Aseman nimi oli Laaksonpohja.
Sinne oli vasta muuttanut uusi asemapäällikkö jostakin Savon puolesta.
Entinen oli hakenut pois ja päässyt. Hän oli ylennyt virassa. Hesse
ei ollut vielä tavannut uutta päällikköä, oli vain kuullut hänestä:
hauska mies, kutoi seinämattoja, harrasti maalausta ja musiikkia.
Oli heti tultuaan ottanut paikkakunnan henkiset riennot omikseen,
toimi nuorisoseurassa, raittiusseurassa, maanviljelysseurassa ja jos
jonkinlaisissa seuroissa ja yhdistyksissä. Aatteen mies jos kukaan!
Ja naimisissa kauniin, miellyttävän naisen kanssa. Kuului olevan
ruotsinmaalainen.
Hesse lähestyi tätä rautatieasemaa kylmänä, tympeänä niinkuin
niin monta kertaa ennenkin. Hän ei ollut ollut erikoisen hyvissä
väleissä entisen asemapäällikön kanssa. Sähköteitse oli ilmoitettu,
että talvella ladotut pinot olivat kaatuneet, osa veden vallassa.
Tavallinen, tuttu tapaus. Maanomistaja oli jälleen pettänyt häntä:
oli vakuuttanut säilytyspaikan tasaiseksi, mutta se oli ollutkin
kuoppaista — vannaa savenottomaata. Pinonpäät painuivat kuoppiin ja
koko halkovarasto oli hajoamistilassa.
Tuttu vesitorni vilahti ohi, ja tuulen piiskaama asemamies näytti
viheriää lippua. Vaihdos! Punainen heilahti ilmassa, ja juna pysähtyi.
Omituinen ajatus oli juolahtanut Hessen mieleen hänen nähdessään
asemamiehen: Tuo on nähnyt hänet... sen uuden päällikön rouvan. Mitä
hän tästä arveli... pitikö kauniina? Maalaisilla oli tavallisesti
omat kauneuskäsitteensä... ihan vastakkaiset kuin n.s. herrasväellä.
Tyhmyyksiä! Mitäpä asemamiehellä oli tekemistä päällikön rouvan
kanssa! Entäs hänellä sitten — mitä hän oikeastaan ajatteli? Johan hän
oli vallan hassu! Kaikenlaisia mietteitä miehen päähän pälkähtikin!
Lippu... punainen lippu? Tietysti asemamies heilautti sitä, jotta juna
pysähtyisi.
Hän laskeutuu vaunusta omituisen sekavissa tunnelmissa. Hän ei
huomaa, että asemapäällikön asunnon ikkunasta tarkastaa häntä sininen
silmäpari, tarkastaa pitkään ja tutkivasti. Hän ei huomaa, että solakka
vartalo heilahtaa syrjään, eikä kuule, että miesmäinen ääni huutaa
asemapäällikön virkahuoneeseen: Minä luulen, että se oli halkokirjuri
Karlsson, joka tuli.
Hesse ei tiedä tästä mitään... Hän tarkastelee sortuneita pinoja radan
toisella puolen ja miettii: mitä maanjäristysseutua tämä on, kun
juuri noin —? Mutta toinenkin ajatus askarruttaa hänen mieltänsä:
miksi piti vihassa lähteä kotoa aamulla? Tämä ajatus työntää tieltään
tuon edellisen ja valtaa nyt hänet kokonaan. Häntä surettaa, ettei
ollut väliltä kirjoittanut ja pyytänyt anteeksi. Heidän elämänsä oli
taas viime aikoina muuttunut riitaiseksi. Pikku erimielisyyksiä ja
kinasteluja harva se päivä. Miksi piti Melindan aina sanoa vastaan? Ja
miksi piti hänen tuollaisesta suuttua niinkuin tänäkin aamuna —?
Surkeasti oli puiden käynyt. Pitkän pitkiä pinoja koivuja, kuusia
ja mäntyjä... kaikki enemmän tai vähemmän longollaan, suurin osa
kaatuneina, sikin sokin. Ja savikuopat vettä täynnä, ja missä halot
pystyssä kuin suurissa muuripadoissa. Sen jälkeen kuin hän viimeksi
oli täällä käynyt, oli kaikki vielä ollut järjestyksessä. Hän ei
ollut ryhtynyt aumauttamaan kustannuksia välttääkseen. Yksinkertainen
pinoaminen tuli helpommaksi. Ja puut olivat olleet tuoreenpuoleisia,
viime syystalvella hakattuja. Erikoisella luvalla ne oli saatu ostaa,
kun yli kesän kuivaneita ei oltu tarjottu. Totisesti, siinä oli
sortteeraamista!
Hän ei huomaa, että tummaverinen, keski-ikäinen mies lähestyy häntä,
virkalakki päässä. Juna on aikoja mennyt, ja asemamies sovittaa
lippujaan soittokellon kannattimesta riippuvaan nahkakoteloon. Eikö
niitä tarvittu enää? Siltä näytti.
Taitaa olla halkokirjuri?
Hesse pyörähti ympäri. Kyllä... se oli. Vai niin — uusi asemapäällikkö!
Hän tervehti esitellen itsensä.
Hauska tutustua. Vaimoni on usein puhunut teistä.
Mitä? Hänen vaimonsa? Niin paljon kuin hän jaksoi muistaa, hän ei
tuntenut ketään rouva Venäläistä. Kukahan se mahtoi olla?
Hän heitti viimeisen silmäyksen pinoihin. Asemapäällikkö virkahti:
Niin... niiden on käynyt hullusti. Pohja pettää.
Niin oli... mutta hän aikoi aumauttaa niistä ratapihan alueelle niin
paljon kuin sinne mahtui.
Ehkä menemme sisään. Luulen, että saamme aivan heti kahvia.
Hesse seurasi asemapäällikköä uteliaana. Hän oli huvitettu tietämään,
kuka tuo rouva mahtoi olla.
Hyvää päivää! Ette varmaankaan tunne minua?
Hesse seisoi hämmästyneenä, katsellen edessään olevaa nuorta rouvaa.
Kasvot kauniit kuin milolaisen Venuksen, tukka vaalean kellahtava kuin
kypsä ruis. Silmät suuret ja kirkkaat, ja leuka pehmeä, herkullisen
pyöreä. Kuka, kuka?
Hänen mieleensä sukelsi kuva lapsuuden ajoilta. Pasasen pihassa hyppäsi
kaksi tyttöä nuoraa... toinen kaksitoistavuotias, toinen nuorempi.
He olivat vastamuuttaneet... asuivat katuvarressa... ovella oli
messinkinen nimikilpi. Mutta ne tytöt puhuivat ruotsia. Tämä vääntää
melkein savoksi.
Viktoria! Viktoria Viklund! Oliko se mahdollista?
Kyllä... se olen minä. Kas, kun te tunsitte sentään. Teitä olisi ollut
vaikeampi tuntea, jollei olisi ollut tietoa, että saavutte näinä
päivinä.
Hesse on aivan ymmällä. Hänen korvissaan suhisee oudosti. Mieleen
hyökkää monenlaisia ajatuksia, tajunnassa kajahtaa monenlaisia ääniä...
En olisi koskaan osannut uskoa, että elämä on näin kurjaa... alituista
toraa ja tappelua! Niin... oikeassa oli Melinda... ja tämä toinen,
tämä, joka hänen edessänsä seisoo, oli kerran huudahtanut: Vi bo här
också!
Lapsuuden muistot ryntäävät hänen mieleensä. Tämä kaikki on tapahtunut
niin äkkiä... niin käsittämättömällä tavalla. Ei se ole mitään...
rakkaudesta ei jälkeäkään. Kuinkapa voisi mies säilyttää rakkautta
lapseen, jota ei ollut nähnyt kahdeksaantoista vuoteen. Mutta tämä...
tämä notkealiikkeinen nainen, jonka keltainen, suuri sykerö välkehtii
kuin himmeä kulta, tämä miesääninen olento, jonka sormet olivat
harvinaisen solakat ja valkoiset, oli Viktoria, hänen kouluaikuinen
rakkautensa.
Katsohan, Konsta, tuollainen hän on... enkö ole sanonut? Kun hän
hämmästyy, niin hänelle voisi huutaa kurkkunsa käheäksi... hän ei
kuulisi. Istukaahan nyt toki, herra Karlsson.
Mutta siinä rouva erehtyi. Hesse kuuli joka sanan... jokaisen
värähdyksen tuossa miesmäisessä, matalassa äänessä. Miksi tuo ääni
vaikutti häneen niin omituisesti, teki avuttomaksi, heikoksi... kuin
olisi jotakin hänen sisässään katkennut?
Hän istui nojatuoliin. Siinä oli takana, viistottain nurkkaa vasten,
pianiino, sen päällä viulu jousineen ja nuotteja hujan hajan.
Kuka täällä soitti? Niin... asemapäällikkö — hänhän oli kuulemma
musikaalinen... ja ehkäpä Viktoria... Viktoriakin. Niin tietysti...
tietysti.
Rouva oli pujahtanut keittiöön ja kalisteli siellä kahvikuppeja
parasta aikaa. Hänen matala äänensä kuului saliin, kun hän jutteli
palvelustytön kanssa. Hessen korvissa soi: Go' da'! Vi träffades ju
i går! Niin — eilen... eikö siitä todellakaan ollut pitempää aikaa?
Mutta Viktoria oli varttunut, tullut täysikasvuiseksi. Hän oli kypsynyt
nainen ja — naimisissa. Niin... eikö hän ollut naimisissa? Tuo
tummaverinen mies, joka tuossa jutteli paikkakunnan oloista, oli hänen
miehensä, asemapäällikkö Venäläinen. Kylläpä elämä oli kummallista!
Mikä häntä vaivasi? Ei kai vanha rakkaus tehnyt häntä levottomaksi?
Mahdotonta! Hänhän oli silloin ollut lapsi. Ja vasta puoli tuntia oli
kulunut siitä, kun hän oli nähnyt tämän rouvan... tämän Viktorian, joka
nyt tuossa saapui kahvitarjotinta kantaen ja hymyssä suin sanoi: Kas
niin... nyt saamme elvyttää vanhoja muistoja.
Mistä se johtuu, että pikku tapahtumilla joskus on niin ratkaiseva
merkitys? Hesse oli kinastellut vaimonsa kanssa. Se oli vain ollut
tuollainen pikkuinen erimielisyys, mutta hän oli kuvastunut aivan
tavattomasti. Miksi Melinda aina asettui vastaan ja kuitenkin hetken
päästä perääntyi? Oliko se taistelua vallasta? Melindan kotona määräsi
äiti kaiken. Oliko hänen tarkoituksensa saavuttaa samanlainen asema
omassa kodissaan?
Tuollaisen pikkutapauksen valossa voi joskus nähdä koko elämänsä — tahi
ainakin luulla näkevänsä. Voi tehdä johtopäätöksiä, sangen painavia
ja kohtalokkaita: minä olen onneton... olen joutunut onnettomiin
naimisiin. Tarvitaan vain kipinä, joka tuon kaiken sytyttää...
johtopäätelmien selvän, pitkän linjan. Ne välähtelevät mielessä kuin
kauravalkeat syksyisellä taivaalla: silloin ja silloinkin... samaa
epäsointua ja hankausta alusta alkaen.
Hesse Karlssonille oli tämä kipinä Viktorian kohtaaminen.
Mutta ei hän niin helpolla antautunut. Hän taisteli hengessään. Piti
kai hänen huomata, että Viktoria oli naimisissa... että heitä istui
tässä kolme, asemapäällikkö Venäläinen, hänen rouvansa ja hän. Ja
sitäpaitsi: hän itse oli myös naimisissa ja hänellä oli jo kolme
lastakin. Mitä sitten merkitsivät nämä johtopäätelmät? Eivät mitään!
Hän kieltäytyi niitä ajattelemasta.
Mutta helpompi on padota virtaava joki kuin estää ajatustensa kulkua
muutamina elämän hetkinä. Niin kävi Hessenkin. Hän mietti: Olisikohan
Viktoriasta tullut minulle parempi vaimo? Ja siinä valossa, jossa hän
nyt asiat näki, hän vastasi kysymykseen myöntävästi.
Naisia syytetään loogillisuuden puutteesta, mutta miehistä voidaan
sanoa aivan samaa. Hesse Karlsson teki itsensä syypääksi tähän
virheeseen. Mistä hän tiesi, että Viktoriasta olisi tullut hänelle
parempi puoliso? Eihän hän ollut tavannut tätä kahdeksaantoista
vuoteen. Riittikö tällaisen johtopäätöksen tekoon vielä se, että
Viktoria oli kaunis, ja että hän tuossa nyt kehoitti Hesseä ottamaan
toista kuppia kahvia? Melinda oli myös miellyttävän näköinen ja
useammin hän oli miehelleen kahvia ja ruokaa tarjonnut.
Hesse vaistoili jotakin tämäntapaista, mutta ei kutsunut noita
ajatuksia alitajunnasta ylös. Oi, kuinka tarpeellisia ne olisivat nyt
olleet kaikessa yksinkertaisuudessaan! Ne olisivat vartioineet hänen
sydämensä rauhaa. Mutta — hän ei halunnut tehdä niin. Kun hänellä
kerran oli syytä karkoittaa ne takaisin niiden pitopaikkoihin, hän
käytti sitä hyväkseen. Riita, erimielisyys... siinä oli se kipeä
paikka. Avioliitto ei vastannut tarkoitustaan.
Toistakin tietä nuo pelastavat ajatukset pyrkivät esiin. Kun ne eivät
päässeet ovesta, ne halusivat tulla ikkunasta. Mistä hän tiesi, että
Viktoria olisi voinut rakastaa häntä? Hänellä ei ollut pienintäkään
aihetta edellyttää sellaista. Lapsuuden aikainen kiintymys ei merkinnyt
mitään — ja sitäpaitsi: Viktoriahan oli selvästi osoittanut, ettei
hän ollut Hessestä välittänyt. Missä olivat nyt sahan förvalttarin
pojat? Heidänkin apuaan olisi nyt tarvittu erään hullun halkokirjurin
saattamiseksi järkiinsä. Mutta sahanhoitajan poikia ei kuulunut. Hesse
näki, että häntä vastapäätä istui asemapäällikkö Venäläinen.
Hän muisti taas aamullisen riitansa. Melinda oli nuhdellut häntä
siitä, että hän aina joka tilaisuudessa puhui Viktoriasta... viimeksi
asemapäälliköllä toissapäivänä. Mitä pahaa siinä oli? Eikö nyt saanut
muistella kouluaikuista rakkauttaan... kertoa siitä noin hiukan
humoristiseen sävyyn? Oliko se väärin? Melinda sanoi: oli! Siitä kukkui
vanha rakkaus.
Hesse taisteli vieläkin. Hän ei sentään aikonut antautua, vaikka
leikkikin aseiden heittoa. Rakkaus? Oliko siinä mitään rakkautta, jos
hän _nauraen_ kuvasi (tuo »nauraen» ei tänä hetkenä tuntunut ollenkaan
olevan paikallaan) — kuinka he yhdessä olivat käyneet ostamassa
lamppuöljyä Mickliniltä, ja kuinka hän juuri sillä matkalla oli aikonut
kysyä Viktorialta... Niin sitäpä ei Melinda juuri sallinutkaan hänen
kertovan. Ja tänä hetkenä Hesse tunsi, että Melinda oli ollut niin
merkillisen oikeassa. Hän punastui nyt ajatellessaan tuota tapausta.
Miksi te punastutte, herra Karlsson?
Hesse säpsähti ja nyt hän vasta oikein punastui. Ihan korvia myöten.
Viktoria sanoi: Minä katselin teitä ja ajattelin: vieläköhän hänellä
mahtaa olla taipumus äkkiä punastumaan? Ja siinä samassa te punastuitte.
Asemapäällikkö hymähti ja läksi konttoriin. Hesse virkahti: Se kun
vain... on pään särkyä.
Viktoria: Muisteletteko koskaan entisiä aikoja?
Hessen mielestä hän pani kumman painon tuohon sanaan »entisiä».
Niitähän hän juuri oli muistellut, vaikkei ollut voinut sitä tunnustaa.
Hän vastasi: No... enpä tiedä. Se oli niin lapsellista kaikki.
Viktoria: Lapsellista — niin... mutta se oli onnellista.
Miksikä hän noin puhui? Tahtoiko hän puristaa hänen huuliltaan
tunnustuksen: Viktoria! Se oli onnellista aikaa!? Halusiko hän, että
hän olisi huutanut tämän yhden ainoan nimen: Viktoria!?
Hän puri huultaan. Viktoria kysyi: Onko teillä monta lasta?
Hesse: Kolme.
Viktoria: Ah, te olette onnellinen! Minulla ei ole yhtään, ei yhtään!
Miksikä hän noin puhui? Tahtoiko hän puristaa esiin tunnustuksen,
etteivät lapsetkaan joskus merkinneet mitään, kun ihminen oli oikein
onneton? Koko elämä oli samantekevää. Eikö Viktoria ymmärtänyt sitä?
Hänen mielestään tämä jo riitti. Hän nousi lähteäkseen. Mutta Viktoria
katsahti häneen hätääntyneesti, kuin rukoillen: Ettehän nyt toki vielä
lähde? Viivyttehän nyt ainakin tämän illan? Jospa tietäisitte, kuinka
olen odottanut teidän tuloanne.
Hesse lysähti tuoliin kuin iskun saanut. Hän koetti tarkastella
seinällä riippuvia valokuvia. Siellä olivat Viktorian vanhemmatkin,
Viklund, juro, vähäpuheinen mies — samanlainen kuin hänen appensakin —
ja Viklundin rouva, otsalle käherrettyine kiharoineen.
Viktoria puhui: Jos minulla olisi edes yksi ainoakaan pienokainen,
kuluisi elämä paljon helpommin.
Asemapäällikkö, joka juuri palasi konttorista, kuuli vaimonsa viimeiset
sanat. Hän nauroi: Niin... minun vaimoni leikkii vielä nukilla.
Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Viktoria punastui,
hänen silmänsä iskivät tulta. Nuo siniset silmät tummenivat,
melkein mustuivat. Hän katsahti Hesseen aivan kuin vedoten toisen
jalomielisyyteen: mieheni häpäisee minun pyhintäni! Puolustakaa te
minua!
Hesse ymmärsi tämän kaiken. Tässäkin kodissa piili oma salaisuutensa,
jonka hän kuin kaukaa aavisti. Hän rupesi kyselemään Viktorialta tämän
aikaisemmista elämänvaiheista.
Nuori rouva katsahti häneen kiitollisena. Oh, siinä ei ollut paljon
kertomista. Hänen isänsä oli palannut takaisin Suomeen ja saanut paikan
muutamalla sahalla Sisä-Suomessa, metsien ostajana. Hän oli silloin
ollut viidentoista vanha. Siellä he olivat siitä lähtien asuneet. Hän
oli oppinut suomenkielen ja viisi vuotta sitten joutunut naimisiin.
Asemapäällikkö sanoi: Niin... mie en kauan siekallunna. Mie koppasin
teän muijan yks' kaks' vain.
Viktoria kohautti olkapäitään. Hänen miehensä iski silmää Hesselle
ja jatkoi: Ehkäpä herra Karlssonilla ei olekaan niin kiirettä. Minun
pitäisi pistäytyä muutamassa kokouksessa, ja Viktoriallakin olisi
seuraa.
Tämä virkkoi: Mene sinä vain... kyllä me herra Karlssonin kanssa
pärjäämme.
Asemapäällikkö lähti. Jos hän olisi aavistanut, mihin suuntaan
asiat kehittyisivät, hän ehkä ei olisi mennyt. Mutta hänen oli
mahdoton aavistaa — hän ei kuulunut mustasukkaisiin. Hän asteli
iloisesti vihellellen kylää kohti ja hetken päästä unohti äskeisen
välikohtauksen. Mutta asemalla — asemapäällikön puolella oli iloa ja
elämää.
Viktoria oli saanut rakkaan vieraan... lapsuuden ystävän. Totta kai
hän saattoi sanoa niin. Hän esitti lähempää tuttavuutta. Hessehän oli
sentään niin vanha tuttu. Viktoria oli tuntenut hänet paljon kauemmin
kuin miehensä.
He seisoivat makuuhuoneessa. Viktoria halusi näyttää hänelle
kaikki paikat, niinkuin ennen Salmessakin, kun Hesse oli ollut
siellä käymässä... heidän uudessa kodissaan. Mutta silloin olivat
sahanhoitajan pojat häirinneet hänen onneaan, sillä Viktoria oli
puhunut heistä sangen paljon. Nytkin hän puhui miehestään, mutta se
ei kiusannut Hesseä, sillä hän oli nyt aivan varma, ettei Viktoria
rakastanut miestään.
Hän korjaili sängyn peitettä. Kaksi suurta, messinkinupeilla
koristettua rautasänkyä seisoi siinä levällään, kaksi tyynyä
päälletysten päänpuolessa. Välillä oli pieni yöpöytä lamppuineen.
Viktoria puhalteli pölyä sen porsliiniselta kuvulta, koko ajan
jutellen. Hänen käheähkö äänensä soi tummana ja lämpöisenä. Hesse
nojasi piironkia vasten, katsellen häntä. Sellainen kodikas ja puuhakas
olento, itse reippaus ja kätevyys.
Viktoria sanoi: Tuossa on Konstan vuode. Siinä se äijä makaa ja
kuorsaa. Hän puistautti itseään ja jatkoi: Kuule... kuorsaatko sinä?
Minä en voi sietää kuorsaavia ihmisiä.
Hesse naurahti: Eipä hän tiennyt... ei ollut Melinda ainakaan moittinut.
Viktoria: Kuule... minkälainen se on... se sinun Melindasi? Haluaisin
niin mielelläni hänet nähdä. Et ole puhunut hänestä sanaakaan. Taitaa
olla niin, että siitä, jota oikein rakastaa, mielellään vaikenee.
Pelkää, että toiset saavat siitä osan... Vai mitä, Hesse?
Eipä hän oikein tiennyt... ei ollut tullut ajatelluksi. Saattoi
hyvinkin olla...
Viktoria: Meillä on nyt vain tämmöistä ja tämän raskii näyttää. Konsta
hyppää kokouksissa... tulee kotiin myöhällä... usein vasta aamuyöstä.
Minä loikoilen tuossa odotellen ja ajatellen...
Hän keskeytti, katsahtaen Hesseä omituisesti silmiin. Tuo katse oli
kuin vetoomus. Se tutki, ymmärtäisikö toinen häntä. Hänen teki mieli
uskoutua jollekin, hän oli taakkansa tarpeeksi kauan yksin kantanut.
Nyt hän tutki, voisiko hän ripittäytyä tälle lapsuudenystävälleen.
Hesse kysyi: Mitä ajatellen... Viktoria?
Viktoria: Sitä, että miksi ei siinä voi levätä mies, jota koko
sydämestään voisi rakastaa.
Hesse hoippui makuuhuoneesta ulos. Viktorian tunnustus kuulosti
hänen korvissaan kuin kaukaiselta kaipauksen huudolta. Mutta niin
väkevältä... niin voimakkaalta, että hän horjui tämän tietoisuuden
painamana.
Hän tiesi tarpeeksi. Nyt hän ei enää halunnut viipyä. Hän ei luottanut
itseensä. Hän tunsi samaa kuin kerran koulupoikanakin: Viktoria! Miksen
minä saanut kantaa sinua läpi elämän? Olisimme luistelleet yhdessä.
Mutta se ei ollut enää koulupojan haaveellista ikävää. Se oli täyden
miehen voimakasta rakkautta, jonka muutamat tunnit olivat sytyttäneet...
Viktoria saatteli häntä. Kai Hesse ymmärsi oikein, mitä hän oli
puhunut? Tämä huitaisi vain kättään, ja rinnassa poltteli kuin olisi
tulista rautaa väännelty siellä. Oli vain niin hyvä saada uskoutua
jollekin... ripittäytyä, niinkuin omalle veljelleen, ystävälleen...
Missä aiot olla yötä? kysyi Viktoria.
Majatalossa. Se oli hänen tapansa... periaatteesta.
Miksi hän tuon sanoi? Sehän oli kuin tunnustus, kuin oman heikkouden
ilmaisu. Periaate... kuinka naurettavalta tuo sana tuntui tämän illan
jälkeen! Mitä se oli? Tyhjä käsite vain, joka ei nyt merkinnyt mitään...
He pysähtyivät halkopinojen kohdalle ja tarkastelivat niitä. Hesse
taisteli itsensä kanssa. Nyt jos hän tekisi oikein, hän jatkaisi
matkaansa ja jättäisi pinojen järjestämisen työesimiehen huoleksi. Tämä
oli tunnollinen ja luotettava, hän panisi kyllä kaikki kuntoon. Hän
olisi ehkä niin tehnytkin, jollei Viktoria olisi huomauttanut:
Kun aamulla ensimmäiseksi katselin noita pinoja, muistelin sinua.
Ajattelin: onkohan hänellekin käynyt niin kuin minulle?
Nyt ei Hesse enää jaksanut itseään pidättää. Hän tarttui Viktoriaa
kädestä ja pinoa vasten nojaten sekä painaen vasemman käden kasvoilleen
purskahti itkuun.
Viktoria... Viktoria! sopersi hän.
Tämä silitteli hänen päätänsä, puristi lämpimästi kättä ja puheli:
Ystävä, ystävä parka!
Mutta — samassa hän nauroi iloisesti: Aloitetaan alusta! Laitetaan
pinot uudelleen kuntoon. Minä ryhdyn sinua auttamaan. Tuonne... tuonne
vanhojen pinojen paikalle vedätetään nämä ja siellä aumataan.
Mistä Viktoria sen tiesi? Niin hän oli aikonut tehdäkin. Katsopas...
minä olen miettinyt sitä niin paljon.
Ja hän tempaisi Hessen mukaansa, juoksi yli ratapihan entisten pinojen
paikalle. Hessellä oli täysi työ seurata häntä.
Hän puheli: Tähän sopii, Hesse... sopii mainiosti. Pienempiä tuonne
sivuille, mutta tähän keskelle suuri ja mahtava... oikea puinen torni,
varustus pakkasta vastaan...
Niin, niin... Viktoriapa sen sanoi... sellainen, juuri sellainen...
Ja minä muodostan huvimajan sen keskustaan... kahvipöydän! Siellähän
meidän sitten on hupaista kokoontua keskellä pihkan tuoksun. Mutta
sinun pitää rakentaa niin korkea käytävä, että mahtuu kulkemaan.
Ja Viktoria tarttui häntä molemmista käsistä, katsoi lujasti silmiin ja
lausui: Hyvää yötä, Hesse!
Tämä jatkoi matkaansa. Taivas oli kuulakas, niinkuin kevättaivas vain
voi olla. Muutamia kirkkaimpia tähtiä vain oli näkyvissä. Ah, Viktoria,
Viktoria...!
Hänen povestaan kohosi melkein hätähuuto, ja hän syöksyi eteenpäin
harpaten yli lätäköiden ja pellonojien, kunnes pääsi maantielle. Siellä
ajoi kaksi miestä kärryillä häntä vastaan. Hesse tunsi asemapäällikön.
... se pitää vakuuttaa tulipalon varalta, puhui hänen toverinsa, mutta
keskeytti ja vilkaisi Hesseen. Asemapäällikkö näytti aikovan huutaa
hänelle jotakin, mutta hänen kumppaninsa vaati kaiken huomion osakseen,
niin ettei yrityksestä tullut mitään.