Brynolf Krank oli kerran sanonut: Rakkaus teettää hullun töitä. Ja
Hesse Karlssonin täytyi myöntää, että se oli totta. Mutta — sittenkään
hän ei voinut muuta: hän oli päättänyt rakennuttaa halkoauman, joka
oli 16 metriä läpimitaten ja varustettu kahdeksalla ilmakanavalla!
Sellaista ei valtionrautateiden koko olemassaolon aikana vielä
kertaakaan oltu tehty.
Puoli tusinaa hevosmiehiä ajoi puita radan toiselta puolen ja toiset
rakensivat aumoja. Ne olivat aivan tavallisia, 6 metrin läpimittaisia.
Siinä kärrättiin ja siinä ladottiin. Mies seisoi korkealla halkopinon
nokalla ottaen puita vastaan, kun toinen pinonpäästä esiinpistävän
halon varaan asetettua loivaa lankkua pitkin kärräsi niitä ylös,
vanhoista höyrykattilan putkista tehdyillä yksipyöräisillä
työntökärryillä. Hesse tunsi ne lapsuudestaan: hänen isänsä oli takonut
niitä urakalla monta kesää.
Siinä oli touhua ja vilskettä. Oli kuin olisi rakennettu torneja
hyökkäävää vihollista vastaan. Halkojen kärrääjä otti vauhtia ja työnsi
rattaansa ylimmäisen ilmakanavan suulle. Hän oli kuin jokin kivien
tai muurauslaastin kuljettaja. Toinen otti ne vastaan yksitellen ja
ojensi ylempänä seisovalle toverilleen, joka parast'aikaa latoi harjaa.
Hei, Karppinen, täältä tulee...! Ja Karppiseksi puhuteltu muhoili
tyytyväisenä. Kiirettäpä se Puu-Kaalsonni nyt piti, kun jo toukokuussa
ryhtyi tällaiseen urakkaan. Tavallisestihan näitä töitä tehtiin vasta
keskikesällä.
Hesse seurasi työn kulkua, neuvoi ja antoi määräyksiä. Sidepuut
piti latoa hyvin, muuten meni koko hökötys nurin. Ja siellä! Kuka
viheliäinen oli jättänyt harjahalon nurinpäin? Kuori päällepäin, kuori
päällepäin! Miks'ei työesimies katsonut perään?
Joka toinen päivä hän saapui paikalle töitä valvomaan. Nyt hän ei
käynyt monesti kotona. Matkustaen pitkin linjaa hän ilmestyi yht'äkkiä
Laaksonpohjaan hermostuneena, hajamielisenä, kuumeisena. Oliko Viktoria
huomannut, minkälainen torni-kaupunki tänne kohosi?
Kyllä. Viktoriankin oli työn touhu temmannut mukaansa. Hänen ei ollut
enää ikävä. Hiljaa kytevä rakkaus oli leimahtanut ilmiliekkiin.
Mutta naisena hän osasi salata sen, vaikka häntä toisinaan huvitti
ikäänkuin paljastaa kaikki. Hän oli muuttunut niin merkillisen
rohkeaksi. Laskien leikkiä työmiesten kanssa hän oli kuin ei mitään
olisi tapahtunut. Mutta hänen sydäntänsä poltti, ja poskilla paloi
helakka puna. Asemapäällikkö piti sitä terveyden merkkinä. Hyvä, kun
rupesi liikkumaan ulkona. Selvähän se oli, että sai raikkaat veret
poskilleen. Miesten tavallisen lyhytnäköisyyden mukaan hän ei huomannut
mitään.
Viktoria oleskeli tuntikaudet aumaamispaikalla. Hän nosteli halkoja,
punnitsi niitä käsissään. Puolituoreet koivuhalot olivat kuin pitkiä,
vaaleita juustoja. Ja niin ihanan valkoinen kuori kuin missä oli!
Hänelle huudettiin, että kädet pihkaantuivat. Hän nauroi: hän oli jo
pihkassa koko ihminen!
Olipa se leikkisä asemapäällikön rouva.
He kulkivat Hessen kanssa tarkastelemassa töitä. Työmiehet seurasivat
heitä katseillaan, ja yksi ja toinen huomautus lausuttiin noista
kahdesta. Eipä se päällikkö paljon rouvastaan välittänyt, kun antoi
tämän kuljeskella ympäri toisen kanssa. Ne olivat ne herrat niin
kummallisia. Asemapäällikkökin teki naisten töitä... kutoi mattoja.
Niin oli asemamies kertonut.
Hesse toimitti kuutiomittauksia. Nuo pienet aumat, 6—8 metrin
halkaisijalla, sisälsivät tavallisen määrän puita. Niissä oli neljä
ilmakanavaa. Mutta se keskimmäinen... se aiottu huvihuone... siihen
täytyi laittaa kahdeksan. Muuten sen keskukseen ei saatu tarpeeksi
valoa.
Kuusi aumaa seisoi jo valmiina. Niiden rakentaminen oli vienyt
viisitoista päivää. Hessellä oli työmiehiä vain sen verran, että riitti
kahteen yhdellä kertaa. Ne olisi voinut antaa urakalle yksitellenkin...
eri aumaajat itsekutakin varten. Siten olisi voitettu aikaa. Mutta
Hesse ei halunnut voittaa aikaa; hänellä oli omat syynsä. Nyt kun ei
ollut kuin kaksi työryhmää, hän saattoi käydä paikalla upeammin. Saihan
hän siten tavata Viktoriaa tiheämmin.
Ja sitäpaitsi: hän saattoi puolustautua sillä, että nämä työssäolevat
ansaitsivat enemmän, ja loppuaumojen valmistuminen siirtyi
myöhäisempään — lähemmäs keskikesää. Siis ohjesäännön mukaan.
Hän nauroi katkerasti. Ohjesääntö! Mitäpä hän nyt siitä välitti!
Asemapäälliköt sähköttivät vähänväliä, että heidän halkovarastonsa
rupesivat loppumaan. Eikö Puu-Kaalsonni tiennyt, että ohjesäännön
mukaan hänen oli toimitettava heille halkoja? Pahustako hän siellä
Laaksonpohjassa puuhasi alinomaa?
Kiireimmiltäin kotona käydessään hän sai huomautuksia vaimoltaankin.
Melinda piikitteli häntä. Oletpas sinä nyt halukas matkustamaan ja
ennen aina nurisit alituisia virkamatkoja! Eihän sinua, miesriepu,
enää kohta näekään. Hän kohautti hermostuneesti olkapäitään ja työntyi
taipaleelle.
Mitä... Laaksonpohjaanko taas? Ai, ai... siellä taitaa olla asiat
hullusti! Onko se rouva vai itse asemapäällikkö? Sinähän harrastat
aina erikoisuuksia. Hahn irvisteli hänelle pöytänsä takaa ja painui
rahtikirjoihinsa.
Hän koetti täyttää asemapäällikköjen toivomukset, lastautti puita ja
lähetti määräpaikkoihin. Hän matkusti yötä päivää, väliin tavara-,
väliin matkustajajunassa — joskus veturissakin. Tilasipa hän kerran
ylimääräisen junankin — toisen luokan vaunu, ja veturi edessä, ja niin
ajettiin vuorokausi ympäri ja tarkastettiin varastoja. Olipa nyt touhua
kerrakseen! Veturinkuljettaja kiroili, lämmittäjä noitui. Mokomakin
puuherra... kulki kuin rautatiehallituksen päätirehtööri!
Mutta Hessellä oli siihen oikeus. Ohjesääntö oli hänen puolellaan.
Mutta muuten se asettui poikkiteloin hänen tielleen monessa muussa
kohden.
Saiko ohjesäännön mukaan rakentaa halkoaumaa, joka oli 16 metriä
läpimitaten ja kahdeksalla ilmakanavalla varustettu? Tosin siitä ei
ohjesääntö mitään nimenomaan maininnut, mutta varmasti se pistäisi
tarkastajan silmään. Mikä Timur Lenkin mausoleumi tämä oli? Suuri kuin
jokin S:t Angelo Roomassa! Kuutiosisältö suhteellisesti pienempi kuin
tavallisissa aumoissa. Ja keskustan niskapuut metrin haloista! Mitä,
mitä tämä merkitsi? Päähänpistoko? Kyllähän Puu-Kaalsonni oli tunnettu
päähänpistoistaan, mutta tämä meni jo yli ymmärryksen.
Onneksi näitä kysymyksiä ei mikään tarkastaja vielä ollut esittänyt,
sillä »S:t Angeloa» rakennettiin parhaillaan. Hesse valvoi sen
valmistumista erikoisella huolella. Hän viipyi kokonaisia päiviä
Laaksonpohjassa. Hän ei enää luottanut työesimieheenkään.
Tämä murisi: En ymmärrä. Muissa aumoissa on vain neljä ilmakanavaa ja
tähän tehdään puolta enemmän.
Hesse hermostui: Asemapäällikön rouva haluaa niin. Hän laittaa
keskustasta huvihuoneen.
Työesimies vihelsi, oli niillä rouvilla omat oikkunsa... kissa vieköön!
Mutta nämä uudet tulokkaat olivatkin tavallisuudesta poikkeavia.
Täällähän saattaisi pastori Runti pitää vaikka kirkonmeiningit!
Hesse naurahti. Työesimies näytti hassulta sitä sanoessaan. Kynsien
niskaansa hän mittasi askelilla keskustan läpimittaa. Neljä metriä...
se on jo tavallisen huoneen laajuinen.
Sitten hän tarkasteli valmiita ilmakanavia ja tuumi: Mutta
västäräkeille tämä on mieluisa paikka... Pesimäpaikkoja puolta enemmän
kuin tavallisesti.
Viikon kuluttua auma oli valmis. Sen radanpuoleiseen sivuun, alimmaisen
ilmakanavan yläpuolelle vedettiin kimröökipensselillä vuosiluku, auman
kuutiosisältö ja kirjaimet S.J.i.F. Viktoria esitti, että Helgan
päivänä, toukokuun viimeisenä, auma juhlallisesti vihittäisiin pienillä
kahvikekkereillä; jotka hän nimipäivänsä kunniaksi panisi toimeen.
Hänen toinen nimensä oli Helga.
Heitä istuu neljä henkeä halkoaumassa: asemapäällikkö Venäläinen
rouvineen, Hesse ja asemakirjuri. On Helgan päivä, ja sen kunniaksi on
auman huippuun kiinnitetty pieni sinivalkoinen lippu.
Viktoria on loistavalla päällä. Hän on ylpeä keksinnöstään: auman
keskusta oli laitettu huvimajaksi. Jollei hän olisi antanut ideaa,
olisi tästäkin tullut vain tavallinen halkoauma, jossa ei olisi ollut
valoa riittävästi. Ei sitä nytkään ollut kehuttavasti, mutta hyvin
tultiin toimeen. Hesse Karlsson sai siis myöntää, että tämän puisen S:t
Angelon varsinainen luoja oli hän, Viktoria.
Myönsihän Hesse sen mielellään. Mutta Viktorian täytyi myös tunnustaa,
että ilman taitavan arkkitehdin kykyä tämä halkolinna olisi jäänyt
rakentamatta.
Kyllä — se myönnettiin ilolla. Hesse Karlssonille kunnia siitä.
Asemapäällikkö kohotti lasinsa: Mitäpäs sitten muuta kuin — kippis!
Viktoria oli laittanut kahvipöydän, mutta Konsta Venäläinen, se iloinen
savolainen, oli tuonut muassaan pienen pullon likööriä. Sitä nyt
maisteltiin, juhlan alkajaisiksi.
Aumassa olikin verrattain viileä, vaikka ulkona oli kirkas, aurinkoinen
päivä. Sen vaikutti puiden tuoreus. Auman katosta suomukselle
ladottujen halkojen välistä, siivilöityivät auringon säteet sisään,
hienojen, terävien kultarihmain kaltaisina. Tuo korkealla oleva
katto näytti sen vuoksi kuin vartavasten koristellulta. Västäräkit
visertelivät pesissään, tuijaillen pitkin ilmakanavia ulos ja sisään.
Tuon tuostakin erotti niiden siipien suhahduksen, kun ne milloin
pyrähtivät ulos, milloin palasivat takaisin. Ne eivät näyttäneet yhtään
välittävän ihmisistä, jotka olivat tulleet tänne niiden pesäntekoa
häiritsemään. Räpytellen pesän suulla ne jättivät tuomisensa sisään ja
lensivät hakemaan uutta.
Herrat mittailivat katseillaan auman sisustaa. Se oli kuin pyöreä
muurin seinä, josta halkojen päät selvästi erottautuivat. Koivuja
näytti olevan suunnilleen puolet. Hesse huomautti, etteivät ne
kuivaneet yksikseen pinossa paremmin kuin aumassakaan. Ollen liian
arkaa lajia ne mädäntyivät lyhyessä ajassa Mutta kuusija mäntyhalkojen
seurassa ne viihtyivät mainiosti.
Ahaa... se on tuossa selitys tämän laajuuteen. Metrin pituiset
sidepuut, huomautti kirjuri.
Niin... muuten siitä olisi tullut puolta pienempi.
Keskusteltiin erilaisista aumoista ja maisteltiin siinä sivussa.
Niitähän ei ollut kuin kahta päälajia: ladonmuotoiset ja sitten nämä
»karusellit», sokeritoppakeot. Hesse kertoi kauan miettineensä uutta
aumalaitosta, johon menisi puuta tavallista enemmän, ja joka muuten
näyttäisi siistiltä.
Sinun alallasi eivät ole mahdollisuudet suuret, kun pitää rakentaa
haloista, huomautti asemapäällikkö nauraen. Mutta — yrittäähän aina
saattaa.
Hesse myönsi sen, mutta hän oli päättänyt kokeilla. Pitäisi vain saada
lupa varastonhoitajalta, mutta tämä nykyinen oli niin tarkka — pelkäsi
valtiolle koituvan turhia menoja. Olisipa ollut hänen kotikaupunkinsa
varaston esimies. Hän olisi kyllä innostunut asiaan.
Siinä arvosteltiin rautatietä ja sen johtoa... noin sievästi vain.
Mutta sitä mukaa kuin veret lämpenivät, käytiin rohkeammiksi. Hesse
purki ilmoille mielipiteensä. Miksikä olikin tämä rautatie kuin
jokin kaatopaikka? Kaikki ruhat ja rammat tänne kerättiin... vanhoja
ryssän upseereita, haaksirikkoon joutuneita sveessien jälkeläisiä!
Eläkelaitos Suomen henkiselle proletariaatille, hitto vie! Syystä heitä
haukuttiinkin »sahajauhopäiksi». Ja niin helkkarin ylpeitä kuin olivat
tämän laitoksen virkamiehet! Yksi ratainsinööri kuin puolijumala,
jolle jo kilometrin päästä piti paljastaa päänsä — köyhän kuolevaisen.
Hän oli koulupoikana vihannut rautatien herroja, mutta niin näkyi
kohtalo johtaneen, että hänenkin piti löytää leipänsä täältä... samasta
vartaasta näiden hidasjärkisten, tyhmien kanssa. Ja hän kun oli kerran
kuvitellut rakentavansa uudelleen vanhan Rooman!
Oho! Kylläpä sinä ankarasti arvostelet. Mihin joukkoon meidät luet?
Asemapäällikkö, pienessä nousuhumalassa, näytti taisteluun vaativalta.
Hesse kohautti olkapäitään: Läsnäolevista en puhu. Mutta — sanokaapa
suoraan, eikö ole niinkuin sanoin. Ruotsi kaikessa vallan päällä. Tuon
ilmakanavan otsikkoonkin piti maalata _S.J.i.F. — Statsjärnvägarne i
Finland!_ Pahustako sen pitää olla ruotsiksi Suomenmaassa? Sitä minä en
jaksa käsittää.
Tjah... sehän on helposti ymmärrettävissä. Johto on ruotsalainen ja
tulee aina olemaan, huomautti kirjuri kimeällä äänellään.
Mutta nyt ei Hesse enää jaksanut itseään hillitä. Hän paukautti
nyrkillä pöytään, min että kahvikupit ja liköörilasit hypähtivät.
Sinäkin, Korpela, orjasielu! Pokkuroit noita sen vietävän puupäitä,
jotka käyvät meitä tarkastamassa! Tulkoon vain puutavarakontrollööri
tänne, niin osoitan noita seiniä ja sanon: Siinä on _Suomen_ puuta!
Ymmärrättekö?
Kirjuri penäsi: Suomalainen on orjasielu... sinä niinkuin me muutkin.
Et sinäkään noin sano, vaikka uhkaat. Selkä nöyränä kuljet ja
selittelet, mistä syystä tämä auma on tällaisen laajuuden saanut.
Helvetti! karjaisi Hesse, eikä yhtään muistanut, että Viktoria oli
läsnä. Melkein mustana kasvoiltaan hän seivästi kirjurin katseellaan:
Sanotko sinä, riivattu, mi-minua orjasieluksi... minua, joka olen
sentään su-suvereeni hengen maailmassa?
Hän yritti heittää vastustajaansa kahvikupilla kasvoihin, mutta
Viktoria puuttui asiaan. Tarttuen tuohon ojennettuun käsivarteen hän
virkkoi tyynesti: Hesse, hillitse itsesi! Muista, että nämä ovat minun
nimipäiväni!
Hesse tuijotti häneen hämillään. Hän ei kestänyt paljon. Pienikin
määrä alkoholia meni jo päähän. Hän kokoili ajatuksiaan: mitä tässä
oikeastaan oli tapahtunut?
Anteeksi, Viktoria... minä en kärsi, että minua sanotaan orjasieluksi.
Sitä minä en ole, en jumal'auta!
Viktoria hymyili: Et... mutta nyt sinä ainakin olet minun orjani ja
tottelet minua.
Niin... se on eri asia. Sinua minä tottelen.
Kirjuri nauraa kähäytti pilkallisesti.
Hesse ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan jatkoi tyynemmin: Mistä me
tässä viimeksi juttelimmekaan? Niin... siitä ruotsista... että miksi
sen pitää aina olla ruotsiksi?
Viktoria: Sinä unohdat, että minunkin äidinkieleni on ruotsi.
Hesse: En suinkaan! Minähän puhun systeemistä, järjestelmästä. Ja
sitäpaitsi: sinähän olet yksi niitä viisaita neitseitä, joka olet
osannut oikealla ajalla sytyttää lamppusi ja käydä ylkää vastaan. Sinä
olet opetellut suomen.
Ja vielä niin selevän kuin Savon muhkean murteen, nauroi asemapäällikkö.
Siitä nyt saattoi olla eri mieltä. Heillä, pohjalaisilla, oli Savosta
omat käsityksensä, mutta ei väitelty siitä. Murre kuin murre, kunhan
vain oli suomea.
Viktoria: En minä olisi uskonut, että sinä olet noin kiivas. Ja ennen
sinä hyvin mielelläsi puhuit ruotsia.
Johan nyt toki. Mutta se oli koulupoikana. Silloin ei osattu
arvostella. — Ja sitäpaitsi: taisin olla rakastunut.
Hän vilkaisi asemapäällikköön. Mutta tämä ei näyttänyt kiinnittäneen
siihen mitään huomiota. Hän täytti vain lasit ja virkkoi suu leveässä
hymyssä. No... Helekan malja sitten!
Juotiin »Helekan» malja. Hesse iski valtionrautateitten
säästäväisyyspolitiikkaan. Siitä ei kannattanut puhuakaan. Esim.
jokaisella kuljettajalla oli oma nimikkonsa. Siten kyllä hoidettiin
veturia hyvin, mutta tuhlattiin äärettömästi käyttövoimaa. Koneiden
pitäisi olla kulussa yötä päivää. Kun mies oli ajanut vuoronsa, niin
toinen tilalle, ja sitä menoa niin kauan kuin veturi kesti. Entä
asemaja vaihdemiehet! Niitä oli aivan liikaa. Ruotsissa junanlähettäjä
hoiti vaihteetkin... pienemmillä asemilla ainakin. Mutta Suomessa
torkkui joka vaihteen nenässä mies, nähden unta ajasta, jolloin palkka
kohoaisi kahdellakymmenelläviidellä markalla vuodessa. Paljon väkeä ja
huono toimeentulo, vähän väkeä ja paremmat palkat.
Ja enemmän työtä, huomautti kirjuri.
Tietysti... mutta sitä tekisikin, kun saisi suuremman palkan.
Perheellisen on hyvin vaikea tulla toimeen. Minä puhun kokemuksesta.
Asemapäällikkö kannatti Hesseä. Säästäväisyyttä ei kyllä paljon
tunnettu rautateillä... se oli kyllä totta. Annettiin määräyksiä
langanpätkien ja lakkapalasten kokoamisesta, mutta siitä huolimatta
killui joka aseman ja pysäkin seinässä messinkikello, jolla ei ollut
mitään virkaa.
Meidänkin Möttönen soittaa kaikki soitot peräkanaa. Ota siitä sitten
selvä.
Olisi parasta myydä ne tai sulattaa metalliksi.
Mutta eikö sekin ole tuhlausta, että poltetaan puuta? Katsokaammepa
tätäkin halkolinnoitusta. Muutaman ajan perästä se on tuhkana.
Kirjuri tiiraili ympärilleen, nyökytellen viisaan näköisenä päätään.
Sitäkin kysymystä oli Hesse pohtinut. Olihan kokeiltu kivihiilellä,
mutta huomattu sen tulevan kalliimmaksi. Puu oli Suomessa halpaa. Mutta
jos meiltä löydettäisiin kivihiiltä — silloin asia muuttuisi.
Pih! pihautti kirjuri halveksivasti.
Hesse tulistui: Ei saa niin halveksivasti pihauttaa, kun on kysymys
omasta maasta ja sen mahdollisuuksista! Se on anteeksiantamatonta
epäisänmaallisuutta. Ei tämä Suomi niin köyhä ole kuin huudetaan. Kyllä
täällä on tavaraa ja rikkautta, kun vain oltaisiin itse isäntiä. Mutta
siinäpä se on! Ei olla.
Miir ist tas folokommen tasselepe, sanoa jämäytti asemapäällikkö.
Resiimi kuin resiimi... ryssät tai ruohtalaiset. Pääasia, että on
hallitus. Ei meistä kuitenkaan koskaan ihtenäisiä tule.
Siinä kuultiin savolaisen uskontunnustus! Hesse tunsi syvästi
halveksivansa Venäläistä. — Tulee kyllä, jos on vain miehiä! Mutta
Savosta niitä ei ainakaan näy sakenevan.
Tulloo Savostai, jos voan on olot sellaiset, että passoo tulla.
Siinäpä se oli — »passoo tulla»! Mutta pitäisi panna passoomaan.
Keskustelu uhkasi muuttua väittelyksi. Heimokateus oli saanut yllykettä
likööristä ja se näytti puhkeavan esiin. Hesse sen heimon jäsenenä,
joka ei suinkaan ole tunnettu vaatimattomuudestaan, kukkoili jo kelpo
lailla. Viktoria kiiruhti välittämään.
Heittäkääpä pois hammastelu ja juokaa kuppi minunkin tarjoustani.
Kuule, savolainen... ojennapas sitä sokeriastiaa. Ja sinä, pohjalainen,
ole hyvä ja ota!
Kas niin. Nainen se aina rauhan rakensi... hyvä toki. Eivät ne Eevan
tyttäret niin pahoja olleet kuin sanottiin.
Viktoria: Kuka meistä pahaa puhuu?
Hesse: Kirkkoisä Augustinus se hiukan haukuskelee. Sanoo, että jollei
naista olisi luotu, me miehet juttelisimme Jumalan kanssa.
Olikos hän naimisissa?
Sitä en jaksa muistaa... mutta äiti hänellä ainakin oli... hurskas
Monika.
Siinäpä se! Jos ei Monikaa olisi ollut, ei Augustinus yleensä olisi
jutellut kenenkään kanssa.
Viktoria nauroi, niin että hampaat loistivat. Häntä oli nautinto
katsella.
Hesse virkkoi: Niin... Viktoria, en minä ole sitä mieltä. Minä vain
muuten Augustinusta siteerasin.
Keskustelu siirtyi muihin asioihin. Puhuttiin virasta ja viran
hoidosta, käsiteltiin sen hyviä ja huonoja puolia. Oltiin yksimielisiä
siitä, ettei paljas virka yksin tyydyttänyt. Piti olla jokin
erikoisharrastus, joka ylläpiti. Varsinkin rautatiellä, rautatiellä.
Nyt pääsi Konsta Venäläinen puhumaan mieliharrastuksestaan,
seinämattojen kudonnasta. Hän oikein lämpeni. Hän kuvasi gobeliinin
taideteokseksi, ja sitähän se tavallaan olikin. Peijakas sentään...
siinä kysyttiin kärsivällisyyttä, neuloa esim. nauravan naisen kasvot.
Jokainen väre tuli näkyviin. Mutta se riippui langoista... langoista.
Jotka sai valmiin kartan mukaan ostaa! Ryijyt olivat toista. Kirjuri
puhalsi pitkän savupilven sikaristaan.
Älähän puhu! Neulopas esim. Tanten ja Peatriisen kohtaus, joka minulla
on alulla. Siinä soat toisenni kerran neuloo liikuttaa.
Mallin mukaan.
Tietysti... mutta — sittenni. Taitoo se sittenni voatii.
Minusta on paljon hauskempi katsella hyvin parsituita sukkia.
Te puhutte virasta ja sen aiheuttamasta yksitoikkoisuudesta, puuttui
Viktoria keskusteluun. Mutta mitäs te meille, perheenemännille,
suosittelette?
Sivuharrastuksia — johan minä sanoin.
Viktoria punastui. Hän lävisti kirjurin katseellaan. Tämä nyökytteli
päätään taaksepäin ja tiiraili auman kattoon. Oliko hän huomannut
jotakin?
Viktoria: Mitä sivuharrastuksia?
Kirjuri: Mikä mistäkin tykkää...
Viktoria kaasi kahvia kuppeihin. Hesse huomasi, että hänen kätensä
vapisi.
Hän yritti sanoa jotakin, mutta samassa ilmestyi harjoittelija
ilmakanavan suulle ja tiedoitti:
Kontrollööri tulossa. Mätäkorvesta ilmoitettiin.
Ovatpa ne sielläkin kerran hereillä. Asemapäällikkö nousi kirjurin
kanssa pöydästä.
He astuivat pitkin ilmakanavaa, hiukan horjahdellen ja tukien kädellään
pinojen päistä. Kirjuri pyörähti taakseen katsomaan ja viittasi
Hesselle jotakin. Sitten kuului lyhyt naurahdus.
Viktoria oli vaipunut mietteisiinsä. Hesse kysyi: On kai siellä kaikki
järjestyksessä?
Kyllä... en minä sitä ajattele. Mietin vain, että ovatkohan huomanneet
jotakin.
Hesse huokasi: En minä tiedä. Korpelan viittaus tuntui vain vähän
merkilliseltä...
Viktoria vilkastui: Mutta mitä pahaa siinä on, että me, vanhat tutut,
seurustelemme toistemme kanssa? Mitä ihmisillä on siihen sanomista?
Hesse: Me olemme naimisissa.
Viktoria: Naimisissa! Mutta — olemmeko kertaakaan ylittäneet
luvallisuuden rajoja?
Hesse: Emme vielä... mutta sekin voi tapahtua. Mitä ajattelisit, jos
esim. nyt suutelisin sinua... nyt kun olemme kahden kesken? Eikö se
olisi luvatonta?
Pyh! Suudelma! Viktoria huitaisi kädellään.
Hesse: Pidätkö sitä todella niin viattomana?
Hän nousi. Viktoria katsahti häneen arasti. Hänessä ei nyt ollut
jälkeäkään siitä reippaudesta... siitä melkein äidillisestä lujuudesta,
jolla hän heidän ensimmäisen kohtaamispäivänsä iltana oli toivottanut
Hesselle hyvää yötä.
Puhumme tästä toiste, lausui hän myöskin nousten. Nyt täytynee lähteä.
Kiitos vain sinulle, Hesse rakas, että tulit! Teit suuren uhrauksen.
Mitä... virkamatkan, virkkoi tämä hiukan pettyneenä ja seurasi
Viktoriaa aumasta ulos.
Juna porhalsi asemalle.