Hesse Karlsson on tunnustanut vaimolleen kaikki. Hän ei ollut jaksanut
tuskaansa yksin kantaa.
Koti oli muuttunut paikaksi, jossa jokainen esine syytti häntä. Hän
liikkui siellä kuin varas, vaikka näyttelikin rehellisen miehen osaa.
Hän varasti vaimoltaan ja lapsiltaan... jokaisen hetken, jokaisen
ajatuksen, johon näillä olisi ollut oikeus, hän salaa kavalsi toiselle.
Ja ennen hän oli iloinnut kaikesta, minkä saattoi omillensa omistaa.
Kun Melinda kylvetti nuorinta lasta, oli hänen suurimpia nautintojaan
ollut katsella tätä herttaista toimitusta. Pieni, pyöreä pojantenava
porskutti pienessä kylpyammeessaan, kirkuen ihastuksesta. Vuosi
taaksepäin hän oli vielä iloinnut tuosta lapsesta, hoitanut ja
hyssytellyt sitä. Hän oli laskenut sen varovasti kehtoon, katsoen,
ettei sen pää vain kolahtaisi kehdon laitaan. Hän oli käsitellyt
sitä kuin kirjaa... kuin jotakin loistoteosta, jota hän ensi kertaa
lehteili. Oi, kuinka sen ohimot olivat valkeat, ihan kuin kirjan
lehdet! Tarkastellen poikasensa päätä, sen ohuenohutta kuorta, hän oli
tuskin uskaltanut sitä silittää. Keskellä päälakea oli aukko, vain
hienon kalvon peittämä, joka tykytti kuin sammakon poikasen ruumis.
Siitä hän oli ihastuneena Melindalle huomauttanut.
Nyt, näiden viime kuukausien kuluessa, hän oli vain vaivoin laahautunut
keittiöön seuraamaan pikkumiehen polskutusta. Hänen sydäntään oli
raadellut tuska ja epätoivo. Siinä oli lapsi... hänen lapsensa...
hän oli sen isä. Mutta minkälainen isä? Itseltään hukkaan joutunut,
omaisiltaan kadonnut, luvattoman rakkauden pauloihin kietoutunut. Hänen
oli tehnyt mieli langeta kylpyammeen viereen polvilleen, priiskoittaa
itsensä tuolla saippua vaahdolla niinkuin hurskas katolilainen
vihkivedellä... rukoilla anteeksi lapseltaan. Kunnes eräänä iltana
mitta oli täyttynyt, ja hän oli kertonut kaikki.
Ilmenikö siinä heikon luonteen ominaisuus? Vai kävikö joskus
vahvimmallekin niin, että täytyi suunsa avata — varsinkin jos omatunto
oli kipeä? Hesse Karlssonin omatunto oli kipeä. Mutta muuten hänen
luonteessaan oli suuria heikkouksia. Hän totteli yksinomaan sydäntään,
ottamatta huomioon järjen kylmää arvostelua. Jos hän olisi kuunnellut
sitä, hän ei olisi vetänyt vaimoaan samaan kurjuuteen, missä itse oli.
Hän olisi kantanut taakkansa, taistellut ja voittanut.
Mutta nyt hänestä tuntui siltä, että omatunto juuri kehoitti häntä
tunnustamaan. Hän ei ottanut yhtään huomioon, miten tämä tunnustus
hänen vaimoonsa vaikuttaisi. Mutta samalla häntä ohjasi myös tunto,
että piti turvautua johonkin... hakea apua jostakin, tarttua kuin
hukkuva oljenkorteen. Oh... nuo kerralliset kuvittelut Mätäkorvessa,
muutamana iltana, olivat teoriaa vain: ei ihminen niinkään vain yksin
kaikkea sulattaisi. Siihen olisi tarvittu yli-inhimilliset voimat.
Hän siis tunnusti kaikki: avasi sulut surulle, joka tulvavirran
lailla hyökkäsi hänen kotiinsa, uhaten ihan hukuttaa sen. Hän riisti
lapsiltaan äidin, itseltään puolison, jonka rauhallisen olemuksen
suojaan hänen levoton henkensä viime kuukausien kuluessa oli sentään
niin monta kertaa pyrkinyt. Hän järkytti kotiaan aivan perustuksia
myöten.
Melinda oli ollut menehtyä murheeseen ja epätoivoon.
Ihmisluonnetta voidaan arvostella sen mukaan, miten hän onnettomuuteen
suhtautuu. Toiset, joustavammat, ottavat myrskyn vastaan tyynemmin —
taipuvat sen hirvittävän voiman edessä, niinkuin nuori, notkea koivu.
Se ei taitu, vaikka latva melkein viiltää maata. Se nousee uudelleen,
järjestää lehväpukunsa, ja myrskyn ohimentyä se kuivattaa itseään
auringossa. Mutta sen naapuri, petäjä, makaa maassa, juuret ilmassa
törröttäen. Se ei ollut kestänyt myrskyn voimaa. Sen parhaimmasta
ominaisuudesta, jäykkyydestä, oli tullut sen pahin vihollinen. Se ei
voinut taipua, siksi se taittui.
Melinda oli joutunut sellaisen surun valtaan, että Hesse jo oli
pelännyt hänen järkeään. Umpimielinen, itseensä sulkeutunut luonne,
jonka pohjavirrat harvoin näyttäytyivät pinnalla. Mutta nyt ne
puhkesivat esiin sellaisina kyyneltulvina, sellaisina valituksina, että
Hesse kauhistui.
Melinda makasi lattialla, tukka hajallaan, repi rintojaan ja huusi:
Tapa minut! On parempi, että annat loppuiskunkin, kun olet kerran näin
kurjaksi saattanut!
Se oli kärsimyksistä ja taisteluista rikasta aikaa. Hessellä oli täysi
työ vaimonsa vaalimisessa. Tämä joutui hirvittävien mustasukkaisuuden
puuskien valtaan. Voi, että mies saattoi olla niin kurja... unohtaa
kotinsa, vaimonsa ja lapsensa — ja tämän kaiken toisen naisen vuoksi!
Minä tahtoisin nähdä sen ihmisen... kynsiä silmät sen päästä...
mokomankin viettelijän! Oh, ei Viktoria ollut vietellyt häntä; syy oli
kokonaan hänen, yksinomaan hänen... tuon petollisen, herkän sydämen,
joka ajeli takaa haavekuvia, mahdottomia, saavuttamattomia — tuon
kapinoivan, myrskyisen sydämen, jota hallitsi yhtaikaa enkeli ja
paholainen.
Melinda polki jalkaa: Ja vielä sinä puolustat häntä... tuota narttua!
Ei Hesse halunnut siihen mitään vastata. Hänen omakin sydämensä oli
rikkirevitty.
Hän oli pelännyt, että Melinda kertoisi vanhemmilleen. Olisihan se
muuten ollut melko luonnollista. Niinhän hänkin oli menetellyt —
turvautunut vaimoonsa, vaikk'ei sitä olisi koskaan pitänyt tehdä. Mutta
Melinda ei ollut sitä lajia. Kun Hesse joskus viittasi siihen, hyppäsi
Melinda hänen eteensä, katsoi salamoivin silmin ja huudahti: Ja sinä
luulet, että minä lähtisin häpeääni muille kertomaan! Sillä häpeähän
se on myös vaimolle, kun mies pettää häntä. Että on pitänyt ollakin
niin naivi ja luottaa sinuun... tuollaiseen joka tuulen lennätettävään
raukkaan!
Tämä ääni merkitsi jo toipumista, eikä Hessellä ollut enää syytä
pelkoon. Melinda kulki pää pystyssä, vielä ylpeämpänä kuin ennen.
Naapurien ei pitänyt saada tietää, mikä kurjuus hänen sydämessään asui.
Ei — sitä iloa hän ei niille suonut.
Aika parantaa haavat, sen sai Melindakin kokea. Jouluun mennessä hän
oli jo melkein entisellään. Asiat rupesivat näyttäytymään paremmassa
valossa. Hesse uskalsi arasti huomauttaa, etteihän mitään aviorikosta
ollut tapahtunut.
Mutta suloin Melinda leimahti jälleen: Aviorikosta! Jos olisit mennyt
jonkun huonon naisen luo, en olisi sitä niin surrut. Mutta antaa
sielunsa — se on kaksinkertainen aviorikos!
Mitäpä siihen oli sanomista. Hessen ajatus lennähti vieläkin Viktorian
luo. Se johtui siitä, ettei Melinda voinut luopua soimauksesta. Asia
oli sovittu, anteeksiannettu ja luvattu unohtaa. Mutta unohtaminen on
vaikeaa — varsinkin naiselle. Tuontuostakin saattoi Melinda vieläkin
yht'äkkiä vetää esille tuon vanhan historian, piinata miestään sen
yksityiskohtaisella muistuttelemisella... ikäänkuin uudelleen syöttää
hänelle sen, mitä tämä heikkona hetkenä oli tunnustanut. Se oli
julmaa, ja siitä johtui, että Hessen ahdistettu sieluparka etsi turvaa
Viktorian muistelemisesta.
Hän ei ollut tavannut tätä sen illan jälkeen kun oli Vaasasta
palannut. Oli ollut täysi taistelu, että itse pysyi pinnalla. Hän oli
sivuuttanut Laaksonpohjan säännöllisesti, joka kerta. Sen jälkeen, mitä
oli tapahtunut, hänellä ei ollut asiaa sinne. Työesimies sai hoitaa
tehtävät siellä. Mutta usein olivat ikkunaverhojen takaa pilkistäneet
kalpeat, murheelliset kasvot, jotka uteliaina olivat tarkastelleet
junaa ja asemalle jääpiä. Eikö vieläkään? Viktoria, ei koskaan enää!
— Hänen oli täytynyt vetääntyä vaunun toiselle puolen, piiloutua kuin
pahantekijän, jota uhkasi kiinni joutumisen vaara. Ei hän voinut
Viktoriaa auttaa. Tämä sai tulla toimeen tahollaan niinkuin hän
omallaan.
Joulun ja uudenvuoden välillä tuli isä käymään. Hän oli ottanut
muutaman päivän loman. Isä Karlssonin käynti vaikutti parantavan
lääkkeen tavoin. Hän oli niin entisensä kaltainen, että teki sydämelle
hyvää kuulla hänen juttelevan. Hän toi tullessaan vanhan kotikaupungin
sen tuttuine, rakkaine asukkaineen. Hessestä tuntui, etteivät ihmiset
siellä tienneet mitään maailman myrskyistä... elivät vain rauhassa,
hiljaisessa ahertelussa päivästä toiseen, ulkonaisista muutoksista
huolimatta. Hän toipui kuin sairas pitkän, vaikean taudin jälkeen,
saaden taas elämästä ja sen tasaisesta tahdista kiinni.
Isä Karlsson kertoi konepajan oloista. Maailmansota, joka jo oli
riehunut kaksi vuotta, oli tunkeutunut konepajaankin, pannen pyörät
pyörimään ja alasimet laulamaan yötä päivää — yhtä menoa vain.
Ylityötä, ainaista ylityötä. Miehistä puserrettiin viimeinenkin
hikipisara. Hänenkin, kuuttakymmentä kokottelevan miehen, piti tehdä
pyöreitä vuorokausia... välistä kaksikin perätysten. Ei saanut edes
sunnuntairauhasta nauttia. Pitkänäperjantainakin tultiin hakemaan
pajaan: veturista jouset poikki. Minkäs voit... ei auttanut muu kuin
lähteminen. Muutamanakaan sunnuntaina hän ei ollut ehtinyt kuin
hätäisesti pistäytyä iltakirkossa, kun taas tultiin hakemaan — toista
kertaa jo sinä päivänä. Veturit olivat alituiseen rikki.
Mutta kun sitä on kerran remmissä, niin sitä täytyy — ja sillä hyvä.
Ja heilutellen päätään puoleen ja toiseen sekä katsellen lattiaan,
aivan kuin todetakseen, että siinäpä oli hänen viime vuonna panemansa
korkkimaton paikka vielä eheänä, isä Karlsson lataili piippuaan.
Muutenkin oli konepajan elämä muuttunut viime vuosina. Ei ollut enää
sellaista vapautta kuin ennen, jolloin ei miestä paimennettu eikä
tarvinnut paimentaa. Mutta kun ne muutamat sosialistit olivat sellaisia
vintiöitä, että joka tavalla poikoteerasivat tätä porvarillista
yhteiskuntaa, oli konepajallakin otettu uusi järjestys käytäntöön. Ei
passannut enää myöhästyä työstä niinkuin ennen. Konepajan seinään oli
naulattu suuri kaappi, josta jokaisen miehen työhön tullessaan oli
otettava prikkansa, messinkipeltinen lippu, oman numeronsa kohdalta.
Jos myöhästyit muutaman minuutin, jäit työstä pois, ja palkka meni
siltä päivältä. Kaappi suljettiin, etkä saanut enää prikkaasi pois.
Mutta merkillisintä oli se, että ne muutamat vetelykset, jotka olivat
tämän uuden järjestyksen aiheuttaneet, olivat siitä kiukuissaan.
Heille, vanhoille työmiehille, se ei merkinnyt mitään; he kyllä tekivät
työnsä ilman valvontaakin.
Mutta kun ne muutamat olivat niin edesvastuuttomia, että unohtivat
velvollisuutensa, niin heitä varten piti keksiä uusia järjestelmiä.
Sillä kun valtio kerran maksoi palkan, oli sillä myös oikeus vaatia
työtäkin. Se oli ihan paikallaan.
Ja isä Karlsson, vanha konepajan seppä, joka antoi palttua
sosialismille, kopisti tuhkat piipustaan ja oli tyytyväinen. Oli
tavattoman virkistävää kuulla hänen juttelevan. Hessen mieli lämpeni.
Hän kyseli kaikenmoista, ja isäukkohan tiesi asiat.
Vieläkö Puran Kustu eli?
Eli kuin elikin. Mutta ei kojottanut enää tavaramakasiinin laiturilla
eikä pönkännyt Mankisen nurkkaa. Kustu oli joutunut vaivaistaloon.
Vai niin — entä Nuusku-Frekke?
Frekke oli kuollut. Hän oli veivannut painokonetta »Väinämöisen»
toimituksessa ja ollut työssä viimeiseen saakka sekä nuuskannut. Kunnes
muutamana päivänä oli jäänyt työstä pois... Oli joutunut maapintaan.
Siitä ei ollut enää noussut.
Mutta kun ne muutamat ovat sellaisia, että ponnistelevat viimeiseen
saakka, niinkuin Frekkekin. Ne ottavat hulluudestaan huolimatta tämän
elämän vakavammin kuin monet viisaat — täyttävät velvollisuutensa. —
Nyt kävi »Väinämöinenkin» sähköllä.
Ja isä Karlsson töpähytti sivulleen ja rupesi uudelleen lataamaan
piippuaan.
Eteenpäin oli siis menossa kotikaupunkikin. Hesse oli ollut sieltä
kymmenen vuotta poissa. Hän ei olisi enää tuntenut Laitaa. Rindellin
ristin alapäähänkin oli kohonnut kolmikerroksinen kivitalo entisen
matalan puuhökkelin paikalle. Ja Partasen entisestä talosta oli tehty
hospis.
Mikä kumma se sellainen oli?
No majatalo... sellainen kristillinen — samanlainen kuin
Helsingissäkin, vaikka pienempi.
Ahaa — hospitsi! Kylläpä kummia kuului. Siis olivat Westerholmitkin
muuttaneet pois?
Aikoja sitten. Westerholm itse oli kuollut, ja rouva kierteli
maailmalla. Kai se valokuvauksella itsensä elätti. Mutta Saales oli
aikamies ja istui varastokonttorissa Hessen entisellä paikalla. Mummu
piti sille taloutta ja oli yhtä koppera kuin ennenkin.
Siitä oli Hesse kuullut. Hän oli tavannut Saaleksen tämän matkustaessa
Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Täällä Itäsuossahan
kohtasi usein vanhoja tuttuja. Niinkuin Päkkilän Eenokinkin.
No niin! Siitä oli paisunut aika pösö! »Sosialistin» toimituksessa
istui kuin herra ja komenteli juoksupoikia. Siitä oli tullut
temokraatti. Ei kannattanut pappeja eikä kirkkoa — tietysti!
Mutta kun ne muutamat mukautuivat tämän maailman kaikenlaisiin
opinsuuntiin ja ottivat peton merkin otsaansa, niin se kävi juuri
raamatun mukaan, ja itse ne joutuivat onnettomuuteen.
Ja isä Karlsson katsoi Hesseä kirkkaasti silmiin ja jatkoi: Ne
pakkaavat muutamat hermostumaan näissä nykyajan myrskyissä, niinkuin
Korvakin, vaikka on uskovainen. Mutta minä sanon niille: Lukekaa
raamattua... siellä on nämä kaikki tarkkaan ennustettu. Ei pitä tulla
levottomaksi. Ja siksi minä olen takonut tyynesti ja ajatellut, että
kaikki menee niinkuin Jumala johtaa.
Niinpä niin... isäukolla oli oma kantansa. Häntä ei kyllä pidetty
minään kirkkaana kynttilänä uskovaisten keskuudessa, mutta uskollisesti
hän siitä huolimatta istui joka pyhä vanhalla paikallaan kirkossa ja
kuunteli saarnat alusta loppuun. Niistä hän sitten teki selkoa äidille,
joka harvoin jouti kirkkoon.
Mitenkä se äiti nykyään oikein jaksoi?
Isä Karlssonin pää painahti alas. Sehän se hänellekin pakkasi huoleksi,
kun äiti oli tullut niin kehnonpäiväiseksi. Hän kävi kopistamassa
porot piipustaan uunin suuhun ja piipunkoppaa rassaillen virkahti
alakuloisesti:
Kyllähän se äitikin... siinä köppäsee aamusta iltaan. Hengenahdistus
vain on ruvennut vaivaamaan.
He vaikenivat kumpikin. Kuului vain kiikkutuolin narina, kun isä
mietteissään souteli. Hessen rinnan täytti suloinen lämpö, johon
sekaantui hiukkasen huolta.
Hän kysyi: Ei kai se mahda mitään vakavampaa olla?
Isä: Eihän sitä osaa sanoa lääkäritkään. Onhan se hypännyt niiden luona
ja saanut rohtoja. Yskää ja väsymystä... mitä lie. Kaipa se siitä
ohimenee...
Niinpä niin. Toivotaan, toivotaan...
Isä pysäyttää keinutuolin, sipaisee partatupsuaan ja sanoo: Matlinin
emäntä se kuoli äkkiä.... ei sairastanut kuin päivän. Niin meni melkein
seisovilta jaloiltaan.
Sitä ei Hesse ollut kuullutkaan. Milloin se oli tapahtunut?
Enkö ole sinulle kirjoittanut? Johan se keväällä... sitä tulee
nähtävästi vanhaksi, kun ei enää muista.
Niinpä niin... mutta miten muuten meni sen talon elämä?
Isä vilkastui. Hän rupesi jälleen keinumaan. Kyllähän ne...
Maija, Sannu ja Janne. Viimeksimainittu oli naimisissa ja
asui keskikaupungilla. Oli ostanut oman talon. Mutta kotona,
vanhalla Matlinilla, oli isäntä vielä ohjaksissa. Maija oli
kansakoulunopettajatar ja kuului pitävän hyvän kousin. Oli muuten
kelpo kasvattajan maineessa. Mutta ukko kiusasi niitä toisinaan, kun
pakkasivat liiaksi koppailemaan.
Isä Karlsson nauroi, nykien partatupsuaan. Hesseen teki tuo nauru aina
niin hykähdyttävän vaikutuksen. Isä-ukko päästi ilon valloilleen niin
välittömästi, niin lapsellisen viattomasti. Niinkuin nytkin.
Joo... jutteli hän naurunsa lomasta — sillä on valtti, jolla se
pitää tytöt kurissa. Ootta-kaa-han, kun minä nou-van Nyyorkista sen
neekeri-naisen, joka mulla siellä on katot-tuna... niin ettäköön asetu
ja oo siivom-malla... Muuta ei tarvittu. Maija ja Sannu nostivat
hirmuisen äläkän. Herra siunatkoon — se on tuo isä koko peto! Vai
neekeri tähän vielä... Matlinin sukukuntaan! Niinkuin ei olisi oltu jo
tarpeeksi mustia... Janne varsinkin. Hävetkää, vanha mies... ja vielä
uskovainen...!
Eipä se tainnut uskoa kaventaa... sillä kastettu ihminen se oli.
Siellähän riippuivat vinnillä äiti-vainajan vaatteet, röijy, hame ja
ruudukas huivi. Kyllä se ne päällensä pukisi ja olisi niinkuin he
muutkin. Mutta — suomea se ei kyllä osannut muuta kuin: Haista p...a!
Mutta siinähän sitä olikin tarpeeksi tämän talon menoon ja meininkeihin.
Ja Matlinin ukko oli pistellyt jauhopuuroa suu leveässä naurussa.
Maija ja Sannu olivat kaakattaneet kuin kanat ja juosseet pihalle
jäähdyttelemään.
Välistä oli Maija pistäytynyt heilläkin ja ollut levoton. Ajatelkaa,
Kaalsonska, jos se hyvinkin kirjoittaa sen tänne! Kenet? No... sen
neekerinsä sieltä Nyyorkista! Mitä tyhjiä — ei kai se nyt niin hupsu
ollut. Hupsu? Herra paratkoon — siitähän se juuri kiikastikin, että se
oli niin hupsu! Se oli äidin kuoleman jälkeen tullut ihan höperöksi.
Kosiskeli piikatyttöjä ja oli alituisessa uuden emännän ottopuuhissa.
Ei sitä tiennyt... se saattoi valmistaa vaikka minkälaisen yllätyksen...
Hesse nauroi silmät kyynelissä. Isäukko osasi niin mainiosti loihtia
esiin nuo tutut, rakkaat henkilöt.
Isä Karlsson jutteli edelleen: Mutta se on komeaa kuulla, kun se
kertoo piispan luona käynnistään. Nehän kuuluvat samaan uskoon, sillä
kerettiläinenhän se on piispakin. Mutta — sillä kertaa niillä oli
tullut riita.
No kuinka niin?
Joo... Matlinin ukko oli tuominnut laestadiolaisia. Oli sanonut, että
niiden opissa moni oli menettänyt järkensä. Siitä ei piispa ollut
tykännyt, vaan oli ojentanut ukkoa. Ei hän halunnut senkään suunnan
kirkosta häviävän. Kristillisenä ilmiönä sillä oli täysi elämisen
oikeus... Niin... tuota... mitenkä piispa sanoikaan? (Isä kallisti
päätään, veti huulet sisään, niin että partatupsu sojotti melkein
vaakasuorassa.) — Ristillisenä ilimiönä? No... mutta silloinhan
karhukin olisi rauhoitettava.
Isä Karlsson nauroi, oikein hohotti. Hän veti päänsä takakenoon,
ojensi käsivartensa pitkin pohkeita ja antoi tulla kurkun täydeltä.
Karhukin rauhoitettava... hoh-hoh-hoo! Niin se oli sanonut, se sukkela
ukonköppänä... piispalle — heh-heh-hee!
Hän sipaisi partatupsuaan ja jatkoi vakavammin: Mutta kun ne muutamat
eivät tässä maailmassa muutu, vaan pitävät kurssinsa kuolemaansa
asti... vanhat, koetellut vakaumuksensa. Ne ovat niitä yhteiskunnan
napaukkoja, joita saisi vain olla enemmän.
He tupakoivat ja tarinoivat. Melinda lasten kanssa oli jo aikoja mennyt
nukkumaan, ja talo oli hiljainen. Siinä muiden juttujen lomassa tuli
puhe valtiollisistakin asioista. Elettiin levotonta aikaa. Santarmit
nuuskivat nurkissa ja vainusivat Saksaan menijöitä. Yksi ja toinen
poika oli kotikaupungistakin kadonnut... mennyt sen tiensä, kenenkään
aavistamatta, minne. Mutta ahtaimmissa piireissä se tiedettiin. Olihan
se heiltäkin yksi livistänyt... Ruunari. Kai Hesse oli sen arvannut,
minne?
Kyllähän Hesse sen arvasi. Isä oli siitä kerran salaa kirjoittanut. Oli
muka Ruotsiin poika painunut... johonkin metsäopistoon. Mutta kyllä hän
jo silloin oli tiennyt, ettei se sinne, vaan että toiset olivat sen
matkan tarkoitukset.
Se on mennyt Saksaan, kuiskasi isä Karlsson silmät kiiluen. Äidille en
ole hennonut sanoa... surisi turhanpäiten. Mutta kyllä minä sen heti
hoksasin.
Niinpä niin. Isä osasi menetellä aivan niinkuin hänen olisi pitänyt
menetellä; kantaa surut yksin. Niinpä niin.
Merkillisiä aikoja elettiin. Toiset Suomen pojista taistelivat Venäjän
puolella, toiset Saksan... veljet veljiä vastaan. Oli soma nähdä, mikä
tästä loppujen lopuksi tulisi.
Uudenvuoden päivänä he kuljeskelivat asemalla, katselivat junia ja
haastelivat veturimiesten kanssa. Paulinin Santtukin oli muuttanut
tähän varikkoon. He tapasivat tämän ja nousivat Santun veturiin. Hän
oli lähdössä, tallista valmiina viemään postijunaa etelään. Santtu
nojasi höyryventtiilin varteen ja katseli miettiväisenä eteensä pitkin
kiiltävää kiskoparia.
Näin se Kristuskin kuljettaa meitä, kun hänelle antaudumme, puheli hän
harvakseen. Välistä kun myrskyisenä yönä ajan matkustajajunaa lumen
piiskatessa hytin ruutuja ja lyhtyjen heittäessä valoaan radalle, jota
tuskin erottaa, ajattelen: Jollen tietäisi, että tuolla edessäpäin
on kiskot, joita myöten juna kiitää, tulisin levottomaksi. Mutta kun
sen tiedän, seison tässä turvallisena ja lisään höyryä päälle. Niin
se Kristuskin kuljettaa meitä maailman pimeyden läpi iankaikkiselle
pääteasemalle. Ja kun sinne kerran saavutaan, niin onpa lysti olla! Vai
mitä Karlsson arvelee?
Niinhän se tietysti oli... mikä ettei. Kyllähän Jumala kuljetti, kun
ihminen vain jaksoi uskoa. Mutta siinäpä sitä olikin temppua kerrakseen.
Hesse piti syrjästä silmällä isäänsä. Tämä oli aluksi käynyt jonkun
verran noloksi tuon äkillisen tunnustuksen kuullessaan, mutta vanhan
ja elämää kokeneen viisaudella pian mukaantunut, jutellen nyt aivan
luontevasti. Kyllähän hänkin Jumalaan uskoi — se kun ne muutamat
äskenkääntyneet tulivat vain heti niin kovin valmiiksi, ettei enää
ollut mitään tekemistä itsestään. Pakkasivat vain toisia etsiskelemään
ja toisten sydämiä »möpleerailemaan». Sitä sanaa isä tavallisesti
käytti näistä asioista puhellessaan.
Mutta — yhtä kaikki. Hessestä oli hauskaa tavata Santtu — noin
yht'äkkiä. Hän oli kyllä kuullut tämän siirrosta, oli nähnyt nimen
veturilipuissa ja vienyt sen useampaan kertaan raportteihinsa. Mutta
puheille hän ei ollut sattunut joutumaan ennenkuin nyt.
Hän kysyi: Mitenkä Otto Amerikassa jaksaa?
Ojah! Kyllähän se hyvin jaksoi. Oli ostanut omat veneet ja harjoitti
nyt kalastusta omaan laskuunsa. Siellä Columbia-virrallahan se Otto
nyt rehki... lähetteli äiti-vanhalle rahojakin silloin tällöin.
Isä-vanhushan se lepäsi jo nurmen alla. Ja sopineet olivat hekin sen
vanhan riitansa — aikoja sitten.
Entä mitenkä oli sen dollariprinsessan laita? Oliko käynyt Oton
pyydyksiin?
Santtu naurahti: Eipä tietenkään... se kun se Otto vain oli sellainen
ramari... kehui ja rinnusteli. Vaikk'ei ihmis-paralla pitäisi olla
muusta kerskausta kuin Kristuksen verestä, joka puhui parempia kuin
hurskaan Aapelin veri...
Ja Santtu loi heihin kirkkaan katseen ja hänen arven rumentamia
kasvojaan kaunisti valoisa hymy.
»Hurskaan Aapelin veri...» Kukapa se olikaan ennen noita sanoja
käyttänyt? Niin — Korva, konepajan toinen seppä, Korva.
Hesse vilkastui: Isä, vieläkö Korva on konepajalla?
Vielä toki! Samalla tavalla takoi kuin ennenkin ja riiteli Moilasen
kanssa uskosta. Se oli nyt saanut saarnaluvankin ja paukutteli kirkossa
sunnuntaina. Se oli kolporttööri.
Vai niin. Hesseä huvitti ajatellessaan, miltä Korva näytti
saarnatuolissa seisoessaan. Pieni, punakka ukko, jonka suu teki
mutruilevia liikkeitä, kun hän puri pikanellia. Mahtoikohan se sylkeä
siellä samalla tavoin kuin pajassa alasimen takana?
Hän ei ollut erikoisemmin huvitettu uskonnollisista asioista. Ne
olivat niin vaikeita ja monimutkaisia. Hänen ajatusmaailmansa oli sen
vuoksi aina suuntautunut toisaalle... elämään ylimalkaan, joka oli
hänen mielestään kuin kirjava matto monenkaltaisine väreineen ja eri
vivahduksineen. Uskonnollisuus oli yksi sen väreistä, mutta se ei
suinkaan merkinnyt kaikkea — ihan ehdottomasti.
He laskeutuivat asemalla alas ja jättivät Santulle hyvästit. Tämä
huusi jälkeen: Sopii tulla käymään... me asumme tuossa kolmannessa
kasarmissa, joka näkyy tuolta koivujen välistä. Saadaan jutella.
Hesse kiitti. Miks'ei... kyllähän hän saattoi käydä. Hän ei kannattanut
rautatiellä vallitsevaa luokkaeroa. Hän oli vapaamielinen.
Isä-ukko seisoi pakaasihuoneen edessä ja tarkasteli matkatavarakelkkaa.
Hän innostui: Katsopas... tuossakin on minun raudoittamani kelkka!
Tunnen sen kuin olisin eilen käsistäni laskenut.
Ja isä Karlsson käänteli kelkkaa joka puolelle, koputellen ja
naputellen sitä. Sitten hän työnsi sen pakaasihuoneen seinustalle ja
virkkoi päätään puistauttaen: Se on raskas rumilas... mutta keveämpi
ei kestäisi näissä hommissa. Suuret kollit ja kaikki pruuvryttarein
kapsäkit... ne painavat.
Siinä oli työn iloa, viatonta ja vilpitöntä. Kelkka oli aivan
tavallinen, harmaaksi maalattu, mutta raudoitus oli isän, ja se oli
pääasia. Hesse hymyili valoisasti. Niin, niin... kyllä hän ymmärsi. Isä
oli säilyttänyt kyvyn iloita vähästä. Hänelläkin oli se lahja, mutta
toisinaan joutui ihminen sellaiseen tilaan, ettei pystynyt tuota lahjaa
käyttämään. Se edellytti ennen kaikkea hyvää ja puhdasta omaatuntoa.
Hän oli kiitollinen isälleen, joka oli välähdyttänyt hänelle tuota
maailmaa... tuota lapsellisen ilon puhdasta ja väärentämätöntä
maailmaa, jonka hurskaat sielut vain saattoivat omistaa.
Kuin vapautuneena jostakin ilkeästä painosta, kuin tuntien päässeensä
ulos pimeästä, eksyttävästä metsästä turvalliselle kylän aukealle hän
huudahti säteilevin silmin:
Siellä taitaa Melindalla olla kahvi valmiina. Emmeköhän lähde kotiin!