Kahdet häät samalla viikolla — Hahnin ja Hesse Karlssonin. Kaunis Katri
oli päässyt rouvaksi — oikein aatelisrouvaksi. Karin von Hahn — hm — ja
perillinenkin oli jo valmis.
Hesse ei ollut yhtä pitkällä. Hänellä oli vasta vaimo, Melinda —
Melinda Kontsas. Muurari oli murahtanut suostumuksensa... eihän siitä
muuhunkaan... tytöstä, vaikka oli kouluja käynyt ja soitteli pianoa.
Mutta — saipahan hyvän miehen ja se oli sentään — tiemmä — hyvä asia.
He asuivat naapurissa, ja heillä oli keittiö ja kamari. Ennättipähän
suurentaa huoneustoa, kun väkeä karttui. Ne huolet olivat vielä
tulevaisuudessa.
Somaa tuollainen yhteiselämä, kun oli jalka oman pöydän alla. Melinda
hääri hellan ääressä uudenuutukainen keittiöesiliina vyöllä, posket
punaisina ja silmissä kuumeinen kiilto. Hän oli hermostunut. Hesse
oli osoittautunut hyvin vaativaiseksi, melkein pikkumaisen tarkaksi.
Kaiken piti olla kohdallaan, täsmälleen... ihan prikulleen. Ja sitä oli
toisinaan ihan mahdoton täyttää.
Hän moitiskeli ruokia, oli kärsimätön, ei suvainnut vastaväitteitä.
Melindan olisi pitänyt kysyä neuvoa rouva Jusslénilta. Hän oli tottunut
ruoanlaittoon.
Melinda kiivastui: Mikset nainut häntä?
Kas, kas... tämä alkoi hiukan epäsointuisesti! Kyynelet esillä jo ensi
päivinä. En minä niin pahaa tarkoittanut... älä nyt turhia! Se kun
minä vain muuten... Niin — muuten... mutta se juuri... tuo alituinen
muistutteleminen hermostutti nuorta rouvaa.
Hesse sai hyvän syyn tutkia itseään. Pitkillä virkamatkoilla siihen
oli aikaa. Missä oli vika? Oliko hän tehnyt huonon naimiskaupan? Eikö
mitä... Melinda oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin... parempikin. Häntä
nyt ei voinut verratakaan esim. rouva Hahniin. Mutta — mistä sitten
johtui tämä alituinen epäsopu? »Epäsopu» — oliko se oikea sana? Stop!
Eipä menty liika pitkälle. Sakta i backarna! Niin... tämä pieni, pieni
— dissonanssi. Eikö hän rakastanut? Hei... kaikkea mies ajattelikin!
Tottahan nyt toki. Vasta kaksi kuukautta ollut naimisissa ja tuollaisia
mietti. Ja niin rakastunut kuin hän oli ollut kihloissa ollessaan.
Ei — siinä ei ollut vikaa. Se johto ainakin oli kunnossa. Mutta —
missä sitten oli vika? Erilaiset luonteet? Niin — kieltämättä heillä
oli kovin erilaiset luonteet. Melinda oli suljettu, umpimielinen...
saattoi olla puhumatta kokonaisen päivän. Siihen ei kärsinyt heittää
ajattelematonta sanaa. Se synnytti heti paikalla kiistan.
Hän päätti malttaa mielensä, opetella hillitsemään itseään. Mies se oli
hänkin — näykäisi kuin särjensintti, kun vain vähänkin oli syötistä
hajua. Eipä tehdä enää niin. Odotetaan isompaa annosta. Sitten — jos
niin tarvitaan — sitten. Mutta eipä oteta aloitetta — odotetaan ja
katsotaan. Ja sillä aikaa maltetaan mieli.
Ja Hesse palasi virkamatkalta säteilevän hyvällä tuulella. Hän suuteli
vaimoaan, nimitteli tätä kaiken maailman lempinimillä. Eikä niitä
suinkaan ollut vähän. Hänellä oli vilkas mielikuvitus, hän keksi itse,
jos ei muuten käsille tarjoutunut.
Ja tekaisipa hän runo värssynkin, kun sille päälle sattui. Hän laski
veturien puulappuja (hän työskenteli toisinaan kotonaankin). Olikin
polttoaineraporttien lähetysaika käsissä. Melindan piti välttämättä
päästä hänen polvelleen istumaan. No kävihän se — mikäs ettei...
taisivat vain laskut mennä hiukan sekaisin. Puulappujen lukuun tulivat
helposti suudelmatkin. Eikä mitä ollut vähän. Väärää tilastoa...
statistiikkaa. Oh, miten proosallinen sana keskellä suloista
kuhertelua! Hesse rupesi kiikuttelemaan rouvaansa polvellaan ja
hyräilemään.
Hehhee! Näin avioliiton alkuaikoina sitä oltiin vähän lapsekkaita
kumpikin — mies ja vaimo. Vaikka mies siinä joutui hassumpaan valoon —
mistä lie johtunutkin. Hesse ei joutanut sitä nyt miettimään.
Se rupesi menettelemään — koko lailla. Erimielisyydet vähenivät,
loppuivat melkein kokonaan. Melinda saattoi toisinaan olla vallattoman
iloinen. Hän ihan säteili. Hesse ihmetteli, kuinka ilo muutti
ihmisen... pani hänet aivan kuin sisästäpäin loistamaan. Tuntui, kuin
olisi jossakin... sydämen suljetuissa kammioissa, jotka kauan olivat
olleet pimeinä, yhtäkkiä sytytetty kaikki lamput palamaan, ja valo
virtasi ulos, loistaen silmistä, väreillen äänen eri soinnuissa,
syvästi, riemukkaasti. Jokainen liike, jokainen kasvojen ilme tulkitsi
tuota iloa, ja Melinda kulki tuon sisäisen hohteen valaisemana,
säteillen ympärilleen hellyyttä ja hyvää tuulta. Hesse muisti Partasen
kummitädin. Noin hänenkin sisässään yhtäkkiä syttyi, ankara ilme
hävisi, otsarypyt silenivät, ja koko ihminen oli silmänräpäyksessä
muuttunut aivan toiseksi, ystävälliseksi, lempeäksi, sydämelliseksi.
Melinda istahti pianon ääreen ja soitti. Hän purki ilonsa säveleihin.
Hesse luki lehteä keinutuolissa. Mutta tuo lennokas soitto tempaisi
hänen ajatuksensa sanomalehdestä. Hänen täytyi heittää se pois. Hän
ojenteli käsiään kuin ihminen, joka yön nukuttuaan aamulla herää
virkeänä, tyytyväisenä. Ja hän huudahti: Jaa-ah! Kylläpä sinä nyt! Ka
se... tämähän menee kuin silkki!
He kävivät kylää, tekivät vieraskäyntejä... asemapäälliköllä, Harmilla
ja Krankilla. Ensiksimainitussa paikassa oltiin hiukan jäykkiä — rouva
varsinkin. Hän ei oikein hyväksynyt, että muurarin tyttärestä oli tehty
rautatienvirkamiehen rouva. Miksei Karlsson ollut nainut heiltä? Olihan
heilläkin tyttäriä.
Sitä ei tietysti ilmaistu ääneen, mutta Hesse vaistosi sen. Hänen
vaistonsa olivat muuten ihmeen herkät. Miksei — olihan vanhempi neiti
Dammert hauskannäköinen, mutta kauhean ruotsinkiihkoinen. Hän ei sitten
puhunut suomea suurin surminkaan. Nuorempi ei ollut yhtä kiihkeä...
hauskannäköinen hänkin, mutta ontuva. Oli lapsena loukannut itsensä.
Hesse oli joskus vienyt hänelle kirjoja, ja neiti Rosalie oli
osoittanut mielenkiintoa häntä kohtaan. Kertokaa nyt jotakin, herra
Karlsson, teitä on hauska kuunnella. Se veitikka osasi imarrella.
Hesse oli kertonut kouluajoistaan, kuvaillut entiset mielitiettynsä,
puolittain koomillisessa valossa. Moona ja Moonan sisar — oh, Herra!
Hän oli tehnyt paljon syntiä kahdeksatta käskyä vastaan, vaikk'ei
ohutkaan valehdellut. Mutta kuitenkin, kaikitenkin — hän ei ollut
kääntänyt parhain päinkään.
Pappa on joskus kertonut siitä kirjurista. Sääli miestä.
Säälikö? Ei nyt sinnepäinkään! Joka kerran tyytyi asemaansa ja oloonsa
— häntä ei kannattanut sääliä. Säälikö neiti porsasta?
Oh, herra Karlsson oli kovin suorasukainen.
Sellaista se oli ollut. Ehkäpä rouva Dammert olisi antanut hänelle
tämän nuoremman tyttären, tämän ramman — siten olisi saanut hänet hyvin
sijoitetuksi. Mutta hänpä ei ollut huolinut. Hänen Melindallaan oli
kaksi tervettä jalkaa — ja vielä oikein kaunista jalkaa.
Kai avioliitossa sai iloita myös vaimon kauniista muodoista — siitä,
että tämä oli terve ja harmonisesti kehittynyt. Hesse ihaili vaimonsa
solakoita olkapäitä, kun tämä kumartuneena pesumaljan ääreen, paksu
palmikko heitettynä pään yli, huuhteli niskaansa. Hänen mieleensä
muistui Mankisen Kustun veturissa vietetty yö, jolloin hän oli
katsellut veturin savupiipun joustavan näköistä kaulaa, kuinka se
sulavasti lepäsi höyrykattilan harteilla. Silloin jo oli hänen
mielessään väikehtinyt _tämä_ kaula, tämä klassillisen puhdaspiirteinen
naisen kaula, ja pyöreät, sulavat olkapäät. Eihän ihminen ollut
yksinomaan henkeä — vaikka hengen pitikin hallita ruumista. Tuollainen
luonnollinen toisistaan iloitseminen... toistensa ruumiista ja sen
ihanista muodoista ei voinut olla pahasta.
Hahnilla ei oltu yhtä jäykkiä. Ensi kirjuri oli naimisiinmenonsa
jälkeen koko lailla talttunut. Hän ei enää yhtä usein puhunut sukunsa
saksalaisesta alkuperästä eikä piirustellut vaakunakilpeään. Hän
pelkäsi vaimoaan ja tämän terävää kieltä. Kaunis Katri oli ottanut
ohjakset käsiinsä. Hän oli päässyt selville miehensä henkisen rakenteen
heikoista puolista. Tämä kammoi kaikenlaisia yhteentörmäyksiä.
Poikamiehenä hän oli tulistunut kieliasiasta ja yleensä siitä, ettei
hänen annettu olla rauhassa. Mutta sellaisten yhteentörmäysten jälkeen
hän oli puittinut ovesta ulos tyynnyttelemään itseään Kauniin Katrin
luo ravintolahuoneeseen. Se oli heikkouden merkki, jota hän ei silloin
käsittänyt. Hän ei aavistanut, että tuo sama nainen, joka viehkeästi
hymyillen ojensi hänelle kahvikupin, kerran tulisi karkoittamaan hänet
pihalle juuri samanlaisten yhteentörmäysten vuoksi. Nyt hän huomasi
aina joutuvansa alakynteen ja rupesi hillitsemään itseään.
Mutta joskus leimahti rohkeus tämän tohvelisankaria povessa ja hän
lähti Krankille. Siellä upotettiin huolet helmeilevään konjakkiin —
toisin sanoen Hahnin huolet. Brynolf Krankilla ei niitä näyttänyt
olevankaan. Hänen vaimonsa salli tuollaisen ryyppyillan, joka toisinaan
venähti aamuun asti. Aamulla kun Hahn jo oli lievässä laskuhumalassa,
hän soittaa kilahutti kotiinsa, tiedustellen, kuinka siellä jaksettiin.
Mutta hänen päänsä asennosta saattoi jo päättää, että hän oli
valmistautunut kaikkeen... ottamaan vastaan vaikkapa lyöntejäkin.
Jaha... onko se Karin? Minä täältä vain ilmoitan, että tulen kohta
kotiin. Kuinka sinä sanoit? (Hahnin kasvot venähtivät huomattavasti
ja huuli painui lerpalleen.) Ettäkö en saa enää tulla? No... hyvästi
sitten. Ja hän soitti kiltisti kiinni.
Mutta sen jälkeen hän saattoi ryhdistäytyä ja muistaa sukuperänsä.
Häntä, Gallus Venceslaw Horatius von Hahnia, jonka esi-isä oli
voittanut ratsutaistelun ja pelastanut keisarin hengen (Siitä ei Hahn
selvillään koskaan puhunut mitään.) — häntä komensi entinen puffa...
ilmanaikuinen piika. Se oli jo enemmän kuin mies saattoi kestää. Vai
mitä sinä, Krank, arvelet?
Noo... näissä nykyaikaisissa ratsutaisteluissa voittaa tavallisesti
nainen.
Jaa-ah! Tarkoittiko Krank jotakin?
En mitään... en mitään. Se kun minä vain sanoin.
Hetken päästä saattoi kuitenkin Katri-rouva ilmestyä Krankille ja
komentaa miehen matkaansa.
Mutta ei Hahn sitä kauan surkeillut. Hän toimitti virkansa, oli iloinen
ja laski leikkiä epäonnistuneella avioliitollaan. Elämän puristus oli
jollakin tavoin jalostanut häntä... saanut näkemään asiat huumorin
valossa. Sellaiseenkin seikkaan kuin että hänen poikansa puhui suomea
— ajatelkaapas, selvää suomea! — hän suhtautui huumorilla. Ja hänen
nimensä oli Gottfrid Sigismund Horatius von Hahn.
Joskus hän letkautteli asemapäällikköä siitä, että tämä oli oikeastaan
keittänyt kokoon koko sopan, vaikka hän, Hahn, oli tehnytkin tulen
padan alle. Liekö asemapäällikköjen ohjesäännöissä, että heidän piti
naittaa alaisensa?
Hyvää se sinulle tekee — älä puhu mitään. Ei sinusta olisi muutoin
miestä tullutkaan.
Mutta — nyt tarjoutui Krank piirustamaan hänelle uuden vaakunakilven.
Mitä veli arveli esim. tällaisesta?
Ja Krank — sen vietävä — ojensi Hahnille paperilipun, johon oli kuvattu
kukko, ja kyökkipiika lyömässä siltä kaulaa poikki. Ja alle hän oli
tekstannut: _Gallus gallans de culina_ — kukko haaveillen keittiöstä.
Mutta ei Hahn siitäkään suuttunut. Hän kohautti vain olkapäitään ja
virkahti väsyneesti: Jaa... se olisikin melko totuudenmukaista.
Hesse kävi heillä usein rouvineen, ja Hahnit tekivät vastavierailuja.
He pelasivat shakkia tai juttelivat milloin mistäkin —
kirjallisuudestakin. Nyt ei Hahn enää suhtautunut suomalaiseen
kirjallisuuteen yhtä yliolkaisesti kuin aikaisemmin — pyysipä toisinaan
lainaankin jonkun teoksen. Kai tässä pitää ruveta perehtymään
suomenkieleen, jotta osaa puhua poikansa kanssa. Olisi noloa, jos
pitäisi tulkkia käyttää. Mutta — sitä ei sanottu katkerasti, siinä oli
enemmän kuin puolet huumoria.
Hesse lainasi kirjojaan, vaikk'ei tehnyt sitä suinkaan mielellään.
Hän oli pannut merkille, että sangen harvat sivistyneistäkin osasivat
kunnollisesti kirjoja käsitellä. Itse hän ei lainannut koskaan, hän
piti sen sivistymättömänä. Mutta — kun tässä oli vähän tavallisuudesta
poikkeavampi tapaus — pataruotsinmielisen sivistäminen, hän teki
poikkeuksen.
Mutta hän varasi säännöllisesti: Älä anna Horatiuksen käsiin, hän repii
ne.
Kaikkein hauskinta oli Krankilla. Siellä tunsi itsensä vapaaksi.
Siellä ei riidelty kielestä. Samantekevää, mitä puhuttiin, kunhan
vain puhuttiin. Eikähän Brynolf Krank mikään fanaatikko ollutkaan.
Hän otti esille klarinettinsa ja luruutteli pitkät pätkät. Ja silloin
hänen silmänsä nauroivat kuin koulupojalla. Tai hän innostui kertomaan
vaakunatieteestään, ja sitä oli hauska kuulla. Hänellä oli suuri
kirjasto, yhtä suuri kuin Hesselläkin, ja usein he istuivat pitkät
hetket jonkun loistoteoksen ääressä. Rouvat tekivät käsitöitään
ja puhuivat omista asioistaan — enimmäkseen keittiöstä ja ruokien
laitosta. Mutta mitäpä siitä — se oli heidän alaansa. Välistä rouva
Krank huomautti: Saisitte te nyt vähän pitää seuraa meillekin. —
Jahah... vain niin — ja yks' kaks' hyppäsi Krank pystyyn, siirtyi
naisten luo ja rupesi vakavalla naamalla kertomaan jotakin mahdotonta
historiaa... kuinka eräs kulkumies oli joutunut junan alle —
konduktööri oli viskannut hänet ulos, kun ei hän heti ollut löytänyt
matkalippua. Kädet poikki, jalat poikki, koko ruumis kappaleiksi.
Mutta nämä palaset olivat vilistäneet junan perässä, kädet, jalat,
keskiruumiin kappaleet, pää, suuri pörröinen pää, etunenässä, näyttäen
kieltä, jonka muka olisi pitänyt kelvata piletiksi. Konduktööri oli
pyörtynyt ja toinnuttuaan tullut raivohulluksi. Hän, Krank, oli nähnyt,
kun sitä vietiin.
He olivat kuunnelleet jännittyneinä, vuoroin uskoen, vuoroin epäillen
— kunnes pilettijutun kohdalla heille yht'äkkiä oli selvinnyt, että
kysymyksessä olikin vain pila. Rouva Krank virkkoi: Ne ovat niitä
Brynolfin juttuja.
Johan minä ajattelinkin, huokasi Melinda, että kuinka se pää saattoi
juosta.
Hessen mielessä oli hetkeksi vilahtanut ajatuksia yliluonnollisista,
salaperäisistä voimista. Kun viattomalta ihmiseltä riistetään henki,
keskittyy yksi ainoa ajatus kuoleman hetkellä hänen aivoihinsa,
niin että hän voi liikuttaa suutaan, räpyttää silmiään välittömästi
heti kuoleman jälkeen. Hän oli koulupoikana lukenut jotakin
sellaista, ja Krankin juttu oli hetkeksi temmannut hänet tuollaiseen
epätodellisuuksien maailmaan. Mutta että ruumiinosat juoksivat — oh,
roskaa! Ja hän nauroi yhtä vapautuneesti kuin toisetkin.
Krank sanoi: Siinä se nyt nähdään, ettei meidän juttumme kelpaa.
Tulehan tänne, Hesse... näytän sinulle muuatta harvinaista teosta.
Sellaista se oli. Heillä oli hauskaa, ja illat kuluivat mainiosti.
Toisinaan rouva Krank laittoi totivedet ja toi herroille. Pieni
lämmike kylmää vastaan ei tee pahaa, tuumi hän. Ja he maistelivat
ja tarinoivat. Hesse innostui kertomaan koulumuistojaan. Hän matki
entiset opettajansa kaikki tyyni. Ei siinä löytänyt armoa edes rehtori
Ringbomkaan. Kuulijat nauroivat katketakseen, ja Krank huudahti:
Teatteriin sinun olisi pitänyt mennä!
Mutta sitä ei Melinda-rouva hyväksynyt. Vai teatteriin! Ja millä
ihmeellä tuollainen komeljantti sitten olisi perheensä elättänyt? Oh,
ehkäpä se kunnia ei silloin olisi kohdannutkaan neiti Melinda Kontsasta
— se elätettäväksi joutuminen nimittäin, vaan poika olisi nainut jonkun
rikkaan ja ylhäisen, tultuaan ensin kuuluisaksi.
Uskottiin, uskottiin — mutta haluttaisiinpa nähdä se kunniallinen
nainen, joka istuisi taiteilijan kelkkaan. Ohoh! Jopa nyt kuultiin!
Vai kunniallinen nainen! Niitä oli taiteilijamaailmassa paljon enemmän
kuin Melinda saattoi aavistaakaan. Ja mikä se taiteilija sitten
oli niin merkillinen otus, ettei hän kelvannut kunniallisen naisen
mieheksi? Maailma sai kiittää menestyksestään juuri taiteilijoita...
kirjailijoita, maalareita, kuvanveistäjiä, säveltäjiä. Ja mikä se etevä
insinööri tai arkkitehti oli muu kuin taiteilija omalla alallaan.
Mistä ihmeestä Melinda oli suuttunut Michel Angelolle, Dantelle,
Cervantekselle, Aleksis Kivelle? Haluttaisiinpa tietää, eikö hän sangen
mielellään olisi ollut esim. rouva Cervantes.
No — ei hän nyt niitä tarkoittanut, vaan tusinataiteilijoita.
Hyyy... vai tusinataiteilijoita! Tarkoittiko Melinda, että hänen
miehestään olisi teatterialalla tullut tusinataiteilija?
Aina sinä isket kiinni kuin varpushaukka! En minä nyt sitäkään.
Hyvä oli. Hänen, Hessen, luokkatovereista oli kaksi etevää taiteilijaa,
Sohlstråhle ja Kivioja. Toinen oli kuuluisa runoilija ja toinen yhtä
kuuluisa säveltäjä.
Hesse on kiivas toveriensa puolesta. Minäkään en merkitse mitään, kun
vain tulee kysymys hänen luokkatovereistaan.
Siinä oli Melinda tavallaan oikeassa. Sydämessä oli yksi nurkkaus,
joka oli pyhitetty tovereille ja toveruudelle. Se oli yhtä pyhä kuin
sekin... (nurkka, pisti Melinda-rouva väliin)... sekin _huoneusto_,
jossa talon rouva hallitsi ja määräsi. Toverit sellaiset kuin hänellä
oli ollut, kannatti pitää rakkaassa muistossa. Ne olivat hänen
ylpeytensä, ja hän oli onnellinen, että oli saanut painaa samaa
koulunpenkkiä heidän kanssaan. Oliko Krank lukenut Sohlstråhlen
viimeistä runokokoelmaa? Siinä oli kirja! Muotopuhdas, aiheet
klassillisia. Sohlstråhle oli osoittanut, että suomenkieli taipui
hienoimpaankin taiderunouteen. Ei siltä puuttunut ilmaisukeinoja.
Ei ollut Krank lukenut... oli kuullut vain. Mutta — pitipä hankkia
kirja, koska oli niin mainio.
Hän ei pyytänyt lainaksi.
Hesse mainitsi äsken sydämensä huoneustosta. Kuinka monta kamaria
sinulla onkaan siinä sydämessäsi?
Kas, kas, sitä Melindaa! Siihen se aina iski.
Neljä, ja yksi on vuokrattu pois. Siis kolme kamaria ja keittiö, eli
huonetta enemmän kuin halkokirjurille sääntöjen mukaan kuuluu.
Hesse nauroi. Krank-poika se osasi!
Mutta ei se miehen sydän ollut koskaan niin suuri kuin naisen. Siitä ei
ainakaan oltu laulua tehty.
No, minkälainen se naisen sydän sitten oli?
No, sellainen kuin laulussa sanottiin:
Och hennes hjärta det var så stort,
det var så stor som S:t Petri kyrka
och alla sekter där fingo dyrka...
Hohhoi... kylläpä tätä nyt riittikin taas täksi kertaa... tätä
käsityötä nimittäin.
Melinda nousi, ja Hesse seurasi esimerkkiä. Eivät kai vieraat vielä
lähteneet?
Kyllä — olikin jo aika. He sanoivat hyvästit ja toivottivat naapurit
tervetulleiksi.
Kuulaana kevätiltana he astuskelevat kotiin vaieten. He palaavat
Krankilta. Hesse olisi halunnut jutella, mutta Melinda on heittäytynyt
äänettömäksi. Miksi piti Hessen aina puhua sydämestään ja vielä tuolla
poikamaisella tavalla? Eikö hän ymmärtänyt, että naimisissaolevan
miehen sydän kuului yksinomaan vaimolle? Ei siihen enää mahtunut muita
— ei lapsuuden ystäviäkään. Ja kuka oli oikeastaan tuo Viktoria, josta
Hesse oli äsken puhunut?
Hän oli mustasukkainen, hänellä oli taipumusta siihen. Hän rakasti
miestään vilpittömästi ja suri tämän vaihtelevaisuutta. Hesse oli kuin
tuulen leyhkä... puhalsi vuoroin sieltä, vuoroin täältä. Ei Melinda
ollut häneen yhtään tyytyväinen.
Mutta kotiportilla Hesse otti häntä käsipuolesta ja virkkoi: Mitäs
sinä, Melinda, turhista välität? Ymmärräthän, että sinä olet yli
kaiken... sydämessä niinkuin kotonakin... koko minun maailmassani.
Ja hän suuteli vaimoaan.
Mutta Melinda vastasi: Minä en kärsi vuokralaisia! Meillä ei ole
niitä koskaan suvaittu. Isä ja äiti olivat aina vastaan. Sinä olit
ensimmäinen, jolle vuokrasimme vinttikamarin. Mutta — sinusta tulikin
minun elämäni kiusa!
Turva, Melinda, turva! Sano niin!
Ja koppoen Melindan syliinsä Hesse kantoi hänet sisään.