Alkoi sekava aika Hesse Karlssonin elämässä. Hän oli joutunut
intohimoisen rakkauden pauloihin. Tuo herkkä sydän, joka jo kouluaikana
oli niin helposti syttynyt, paloi nyt täydellä liekillä. Se ei ollut
enää koulupojan viatonta kiintymystä, se oli täyden miehen kiihkeää
kaipausta, joka kulutti ruumista ja sielua.
Kun hän jäljestäpäin tätä aikaa muisteli, tuntui siltä, kuin ei hän
olisi toiminut täysin tietoisesti. Hän oli ollut kuin huumeessa,
yhtämittaisessa, pitkässä huumauksessa — melkein hulluuden partaalla.
Mutta jos joku olisi siitä hänelle silloin huomauttanut, hän olisi
nauranut vasten kasvoja.
Onnellista hulluutta, autuasta järjettömyyttä — sitä on kai rakkaus.
Mutta ei kaikki rakkaus. On myös sellaista, jossa onnen tunteeseen
liittyy viiltävä kipu, tuska, joka polttaa yhtä kovasti kuin lemmen
palo. Hesse Karlssonin rakkaus oli sitä lajia.
Se ei johtunut siitä, ettei rakastettu olisi ollut uskollinen, ei tämän
rakkauden epätietoisuudesta. Viktoria oli sen useamman kuin yhden
kerran tunnustanut. Hesse oli saanut täyden korvauksen kouluaikaisista
kärsimyksistään — mikäli Viktoria oli niitä aiheuttanut, niin — monta
kertaa suuremman kuin mitä ne olisivat, ansainneet. Tuskan tuottivat
muut seikat: hän oli sidottu ja Viktoria oli sidottu, ja hänellä, Hesse
Karlssonilla, oli sitäpaitsi kolme lasta.
Ei hän uskaltanut avioeroa ajatella. Sellainen ajatus vain toisinaan
vilahti hänen päässään, — ajatus, jonka varaan hänen rikkinäinen
sielunsa joskus asettui lepäämään kuin lintu oksalle, pitkän,
yhtämittaisen lennon jälkeen. Ei — hänen henkensä ponnistukset
suuntautuivat toisaalle: jonkinlaisen tasapainotilan löytämiseen.
Yhdellä puolen Melinda ja lapset ja toisella Viktoria ja rakkaus.
Näiden painopisteiden välillä kieppui hänen henkensä kauan.
Hän oli jostakin lukenut, että syvemmällä, elämän pohjakerroksissa
näyttivät ihmiselämän arvot toisenlaisilta kuin pinnalla. Se, mikä
pinnalta katsottuna näytti rehellisyydeltä, oli syvemmältä asiaa
tarkastettaessa epärehellisyyttä ja petosta. Ja päinvastoin: se, mikä
pinnalla näytti petokselta, olikin syvemmältä katsottuna puhtainta
vilpittömyyttä. Kun kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä ei olosuhteiden
pakosta voinut avoimesti seurustella toistensa kanssa, he etsivät
salateitä, turvautuivat petokseen. Mutta tämä »petos» oli samaa kuin
rehellisyys, koska siinä ilmeni kahden sydämen vilpittömin ja totisin
tunne, jota kierot olosuhteet eivät kyenneet tukehduttamaan. Välistä
juoksi kirkas vesisuoni kaiken aikaa maan alla.
Se oli jo verraton apu. Noiden ajatusten kirjoittaja ei ollut
aavistanut, kuinka otollisen maaperän ne kerran löytäisivät erään
rautatien halkokirjurin sydämessä. Hesse innostui. Hän kehitteli tätä
ajatussarjaa, puheli siitä väliin tovereilleenkin — silloin kuin
epäluuloja herättämättä saattoi keskustelun johtaa tällaisille aloille.
Häneltähän oli totuttu odottamaan kaikenlaista outoa ja kummallista.
Toiset kuuntelivat sitä vastaanväittämättä — varsinkin Hahn. Mutta
asemapäällikkö oli toista mieltä: Man ska' stå för sitt kast! Se oli
kaikkein paras elämänfilosofia _niissä_ asioissa.
Niinhän se saattoi olla — muutamille, mutta ei kaikille. Elämä oli sen
usein näyttänyt toteen.
Ätsh... hulluttelivat vain! Ajoivat takaa omia mielikuviaan. Ei — piti
pysyä realiteeteissa. Katsokaapa »ukkoa», ovenvartijaa! Se seisoi
siinä, mihin se kerran oli asetettu.
Niin — kunnes jonkun isännän saapas potkaisi sen syrjään!
Niinpä niin. Mutta senpä vuoksi pitikin sitä aina silloin tällöin käydä
katsastamassa. Huomatkaa, järki... sitä vartenhan se oli ihmiselle
annettu, että punnittaisiin, kannattiko ruveta rehkimään vai ei. Ne
kirjailijat kehräsivät kokoon kaikenlaista. Roskaa!
Nyt sai Krank'kin sanan vuoron: Onkopa niissä naisissa muuta eroa, kuin
että toinen on hiukan pitempi tai lyhempi toista?
Se Brynolf Krank! Se osasi aina antaa keskustelulle pyöreän päätöksen.
Herrat nauroivat, ja jokainen painui työhönsä. Lennätinkoneet
nakuttivat, ja asemakonttorissa vallitsi jälleen hiljaisuus.
Hesse istuskelee puiston penkillä Vaasassa. Hän on tehnyt asiaa
kaupunkiin saadakseen tavata Viktoriaa, jonka myös oli onnistunut
matkustaa tänne. On syksy, ja tuuli ajelee kellastuneita lehtiä pitkin
puiston käytäviä.
Heidän suhteensa oli jo kestänyt toista vuotta. He olivat tavanneet
Laaksonpohjassa monet monituiset kerrat... väliin Viktorian kotona,
kun asemapäällikkö oli kokouksissaan, väliin halkoaumassa. Asemalla
käyntejä ei kukaan voinut epäillä. Olihan siellä tavallista enemmän
puita, ja hänen oli suoritettava säännönmukaisia vesipitoisuuskokeita,
t.s. tarkastettava, miten puiden kuivuminen edistyi.
Viktoria oli ollut kantamassa hänen kanssaan halkoja pumppuhuoneeseen.
Hän oli kehoittanut: Ota tuo keveä halko, Viktoria... nämä ovat sinulle
liian raskaat. Mutta Viktoria oli tarttunut kaikkein järeimpään, aivan
kuin osoittaakseen, että hän uskalsi ottaa suuremman vastuun tästä
heidän rakkaudestaan ja sen seurauksista. Oh, sitä suloista, uhrautuvaa
Viktoriaa! He olivat punninneet halot... aivan kuin olisivat punninneet
oman elämänsä kohtalot... hymyillen, naureskellen, vaihtaen helliä
katseita keskenään. Ja siellä pumppuhuoneen lämpimässä hän oli ensi
kerran sulkenut Viktorian syliinsä ja suudellut häntä.
Se oli ollut hurmaava hetki. Sinä hetkenä hän ei ollut muistanut muuta,
kuin että he olivat kahden, ympärillään omituinen rasvantuoksuinen
lämpö. He olivat heittäytyneet tuon tuokion valtoihin kuin virtaan. Se
oli kuljettanut heidät kauas pois... pois nykyisyydestä — maailmaan,
jossa ei ollut muita kuin he kaksi. Hän oli avannut silmänsä ja
huomannut, että Viktoria katseli ylöspäin miettiväisenä kuin jokin pyhä
nainen keskiaikaisissa maalauksissa.
Etkö sulje silmiäsi, kun suutelen sinua?
En.
Miksi et?
Siksi, että silloin veisi virta minut kokonaan... täydellisesti.
Hän ei ollut käsittänyt sitä heti, mutta jälkeenpäin se oli hänelle
selvinnyt. Viktoria tunsi lemmen palon vielä polttavampana kuin hän;
siksi hän halusi olla varuillaan. Hän tiesi leikkivänsä tulella, joka
oli voimakkaampi ihmistä... kaikkinielevä... kaikkituhoava... yksi
hehkuva henkäys vain — aivan kuin ahjon... tulikuuman, porottavan
ahjon. Siksi hän piti silmänsä auki.
He olivat käyneet noutamassa halot. Ne olivat kuivuneet pumppuhuoneen
pannun päällä. Taas ne oli yhdessä punnittu. Ero oli ollut jokseenkin
suuri. Hän oli laskenut suhteellisen vesipitoisuusprosentin. —
Katsopas, kuinka paljon sitä oli! Viktoria oli katsahtanut häneen
kirkkaasti... aivan kuin iloiten, että tuo luku merkitsi heidän
rakkautensa suuruutta. Mutta hän oli iloinnut vastakkaisesta syystä:
painon vähennys oli salaa häntä rohkaissut. Ehkäpä vielä selviät
tästä... tästä suloisen katkerasta huumauksesta. Katso lukua... ota
asia järjen kannalta!
Sellaista se oli ollut. Talven ja kevään kuluessa he olivat usein
tavanneet — milloin täällä, kaupungissa, milloin Laaksonpohjassa.
Halkoauma oli ollut heidän kohtauspaikkansa siellä.
Hän oli joskus talvella jäänyt junasta pois viimeistä edellisellä
pysäkillä ja kävellyt pimeässä tuon neljän kilometrin taipaleen. He
olivat sopineet niin Viktorian kanssa. Vaikka viranhoidon varjolla
saattoikin käydä Laaksonpohjassa milloin hyvänsä, oli sentään ollut
varovaisinta välttää liian lukuisia käyntejä. Mutta — salaa, salaa se
oli onnistunut.
He olivat seisseet auman keskustassa toisiinsa nojaten ja kuiskineet
kuumia sanoja. Oi, kuinka monta kertaa he olivatkaan vakuuttaneet
rakkautta toisilleen! Kylmä tuuli oli puhaltanut pitkin ilmakanavia
ja paanut lumen heidän päänsä päällä tanssimaan. Morsiushuntu!
oli Viktoria kuiskannut, nähdessään, kuinka lumihiutaleet hiljaa
laskeutuivat heidän ylleen. He olivat viipyneet siellä tunnin toisensa
jälkeen, kylmästä väristen, mutta suudelmien lämmittäessä heidän
sydäntään.
Synkkä paikka sydäntalvella — tuollainen halkoauma... aivan
toisenlainen kuin kesällä, kuumana, aurinkoisena päivänä, jolloin
pihka tuoksui, ja västäräkit iloisina lentelivät pitkin ilmakanavia.
Silloin soi halkoauma kuin suuri, ihmeellinen kello... joka paikasta
vain sirkutusta ja visertelyä, lyhyitä laulunhelkähdyksiä... aivan kuin
olisi jokin kimmoisa jousi helähdellyt. Ja tuo surina... tuo hyrräävä,
kehräävä ääni... tuo lukemattomista pesistä kuuluva onnen kujerrus
— se oli kuin kellon surinaa vähää ennen lyöntiä. Ja sitten — auman
keskustassa kaksi ihmistä, kaksi onnetonta ja onnellista ihmistä,
joiden sydän löi... hakkasi kuuluvasti: — tämän ihmeellisen kellon
tikitys...
Nyt hän oli viimeksi tavannut Viktorian kaksi viikkoa sitten ja
huomauttanut, että heidän pitäisi lopettaa. Ilmitulon vaara oli liian
suuri. Viktoria oli itkenyt, oli sanonut menehtyvänsä ikävään. Mikä
häntä enää kannattaisi, jollei saisi Hesseä tavata? Seurauksena siitä
oli ollut tämä yhteinen kaupunkimatka. Ja tässä hän nyt istui taas,
odotellen ystäväänsä.
Sieltä Viktoria jo tulikin, kylmästä väristen... käveli rauhallisesti
kellastuneiden lehtien peittämää puistokäytävää. Hän kantoi pakettia
kainalossaan, koko ajan puristellen hansikoituja käsiään. Hesse nousi
ja käveli häntä vastaan.
Ostin gobeliinilankoja Konstalle... Kuule... minun on kylmä. Mennään
johonkin kahvilaan.
He poikkesivat kahvilaan. Kuukausi sitten he olivat viimeksi istuneet
tässä samassa paikassa... Viktoria oli tehnyt asiaa kaupunkiin,
ja hänenhän taas oli helppo järjestää matkansa, kun oli käytävä
varastojakson esimiestä tapaamassa.
Viktoria kertoo kotioloistaan. Oli taas ollut niin tavattoman
pitkä kuukausi. Ikävää ja harmaata oli elämä siellä. Konsta kulki
kokouksissa, neuloi seinämattojaan. Oli sentään siunattu asia, että
siltä olivat langat loppuneet. Niitä ostamaan hän oli päässyt.
Se on ruvennut viime aikoina vähän vakoilemaan meitä, jutteli Viktoria.
Ihmettelee sinun tiheitä käyntejäsi. Mitä vesipitoisuuskokeita niitä
alinomaa pitää ottaa?
Hesse oli arvannut sen. Huomiotahan se herätti, kun yhden aseman
halkovarastoja hoidettiin niin uskollisesti. Paras oli olla varovainen.
Mutta täällä meitä ei tunne kukaan.
Ehkä ei Viktoriaa, mutta hänet, Hesse Karlssonin, kyllä. Luotettu
paikka ei ollut tämäkään.
He keskustelivat siitä, miten parhaiten voisivat nämä kohtauksensa
järjestää. Viktorialla oli eräs tuttava, erään rautatien kirjurin
rouva, jonka luona he voisivat tavata, sillä aikaa kuin mies oli
virassaan. Hän oli jo siitä puhunutkin.
Mutta Hessestä se oli vastenmielistä. Kolmannen henkilön sekaantuminen
tällaiseen juttuun oli noloa... varsinkin, jos hän vielä rupesi
avustamaan. Tiesikö Viktoria, millä nimellä maailma sellaista naista
nimitti?
Kyllä Viktoria sen tiesi ja hän punastui. Mutta eläviin kuviin hän oli
luvannut tänä iltana tulla. He olivat jo siitä sopineet. Tietysti Hesse
tulisi myös?
Tämä vaikeni. Tuo kolmas henkilö ei ollenkaan miellyttänyt häntä.
Viktoria sanoi: Mutta julkisuudessa se on meille vain eduksi. Minä
voin aina sanoa, että kohtasin hänet, ja että sinä liityit sattumalta
seuraan.
Olihan siinä jonkun verran järkeä. Hesse lupasi tulla.
Hän vietti iltapäivän rautatienvirkarmiehille varatussa huoneessa
aseman lähellä. Hän oli uupunut ja masentunut. Syvä alakuloisuus
asui hänen sielussaan. Tunnin toisensa jälkeen hän istui sohvassa,
tuijotellen tylsästi eteensä.
Tuntui jollakin tavoin turvallisemmalta istua täällä, hiljaisessa
huoneessa — vaikka valmistautuikin luvattomaan kohtaukseen. Tämä
odotteleminen täällä ei tuntunut ollenkaan luvattomalta. Se johtui
siitä, ettei kukaan nähnyt. Saattoi olla piilosilla omantuntonsa
kanssa. — Etköhän tekisi viisaimmin, jos matkustaisit kotiin?
Tietenkin minä matkustankin! Olihan junan lähtöön vielä aikaa. Mutta
minä tarkoitan (sanoi omatunto) että jättäisit jo nämä... nämä
luvattomat kohtaukset. Eihän sellainen sovi kunnialliselle miehelle...
Kuka oli sanonut, että hän aikoi mennä... saihan toki levähtää
rautatienvirkamiesten omassa huoneessa? Mutta — sitä vartenhan sinä
kuitenkin viivyt täällä? — Enpäs viivy... saihan nyt toki oleskella,
mietiskellä? Eikö tämä hänen nykyinen tilansa ehkä miettimistä
kaivannutkaan? Omatunto vaikeni. Hessen oli onnistunut tehdä se
äänettömäksi.
Niin, niin... täällä sai tyyntyä, rauhoittua... kuin koota voimia
uutta, tuhoisaa askelta varten. Hesse ei sitä näin selvästi ajatellut;
ajatus sipaisi vain tuota lähestyvää kohtausta kuin nukkuvaa, joka
ei siitä sipaisusta herännyt. Hiljainen, vähitellen hämärtyvä huone
tuntui kuuntelevan häntä. Tuo hämärä oli kuin tehnyt salaliiton
hänen kanssaan. Näin... salaa jos voisi aina asian järjestää, ettei
kukaan näkisi... seurustella Viktorian kanssa niinkuin ajatusten,
omantunnon äänen edes häiritsemättä — silloin olisi mainiota. Ja
samalla kun hämärä kuunteli häntä, yhdessä suunnitellen tämän suhteen
järjestämistä, se antoi myös anteeksi. Se ikäänkuin pyyhki pois kaiken
entisen... nuo luvattomat hyväilyt ja suudelmat. Oh, on täälläkin,
tässä huoneessa tehty yhtä ja toista... välistä oikein rietastakin.
Sinä olet sentään vielä kunniallinen mies... et ole astunut viimeisen
rajan yli. Tihenevä pimeys puheli hänelle, vuodatti voidetta hänen
sairaaseen sieluunsa.
Seitsemältä hän oli luvannut mennä, mutta vielä oli tunti aikaa.
Sieltä, vastapäätä, kadun toiselta puolen, näkyi kellosepän
näyteikkunasta kirkkaasti valaistu suuri kello. Juna Itäsuohon lähtisi
puolen tunnin päästä. Hesse mietti, matkustaisiko sillä junalla. Hän
nousi vaivalloisesti seisomaan ja katseli pimeässä ympärilleen. Sieltä
nurkasta häämötti matkalaukku, jossa oli Melindan neuloma, ruskea
päällys. Matkalaukku kehoitti, päällys kehoitti. Hän ei erottanut sen
väriä, mutta hän tiesi, että se oli ruskea, ja että se oli Melindan
neuloma. Ja tuo tieto oli tänä hetkenä samaa kuin kehoitus, käsky: pidä
kiirettä!
Mutta Hesse seisoi keskellä huonetta voimatta päättää. Kului neljännes
tunti, viisi minuuttia yli sen, kymmenen minuuttia. Vielä olisi aikaa
juosta asemalle. Mutta Hesse katseli sekuntiviisarin kiertoa, ja nyt
hänestä tuntui, että se liikkui tavattoman hitaasti. Oli, kuin olisi
kadun toiselta puolen näkyvä kellokin hidastuttanut vauhtiaan, jotta
hän ennättäisi. Kaksi minuuttia vielä aikaa. Nyt se jo oli liian
myöhäistä. Hesse oli tuskin ehtinyt liikahtaa paikaltaan, kun jo kuului
veturin vihellys. Hän katsoi uudelleen kelloa. Oliko todella nuo kaksi
minuuttia kulunut noin nopeasti? Kyllä... kello oli jo minuuttia yli
puoli seitsemän. Oh, hän vaipui taas sohvaan, jääden hajamielisenä
tuijottelemaan eteensä.
Seitsemältä hän lähti. Ulkona satoi lunta. Suuria »akanpaloja» putoili
taivaalta, kookkaita kuin kymmenenpennin rahat. Ne leijailivat hiljaa
alaspäin, keinahdellen, kallahdellen kuin untuvahöytyvät. Pitkien,
näkymättömien rihmojen kaltaisina, — rihmojen, joissa epäsäännöllisten
välimatkojen päässä oli aina tuollainen valkoinen höytyvä, ne
riippuivat sysimustalta taivaalta, laskeuten alaspäin verkkaan ja
tasaisesti, kimallellen kauniisti sähkövalojen loisteessa. Kadun musta
asfalttipinta nielaisi ne sisäänsä sitä mukaa kuin ne putoilivat.
Se pysyi yhtä mustana, yhtä märkänä ja kiiltävänä. Mutta ihmisten
hartioilla ja päähineitten päällä nuo avaruuden lumiperhoset saivat
hetkisen levähtää ennen kuolemaansa...
Teatterin eteisessä oli tungos. »Jaipurin maharadjan lempivaimo»
houkutteli vaasalaisia ilmeisen väkevästi. Hesse liittyi lippujonon
loppupäähän, tarkastellen ympäristöään. Joku tuttu näkyi joukossa, ja
hän nyökäytti päätään. Mutta Viktoriaa ja tämän ystävätärtä hän ei
huomannut missään.
Jono solui eteenpäin, ja hän läheni lippuluukkua. Hänestä tuntui, että
tuosta... tuon messinkiristikkoisen luukun aukosta hän lunastaisi
itselleen pääsylipun kadotukseen. Mutta se ei nyt vaivannut häntä. Oli
vain niin suloista painua sinne... tuhota itsensä lopullisesti. Ei
syyttänyt omatunto, ei muistunut mieleen koti — kaikki oli yhdentekevää.
Hän sai lipun ja liittyi toiseen jonoon, joka odotteli ovien
aukaisemista. Pian se tapahtuikin, ja Hesse seisoi kynnyksellä.
Siellä, ovesta hiukan oikealla, takimmaisissa penkeissä istui Viktoria
ja antoi hänelle merkkejä.
Kuin sattumalta oli siinä tyhjä paikka Viktorian vieressä. Hesse
istahti siihen... Viktoria esitti ystävättärensä. Siinä ei ollut aikaa
pitkiin puheisiin, sillä katsomo pimeni ja esitys alkoi.
Intialainen ruhtinas, huvimatkalla Euroopassa, kohtaa eräänä päivänä
nuoren tytön, johon rakastuu. He tapaavat toisiaan monta kertaa mitä
erilaatuisimmissa paikoissa, ja vihdoin tyttö suostuu seuraamaan
ruhtinasta Intiaan.
Hesse istui alakuloisena. Nyt häntä melkein hävetti. Hänen mieleensä
muistui muuan lapsuudenaikainen tapaus kelkkamäestä. Yhtä noloksi kuin
kaksitoista vuotias tunsi olonsa _tuollaisen_ tapahtuman vuoksi, tunsi
kolmenkymmenen vanha, naimisissa oleva mies _tällaisessa_ tilanteessa.
Silloin olivat ryvettyneet vain housut, mutta nyt tahraantui maine
ja mitä kiusallisimmalla tavalla. Ensi väliajalla odotti Hesse, että
kaikki olisivat kääntyneet häntä katsomaan ja osoittamaan sormellaan.
Mutta kun lamput sammuivat, ja hän tunsi turvallisen pimeyden
uudelleen ympäröivän itseään, hän teki saman havainnon kuin äsken
rautatienvirkamiesten huoneessa. Tämäkin pimeys liittoutui hänen
kanssaan omantunnon ääntä vaimentamaan ja mieltä rauhoittamaan.
Hän tunsi Viktorian käden etsivän omaansa ja hän tarttui siihen
rohkeasti. Puristus seurasi toistaan, sitä mukaa kuin filmiesitys
jatkui... vuoroin tulisemmin, vuoroin laimeammin. Mutta kun Jaipurin
maharadja perille päästyään sulki rakastettunsa syliinsä ja toivotti
tervetulleeksi valtakuntaansa, silloin pusertautui Viktorian käsi
Hessen käteen, niin että nivelet ruskuivat. Hän oli lempivaimo, ja
Hesse Karlsson oli Jaipurin maharadja.
Seuraavalla väliajalla Hesse katseli jo rohkeasti ympärilleen. Hän oli
vaientanut omantuntonsa äänen. Hitto... kuka häntä saattaisi epäillä...
vaaran tullen he voisivat tekeytyä toisilleen tuntemattomiksi tai
tunnustaa sattumalta joutuneensa vierekkäin istumaan. Ja sitäpaitsi:
Olihan Viktorian ystävätär läsnä. Tämä toimitti »förkkelin» virkaa ihan
yhtä viattomat! kuin jokin opettaja kouluaikuisissa tanssiaisissa.
Mutta nyt tuli jännittävä osa. Maharadjan pääpuoliso makasi
kuolemaisillaan. Hän oli saanut tiedon lempivaimon tulosta.
Intohimoisen kiihkeästi, silmissä koston uhka hän viimeisillä
voimillaan kohottautuu katsomaan, miltä tuo uusi tulokas näyttää.
Haaremin ikkunasta näkyvät hänen kuolonkalpeat kasvonsa, ja se katse,
jonka hän tuohon haaremin eteishallissa käyskentelevään nuoreen naiseen
luo, ennustaa tuhoa.
Taas syttyivät lamput. Mutta nyt ei Hesse enää ole yhtä rohkea kuin
edellisellä väliajalla. Hän etsii katseillaan vaimoaan. Hänestä tuntuu,
että Melinda saattaisi hengessään siirtyä tänne... tähän valaistuun
teatterisaliin, osoittaa häntä sormellaan ja huutaa: Katsokaa... tuolla
istuu minun mieheni toisen naisen kanssa! Hän säpsähtää, kun eräs
edessä istuva nainen äkkiä käännähtää taaksepäin ja hetkisen tuijottaa
häneen... Hän on niin hämmästyttävästi Melindan näköinen... samanlainen
hattukin. Ja kasvot kalpeat kuin maharadjan pääpuolisolla. Hesse vie
käden kasvoilleen ja herää siihen, että näytös jälleen jatkuu.
Jos äskeinen osa oli ollut jännittävä, niin tämä oli vielä
jännittävämpi. Maharadjan pääpuoliso on päättänyt kostaa.
Kuolemaisillaan ollen hän lahjoo erään orjattaren surmaamaan
lempivaimon. Suunnitelma pannaan toimeen sangen taitavasti. Haaremin
eteishallin porraskaiteella on kukkaruukkuja. Erääseen niistä kätkee
orjatar myrkyllisen käärmeen. Se vajoaa sinne kukkien sekaan, ja
katsoja panee merkille tuon tuhoatuottavan ruukun.
Lempivaimon on tapana käyskennellä noilla portailla ja hyväillä kukkia.
Hän upottaa kasvonsa niiden sekaan, hengittäen niiden huumaavaa
tuoksua. Kun hän lähestyy tuota turman ruukkua, on katsomo pelon ja
odotuksen vallassa. Viktoria pusertaa Hessen kättä kuin kuoleman
hädässä, ja tämä vastaa hänen puserrukseensa. Nyt... nyt... lempivaimo
on siinä aivan kohdalla! Hän kumartuu jo kukkia kohti. Katsojat
pidättävät hengitystään. Viktorian käsi laukee otteestaan, ja Hessekin
on kalpea. Tuossahan kohta ratkaistaisiin hänen elämänsä kohtalo.
Tulisiko kosto ja rangaistus — vai vieläkö annettaisiin armon aikaa?
Lempivaimon kasvot lähenevät ruukkua, mutta yht'äkkiä hän suoristautuu
ja nousee seuraavalle askelmalle. Käärmeen pää vain vilahtaa kukkien
keskeltä valmiina iskemään, mutta lempivaimo on jo poissa sen
ulottuvilta.
Taas syttyvät lamput, ja vilkas puheensorina täyttää katsomon. De va'
närä! kuulee Hesse erään vanhan harmaapäisen herran huutavan kuurolle
kumppanilleen. Hän on ihan kalpea ja hengästynyt. Nostaen silmänsä
Viktoriaan hän huomaa, että tämä kylpee kyynelissään. Minkävuoksi hän
itki? Kyllä Hesse sen arvasi. Viktoria tuntee samaa kuin hänkin: hänkin
oli odottanut katastroofia, jota kuitenkaan ei ollut tullut.
Kun Hesse aamuyöstä laskeutuu junasta Itäsuon asemalla, on hänen
sydämensä autio ja tyhjä. Kaikki valot ovat sammuneet; ei minkäänlaista
toivoa näy.
On olemassa vain kaksi mahdollisuutta: joko jatkaa ja kohdata tuho,
lopullinen, peruuttamaton — tai lopettaa, nyt kun vielä oli viimeinen
tilaisuus. Hän rakastaa Viktoriaa epätoivoisesti, mutta sittenkin...
sittenkin — jos hän ei aikonut hukkua, oli tehtävä jyrkkä päätös.
Ravintolarakennus hänen edessään on pimeä. Ei yhtään valoa näy. Hänen
mieleensä muistuu eräs toinen ilta, jolloin hän Kiikasta palatessaan
oli pysähtynyt kotikaupunkinsa hautuumaan puoleiselle ylikäytävälle
ja toivottomana katsellut asemalle päin. Asemarakennuksen korkeat,
verhottomat ikkunat olivat katselleet autiota ratapihaa kuin avosokean
silmät. Nuo ravintolarakennuksen ikkunat olivat kuin pimeässä vaanivan
pedon... niin mustat ja kiiltävät, että selkäpiitä karmi.
Silloin oli ollut kesä, ja nyt oli myöhäinen syksy.
Tavarajuna, jolla hän oli tullut, oli jäänyt siihen... kolmannelle
raiteelle... pitkä rivi mustia umpivaunuja... sen näköisiä kuin kätkisi
jokainen mistä jonkin uhkaavan salaisuuden.
Hesse lähti kiireesti astumaan kuin olisi paennut jotakin.