Hesse Karlsson loikoo vuoteessaan, ja kirja, jota hän juuri on
lukenut, on vaipunut peitteelle. Kalpea, laiha käsi silittelee sen
reunaa, ja syvällä, kuopalla olevien silmien katse tuijottaa johonkin
kaukaisuuteen. Hän on tavattomasti laihtunut — eikä kummakaan, sillä
tämä on kahdeksas viikko, jolloin hän on ollut vuoteeseen sidottu.
Espanjantauti oli hänet kaatanut siihen.
Tuolilla, vuoteen vieressä palaa kynttilä, vaikka ulkoa kajastaa vielä
iltarusko. Nyt on kevät, maaliskuun loppupuoli, ja lumi sulaa yötä
päivää. Huoneeseen kuuluu selvästi, kuinka vesi tippuu räystäistä.
Varsinkin yön hiljaisina hetkinä on soma kuunnella tuota soittoa, jonka
vesipisarat saavat aikaan.
Nytkin sen erotti selvästi, aivan selvästi. Heläjäviä ääniä, vuoroin
tasaisessa, vuoroin epätasaisessa tahdissa... kirkkaita ja korkeita
kuin hopeatiu'un piukahdukset — ja sitten matalampia, täyteläisempiä
ja soinnukkaampia... aivan kuin soittokoneessa, kun mennään rekisteriä
alaspäin. Hesse oli kuunnellut niitä viime päivinä erikoisella
mielenkunnolla. Hän erottaa niiden soitossa elämän kutsuvan äänen.
Tämä on toinen viikko, jolloin hän tuntee voimiensa hiljalleen
palaavan. Mutta sitä ennen hän oli häälynyt elämän ja kuoleman
vaiheilla.
Melinda oli kertonut hänen vahvasti hourineen. Mitä... mitä hän oli
puhunut?
Ei mitään vaarallista — haloista ja halkoaumoista, mutta ei
kahdeksalla ilmakanavalla varustetuista. Ne olivat vaarallisia...
niissä joutui ihminen pyörteen valtaan — liian paljon vetoa. Eikähän
rautatiehallituskaan niitä hyväksynyt — eikä hänkään enää. Tavallinen,
neljällä ilmakanavalla varustettu auma riitti. Niissä oli kohtuullinen
kuutiotilavuus. Ei pitänyt rehkiä, rimpuilla... piti tyytyä siihen,
mitä ennestään oli.
Hän oli katsonut rukoilevasti Melindaa silmiin. Eihän tämä vain
rupeaisi häntä kiusoittelemaan? Hän oli kovin heikko vielä... pitäisi
koota voimia uutta elämän otetta varten.
Melinda oli ollut hienotunteinen. Hän ei ollut sanallakaan viitannut
entisyyteen.
Mitä muuta hän oli puhunut?
Niin — ajattelepas... sinä puhuit kodista, minusta ja lapsista! Sanoit,
että sinun täytyi päästä työskentelemään kodin hyväksi. Minä olen kodin
ihminen ennen kaikkea... vaikka Viktoria ei tahdo uskoa sitä. Hän
haluaisi kaiken purkaa, mutta minä en voi... en tahdo! Se oli ollut
ainoa kerta, jolloin hän oli lausunut tuon kielletyn nimen. Mutta
Melinda oli kertonut senkin niin hienotunteisesti, että Hessen sydäntä
oli liikuttanut. Elämä oli kasvattanut Melindaakin... jalostanut hänen
sielunsa. Hän oli maininnut tuon aran kohdan aivan kuin lapselle, jota
kehoitetaan ottamaan pahanmakuista lääkettä.
Ja sitten sinä puhuit Jumalasta ja absoluuttisesta — mitä se on?
— Täytyy löytää absoluuttinen, muuten ei voi elää. Sitä ei löydy
entisyydestä eikä nykyisyydestä... se on niiden yläpuolella ja
kuitenkin saavutettavissa. Mutta — missä? Onko se meissä... täällä
povessa vai meidän ulkopuolellamme? Ja sinun katseesi harhaili ympäri
huonetta aivan kuin jotakin etsien. Absoluuttinen on sama kuin Jumala,
mutta ei sellainen, josta kirkossa puhutaan, vaan meissä ihmisissä...
se, joka tuskan ja kärsimyksen kautta kirkastuu... toisille hämärämmin,
toisille selvemmin. Sinullakin on se sielussasi, Melinda. Et saa vain
antaa entisyyden etkä nykyisyyden häiritä sitä. Rund sanoi, että
kananpoikaa pitää auttaa kuoresta ulos. Minäkin autan sinua, Melinda,
ja sanon: älä ajattele sitä! Oletko tuntenut sen? Minkä? Absoluuttisen.
En ymmärrä, mitä tarkoitat. Sinä käänsit pääsi pois ja mutisit: Naiset
eivät ymmärrä mitään...
Hessen kalpeita kasvoja valaisee heikko hymy. Oli hyvä, että
kuumehoureet nyt olivat loppuneet ja pää oli jälleen selvä. Nyt saattoi
taas ruveta kokoamaan itseään, kiinnittämään ajatuksensa siihen, mikä
oli häntä lähellä, kuului hänelle. Hän tarkasteli näitä asioita kuin
henkilö, joka on tulipalossa menettänyt talonsa. Mitä oli irtaimistosta
jäänyt... mitä ehditty pelastaa? Oh, melkein kaikki.
Hesse kokoilee tätä »irtaimistoa», ja hänen sydämensä täyttää
hiljainen onni. Oli koti, oli vaimo ja lapset. Oli isänmaa ja työ. Oli
uhrautuvaisuus ja velvollisuuden tunto, taistelu, tuska ja kärsimys.
Oli ilo... tosin lyhytaikainen, mutta sittenkin niinkuin ennen
lapsena, kun joulusta iloittiin. Oli elämä ja oli — Jumala. Oliko se
persoonallinen vai persoonaton — sitä hän ei voinut ratkaista. Mutta
pääasia, että oli usko rakkauteen.
Hesse Karlsson oli viime päivinä paljon miettinyt tätä kysymystä.
Oliko rakkaus vain tunnelmaa ja sellaisena häviävää niinkuin kaikki
tunnelmat? Hän oli rakastanut Viktoriaa, mutta nyt tuntui, että se
rakkaus oli kuollut... niinkuin niin monet muutkin rakkaudet — Paula
Posioon, Maliniin, Moonaan. Entä Melindaan — miten oli sen rakkauden
laita? Tänä hetkenä hän tunsi rakastavansa vaimoaan, rakastavansa
syvästi ja vilpittömästi. Mutta — jos sekin oli vain tunnelmaa, se
häviäisi niinkuin nuo edellisetkin...
Se ei tyydyttänyt Hesseä. Rakkaudella piti olla jokin pohja...
maaperä, johon se istutettaisiin... Tunnelma — se oli kuin ruusun
oksa maljakossa, se kuoli. Mutta rakkaus istutettuna hedelmälliseen
maaperään, eläisi ja kasvaisi. Piti vain keksiä se »maaperä»...
polttoaine, joka pitäisi huoneen lämpimänä. Hänhän oli halkokirjuri,
Puu-Kaalsonni... hänenhän se piti tietää. Tunnelmatko? Ei —
nehän haihtuivat, hävisivät. Nehän oli tarkastettu ja huomattu
käyttökelvottomiksi! Sama, jos olisi ruvennut lämmittämään huonetta
sanomalehdillä. Ei — sen piti olla järeämpää, parempaa, kestävämpää.
Se oli työ, työ niiden hyväksi, joiden onni ja menestys oli ihmiselle
uskottu. Alituinen ahertaminen, puuha ja vaivannäkö, mutta siinä
mielessä, että tämä tulee heille, omilleni, vaimolleni ja lapsilleni...
joka hetki ajatellen heitä, yksinomaan heitä... heidän iloaan ja
tyytyväisyyttään, sallimatta yhdenkään vieraan ajatuksen päästä siihen
häiritsemään. Tunnelmat piti kehrätä kotona... kotoisista aineksista.
Oh, ihminen oppi rakastamaankin, niinkuin yleensä oppi muitakin hyviä
taitoja. Hän oli jo kerran oppinut ja hän oppisi toisenkin kerran;
hänhän oli jo hyvällä alulla. Piti vain jatkaa... rakentaa. Harjavuoli
paikoilleen, paikoilleen! Kyllä se nousisi — mikä ettei!
Hänen sydämensä täyttää väkevä ilo. Tämä tauti, tämä siunattu sairaus
oli synnyttänyt hänet uudesti niin ruumiillisesti kuin henkisestikin.
Hän oli hikoillut pois kaiken tuon entisen... nuo turhat haaveilut ja
sairaalloiset ajatukset.
Mutta — kovalle se oli ottanut, ainakin ruumiillisesti. Hän oli ollut
kuin taistelussa... kuin tulirintamalla — hän ja he kaikki aseman
virkailijat. Sillä jokaisen oli tauti lyönyt maahan, asemapäälliköstä
alkaen. Mutta hänelle merkitsi tämä toipuminen enemmän kuin hengen
pelastumista: hän oli pelastanut myös sielunsa.
Tämä kamala aika ei kuitenkaan ollut kulunut ilman tappioita. Hahn,
vanha toveri, ei ollut kestänyt. Heikko rinta oli murtunut taudin
kynsissä. Hän oli kuollut. Nyt kulki Katri-rouva surupuvussa ja ylisti
jokaiselle miehensä suuria avuja... kuinka onnellisina he olivat
eläneet... kuinka sopusointuista heidän avioliittonsa suurin piirtein
katsottuna oli ollut. Merkitsikö se elämään syventymistä, silmien
avautumista? Olihan Hahn monista heikkouksistaan huolimatta ollut
kunnon mies. Siinä ylenpalttisessa onnen ja tyytyväisyyden tunteessa,
joka Hessen rinnan täytti, hän ei ruvennut asiaa arvostelemaan.
Asemapäällikkö oli ensimmäisenä sairastunut. Tauti oli raivonnut
tavattomalla voimalla. Muilta asemilta oli määrätty miehiä
virkoja hoitamaan. Mutta Dammertille kuvaavaa oli ollut, että hän
sairasvuoteeltaankin oli huolehtinut shrapnellin kuoresta: Onkohan
»ukko» paikoillaan? Minä pelkään, että ne potkivat sen kumoon ja
särkevät lukon ovesta. Ja kesken kaiken oli palvelustytön täytynyt
juosta asemakonttoriin tiedustamaan.
Dammertilla oli ote, jolla hän piti elämästä kiinni.
Hessen katse harhailee ympäri huonetta, pysähtyen kirjahyllyllyihin.
Se hyväilee kirjojen kullatuita niskoja, siirtyen teoksesta toiseen,
aivan kuin tarkastavan kenraalin katse sotilasrivistöjä pitkin. Mutta
Hessen katse on hellyyttä täynnä. Kirjat olivat hänen aarreaittansa.
Yht'äkkiä hän rypistää kulmiaan huomatessaan, että eräs kirja oli pantu
nurinpäin hyllylle. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin se oikaistaan. Hän
huutaa Melindaa, joka juoksujalkaa kiiruhtaa hänen luokseen.
Mikä on hätänä?
Katsohan... kirja nurinpäin.
Melinda silmää osoitettuun suuntaan ja rientää korjaamaan.
Voi, Hesse kulta, kuinka sinä olet pikkumainen ja turhantarkka! Onko
tämä nyt iso asia?
Hesse hymyilee vaisusti: Tavattoman iso! Jospa Melinda tietäisi, kuinka
tavattoman tärkeää se hänelle on. Hän, jonka sielussa rakennetaan, ei
voi nähdä epäjärjestystä ympärillään. Kaiken pitää olla sopusoinnussa
sen sisäisen harmonian kanssa, joka nyt hänen sydämensä täyttää.
Hän sanoo: Ajattelepas, että lapsi pantaisiin päälaelleen. Pitäisitkö
siitä?
Melinda: Mutta, Hesse kulta... siinähän on iso erotus.
Erotus? Hesse katselee vaimoaan naurussa suin. Ei siinä ole mitään
erotusta. Kirjat ovat myös minun lapsiani.
Melinda suutelee häntä, korjaa peitettä, kysyy, tarvitseeko hän
mitään, ja rientää takaisin keittiöön. Palvelija on sairastunut.
Hänellä on siis kaksinkertainen työ. Mutta hän on terve, toimellinen
ja ahkera. Jumalan kiitos — hän on vielä säästynyt tartunnalta. Tämän
sairauden aikana on Hesse Karlsson ensi kerran _nähnyt_ vaimonsa:
oppinut tuntemaan hänen suuren hellyytensä, huolenpitonsa ja
kärsivällisyytensä. Ja hän on hävennyt, että on kerran pettänyt häntä.
Mutta — se oli nyt kaikki onnellisesti ohi. Kaikki taistelut olivat
takanapäin. Hän makaili tässä kuin joku Onnen Pekka, jolle haltiattaret
olivat lahjoittaneet valtakunnan: valmiin kodin kaikkineen, mitä siihen
kuului — hänen nukkuessaan.
Oh, hänellä olisi paljon työtä, kun hän tästä nousisi jaloilleen.
Oli edessä virkamatkoja, monia, monia. Piti ostaa puita, ottaa
vastaan, pinotuttaa, mitata ja aumauttaa. Kylläpä hän taas kiistelisi
välittäjien ja myyjien kanssa! Oh, hän kaipasi oikein noita pitkiä
pinoja ja pihkan tuoksua! Melindan oli pitänyt eräänä päivänä tuoda
hänelle keittiöstä kaksi puunkapaletta. Hän oli halunnut nähdä,
miltä näytti kuiva, hopeakuorinen koivu. Vuoteessa maaten hän oli
lyönyt niitä vastakkain. Oh, nehän helisivät kuin soitin! Kuka oli
kerran sanonut, että hän koetti kahden toisiaan vastaan kalskahtavan
koivunkapaleen äänestä erottaa elämän laulun? Niin — Viktoria! Hän se
oli niin sanonut, ja se oli totta. Hän oli syntynyt taiteilijaksi,
musiikkimieheksi, vaikk'ei Luoja ollut antanut hänen käteensä muuta
soittokonetta kuin kaksi kuivaa koivunkapaletta. Ksylofoni kaikkein
alkuperäisimmässä muodossaan!
Melinda oli nauranut hänelle kyynelet silmissä. Sinä olet suuri lapsi,
Hesse kulta! Niinhän sinä leikit puupalikoilla kuin pikkuinen poika!
Hän oli huudahtanut: Katsopas, kuinka kauniita ne ovat... syyt sulavan
kaarevat, aivan kuin harpilla piirretyt! Ja tuohi... sehän kahisee
kämmentä vasten kuin silkki! (Hän oli hangannut tuohen pintaa.)
Sellainen valkoinen, neitseellinen puu! Oli oikeastaan sääli, että
hänen virkaansa kuului vain sen hävitys. Hän olisi päinvastoin halunnut
kasvattaa, säilyttää. No... tavallaanhan hän säilyttikin, kun aumautti
ja pinotutti. Mutta se oli vain kuolleen tavaran säilyttämistä. Niin —
minkäpä sille voi... hän oli vain sellainen Puu-Kaalsonni...
Hänen vaimonsa oli laskeutunut polvilleen vuoteen viereen ja painanut
päänsä hänen tyynylleen: Puu-Kaalsonni, rakas Puu-Kaalsonni! Sinä olet
sentään maailman ihmeellisin mies! En ole ennen sitä huomannutkaan...
ennenkuin tämän sairauden aikana. Sinä haastelet kaikenmoista...
viisasta ja hassua... enemmän kai sentään hassua, mutta sellaista,
jota luetaan vain kirjoista. Sinä olet runoilijasielu, rakas, oma
Puu-Kaalsonnini! Mutta näissä jokapäiväisen elämän asioissa sinulla on
puusta pää!
Ja Melinda oli hellinyt häntä kuin lasta, hyväillyt ja suudellut. Etkö
pelkää tartuntaa? En... olisihan soma maata täällä sinun rinnallasi
ja hassutella kaikenmoista. Hän oli työntänyt vaimonsa luotaan
melkein väkisten: Sinä kiusaat Jumalaa! Ja hänen kuopalle painuneista
silmistään oli katsellut kauhu.
Puu-Kaalsonni — niin, se hän oli ja hän sai tyytyä siihen. Hän oli
löytänyt halkojenkin maailmasta sellaista, mitä toiset eivät olisi
koskaan keksineet... »tyttöpuita», »poikapuita» ja »mamselleja». Ne
olivat vain hänen keksinnöitään, mutta ne kuvasivat hyvin tavaran
laadun. »Tyttöpuut» olivat noin kalvosen vahvuisia, pyöreitä
koivuhalkoja, »poikapuut» käsivarren paksuisia, mutta halkaisemattomia.
»Mamselleiksi» hän nimitti kahden sormen vahvuisia ja sitä ohuempia
oksia, joita vedättäjät käyttivät pinon täytteinä. Eihän niitä olisi
saanut latoa mukaan, mutta vedättäjät fuskasivat.
Puu-Kaalsonni... niin — se hän oli! Hänen maailmansa oli kokoonpantu
haloista... koivuista, kuusista ja männyistä — räkämännyt
kaupantekiäisiksi. Hän oli aumojen rakentaja, »halkoarkkitehti».
Kenenkä mies olikaan taas arkkitehti? Niin... Paula Posion. Olkoon...
mitäpä hän heistä. Siellä elelkööt Myötäleessä onnellisina ja puhukoot
ruotsia. Hän ei puhu!
Puu-Kaalsonni... niin — se hän oli, kahdessakin merkityksessä.
Ensiksikin: hän askarteli puiden parissa ja toiseksi: hän oli
muutamista periaatteistaan luja kuin koivu, sitkeä kuin visakoivu.
Niinkuin kielikysymyksessäkin. Ei hän ruotsinkieltä vihannut,
ei suinkaan; hän vihasi vain järjestelmää... sitä pinttynyttä
katsantokantaa, että _suomalaisen_ virkamiehen _piti_ osata ruotsia.
Se oli järjetöntä. Millä ihmeen keinolla pienen vähemmistön kieli
oli vallannut sellaisen mahtiaseman? Tavallaan sen ymmärsi...
historiallisen kehityksen tulos. Mutta — pitikö tämän historiallisen
kehityksen jatkua vielä senkin jälkeen, kun Suomi oli eronnut
Ruotsista, ja nyt kun ensiksimainitusta oli tullut itsenäinen
valtakunta? Eikö suomenkielinen sivistys ollut itseoikeutettu tässä
maassa — ainoa oikeutettu, joka vetosi itse kansaan? Häntä raivostutti
kuullessaan virkatoveriensa puhuvan kielten tasa-arvoisuudesta —
aivan kuin olisi jokin erikoinen armo siten osoitettu maan enemmistön
kielelle. Ja he olivat muka vapaamielisiä! Suohon sellaiset pölkkypäät!
Nyt oli kuitenkin jo suuria muutoksia tapahtunut. Monilta asemilta oli
poistettu ruotsalaiset nimikilvet ja virkakielestä annettu tiukkoja
määräyksiä. Vanhat, ruotsinmieliset herrat taipuivat muristen, mutta
minkäs mahtoivat, kun hallitus käski. Nyt ei suomalainen enää tuntenut
itseään orvoksi rautatiellä. Uusien tulokkaiden joukossa oli valtava
enemmistö suomenkielisiä, Laukkasia, Luukisia ja Laurikaisia. Ne ne
kerran määräisivät komennon.
Nämä olivat parantumisen oireita, nämä kapinallisilta tuntuvat
kuohahdukset. Mutta ne nostatti esiin veri, suomalainen veri, jossa
tiettävästi ei ollut tippaakaan germaanista sekoitusta. Nimi?
Oh, se oli kyllä vieras, mutta se merkitsi sittenkin vähemmän.
Ja sitäpaitsi: senhän saattaisi muuttaa, jos se nyt kerran olisi
välttämätöntä. Ottakoot pojat suomalaisen nimen; hän eläisi ja
kuolisi Puu-Kaalsonnina. Sillä nimellä hänet tunnettiin täällä ja
sillä nimellä — tuota etulisäkettä lukuunottamatta — hänet tunnettiin
synnyinkaupungissa.
Hesse muisteli kotikaupunkinsa varikkoa. Sielläkin oli suuria muutoksia
tapahtunut. Tennberg, se herttainen, sydämellinen Tennberg oli kuollut.
Hesse oli tavannut hänet Itäsuon asemalla muutamana syysaamuna. Kalpea,
yskivä herra oli hymyillyt hänelle vaisusti toisen luokan vaunun
portailta. Setä Tennberg, hyvää huomenta! Mihinkäs te nyt? Vanha herra
oli koettanut puhua, mutta yskänkohtaus oli keskeyttänyt hänet.
Parantolaan minut on määrätty. Toivoton tila... minä olen kuoleman
kandidaatti. Voimat ovat lopussa. Ja ojentaen laihan kätensä Hesselle
hän oli lausunut hiljaiset jäähyväiset. Hessen silmät olivat kostuneet.
Hän oli heiluttanut kättään ja niellyt kyyneleitään. Vielä viimeinen
arka, väsynyt käden liike... ja sinne oli Tennberg hävinnyt. Parin
kuukauden kuluttua hän oli kuollut.
Sellaista oli elämä. Toiset kulkivat kuolemaa kohtaamaan, toiset
toipuivat... niinkuin hänkin. Mutta se oli elämän meno.
Ja Hemming — hän oli saanut paikan Helsingissä. Sinne oli mies
siirtynyt varastonhoitajaksi. Vihdoinkin oli rouva Fortuna suosinut
häntä. Olihan Hemming niin monta vuotta maininnut hänen nimeään
maanitellen, myhäillen... joskus synkkänä ja epätoivoisenakin, mutta
useimmiten sentään iloisena ja toivorikkaana. Fortuna! Se oli ollut
Hemmingin tunnussana halki elämän, kaikissa sen eri vaiheissa. Ja nyt
hän oli päässyt toiveidensa perille. Teppo, se vanha, kunnon Teppo, oli
perinyt hänen paikkansa, ja hänpä sen ansaitsikin.
Ohhoo... olisi soma lähteä kotikaupungissa käymään. Viiteentoista
vuoteen hän ei ollut sitä nähnyt. Siellä oli tietysti paljon muuttunut.
Olihan isä kertonut siitä kirjeissään ja käydessään sekä monesti
kehoittanut tulemaan. Mutta hän kun ei ollut vain joutanut — muka!
Vaikka oli vapaalippu. Pari kertaa vuodessa hän pistäysi Helsingissä.
Mutta kun sitä sai alinomaa istua junassa, ei tehnyt mieli. Ennen,
pikkupoikana, oli ollut toisin. Silloin oli sellainen matka kuin
kotikaupungista Helsinkiin ollut maailman ihmeellisin seikkailu...
Joku raoitti ovea ja kurkisti varovasti huoneeseen. Hesse kohotti
päätään: Kuka, kuka siellä?
Krankin kalpeat, kuopalle painuneet, mutta hymyilevät kasvot
näyttäytyivät oviaukossa.
Hesse ihastui: Krank, terve! Joko sinä olet noin pitkällä?
Toveri hivutteli hiljaa vuoteen luo ja ojensi kätensä.
Johan minä tässä taas opettelen toista kertaa kävelemään. Jalat vain
ovat vielä niin heikot, etteivät oikein tahdo kantaa. Mutta kun on
sauva, niin sentään hiljalleen pääsee. Ei tiennyt pappa-vainaja, että
poika niin pian tarvitsisi hänen keppiään. Katsopas... millainen
myhkyrä.
Ja Krank näytti tukevaa sauvaansa, jossa oli nyrkin kokoisia pahkoja
ylt'ympäri.
Hesse ihmetteli: Vai olet sinä jo päässyt spanskasta.
Joo... Spanjasta, sillä kylläpä sitä jo kaukana oltiin... ihan
menoreiällä.
Samat sanat, veli rakas... mutta palailemassa olen minäkin. Istu, ole
hyvä.
Krank veti tuolin lähelle Hessen vuodetta, ja toverukset rupesivat
haastelemaan.
Minä olin koko ajan vain sähköttänyt ja kiljunut: No, mikä siinä
on, ettei vaasalainen pääse lähtemään? Olin kuumehoureissa ollut
tekemisissä lähiasemien kanssa ja rettelöinyt ihan vimmatusti.
Krank nauroi käheästi. Hänen naamansa oli yhtenä irvistyksenä.
Hessenkin täytyi nauraa. Toveri oli saanut takaisin entisen hyvän
tuulensa. Mutta — eikö hän pelännyt vilustumista, kun lähti ulos?
Eikö mitä... minulla on päällä pappavainajan lammasnahkaiset
kinkeriturkit, jotka painavat ainakin viisikymmentä kiloa.
Hyvä, hyvä! Mitäs muuta kuului?
Ei erityisempää, kuin että Dammert on jälleen virassa ja oli ensi
töikseen rientänyt katsomaan, oliko »ukko» paikoillaan. Se poika ei
ollut sentään sairastunut spanskaan.
Vai sillä lailla. Se Dammert, se Georg Stanislaus, oli aina
kaltaisensa. Hauska ukkeli.
No, joko sinä kohta aiot lähteä halkoja aumauttamaan?
Hesse kohottautui ryntäilleen: Kohta, kohta. Viikon päästä on lääkäri
luvannut nousta. Mutta kulunee vielä pari, kolme, ennenkuin pystyn
virkaani hoitamaan.
Krank löi näppiä: Ai, saakuri! En ollut muistaakaan! Me olemme saaneet
uudet virkalakit. Odotapas!
Ja hän köpitti eteiseen. Hesse kuuli, kuinka hän siellä ähki
ja puhisi. Mitä kummaa se puuhasi? Hetken kuluttua ilmestyi
Krank jälleen huoneeseen, yllä suunnattoman suuret turkit, ja
uusi, kultapunonnaisella koristettu virkalakki päässä. Hän teki
pahkurasauvallaan kunniaa ja nauroi.
Hesse vilkastui: Kas vain... kuuluukohan meillekin tuollainen?
Krank istahti turkit päällä tuolille ja ähki: Kyllä... mutta takkia ja
housuja teille ei kuulemma uskota. Valtio arvelee, että kun teillä,
puuherroilla, on niin roskainen työ, niin pihkaisitte ja repisitte ne
paikalla ja sitten kävelisitte kuin jätkät.
Hesse nauraa hohotti: Voi, voi kun aivan kipeää tekee vatsan pohjaan!
Se on käynytkin niin heikoksi ja litteäksi, että melkein selkärankaan
kiinniottaa. Kun ei ole voinut syödä juuri mitään...
Krank irvisti: Mutta — juoda olet sinäkin saanut niin paljon kuin vain
on haluttanut?
Joo... alkoholia ei ole säästetty. Sepä tässä espanjantaudissa paras
lääke taitaa ollakin.
Mutta eikö se ole kumma, kun se ei yhtään mene päähän, vaikka kuinka
paljon tillittäisi?
Niinhän se... ei se kuumeessa vaikuta.
Melindakin tuli siihen lystiin. Hän nauroi Krankin vaatetukselle.
Mikä joulupukki tänne on tullut? Vai niin... te olette jo toipunut.
Krank otti lakin päästään, kätteli Melindaa ja kävi yht'äkkiä
vakavannäköiseksi: Kyllä, hiljalleen... Jumalan kiitos. Eipä sitä
ihmisparka osaa niin kiittää kuin tulisi.
Niin se oli. Hesse huokasi syvään. Hän oli niin onnellinen. Krankin
tulo oli kuin elämän tuulahdus. Hän tunsi saaneensa jälleen pohjan
jalkainsa alle.