
veli, sittenkin! Kotikaupungissa käynnit kuuluvat neljänteen käskyyn,
vaikk'ei Luther — mikäli minä muistan — niistä mitään puhukaan.
Mutta ne ovat vanhempien kunnioittamista myös... kaikki mikä kuuluu
lapsuuteen, syntymäpaikkaan, kotiseutuun. Ja siellähän sinun isäsi
vielä takoo — ota se huomioon.
Siellähän se isäukko vielä työskenteli vanhassa paikassaan.
Hemming innostui: Kuule, se on erinomainen suksien tervaaja! Minun on
täytynyt Helsingistä pitäen lähettää sille sukseni. Ei sieltä löydy
kunnollista paahtajaa. Eikähän siellä kunnolla voi hiihtääkään. Siellä
sinun kotikaupungissasi hiihdettiin kaduillakin.
Niinhän se oli. Olihan isä-ukko kirjoittanut, että Hemming se lähetti
suksensa hänelle.
Sieltä näkyi jo aumalaitos. Hemming viittasi kädellään: Tuollako se on?
Siellähän se oli.
Se on muhkea... sakrament! No, totta vie... sinulla ei ole pää puusta,
vaikka oletkin Puu-Karlsson.
Ja Hemming nauroi makeasti sutkaukselleen.
Aumaa tarkastettiin. Herrat kiersivät juhlallisesti sen ympäri,
koputtelivat kepeillään ja arvostelivat. Puutavarakonttorin esimies
tunkeutui ilmakanaviin, katseli ja nuuski. Veti esiin halon, yhden
sieltä, toisen täältä, kiskaisi kuoren pois koivusta, nuuski uudelleen,
koputellen samalla puun pintaa.
Tjah... ei tunnu sitä tavallista mätäkoivun hajua. Kuivia ovat. Eikä
näy sieniäkään päissä.
Valtioneuvos tiedusti, millaisina puut oli aumattu.
Puolikuivina, niinkuin tavallisesti.
Tjah! sihautti hänkin. Sehän taitaa olla erinomainen laitos.
Halkotemppeli! nauroi Dammert. Tiedättekö, herra valtioneuvos... tätä
kutsutaan täällä »Karlssonin kirkoksi».
Herrat nauroivat.
Niin, niin... aina niitä pilkkakirveitä löytyy, kun joku ensin tekee
keksinnön, puheli päätirehtööri. Mutta — mitäs he sanovat, jos
Amerikka lainaa meiltä tämän aumamallin — Amerikka ja Kanada? Suomi
edelläkävijämaana yksin puiden pinoamisessakin!
Mikäpä siinä. — Kyllähän oikealle asialle aina osattiin arvo antaa.
Onko teillä tarkka kirjanpito tämän auman vesipitoisuuskokeista? kysyi
puutavarakonttorin esimies Hesseltä.
Kyllä, ne olivat hänen konttorissaan. Jos herrat suvaitsivat, niin
niitä sopi siellä tarkastaa.
Hyvä. Ne tarkastettaisiin luonnollisesti.
Lähdettiin paluumatkalle. Taivaalla ajelehtivat tuulenkynnet olivat
venymistään venyneet. Nyt tohahteli pinojen välissä ja veturitallin
nurkissa. Hetken päästä ropisi sade kuin saavista kaataen, sellaisella
voimalla, sellaisten tuulenpuuskien saattamana, että herrat katsoivat
parhaaksi puikkia auman ilmakäytävään.
Siellä he seisoivat rivissä, kahdeksan miestä, suloisessa sovinnossa.
Rankkasade oli tehnyt rautatiehallituksen päätirehtööristäkin vain
tavallisen ihmisen, joka ei halunnut kastua. He juttelivat iloisesti,
katsellen kuinka sade valui virtanaan auman räystäitä alas.
Hemming huomautti: Pitäisi laittaa vielä kattorännit, niin sittenhän
tämä olisi valmis.
Ja savupiippu katolle, veisteli Dammert.
Ja lasiovet ilmakäytävän päihin.
Ja pitkä penkki, jotta voisi istua.
Ja ravintola toiseen päähän!
He nauroivat kuin koulupojat, oikein kikattivat. Valtioneuvos
kysyi Hesseltä, uskaltaisiko täällä polttaa yhden savukkeen, hyvin
varovaisesti.
Kiellettyhän se oli, mutta jos nyt herra valtioneuvos kuitenkin
polttaisi. Olihan heitä tässä monta miestä katsomassa, ettei mitään
vahinkoa tapahtuisi.
Ja todistamassa, jos tulisi tulipalo.
Taas naurettiin, ja valtioneuvos sytytti. Hemming halusi seurata
esimerkkiä, mutta puutavarakonttorin esimies vastusti: yksi polttaa
kerrallaan ja toiset katsovat perään. Miehissä sammutettaisiin savuke
ja haudattaisiin maahan.
Hyvä. Siis herra valtioneuvos aloitti. Toiset asettuivat selin
ilmakanavan suihin päin, ettei tuuli päässyt häiritsemään
tupakoitsijaa. He tukkesivat käytävän niin täydellisesti, ettei
kyventäkään lennähtänyt ilmaan. Hemming oli työntänyt päänsä
virkaveljensä ja Hessen pään väliin ja ahmi nyt hyvältä tuoksuvaa
tupakan savua.
Tästähän me saamme kaikki, sanoi hän nauraen. Ei tarvitse meidän
polttaakaan.
Valtioneuvos naureskeli: Tämä muistuttaa niin elävästi kouluaikaa,
jolloin poltettiin varkain.
Varkainhan nytkin poltettiin, huomautti Hemming.
Niinpä niin... luvattomissa he olivat. Jos tämä Karlsson tahtoisi
heidät ilmiantaa, he saisivat sakkoa.
Eräs halkokirjureista virkkoi: Mutta Karlssonhan itse antoi luvan.
Siis hän oli pääsyyllinen.
He purskahtivat jälleen raikuvaan nauruun. Merkillistä, kuinka
aikaihminenkin toisinaan voi vähästä iloita. Tässä oli heitä kahdeksan
rautatien herraa, itse päätirehtööri mukana, ja he ilakoivat kuin
vallattomat vekarat. Mistä se johtui?
Tämä sade ja tämä erikoinen pakopaikka. Ne riisuivat heiltä heidän
virka-arvonsa.
No, nyt oli savuke lopussa, ja valtioneuvos sammutti sen huolellisesti.
Sitten se haudattiin käytävän pohjalle, ja jokainen tallasi paikkaa
kuin todistukseksi, että olivat olleet mukana yhteisessä rikoksessa,
josta ei hiiskuttaisi kenellekään.
Mutta he eivät olleet ottaneet huomioon, että savu, nyt sateen
lakattua ja ilman tyynnyttyä, leijaili molemmista käytävän suista
ulos. Veturitallin vahti Kerppola sattui kulkemaan ohi ja huomasi sen.
Hän kuuli naurua aumasta ja päätti yllättää pahantekijät itse työssä.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, keitä hänen apajassaan oli.
Vai täällä te perkeleet tupakoitte, ja Puu-Kaalsonni on nimenomaan
kieltänyt! Ulos joka sorkka!
Fiuu! Herrat pyrähtivät vastakkaiselta puolen ulos ja lähtivät
juoksuun. Tämä viimeinen näytös heitä vasta huvitti. Valtioneuvos
harppasi minkä koivista lähti. Taisi olla ensimmäinen kerta Suomen
valtionrautateiden historiassa, jolloin päätirehtööri juoksi pakoon
tallivahtia. Onneksi oli auman päässä niin paljon tavallisia pinoja,
että he niiden suojassa pääsivät onnellisesti talliin. Siellä he
jälleen ryhdistäytyivät, vaikka Hemming läähättikin kuin loppuunajettu
hevonen.
Sakrament! Olimmepa joutua kiikkiin! puuskutti hän ruotsiksi. Mahtoiko
se tuntea meitä?
Tuskin.
Hesse meni tallin ovelta katsomaan, Sieltä harppasikin jo Kerppola
tallia kohti ihan punaisena kasvoiltaan. Hän huomasi Hessen ja nosti
lakkia.
Hesse: No, mitä se Kerppola juoksee?
Kerppola: Kun tuolla oli muutamia heittiöitä tupakoimassa ja pääsivät
karkuun.
Hesse: Missä?
Kerppola: No, tuolla uudessa aumassa! Ja päätirehtööriä odotetaan
tulevaksi. Helkkari, jos olisivat polttaneet ilmaan koko hökötyksen,
ennenkuin se olisi tarkastettu.
Hemming supatti valtioneuvoksen korvaan: Tai heti välittömästi
tarkastuksen jälkeen.
Nyt huomasi Kerppola toisetkin herrat. Hän ei enää uskaltanut panna
lakkia päähänsä, vaan seisoi hämillään ja kumarrellen vieraiden edessä.
Valtioneuvos astui hänen luokseen: Tekö olette tallivahti?
Niin.
Hyvä on. Olen kuullut, mitä olette kertonut. Olette hyvin täyttänyt
velvollisuutenne. Pidän teidät muistissani.
Kerppola, jonkun verran yksinkertainen ja likinäköinen äijä, oli
ihmeissään. Tuota... kuka se oli tämä herra?
Hesse selitti.
Vai itte päätirehtööri! Tuota... niitä oli täällä Itäsuossakin
kaikenkaltaisia luffareita, jotka maleksivat pitkin rautatien aluetta
ja tupakoivat kielletyissä paikoissa. Niinkuin äskenkin tuolla uuvessa
aumassa.
Valtioneuvos: Näittekö, montako niitä oli?
Kerppola: En tarkalleen, kun ilmakäytävä on niin pitkä. Mutta yksi
ainakin oli pitkä roikale.
Hemming iski toisille silmää. Herrojen oli vaikea pysyä vakavina.
Hyvä! Saatte tuosta vähän tupakkarahaa. Mutta älkää tupakoiko aumassa.
Kerppola huitaisi kättään: Enhän minä... johan nyt, hui hai! Suur
kiitosta vain, herra päätirehtööri!
He lähtivät, ja ulkona halkopinojen välissä pääsi ilo valloilleen.
Valtioneuvos virkkoi: Ensi kertaa elämässä on minua vasten kasvoja
sanottu »pitkäksi roikaleeksi». Ja ihmeellisintä vain on, että minun
täytyy myöntää sanojan olleen oikeassa.
Hohhoo, hehhee, hahhaa! Tallin edusta kaikui herrojen naurusta.
No niin, no niin... kaikkea sitä sattui! Olipas se! Mutta kukaan älköön
hiiskuko tästä mitään.
Eipä tietysti — se oli selvä. Vaikka jokainen odotti sopivaa
tilaisuutta päästäkseen siitä kertomaan.
Poikettiin Hessen konttoriin. Siellä tarkastettiin kirjanpito.
Hesse oli pitänyt tarkan päiväkirjan. Herrat katselivat numeroita,
vertailivat ja arvostelivat. Päät yhdessä he olivat painuneet
papereihin, aivan kuin olisivat tutkineet uuden, vastalöydetyn maan
karttaa.
Puutavarakonttorin esimies virkkoi: Kyllä se on merkillistä!
Kuivamisprosentti melkein suurempi kuin tavallisissa aumoissa.
Sapperment! Se on tietysti moninkertainen veto, joka sen saa aikaan.
Siitähän se tietysti riippui.
Tjah! Kyllä tämä otetaan käytäntöön, ihan varmasti. Nuoret miehet,
ottakaapa oppia, kääntykää tämän aumaamistieteen professorin puoleen
neuvoja saadaksenne. Hän selittää.
Ja taputellen halkokirjureita olkapäälle päätirehtööri hymyili
lempeään, isälliseen tapaansa.
Joulukuussa sai Hesse kirjeen Kanadasta. Siinä eräs suuren
puutavarayhtiön johtaja pyysi häneltä uuden auman piirustuksia ja
valokuvia. Hän oli sattumalta saanut käsiinsä erään ruotsinkielisen
aikakauskirjan, jossa oli ollut mainitun auman kuva. Heillä oli
Kanadassa vaivattu paljon päätä uusilla — aumalaitteilla. Mutta
mahdollisuudethan olivat niin kovin pienet, halon muodosta johtuen.
Nyt hän halusi ottaa käytäntöön Hesse Karlssonin keksimän auman, sillä
heillä hakattiin vuosittain suunnattomat määrät polttopuita.
Hesse lähetti. Jonkun ajan kuluttua hän sai samalta henkilöltä
englanninkielisen metsätieteellisen aikakauskirjan numeron, joka
sisälsi laajan artikkelin hänen keksinnöstään. Hänen nimensä vain
oli muuttunut »Karsoniksi». Kirjoituksessa tehtiin selkoa uudesta
keksinnöstä ja ylistettiin sen tekijää, jota muuten kiitettiin
monivuotisista tieteellisistä töistä juuri metsäopin alalla.
Hesse nauroi. Hän meni Melindan luo ruokasaliin ja näytti artikkelia.
Kanadassa minusta on tehty tiedemies... ajattelepas! Kaikkea ne
keksivät.
Mutta käytännöllinen Melinda huomautti: Sinun olisi pitänyt vaatia
dollareita sieltä. Nyt olet antanut piirustukset ja kuvat ilmaiseksi.
Hesse kynsi päätään: Olisivatkohan nuo mahtaneet antaa?
Miksei...ihan varmasti.
Mitä tyhjiä... vai vielä tässä dollareita! Ilmankin nostetaan miestä
pilviin. Etkö ole huomannut, että minusta on tullut merkkihenkilö?
Dammertkin on esittänyt lähempää tuttavuutta. Ajattelepas... se kuuluu
olevan harvinainen tapaus — aivan niinkuin tämä minun aumajuttunikin.
Vai dollareita! Kissa!
Ja Hesse puristi vaimoaan hellästi niskasta aivan kuin opettaja
oppilasta, joka on antanut väärän vastauksen.
Mutta silloin sieppasi Melinda häntä kaulasta, taivutti puoleensa ja
suuteli tulisesti.
Rakas Puu-Kaalsonnini! Minähän olen sanonut, että näissä käytännöllisen
elämän asioissa sinulla on puusta pää!