Itäsuo oli elänyt läpi raskaan ajanjakson. Sodan aikana suunnattomaksi
kasvanut tavaraliikenne oli ihan uhannut näännyttää miehet.
Tälle asemalle niinkuin yleensä suuremmille risteysasemille oli
kerääntynyt tavattomasti varsinkin sotatarvelähetyksiä. Teiden
tukkoonmentyä etelässäpäin oli tavaraa ruvettu kuljettamaan
pohjoisesta, Ruotsin ja Norjan kautta. Sitä oli virrannut alinomaa —
kuparia, rautaa, tinaa, kankaita, sotilassaappaita — kaikenkaltaista
tavaraa, mitä vain Venäjällä tarvittiin. »Suuresta isänmaasta» oli
muodostunut pohjaton kaivo, johon upposi suunnattomasti. Vaunuja
oli täytynyt jakaa sivuasemille, kaikki ratapihat olivat olleet
mitä täynnä — yksinpä sorakuoppiin johtavat raiteetkin. Ei ollut
riittänyt vetureita viemään eteenpäin noita tavattoman pitkiä avo- ja
umpi-vaunujonoja, jotka seisoivat asemilla. Välistä taas olivat eri
linjat Venäjällä tukkeentuneet, joten niille aiotut lähetykset oli
ollut pakko pidättää. Sähkösanomia oli sadellut satamäärin Helsingistä
ja lähimmästä liikennetarkastajan asuinkaupungista. Linja se ja se
Venäjällä tukossa. Kyllä ymmärrettiin, mitä tuo merkitsi. Brynolf Krank
luki pitkistä sähkösanomista sotauutisia kuin kirjasta: Saksalaiset
etenevät Pietaria kohti! Nyt tuli tieto, ettei Riian-Väinäjoen linjalle
saa lähettää yhtään vaunua. Kunpa jäisivät tavarat tänne!
Hahn oli toiminut »kauttakulun» päällikkönä. Sitä varten oli perustettu
erityinen toimisto, jossa läpikulkutavara käsiteltiin. Hän oli kasvanut
tehtävänsä tasalle muutamassa viikossa. Oli saattanut hyvin uskoa, että
eräs hänen esi-isistään oli kerran voittanut ratsutaistelun. Sillä
tuossa sanoin kuvaamattomassa kiireessä, alituisessa kinastelussa
venäläisten ja kotimaisten viranomaisten kanssa oli Hahn osoittautunut
voittamattomaksi.
Aa Hahn, von Hahn... saksalainen, njemetski! Hukkamas kukunaine
tinalasti. Bumaga, paperi njeuttamas: vagon läkte Torneast... aa ei
ljeutuma Itesuo. Hahn oli raivostunut: Gaspadinit suvaitkoot olla
kärsivällisiä. Kyllä vaunu löytyi, kunhan ehdittiin hakea. Oli tietysti
joutunut jollekin sivuasemalle tai venyi sitten jossakin konepajassa
korjattavana. Hän oli sähköttänyt eri asemille ja löytyihän se.
Oli kuukauden virunut Hessen kotikaupungin konepajan takana jouset
säpäleinä.
Sellaista se oli ollut. Asemapäällikkö Dammert oli ruvennut
hermostumaan: Jos tätä menoa jatkuu vielä vuoden, saatte viedä
minut Lapinlahteen. Sillä hulluksi tässä tulee ennen pitkää. Ei
ollut joutanut enää käymään »ukkoakaan» katsomassa kolmannen
luokan odotussalissa. Se oli välistä maannut viikon penkin alla.
Läpimatkustava santarmiupseeri oli huomannut sen ja nostanut aika
metakan: Aa... shrjapnell — mistä, atkudaa? oli siinä saanut selittää.
Vanha, Turkin sodan aikuinen, jonka eräs asemapäällikön koulutoveri
oli lahjoittanut muistoksi. Näkihän sen mallistakin, ettei se ollut
nykyaikaisia. Dammert oli loukkaantunut, että hänen »ukkoaan»
epäiltiin. Pöhöt! Näkivät peikkoja keskellä kirkasta päivää.
Ja itsekseen hiljaa kiroillen hän oli asettanut »ukon» vartiopaikalleen.
Hessellä oli myös ollut tavallista enemmän työtä. Yleinen vaunujen
puute oli uhannut toisinaan nostaa pystyyn halkojen lähetyksen.
Asemapäälliköt kiukuttelivat: Oliko tarkoitus tappaa heidät viluun?
Miksei Puu-Kaalsonni toimittanut puita? Herra varjelkoon — mistä
ihmeestä hän otti vaunuja, kun ei niitä kerran ollut! Ryssät tilasivat
lennätinpylväitä. Niitä piti vastaanottaa ja lähettää etelään.
Sjinistuneita, sjinistuneita! Vanha lennätinhallituksen palveluksessa
oleva venäläinen kenraali viittoi ja polki jalkaa. Ei muka kelvannut
vastaanotettu tavara. Hyvä isä sentään! Kun pari, kolme pylvästä oli
hiukan ilmansyömää, niin siitä jo tuollainen tavaton meno ja politus...
Hesse on virkamatkalla. Hän istuu pastori Rundin kanssa toisen luokan
vaunussa pitkällä penkillä ovensuussa. Vaunussa on vähän matkustajia,
he ovat melkein kahden.
Rund-äijä on suuresti vanhentunut näiden viime vuosien kuluessa. Mutta
yhä vielä hän lämpeni, kun tuli puhe hänen rakkaista kanoistaan.
Hänen on määrä pitää jumalanpalvelus Laaksonpohjassa, viimeistä kertaa.
Se tuli muuten olemaan hänen viimeinen saarnansa, sillä uudenvuoden
alusta hänen virkansa lakkautettaisiin. Uusi Suomi ei tarvinnut
rautatiensaarnaajia.
Mutta ei pastori Rund sitä surrut. Enemmän painosti hänen mieltään se,
ettei hänen jälkeensä enää kukaan huolehtisi asemien siipikarjasta.
Kuka niitä lääkitsi ja hoiti, kun hänen matkansa loppuivat? Ja nyt
oli rouva Venäläinenkin laittanut kanoja pitkän agiteerauksen ja
propagandan jälkeen.
Hesse höristi korviaan. Tuttu nimi sai hänet hätkähtämään. Mitä? Oliko
Viktoria ruvennut harrastamaan kananhoitoa? Sehän merkitsi parantumista
silläkin taholla.
Pastori Rund vaipui mietteisiinsä, eikä Hesse hennonut häiritä häntä.
Ukkoparka oli tosiaankin murheellisen näköinen.
Niitä oli ihmisiä, joiden pelastus riippui siitä, että saatiin ne
harrastamaan jotakin... niinkuin rouva Venäläinenkin. Kyllä hän, Joel
Napoleon Rund, tunsi ihmissielun. Ei hän turhaan ollut kolmeakymmentä
vuotta näitä matkoja tehnyt. Oli naisia, joiden sielu ja ruumis
sairastui siitä, etteivät koskaan saaneet äidin iloa kokea. Kyllä hän
sen tiesi. Mutta ei auttanut siihen suruun näivettyä... piti ruveta
jotakin puuhaamaan. Eikä mikään ollut naiselle sen sopivampaa, sen
mielenkiintoisempaa kuin kananhoito. Kun se jo oli mielenkiintoista
miehellekin, niin kuinka paljon enemmän sitten naiselle: saihan siinä
ikäänkuin välillisesti seurata uuden elämän syntyä... hautomista ja
poikasten ilmaantumista. Tuollainen munan kuoresta esille pyörähtänyt
kananpoika oli niinkuin lapsi... yhtä herttainen, yhtä ihastuttava.
Pastori Rund lämpeni. Kerrankin oli hänellä taas pitkästä
aikaa kiitollinen kuulija. Ne pakkasivat naureskelemaan hänen
harrastuksilleen, mutta naurakoot ennemmin hänen saarnoilleen.
Niitä hän ei voinut jakaa niinkuin kanarotuja, enemmän tai vähemmän
hyödyllisiin. Koko tuo ala oli hänelle jollakin tavoin epäselvä.
Mutta Leghorn, Minorka ja andaluusialainen... niistä saattoi hyvällä
omallatunnolla sanoa, että ne menestyivät meillä, jota vastoin
Crewe-Coeur'it olivat huonoja hautojia ja epäluotettavia emoja. Mutta
hyviä lihakanoja niinkuin Bramaputratkin. Hän oli hankkinut Mätäkorpeen
viimeksimainittua lajia, ja nyt oli Schröderilläkin ruokaa runsaasti.
Ja sitäpaitsi: Brama-kanat viihtyivät ahtaammissakin aitauksissa ja
olivat hyviä hautojia.
Mitä rotua Venäläisellä oli?
Leghorneja... joukossa joku maatiainenkin. Mutta hyvin ne menestyivät.
Vain kerran, viime syksynä, saivat muutamat reumatismin, mutta kun hän,
Rund, oli voidellut linjementillään, niin parantuneet olivat.
Ja pastori Rund pääsi puhumaan linjementistään. Sitä oli moni kysynyt
häneltä... sen kokoonpanoa ja aineosia. Mutta hänkö ne ilmaisisi! Höh
— menisi maine ja pienet sivutulot. Nyt tilasivat ympäri maakuntaa
hänen linjementtiään. Itäsuon apteekkarikin oli ruvennut sitä myymään.
»Pastori Rundin kolotus-linjementti kanoja varten — _linjementum
Rundii_» — se oli tullut kuuluisaksi.
Pikku pastori muhoili ja räpytti pyöreitä silmiään. Hessen mielestä
ne muistuttivat niin tavattoman elävästi kanan silmiä... silmäluomet
herkät, vikkelät ja värähtelevät, olivat alituiseen liikkeessä. Ne
rupesivat aina räpyttämään, kun hän pääsi puhumaan mieliaineestaan.
Nyt vihelsi juna Laaksonpohjaa. Hesse kävi hajamieliseksi. Hän muisti,
millä mielellä hän ennen oli tätä vihellystä odottanut... sydän
riemusta sykkien, hengessä jo nauttien lähestyvästä kohtauksesta. Nyt
leikkasi tuo vihellys ilmaa kuin muistuttaen, että tuo kaikki oli nyt
lopussa, ja samalla kuin ilkkuen hänen aatoksilleen.
Hän katseli, kuinka pastori kaiveli matkalaukkunsa sisältöä, koettaen
sovittaa sitä ahtaammalle. Hän erotti päällimmäisenä mustan vaatekäärön.
Rund virkkoi: Minä pidän aina kapan mukana, vaikk'ei se välttämätöntä
olekaan. Mutta kun nyt on viimeinen kerta, niin saahan se olla...
Ja silmänurkassa kyynel jätti pastori Rund hyvästit ja köpitti ulos
kapsäkkeineen ja linjementtipulloineen.
Hesse vetäysi ikkunaverhojen suojaan ja tirkisteli ulos. Konsta
Venäläinen tuli kohteliaasti pastoria vastaan. Tämä viittoili pitkälle,
luisevalle miehelle, joka veltosti kuin hiukan vastahakoisesti lähestyi
junan etupäästä pieni matkalaukku kädessä. Se oli rautatien lukkari
Granlund.
Hesse muisti monta hauskaa juttua näistä kahdesta kumppanuksesta, jotka
lopulleen kolmekymmentä vuotta olivat matkustaneet näillä asemilla
virkatoimituksillaan, toinen kolmannessa, toinen toisessa luokassa. He
eivät olleet oikein hyvissä väleissä keskenään. Granlund, kiukkuinen ja
juonikas mies, riiteli alinomaa pastorin kanssa. Häntä kiukutti jo se,
että hänelle annettiin vain kolmannen luokan lippu. Niinkuin hän olisi
ollut huonompi toveriaan! Mokomakin kanatohtori — saarnasi kuin vanha
ämmä, haikealla itkunsekaisella äänellä... mutta annapas kun pääsi
kanakoppiin ja sai käytellä linjemettiään, niin huusi kuin koulupoika:
Rouva, rouva... katsokaa, se juoksee, juoksee! Eläinlääkäriksi sen
olisi pitänyt ruveta. Granlund oli toisinaan niin suivautunut »mokomaan
pyöriäiseen», ettei viitsinyt edes vastata tämän messuun. Kun pastori
kerran oli laulanut: Herra olkoon teidän kanssanne! oli Granlund
kohauttanut olkapäitään ja lausunut: Veisataan virrestä 317 kolme
viimeistä värssyä. Siinä oli hypätty yli vastaus, kollehtarukous ja
epistola, ja silmät kauhusta pyöreinä oli pastori saanut kuunnella,
kuinka Granlund rämäjävällä äänellään oli aloittanut:
Vaikk' joukko saatanan
ois mua vastahan,
ei voi se vahingoittaa,
sun apus kaikki voittaa...
Se oli ollut mielenosoitus siitä, että Rund edellisellä asemalla
oli koettanut todistaa, minkävuoksi Granlundin oli matkustettava
kolmannessa luokassa: hänhän kuului palvelijakuntaan.
Vai palvelijakuntaan! Piru sinua palvelkoon!
Pastori Rund oli uhannut valittaa tuomiokapituliin, mutta Granlund
oli huutanut: Valita vain... minä valitan silloin, että sinä hoitelet
paljon innokkaammin asemien siipikarjaa kuin virka- ja palveluskunnan
sieluja, ja käyt kauppaa kolotuslinjementilläsi!
Nyt sekin riita loppuisi, kun molemmat ensi vuoden alusta joutuivat
lakkautuspalkalle.
Pastori Rund kehoitti lukkaria tarttumaan kapsäkkiin. Tämä taipui
vastahakoisesti. Ilmeisesti asemapäällikön läsnäolo esti häntä
purkamasta sisuaan.
Portaille ilmestyi mustiinpuettu, solakka naishenkilö. Tuuli leyhytteli
hänen vaaleita kiharoitaan. Hesse vetäytyi äkkiä syrjään.
Viktoria!
Minkävuoksi hän kävi mustiinpuettuna? Oliko joku hänen omaisistaan
kuollut? Vai kunnioittiko hän päivän jumalanpalvelusta? Vai johtuiko se
siitä, että...?
Hesse tunsi pienen pistoksen povessaan. Miksi hän oli jättänyt toisen
oman onnensa nojaan? Viktoria suri... suri sitä, että hänet oli
hyljätty. Mutta — saattoiko hän muutakaan? Elämä oli siksi lujin kourin
osoittanut kullekin paikkansa, että siinä oli paras pysyä. ..
Siinä oli vielä jäljellä pari halkoaumaa entisillä paikoillaan.
Miksikähän työesimies ei ollut lastauttanut niitä pois? Hänen piti
panna ne muistiin. Tarkastaja huomaisi ne, ja hän saisi taas antaa
selityksiä. Se kerrallinen »Timur Lenkin mausoleumi» oli jo tuottanut
riittävästi harmia.
Mausoleumi... niin — siellä lepäsivät muistot haudoissaan, ja useamman
talven lumi oli jo peittänyt ne. Itse »mausoleumikin» oli purettu jo
aikoja sitten... hajoitettu ympäri eri asemille. Monet asemapäälliköt,
asema- ja vaihdemiehet olivat pilkkoneet tai pilkotuttaneet ne
kapaleiksi, ja monet veturit olivat nielleet ne pesäänsä. »Jokaisen
rakennuksen on tuli koetteleva», oli rehtori Ringbom kerran
uskontotunnilla sanonut. Hänen rakennuksensa oli ollut perustettu
väärälle pohjalle... luvattoman rakkauden pettävälle perustalle, ja
siksi se oli tuomittu häviämään.
Juna paransi vauhtia, ja Hesse painautui vaunun nurkkaan, koettaen
lukea. Mutta ajatukset eivät pysyneet koossa, ne harhailivat omia
teitään.
Rehtori Ringbom oli palannut maanpaosta. Siitä oli jo kulunut useita
vuosia. Helsingin asematalon rappusilta hän oli pitänyt voimakkaan
isänmaallisen puheen. Leijona ei ollut talttunut vankeudessa.
Päinvastoin sen karjunta oli käynyt entistä vihaisemmaksi. Matka
pääkaupungista pohjoiseen oli muodostunut yhdeksi ainoaksi
triumfikuluksi: kukkia ja laulua, tulisia, innostuttavia puheita
ja »eläköön isänmaa!» Itäsuohonkin oli kokoontunut suunnattomia
kansanjoukkoja ottamaan vastaan rakastettua johtajaa. Kauan oli jo
saatukin häntä odottaa... Mutta nyt, Jumalan kiitos, hän saapui,
tuo tulisielu, tuo taistelija, tuo toinen Simson, joka ei pelännyt
filistealaisia!
Hessekin oli saanut pikimmältään puristaa vanhan opettajansa kättä.
Liikutus oli vallannut hänet noita tuttuja kasvonpiirteitä katsellessa.
Silmien ympärille oli ilmestynyt muutamia tuimia ryppyjä. Ringbom oli
katsonut myrskyä silmiin, ja se oli uurtanut nuo rypyt. Mutta yhtä
lempeä, yhtä ystävällinen hän oli ollut kuin ennenkin.
Karlsson! Vai täällä sinut tapaan! Etkös päässytkään perille,
Helsinkiin, vaan jäit välille? Kyllä ymmärrän... se köyhyys... se
varattoman ainainen matkakumppani. Mutta — älä huoli... miehiä tälläkin
alalla tarvitaan. Me kuljemme uutta aikaa kohti!
Se oli ollut suurenmoinen hetki. Hesseenkin oli suhtauduttu kuin
merkkihenkilöön. Vai tuon äijän opetusta se sinäkin olet nauttinut...
teillä on siellä ollut hyvät opettajat.
Nyt oli vanha rehtori jo pari vuotta levännyt nurmen alla. Hän ei ollut
ehtinyt nähdä Suomen vapauden aamua. Mutta lähellä se oli ollut...
noussut sieltä Pohjanlahden ulapoiden takaa punaiselta ruskottaen.
Leijonalippu jääkärikäsi varsien kantamana oli sieltä saapunut
vieraalla maalla suoritettujen taisteluiden kruunaamana. Muutama viikko
vain, niin vihittiin kotikaupungin hautuumaalla ensimmäisten jääkärien
leposijat lähellä sen miehen hautaa, joka osaltaan oli vaikuttanut
tämän Suomen vapausaatteen kauneimman hedelmän kypsymiseen. Rehtori
Ringbom ei ollut turhaan taistellut. Suomi sai kiittää häntä yhtenä
mistä jaloista miehistä, jotka olivat uhranneet kaikkensa isänmaan
alttarille.
Hessen mieli lämpeni. Tuntui niin kummalta ajatella, että nämä lumen
peittämät tasangot, joiden halki juna kiisi, nyt kuuluivat vapaaseen
maahan. Näillä lakeuksilla eli kansa, joka polvesta polveen oli
uurastanut, kärsinyt ja taistellut, vaalien vapauttansa ja isiltä
perityltä oikeuksiaan... sarkatakkinen pietistitalonpoika, sitä
Matlinin ukon juurevaa juurta. Jos viilalla yhtä paikkaa rauasta
kihnuttaa, niin tulen se ottaa — niin oli Matlinin ukko kerran
lausunut, vaikka aivan toisen asian yhteydessä. Mutta se sana oli
paikallaan tässäkin — tätä pohjalaista kansaluonnetta arvosteltaessa.
Tulen oli ottanut pohjalaisen sielu, kun sitä aikansa oli punattu. Oli
tahdottu katkaista heidän elinjuurensa, tehdä heistä orjia — heistä,
Pentti Poutun ja Jaakko Ilkan jykevistä jälkeläisistä. Ei!
Kaikki ryssät maasta pois
ja alas punakaarti...!
Niin se oli alkanut ja niin se oli päättynyt tämä Suomen vapaussota. Ja
nyt olivat asemiltakin hävinneet ryssänkieliset nimikilvet, niinkuin
täältä Myötäleestäkin.
Juna seisoi asemalla, ja Hessen huomio kiintyi lyhyeen, tanakkaan
rouvaan, jota palvelustyttö saatteli. Tänne hänen vaunuunsa tuntuivat
tulevan.
Rouva puhui leveää ruotsia, joka ei varmastikaan ollut hänen
äidinkielensä. Palvelustyttö, joka sovitteli matkatavaroita hyllylle,
äänsi sensijaan kieltä virheettömästi.
O' säj sen åt herrn, att han ordnar förmaket såsom ja' te' pestämt.
Hesse painui kirjaansa. Mikähän tuokin luuli olevansa! Ruotsia piti
vain rompottaa, vaikk'ei kieli kääntynyt.
Mutta hän vilkaisi vielä sinnepäin, missä rouva järjesteli tavaroitaan.
Ja nyt hän hätkähti. Eikö se ollut Paula Posio? Jo huomasi rouvakin
vaunun nurkkaan painautuneen herrasmiehen. Hän pani kädet lanteilleen,
räpytti hetken silmiään ja purskahti sitten raikuvaan nauruun.
No, Herran pieksut! Hesse Karlsson! Sepäs sattui!
Sama sorahtava r-äänne kuin ennen koulutyttönäkin, samat pehmeät silmät
ja tiheä, musta tukka. Mutta kasvot — ne olivat paisuneet tavattomasti.
Paulalla oli kaksi mahtavaa leukaa.
Päivää, päivää! En ollut tunteakaan. Mihin sitä matkustetaan?
Paula ojensi kätensä: Sano sinuksi suoraan, älä kiertele! Ei kai tässä
nyt niin olla muututtu, että pitää ruveta karahteeraamaan. Vai — ehkä?
Eikö mitä. Kyllä sopi, niinkuin Paula ehdotti. Ihmeen hyvin.
He istuivat toisiaan vastapäätä, ja Hessen huomio kiintyi Paulan
korkeaan poveen. Olipas hän tullut muhkeaksi, oli totisesti! Kureliivi
sen tietysti myös osaltaan sai aikaan.
Paula hymyili: Jahah... ja tässä sitä taas ollaan. Mikäs sinusta on
tullut?
Halkokirjuri, yksinkertainen halkokirjuri vain, ei enempää.
Ja minä kun arvelin sinua vähintään professoriksi.
Tuntui niin omituiselta taas kuulla noita sorahtelevia ärriä, jotka
heittelivät iloisesti kuperkeikkaa. Paula ei ohut päässyt niistä...
eikä vähäkään. Mutta miten mahtoi olla d:n laita? Olikohan hän oppinut
sitä lausumaan? Hessehän oli koettanut sitä aikoinaan opettaa.
Hän kysyi: Ja mikäs sinusta sitten on tullut?
R-rouva... senhän jo voi päältäpäinkin nähtä.
Hesse hymyili. Samanlainen oli Paula kuin ennenkin — ainakin siinä
suhteessa.
Entä mikä sinun miehesi on?
Koetapa arvata.
Mahdotonta, aloja ja ammatteja löytyi kovin paljon. Ehkä pappi?
R-riivattu! Olenko minä papinrouvan näköinen? Ja Paula osoitti
käherrettyjä kiharoitaan.
Minun mieheni on arkkitehti. Me omistamme puunjalostustehtaan
Myötäleessä.
Kas, kun ei Hesse ollut siitä kuullutkaan. Entinen omistaja oli ollut
tavallinen liikemies. Varmaankin he olivat äsken muuttaneet?
Pari viikkoa on vasta asuttu. Ei ole huoneetkaan vielä kunnossa. Mutta
minua halutti lähteä käymään Kitkassa, vanhoja kotipaikkoja kahtomassa.
Ukko saa sisustaa huoneet — hänhän on arkkitehti.
Vai sellaista. Ja heillä oli kai ruotsi kotikielenä?
Joo... ruohtiahan me puhutaan, ukko kun on Öölannista eikä kunnolla
suomea ossaakaan. Miksi niin?
Se kun vain... muuten ilman aikoja. Kuulin sinun käyttävän sitä kieltä
vaunuun tullessasi. Siksi kysyin.
Paula hymyili ylhäisesti: Kahtohan, Hesse... sitä täytyy sivistyneen
ihmisen tässä maassa osata ruohtia... se kuuluu etikettiin. Minulle se
aluksi oli vaikeaa, mutta nyt haastan sitä melekosesti. Eikö se siltä
kuulunut?
Kyllä, kyllä... Hesse hymyili ystävällisesti, vaikka sydäntä ahdisti.
Entisestä Paula Posiosta ei ollut paljon jäljellä. Tämä pönäkkä rouva,
pystypäinen ja mahtava, oli vieras ja vastenmielinen. Ja tätäkin hän
kerran oli rakastanut.
Hän sytytti savukkeen ja tarjosi leikillään Paulallekin. Tämä otti.
Luulit ehkä, etten polttaisi? Mutta kyllä minä osaan tämänkin konstin,
niinkuin näet. Eikö se mielestäsi ole sopivaa?
Eipä Hesse oikein tiennyt. Jos hän suoraan sanoi, piti hän sitä
sopimattomana.
Mutta Paula nakkasi niskojaan, puhalsi savua sieraimista ja huudahti:
Pyh! Meillä, naisilla, täytyy olla samat oikeutet kuin miehilläkin.
Minun mieheni kyllä ei polta, mutta se on hänen asiansa.
He vaikenivat ja katselivat ohikiitäviä maisemia. Ei tuntunut
puhe luistavan. Liian paljon asioita ja tapahtumia oli kertynyt
heidän välilleen. Hesse oli kehittynyt. Hänen katseensa oli tullut
terävämmäksi. Hän näki kouluaikaisen rakkautensa koomillisessa valossa
ja häntä nauratti. Iinatin Kalle oli ollut oikeassa: penikkatautia oli
ollut koko haaveilu.
Mitä sinä funteeraat?
Enpähän erikoista.
Paula rypisti kulmiaan: Sinusta on tullut niin merkillisen hiljainen
ja vähäpuheinen ja ennen sinä haastelit kaikenmoista. Muistatko, kun
selitit, mistä kuun kasvamisen ja pienenemisen voi tietää? Kressit —
tekressit.(Hän tarkoitti latinalaisia sanoja _crescit—decrescit._)
Niinkuin näet, minä muistan! Me taisimme olla hiukan rakastuneita
siihen aikaan?
Mitäpä noista vanhoista...
No niinpä todella, sillä kakaroitahan me oltiin — minä varsinkin. Mutta
kyllä minä olin sinuun kovasti ihastunut. Taisinpa itkeäkin joskus
sinun tähtesi.
Hm!
Etkä tainnut olla sinäkään aivan vapaa. Herran pieksut! Lähteä ajamaan
puolikolomattakymmentä penikuormaa polokupyörällä... siinä täytyy jo
olla rakkauven lennättämässä! Älä kiellä!
Eihän Hesse halunnut sitä kieltää. Hänestä siitä vain tuntui kuluneen
niin mahdottoman pitkä aika.
Paula: Onhan siitä vuosi vierähtänyt... mutta saattaahan tuota
muistella, kun kerran yhteen satuttiin.
Ja hän huojutteli vartaloaan, katsellen mietteissään ikkunasta ulos.
Hesse tunsi olonsa piinalliseksi. Eipä hän tosiaankaan toivonut
kohtalon heittävän hänen tielleen entisiä kouluflammoja, jos kaikki
olivat kehittyneet samaan suuntaan kuin Paula — tai oikeammin: jääneet
kehittymättä. Se teki mielen apeaksi. Joskus kinastellessaan Melindan
kanssa hän oli muistellut Paulaakin, ajatellen, minkähänlaisen
vaimon hän tästä olisi mahtanut saada. Mutta nyt hän huomasi
hautoneensa mielikuvia, jotka todellisuus armotta särki. Tuossa
entisessä kouluaikaisessa Paulassa oli sentään ollut jotakin, joka
veti puoleensa, kiinnitti ja lämmitti — kaikesta miesmäisyydestä
huolimatta... äänen pehmeä sointi ja omituisen tumma sydämellinen
värähdys, josta helähti korvaan kuin jotakin tukahutetun nyyhkytyksen
kaltaista. Mutta tämä nykyinen oli vieras, täydellisesti vieras.
Hänellä ei ollut muuta kuin entisen Paulan silmät. Äänikin — nyt kun
hän sitä tarkemmin kuunteli — oli muuttunut kovaksi. Sen entisiä
pehmeitä sointuja ei Hessen korva enää erottanut. Vai ehkä Paula
tahallaan käyttäytyi noin... kuin näyttääkseen, ettei ollut toisen
vaivainen. Kukaties?
Hän nousi ja jätti hyvästit. Ero ei tuntunut vähimmässäkään määrin
ikävältä. Ei yksikään kieli sydämessä värähtänyt. Paula kehoitti häntä
käymään katsomassa, koska Myötäle kerran kuului hänen virkapiiriinsä.
Hänen miehensä olisi varmaankin suuresti intresseerattu.
Oi, kuinka nuo ärrät nyt viilsivät hänen korvaansa! Hän kiitti ja
lupasi käydä, vaikka tiesikin valehtelevansa. Juna pysähtyi. Hän
sieppasi matkalaukkunsa ja syöksyi portaille.
Paula saattoi häntä vaununsillalle: Jos tarvitset mööpeleitä, niin
tilaa meiltä. Mieheni piirustaa oikein kauniita malleja.
Hesse nosti lakkiaan, ja Paula heilutti kättään. Ja nyt oli Hesse
havaitsevinaan hänen silmissään tuon entisen pehmoisen kiillon.
Hyvästi, Hesse...
Mitä... kuuliko hän oikein? Värähtikö tuossa äänessä jotakin
tukahutetun nyyhkytyksen kaltaista... kuin avunhuudon tapaista...
jotakin, joka vetosi entisyyteen? Hesse Karlsson seisoi asemalla ja
katseli häviävän junan jälkeen. Paula Posio matkusti pohjoiseen, kohti
Kitkan lumisia metsiä. Hän näkisi ne... nuo mahtavat petäjiköt, joiden
huminaa hän muutamana kesänä oli kuunnellut. Mitä ne kertoisivat
hänelle? Muistelisivatko ne koulupojan ja -tytön rakkaustarinaa...
kahden nuoren, joille ei ollut vielä selvinnyt elämän valhe? Paula
näkisi nuo tutut majatalot, jotka hänkin niin hyvin muisti. Vieläköhän
eli se ystävällinen emäntä, joka oli tuonut hänelle kahvia ja
haastellut niin herttaisesti? Olikohan se vanha sänky vielä paikoillaan
— sänky, jossa sen jälkeen oli nukkunut niin moni. Nukkuisikohan
Paula yönsä siinä niinkuin oli niin monta kertaa ennenkin nukkunut?
Jos nukkuisi, niin hänen täytyisi kuunnella niitä kuiskeita, joita
sänky, pöytä, piironki... koko tuo kodikas huone hänelle hymisisi —
nuoren viattoman koulupojan puhtaita ajatuksia. Ja ehkäpä tipahtaisi
tyynynpäälliselle vielä joku kyynel — niinkuin oli tipahtanut
ennenkin... hänen ja Paulan...
Mistä nämä kaihoisat ajatukset? Rakastiko hän vielä tuota henkilöä,
josta äsken oli eronnut? Ei — se johtui entisyyden muistelemisesta.
Niin väkevä tuoksu sillä oli, että se vieläkin... vuosien jälkeen
pystyi hetkeksi huumaamaan.
Entisyys, entisyys... mikä tenho sinussa on! Nämä sanat soivat Hesse
Karlssonin sielussa, kun hän kapsäkki kädessä nousi asemarakennuksen
portaita ylös.