Oli tänne rautatielle tosiaankin joutunut jos jonkinlaista miestä —
sellainenkin kuin toinen kirjuri Sidensnöre. Hän edusti tyyppiä, joka
ei ole niinkään harvinainen tässä matoisessa maailmassa: häntä vaivasi
suuruudenhulluus.
Kerta vuodessa piti ainakin Hirvihaaran pitäjän tietää, että
sen alueella eli mies, joka otti elämän laajasti, katseli tätä
yhteiskuntaa vähän samanlaisin silmin kuin Rooman keisarit ennen
pääkaupunkiaan ja sen asukkaita. Leipää ja sirkushuveja! Sidensnöre
näytteli mahtiaan kuitenkin hiukan toisin: hän ei toimeenpannut mitään
hyväntekeväisyysiltamaa hätääkärsivien hyväksi. Ei — hän kutsui seudun
vallassäätyiset, oman ja lähiasemien virkamiehet, pitäjän pomot ja
mahtimiehet omille nimipäivilleen, joiden järjestämiseen hän uhrasi
puolen vuoden palkkansa.
Hänen nimensä oli Oskar, ja joulukuun ensimmäinen oli siis hänen
merkkipäivänsä, jolloin hän liehui isäntänä nuorisoseuran talolla
monilukuisen vierasjoukon keskellä. Oskarin päivien piti olla komeat.
Niiltä ei saanut puuttua mitään, mikä suuremmissa juhlissa oli
tavallista, niin tarjoiluun kuin muuhunkin ohjelmaan nähden. Suuri
laatikko viinirypäleitä, omenia ja appelsiineja tilattiin Helsingistä,
juomatavaroita hankittiin hienoimmista viineistä ja shampanjasta
alkaen. Oli purkkikalaa ja voileipää, monenlaisia sandwicheja — ja
torvisoittokunta puhalsi kappaleen toisensa jälkeen niin että sali
raikui. Ja lopuksi tietysti tanssittiin.
Jo puolikesästä hän mietti, mitä yllätyksiä valmistaisi ystävilleen.
Hän neuvotteli siitä asemapäällikön kanssa. Mitähän arveltiin...
tilaisikohan hän soittokunnan Helsingistä? Nuorisoseuran septetti
soitti hiukan huonosti. Tilaa vain... mutta se taitaa tulla maksamaan.
Jukkenbuju — mitäpä se merkitsi! Olihan hänellä »Oskarin päivän
rahasto».
Mutta tehdessään laskelmia hän sentään huomasi parhaaksi jättää
helsinkiläisen soittokunnan tilaamatta. Nuorisoseuran seitsikko sai
välttää. Mutta kutsukortit piti painattaa hienot, kultasyrjäiset. Ja
tänä vuonna niitä ei lähetettäisikään talonpoikaisille. Pidettäisiin
kerran oikeat herrasjuhlat.
Ja Sidensnöre painatti kultasyrjäiset kutsukortit, joiden
vasemmanpuolisessa alakulmassa seisoi: Puku: juhlapuku.
Hän oli tarkka vieraistaan. Niiden valikointi tuottikin eniten
päänvaivaa. Kutsuttaisiinko halkokirjuri Karlsson? Hän oli hiukan
vulgääri... puhui ruotsiakin huonosti. Mutta — kun hän sentään oli
ainoa sitä lajia... ainoa halkokirjanpitäjä koko varastojaksossa, oli
hän kai tällä kertaa kutsuttava. Jotavastoin Rindell oli hieno mies,
tosin suomenmielinen hänkin, mutta sivistynyt, filosofian maisteri. Hän
voisi pitää esitelmän filosofiasta.
Oskar Sidensnöre oli sitä mieltä, että hänen nimipäivillään piti olla
henkinenkin puoli edustettuna. Ainahan syödä saatiin, mutta henki...
hengen viljelys — se oli tärkeää. Hän hankki siis näitäkin numeroita...
runonlausuntaa, viulusoolon, esitelmän, pari kuplettia. Itse hän
tavallisesti piti juhlapuheen.
Hän oli käymässä Itäsuossa ja istui asemakonttorissa. Piti valvoa, että
lähettivät kaupoista oikeaa tavaraa. Sitä varten hän oli matkustanut
Vaasaan. Oli marraskuun puoliväli, ja Oskarin päivät lähellä. Hänellä
oli siis huolta ja puuhaa enemmän kuin yksi mies kerkesi tehdäkään.
Hän jutteli nimipäivistään. Niistä tulisi tällä kertaa loistavat.
Pastori Rund pitäisikin nyt juhlapuheen. Hän oli siitä tällä
matkalla sopinut. Rindell oli kiittänyt kutsusta, mutta kieltäytynyt
esitelmästä. Hän itse aikoi tällä kertaa puhua naisille.
Krank kysyi: Kyllä kai sinä minutkin kutsut?
Sidensnöre heilautti kättään: Ei sopinut, ei mitenkään. Veli suokoon
anteeksi, sillä sinne tuli ainoastaan ensi kirjureita, asemapäälliköitä
ja sen semmoisia. Ei sopinut — sillä Krank oli ainoastaan toinen
kirjuri.
Mutta toinen kirjurihan sinä olet itsekin. Krank iski silmää Hahnille.
Jaa... niin kyllä, mutta ne olivatkin hänen nimipäivänsä, ja hänellä
oli valta kutsua niihin ketä halutti.
Siihen ei ollut mitään sanomista. Krank pyörähti kerran kannoillaan,
vihelsi pienen menuettipätkän ja huomautti: Mutta liikennetarkastaja
sinun on välttämättä kutsuttava.
Sidensnöre nyökytteli päätään ja hymyili ylhäisesti. Tjaa, tjaa...
kyllä hän oli ottanut kaikki huomioon. Jos Krank halusi tietää, niin
kutsukortti oli mennyt — hänellekin, hänellekin.
Ja Sidensnöre siristi silmiään ja näytti salaperäiseltä.
Krank: Mutta saa nähdä, tuleeko se.
Sidensnöre: Se on hänen asiansa. Mutta kutsuttu on. Muuten hän oli
luvannut, että aamuyöstä etelästä päin tuleva pikatavarajuna sai
pysähtyä Hirvihaarassa ja ottaa mukaansa Itäsuohon menevät juhlavieraat.
Ja tehden ylhäisen liikkeen kädellään hän heitti hyvästit ja jatkoi
matkaansa.
Hesse on matkalla Oskarin päiville. Heitä on suuri joukko,
asemapäälliköitä, ensimmäisiä kirjureita ja rautatien insinöörejä,
useimmat naisineen. Oli muassa Rindell, Schröder ja Dammert, kirjurit
Hahn ja Seilonen sekä rautatiensaarnaaja Rund.
Herrat nauroivat ja juttelivat. Väiteltiin siitä, oliko Sidensnöre
hullu vai viisas. Useimmat olivat sitä mieltä, ettei hän ollut
normaali. Mutta pastori Rund väitti vastaan.
Meillä on itsekullakin oma »kärpäsemme», toisilla suurempi, toisilla
pienempi. Minulla on nyt esim. kananhoito ja pikakirjoitus.
Myönnettäköön, että Sidensnören kärpänen on paarma.
Hyvä! Mutta ero oli siinä, että toiset olivat tietoisia kärpäsestään.
Sitä ei taas Sidensnörestä voinut sanoa. Hän suhtautui täysin vakavasti
nimipäiviensä viettoon.
No, leikkinäkö luulette minun pitävän kananhoitoa? huudahti Rund, ja
hänen pienet, pyöreät silmänsä räpyttivät nopeasti. Ei — kyllä siitä
on leikki kaukana, jos jonkun asemapäällikön rouvan kanalaan ilmaantuu
esim. reumatismia.
Kyllä se niin on, sanoi rouva Dammert. Hänellä oli kanala.
Sinä väistät kysymyksen kärjen, yhtyi Rindell puheeseen. Ei asia siitä
muutu. Hullu pysyy hulluna ja viisas viisaana. Mutta kun nyt yleensä
tässä maailmassa kerran hulluteltiin, niin sopihan heidänkin tehdä se.
Toinen asia oli sitten, kumpi heistä oli hullumpi... Sidensnörekö vai
hän, joka oli lähtenyt tällaiselle hullulle retkelle. Hän, Rindell, oli
ainakin tietoinen hulluudestaan.
No, mitäs tyhjää, sanoi Dammert — hauskaa siellä on, varsinkin
yläkerrassa, missä apteekkari hoitaa isännyyttä... Seilosen vain on
vaikeampi ratkaista, kumpaan kerrokseen hän jää.
Sille naurettiin, sillä jokainen tunsi Seilosen heikkouden.
Yläkertaan minä menen, virkkoi tämä — ja pääseehän sieltä alaskin, jos
haluttaa.
Hän iski silmää erään insinöörin rouvalle.
Insinöörinkin oli pakko nauraa, vaikka hänen olisi tehnyt mieli antaa
asianomaista korville. Hävytön... uskalsikin iskeä silmää hänen
rouvalleen!
No ei mitään — kyllähän Kalle Seilonen tunnettiin. Tiedettiin hänen
surullinen kohtalonsa ja annettiin anteeksi. Naiset melkein tunsivat
mielenkiintoa häntä kohtaan. Ajatella, että mies onnettoman rakkauden
vuoksi oli sortunut noin alas.
Insinöörin rouva virkkoi: Kyllä minä ainakin tanssin yhden tanssin
herra Seilosen kanssa.
Mies tyrkkäsi häntä kylkeen. Varomaton — ei pitänyt sellaista puhua.
Mutta Seilonen, joka oli huomannut tämän liikkeen, huomautti: Ja minä
luovutan rouvan hänen herralleen senkin tanssin ajaksi.
Rouva joutui hämilleen, mutta purskahti sitten raikuvaan nauruun.
Siihen yhtyivät toisetkin, rouva Schröderkin, joka ei ollut kuullut
sanaakaan koko keskustelusta.
Veturi vihelsi. Oltiin Hirvihaarassa.
Asemalla oli päivän sankari vastassa, hienona, soopelinnahkainen turkki
yllä, knalli päässä ja valkoiset hansikkaat käsissä.
Tervetuloa, hyvät naiset ja herrat!
Hän kätteli jokaista kohteliaasti ja suuteli naisia kädelle. Häntä
onniteltiin joukolla. Että nyt sattuikin taas Oskarin päivä ja vielä
näin kaunis ilma! Onneksi olkoon vain!
Sidensnöre vei pastori Rundin syrjään. Hän sopotti: Kyllä kai pastori
sitten muistaa lupauksensa. Se oli juhlapuhe. Mutta minä pyydän: ei
Jumalasta eikä kanoista.
Kyllä, kyllä. Rund huitaisi kättään. Hän oli valmistanut puheen
Alkinoon pidoista.
No sopii... klassillinen aihe. Siitähän tuli hieno. Ja Sidensnöre
hykersi tyytyväisenä käsiään.
He lähtivät astumaan juhlapaikkaa kohti. Asemalle oli kerääntynyt
paljon väkeä, maalaisia, heidän poikiaan ja tyttäriään. Nämä Oskarin
päivät olivat paikkakunnalla hyvin tunnetut. Ihmeteltiin vain sitä,
ettei talollisia nyt oltu kutsuttu. Mistähän se Siitesnööre oli
loukkaantunut? Ennen oli saatu kutsukortteja, joiden alasyrjään oli
painettu: Puku: vapaa. Nyt ei ollut kuulunut mitään.
Nuorisoseuran talolle oli kerääntynyt runsaasti juhlapukuista kansaa.
Oli nimismiehet, metsänhoitajat, pari paikkakunnalla majailevaa
taiteilijaa, oli rouvia ja neitosia. Herrat näyttivät hienoilta
frakeissaan. Olipa eräs vanha asemapäällikkö ripustanut ritarimerkinkin
rintaansa. Nämä maalla elävät säätyläiset nauttivat siitä, että edes
kerta vuodessa tarjoutui tilaisuus, jolloin sai pukeutua hienosti,
seurustella ylhäiseen tapaan. Mitäpä he välittivät siitä, että juhlien
isäntä oli löylyn lyömä. He naureskelivat hänelle tämän selän takana.
Mutta edessäpäin he lausuivat monenlaisia kohteliaisuuksia. Tämä oli
kuin kenraaliharjoitus jotakin vielä suurempaa juhlaa varten, jota ei
koskaan tullut. Päästäpä pääkaupunkiin... saada sieltä virka, tutustua
sen seurapiiriin. Oh, monet asemapäällikön rouvat kuvittelivat,
kuinka he hymyilisivät rautatiehallituksen päätirehtöörin juhlassa
tai kuvernöörin kutsuissa... niiaisivat oikein syvään, ranskalaiseen
tapaan. Ja heidän miehensä, varsinkin nuoremmat kuvittelivat
samoin... samanlaista valoisaa tulevaisuutta. Dammert kulki ryhmästä
toiseen, kumarteli ja oli armollinen. Hän lausui ranskalaisia
kohteliaisuuksia rouville. Oh, hän taas eli pääasiallisesti vanhoissa
kadettimuistoissaan, tai ajatteli Pavlovskin kaartinrykmentin
toimeenpanemia suuria juhlia, joissa oli keisarikin läsnä. Hän
kuvitteli olevansa niissä ja hän nuortui, ihmeellisesti nuortui.
Seisten tarjoiluhuoneessa hän jutteli Sidensnören kanssa juhlallisesti,
hiukan alentuvasti. Hän ei nauranut, hän ymmärsi, ymmärsi... ihmisiä
oli niin monenkaltaisia. Hän haasteli päivän sankarin kanssa aivankuin
jonkun nuoren kaartin luutnantin (hän itse oli kenraali)... miten hän
voisi toista palvella, auttaa noin hiukkasen viran nousussa. Toisen
kirjurin palkka oli sentään niin kovin pieni. Mutta ensi kirjuri... hän
jo pärjäili kutakuinkin.
Ja Sidensnöre kuunteli ja vastaili, hänen poskilleen kohosi puna. Oh,
hän näki jo itsensä ensimmäisenä kirjurina. Hän olisi eri poikaa!
Silloin hän saattaisi kutsua jo toisia kirjureitakin juhlaansa. Mutta
nyt... nyt se ei käynyt. Tuntui, kuin olisi siten tunnustanut itsensä
tasavertaiseksi teidän kanssaan. Ja kuitenkin hän mielestään oli
paljon etevämpi, paljon lahjakkaampi. Hänen lahjojaan vain ei otettu
huomioon. Hän oli lukemattomia kertoja hakenut, mutta aina menivät
toiset edelle, monesti nuoremmatkin. Mitä ne mahtoivat ajatella siellä
rautatiehallituksessa? Ensi kerralla pitäisi kutsua itse päätirehtööri
nimipäiville. Eiköhän sitten paremmin häntäkin muistettaisi.
Olisi siis saattanut luulla, että nämä juhlat oli toimeenpantu
virkaylennyksen toivossa, mutta ei asia sentään niin ollut. Joskus
vain vilahti tällaisia ajatuksia Sidensnören päässä. Mutta seuraavassa
tuokiossa hän jo liehui muualla, kehoitti vieraitaan käyttämään
hyväkseen. Förse er nu, mitt kära herrskap! Ei — kyllä tämä komeus
johtui etupäässä siitä, että hän, Oskar Sidensnöre, oli hieno mies,
vanhojen traditsioonien innokas noudattaja. Hänen esi-isänsä olivat
aikoinaan pitäneet suuria kestejä omistamallaan sukutilalla. Ne
olivat olleet kuuluisat. Eräs heistä oli lopuksi juhlinut itsensä
maantielle, ja niin olivat jälkeläiset kituneet pikku viroissa. Mutta
Oskar Sidensnöressä kukki vielä tämä esi-isien ylhäinen tapa. Hän oli
vain siksi varovainen, ettei tuhlannut kuin puolet vuosipalkkaansa
tällaisiin kesteihin. Toisella puolella hän sitten elää kituutti,
välistä melkein puutetta nähden. Mutta — Oskarin päivänä piti olla
hienoa... samaan tyyliin kuin ennen vanhalla sukutilalla...
Torvisoittokunta soitteli kappaleen toisensa jälkeen.
Maalaisnuorukaiset, joita kansakoulunopettaja johti, istuivat
totisina kuin kuvapatsaat, posket pullollaan ja silmät tapilla,
puhaltaen Savolaisten laulua. Heistä tämä ilta oli todellinen juhla.
He eivät ainakaan nähneet siinä mitään naurettavaa — paremmin kuin
säälittävääkään. Olihan Siitesnööre tilannut heidät soittamaan, ja
he siis tekivät velvollisuutensa täällä niinkuin muuallakin. Ja
sitäpaitsi: he saivat maksun.
Ai, ai... ne soittavat hirveän falskisti, tuskitteli Sidensnöre. Mutta
ensi vuonna minä varmasti tilaan soittokunnan Helsingistä.
Joku nauraa tirskahti hänen takanaan. Sidensnöre pyörähti ympäri ja
kysyi:
Vai pidätkö sinä, von Hahn, että tämä musiikki on comme il faut?
Eipä niin... Olihan aina varaa parantaa.
Hyvät naiset ja herrat, virallinen puoli ohjelmasta alkaa! huusi hän
sitten taputtaen käsiään.
Käytiin istumaan. Soittokunta puhalsi fanfaarin ja paikkakunnan
apteekkari astui esiin pitämään tervetuliaispuhetta.
Hän oli pieni, sukkelaliikkeinen mies, kasvot kalpeat ja päälaki kalju.
Vetäen leukaa sisäänpäin hän seisoi puhujanpaikalla heilutellen päätään
ja veitikka silmänurkassa, tarkastellen edessään istuvaa kuulijakuntaa.
Jokainen odotti jotakin hauskaa.
Hän totesi, että maaseudulla oli vaikea saada pystyyn tilaisuuksia,
joissa tarjottiin muutakin kuin mitä ruumis vaati ja suu sieti.
Elettiin hajallaan pitkien välimatkojen päässä, jotenka harvoin yhtehen
yhyttiin, saattiin toinen toisihinsa. Senvuoksi tervehdittiinkin aina
ilolla tällaista pientä juhlaa, jonka heille kaikille hyvin tunnettu
herra Oskar Sidensnöre pani nimipäiviensä kunniaksi toimeen. Päivän
sankari ei kuitenkaan ollut nimensä arvoinen (tässä kohden jokainen
katsahti kummastuneena naapuriaan) — hänen nimekseen olisi paljon
paremmin sopinut Oskar Tross — Touvi, sillä sen mukaisesti oli täällä
kaikkea tarjolla, itsekunkin mielen ja maun jälkeen. Yläkerrassa
(apteekkari vilkutti silmiään) oli miesten taivas, Walhalla, johon
hän ei voinut naisia pyytää. Heitä varten oli suunavausta täällä
alhaalla, viiniä, leivoksia, hedelmiä, voileipää — ja lopuksi täällä
tanssittaisiin. Yläkerta oli pyhitetty toiselle jumalalle, nim.
suurivatsaiselle, seppelpäiselle Bacchukselle, jota siis herrat kilvan
palvelkoot. Mitä tuohon samaiseen yläkertaan tuli, niin siellä hoiti
isännyyttä hän, apteekkari, koska hän jo virkansa puolesta oli selvillä
siellä nautittavien aineiden laadusta ja kemiallisesta kokoonpanosta.
Alakerrassa taas isännöi itse päivän sankari, koska hän oli
periaatteellinen raittiusmies (kuulijakunnasta kuului naurua, ja joku
taputti käsiään). Mutta sivistyneenä miehenä hän seurasi sitä vanhaa
saksalaista sananpartta, että »leben und leben lassen», eli vapaasti
käännettynä: »elää ja antaa Lassinkin elää». Jotenka siis me kohotamme
hänelle kolmikertaisen eläköön-huudon. Eläköön Oskar Sidensnöre,
eläköön!
Sali jyrisi voimakkaista eläköön-huudoista. Kun ne olivat lakanneet,
hymyili apteekkari veitikkamaisesti ja jatkoi: Toinen tämän puheen
pääasioista jäi sanomatta. Tervetuloa, hyvä herrasväki!
Hänet palkittiin voimakkailla kätten taputuksilla. Ohjelman suoritus
jatkui. Esitettiin runonlausuntaa, kupletti, viulusoolo ja kertomus.
Viimeksimainitun luki nimismiehen rouva — _Herra Seguinin vuohi._
Sidensnören mielestä tämä oli yksi ihan loistonumeroita... Alfonse
Daudet'n kuuluisa lastu etevän esittäjän tulkitsemana. Seurattiin tuon
pikku eläimen kamppailua suden kanssa, sen epätoivoa, sen mietteitä,
sen urhoollisia päätöksiä. Kaikki turhaan — aamulla susi söi sen.
Hesse vaipui mietteisiinsä. Tuohan oli kuin heitä varten. Olikohan
nimismiehen rouva valinnut sen tahallaan, vai oliko hän sattumalta
tullut ottaneeksi juuri tuon kertomuksen? Aamulla susi söi sen.
Aavistiko lausuja, että hän oli lukenut oman kuolemantuomionsa?
Jos täällä viivyttäisiin hetkeäkään kauemmin, oli perikato varma:
narrimaisuus hotkaisisi heidät kuin susi vuohen. Sillä eihän tämä
ollut viisaan ihmisen oleskelupaikka. Isäntä löylyn lyömä... joskaan
nyt ei vielä rutihullu, niin hassu joka tapauksessa. Näytellä täällä
kohteliasta naamaa ja olla mukana suitsuttamassa hupsun hulluttelulle.
Hm... juhlapuhe! Alkinoon pidot olivat sentään kokonaan toista! Siellä
oli isäntä ylevä ja vakaa, palvelijat arvokkaita ja juhlallisia. Ei
siellä tirskuttu niinkuin täällä, heti kun isäntä selkänsä käänsi.
Ekheneos, joka missä juhlissa ensiksi suunsa avasi, oli eri mies kuin
tuo klovnimainen apteekkari, ja Pontonoos, edeskäypä, hillitympi kuin
tuo virnistelevä tarjoilija, jonka Sidensnöre oli hankkinut ties mistä.
Hän nousi, Hahn, joka istui hänen vieressään, kysyi: Mihin menet? Et
kai pois lähde?
Lähden minä! En ilkeä viipyä tällaisessa narrin juhlassa!
Hän riensi eteiseen. Siellä seisoi nuori mies vaatenaulakkojen luona,
leveä nauha käsivarressa. »Oskarsdagen» seisoi siinä kauniisti
tekstattuna. Hesse pysähtyi hämmästyneenä.
Mankisen Kustu! huudahti hän. Sinäkinkö olet joutunut tähän hoijakkaan?
Se oli todellakin Mankisen Kustu. Hesse oli kuullut hänen palvelevan
ylimääräisenä veturimiehenä jossakin täälläpäin, mutta ei ollut
kertaakaan tavannut. Hänen ilonsa oli vilpitön.
Tottahan nyt Sidensnören nimipäivillä on oltava, lauloi Kustu
hopeanheleällä äänellään. Jollei muuna niin tampuurimajurina. Aiotko
mennä pois?
Hesse: Pois minä lähden. Mitä minä täällä... narrin kemuissa.
Ihmisethän ovat ihan hulluja.
Kustu: Niinpä niin... mutta mitäs tämä elämä muuta on — narrin juhlaa.
Siltä ainakin minusta tuntuu.
Hänen suunsa ympärille muodostui katkera piirre. Hesse yritti vastata,
mutta samalla ryntäsi asemapäällikkö Rindell eteiseen.
Jassoo... sinä olet menossa, se on oikein! Lähdetään! Ei täällä viitsi
viisas viipyä. Se Rundkin kehtaa... nousee pitämään puhetta aivan kuin
jossakin yliopiston juhlasalissa. Alkinoon pidot! Kaikkiin paikkoihin
niitä klassillisia aiheita vedetään.
Hän huomasi tampuurimajurin: No sehän on Mankisen Kustu! Terve, terve!
Vai ovat sinutkin saaneet narratuksi. Ja oikein käsivarsinauha...
»Oskarsdagen»! Kyllä on maailma yksi hullujen huone.
Ei se siltä tunnu, kun vain lyöttäytyy joukkoon, lauloi Kustu ja
taputteli käsivarsinauhaansa.
Niin — kun vain lyöttäytyy. Mutta minä en viitsi lyöttäytyä.
Meitä on kolme veturimiestä... kaikki tampuurimajureina. Meidän
vuoromme tulee sitten, kun herrat ensin ovat kyllänsä saaneet.
Kuule, älä viitsi... lähde pois meidän kanssamme, houkutteli Rindell.
Mutta mitä Sidensnöre sanoo? Ei kutsu toista kertaa.
Rindell: Sen parempi. Jos nämä olisivat viisaan miehen juhlat, niin
samantekevä. Mutta hullut hullujen kanssa hyppikööt!
Kustu empi. Hän oli jo lapsuudessaan tottunut repäisevään elämään.
Muistuttivathan nämä nimipäivät hänen kodissaan toimeenpantuja
tanssiaisia. Niissä oli rymytty vielä enemmän, sillä osanottajat olivat
kuuluneet eri säätyyn. Mutta ne olivat sittenkin olleet toisenlaiset
juhlat kuin nämä narrin kekkerit. Niissä oli ihminen vielä säilyttänyt
itsekunnioituksensa jossakin määrin.
Samantekevä. Lähdetään.
Hän tempaisi käsivarsinauhan irti ja ripusti sen naulaan oven pieleen.
Oskarsdagen! nauroi hän niin että hampaat välkkyivät. Siinä on virka ja
värkit!
Ulkona paistoi täysikuu. Oli kireänlainen pakkanen. Asemakonttorista
loisti tuli. Siellä asemapäällikkö harjoittelijan kanssa hoiteli
virkaa, sillä aikaa kuin toinen kirjuri juhli. Lennätinkoneen nakutus
kuului selvästi ulos, kun nämä kolme miestä astuivat konttorin ikkunain
alatse asemalle.
Rindell meni ottamaan selvää junan lähdöstä. Hän palasi hetken kuluttua
tuohtuneena.
On se nyt vähän liikaa, että pikatavarajuna saa pysähtyä täällä tuon
hupsun takia! Se liikennetarkastaja on koko höperö!
Hesse virkkoi: Meille se ainakin on hyvä. Pääsemme pikemmin kotiin.
Rindell: Olkoon... mutta sotkea nyt koko rautatielaitos tällaiseen
humpuukiin... se on vähän liikaa!
Sillä on huumorintajua, huomautti Kustu.
Rindell suuttui: Huumorintajua! Hulluuteen ei koskaan voi suhtautua
humoristisesti. Se on säälittävää!
Miehet lähtivät astumaan ratapihaa pitkin. Vaihdelyhdyt valaisivat
vaisusti, sillä kirkas kuutamo helpotti niiden virkaa. Semafoori
vilkutti punaista etempänä, aseman pohjoispäässä. Veturitallista loisti
tuli, ja muutamasta piipusta kohosi paksu, musta savupatsas ilmaan.
Mennäänpä talliin katsomaan minun veturiani! huudahti Kustu. Hän tunsi
itsensä vapautuneeksi näiden kotikaupungin poikien seurassa, vaikka ne
olivatkin herroja, ja hän vain vaatimaton lämmittäjä.
Mennään! innostui Rindell, ja he lähtivät harppaamaan tallia kohti.
Siinä oli kolme pilttuuta. Keskimmäisessä höyrysi Kustun veturi, uusi
»trollhättani». Kuljettaja rasvaili lyhdyn valossa kytkintankoja. Hän
nosti päätään kuullessaan askeleita. Keitä sieltä nyt... keskellä yötä?
Ahaa...joko ne Silkkinarun praasnikat loppuivat? nauroi hän.
Kustu selitti asian ja esitteli seuralaisensa. Kuljettaja näytti
joutuvan hämilleen, kun toverilla oli niin hienoja tuttavia. Hän tunsi
kyllä molemmat herrat, mutta ei ollut, koskaan joutunut tekemisiin
heidän kanssaan.
Saatkin sitten pitää huolta lämmityksestä, niin minä pääsen
pistäytymään kotiin, sanoi hän. Kello neljältä on lähtö.
Kuljettaja poistui, ja Kustu tovereineen kiipesi veturiin. Siellä paloi
pieni lyhty pannun kyljessä, valaisten vesilasia, jossa vesipatsas
hiljaa värisi. Kiiltävät kupari- ja messinkiputket kuumottivat somasti
hämyn keskeltä. Seinällä tikitti kello, rauhallisesti, tasaisesti.
Höyrypannun otsa hohti lämpöä, johon yhtyi lievä rasvan tuoksu. Hytissä
oli kodikasta kuin pienessä huvimajassa. Rindell lausuikin julki
ihastuksensa hyvän keksinnön johdosta.
Täällä on toista kuin siellä humun ja melun keskellä, virkkoi
hän, riisuen palttoonsa ja istahtaen kuljettajan penkille. Tässä
ympäristössä hän näytti koomilliselta hännystakkeineen. Hesse huomautti
siitä.
Niin, innostui Rindell — me hullut pukeudumme vielä frakkiin semmoista
tilaisuutta varten. Mutta olin ensi kertaa. En osannut aavistaa, että
se sentään sellaista himphamppua olisi. Täällä tämä puku on paljon
paremmin paikallaan.
Hän silitteli suunnanmuuttajan kampea ja jatkoi: Se on sentään
omituista tämä veturinkuljettajankin elämä. Tässä hän istuu ja
ajaa, oli sitten yö taikka päivä. Perässä tulla ryskää juna täynnä
matkustajia. Mutta harva heistä muistaa, että täällä tehdään työtä,
valvotaan ja hoidetaan asioita. Niin suhtautuvat ihmiset elämän
vakavuuteen.
Hesse oli istahtanut lämmittäjän paikalle. Hänellä oli sieltä hyvä
näköala hytin toiselle puolen. Pannun kupeessa riippuva lyhty valaisi
kirkkaasti Rindellin kiiltävää paidanrinnusta, mutta kasvot jäivät
hämärään. Hänen päänsä huojui siinä höyryviheltimen tankojen vaiheella,
ja silloin tällöin hän sormeili niiden päissä olevia pyöreitä
puupalloja. Kunhan ei vain hajamielisyydessään vihellyttäisi.
Mutta ei Rindell vihellyttänyt. Hän tuntui nauttivan tästä hiljaisesta
keskiyön hetkestä lämpimässä veturinhytissä. Kustu oli vetänyt oven
kiinni ja nojasi sitä vasten käsivarret ristissä rinnoilla — mikäli
hämärässä saattoi erottaa — miettivä ilme kasvoillaan. Kuu heitteli
hopeitaan tallin edustalle, kääntöpöydälle ja veturin höyrykattilan
päähän. Se hyväili savupiipun solakkaa niskaa, saaden sen näyttämään
vielä solakammalta. Se oli kuin naisen kaula, josta alkoivat pyöreät,
sopusuhtaiset olkapäät. Mutta höyrykupu varaventtiileineen peittyi
jo pimentoon. Viimeksimainittujen kirkkaat varret kimaltelivat vain
himmeästi hytin ikkunaan.
Höyrykattila urahteli vähänvähä, ja jostakin venttiilistä pannun
otsalle tipahteleva vesipisara synnytti soman, hiljaisen pisahduksen.
Se oli kuin nukkuvan hengitystä, — ihmisen, jolla on vähän nuhaa, ja
joka hengittäessään hiukan tusahuttaa nenäänsä. Hesse kuunteli sitä
ihastuneena, ja hänen ajatuksensa lensivät lapsuuden aikaan.
Hän valvoi vuoteellaan Pasasen pihanperäkamarissa, kuunnellen huoneen
toiselta puolen kuuluvaa tasaista hengitystä. Siellä nukkuivat isä
ja äiti, ja isä urahteli unissaan aivan kuin tuo höyrykattila.
Pikku sisko hengitti nopeammin, ja sen nenä synnytti vähänväliä
tuollaisen tusahduksen, hiljaisen ja lyhyen, mutta terävän ja
selvästi erotettavan. Kuu paistoi solan puoleisesta ikkunasta sisään,
valaisten joulukuusen alaosan, erityisesti puisen ristikkojalan,
jolle oli varissut muutamia havunneulasia. Korkea sängynpää jätti
hänet varjoon, mutta sängyn viereen lattialle oli muodostunut kirkas
läikkä, joka värähteli kuin vesi läpinäkyvän jään alla. Siinä kuu kutoi
lukinverkkoaan.
Huoneessa vallitsi lämmin, ja ilma tuntui ummehtuneelta. Mutta
tuossa lämmössä värähtelivät vielä iloiset lasten äänet. Aattoiltana
oli valvottu myöhään — oli syöty lipeäkalaa ja riisipuuroa, ja
äidillä oli ollut vielä torttukin jokaiselle. Hän oli saanut
lahjaksi messinkituppisen puukon — sellaisen, jonka tuppea koristi
kirkkaanpunainen, kiiltävä nahka. Se oli sisäpuolella ja välkkyi
somasti tupen päällystään leikatusta nyhälaitaisesta aukosta, joka
oli pitkulainen ja kapeni kärkeä kohti. Sinä iltana hän oli tuntenut
taivaan riemun.
Hän oli koettanut päänsä alustaa. Se oli siellä... siellä... se
ihmeellinen lahja. Hänen oli täytynyt nousta ja ottaa se esille.
Varovasti... hyvin varovasti hän oli vetänyt puukon tupesta ja
katsellut sen kuun valossa välkkyvää terää. Oi, kuinka se kiilteli
ja sädehti! Siihen tuntui keskittyneen koko joulun kirkkaus... se
ihmeellinen, salaperäinen, joka teki tuosta juhlasta niin rakkaan
köyhänkin majassa. Hän oli käännellyt puukkoa kädessään, ihaillut sitä
aikansa, pistänyt tuppeen ja työntänyt takaisin tyynyn alle. Oli ollut
hauska tietää, että se oli siellä... hänen lähettyvillään...
Hän oli katsellut tuollaisia puukkoja Hooveen rautakaupan ikkunassa
vähää ennen joulua... ihaillut niitä niin kauan, että jalkoja oli
ruvennut palelemaan... Oi, kuinka ne olivat kauniita. Onnellinen,
joka omistaisi sellaisen! Mutta niitä ei tietysti saaneet muut kuin
rikkaitten pojat...
Hän oli kertonut niistä kotona isälle ja äidille... jutellut noin vain
sydämen kyllyydestä... Oh, ei hänen mieleensä ollut juolahtanutkaan,
että hän voisi sellaisen omistaa. Kuinkapa hän, joka oli niin köyhä...
Mutta — sitten, jouluaattona, kun »pukki» heitteli sisään lahjojaan,
oli ovesta tulla tuiskahtanut ruskea paperikäärö, jossa oli ollut hänen
nimensä. Hän oli avannut sen vapisevin käsin... silmät jännityksestä
renkaina, hätäisesti hengittäen — aivan kuin olisi pitänyt hypätä
jääkylmään veteen. Kiiltopintainen paperi oli kahissut hänen kehiessään
sitä auki. Se oli ollut kuin enkelin siipien havinaa. Vielä yksi
kierros — ja näkyviin oli sukeltanut keltainen puukonpää. Oi, taivas!
Messinkituppinen puukko!
Hän oli painanut sitä sydäntänsä vasten, itkien ja nauraen yhtä
aikaa. Oi, kuinka se oli lyönyt, takonut kuin pajamoukari! Hän oli
luullut sen halkeavan... pakahtuvan siihen paikkaan — ilosta, sanoin
kuvaamattomasta ilosta. Sitten pitkän pitkä, syvä huokaisu, joka oli
tuntunut ulottuvan maan äärestä toiseen, ja — hops — isän ja äidin
kaulaan!
No älähän nyt. .. älähän nyt... pidä se nyt omanasi! Herra nähköön,
poikahan on ihan suunniltaan! Ja isän ja äidin silmät olivat kostuneet.
Oi, sitä siunattua jouluiltaa... sitä lapsen puhdasta, välitöntä
riemua, joka sai taivaan enkelitkin kyynelehtimään!
Kustu oli avannut tulipesän luukut ja heitteli puita sisään.
Tulenlieskat tanssivat ja hulmusivat. Ne ojentelivat pitkiä kieliään
kuin nielaistakseen halot jo lämmittäjän käsistä. Höyry ujelsi ja
piipitti kattilassa, ja yht'äkkiä rupesi varaventtiili sähisemään.
Ohoh... tulipa nyt vähän liikaa! virkkoi Kustu. — Se on huonon
lämmittäjän merkki, jos päästättää yli.
Hesse virkahti: Eipä se taida haitata, jos joskus vähän läikähtääkin
yli laidan. Hän oli vieläkin äskeisen muistelmansa lumoissa.
Kustu katsahti häneen ja naurahti. Mutta yhtäkkiä hän pyörähti ympäri
ja huudahti: Tässä vieraat istuu eikä talo tarjoo mitään! Saaketti!
Minä panen kahvin kiehumaan.
Hän asetti kahvipannun höyrykattilan otsalle, ja sen valmistumista
odotellessa he keskustelivat puoliääneen... juttelivat kotikaupungista,
sen erikoisesta elämästä, tavoista ja ihmisistä. Vieläköhän
Nuusku-Frekke eli? Frans Fredrik Ferdinand Sarkkinen — se oli viimeksi
vääntänyt painokonetta »Väinämöisen» toimituksessa, ja se veisasi
veivatessaan, niin että kadulle kuului: Tuomiopäiv' on kauhistava...
Terveellistä se olikin niille... Nyyrikille ja muille toimittajille.
Sillä ne ryyppäsivät siihen aikaan vahvanlaisesti.
Ei ryyppää Nyyrikki enää, kertoi Kustu. Uskoon on tullut...
laestadiolaiseksi.
Vai sillä lailla. No niin — hyvä se oli... sen saattoi arvatakin
sellaisen menon jälkeen. Siinä se oli lahjakas mies. Jos se olisi
käyttänyt ne oikein, niin professorina istuisi — ihan varmaan.
Siinä innostuttiin, siinä lämmettiin... kotiseutua muisteltaessa. Tuo
kesäyövalon kaupunki kaukana Pohjanlahden rannalla häämöitti heidän
mielessään kuin jokin Venetsia laguuneineen ja Marcus-toreineen. Eihän
siellä tosin ollut laguuneja — Plaanan-oja vain — ja Marcus-torin
asemesta tavallinen kauppatori mukulakivityksineen. Mutta sillat — ne
olivat neitseelliset.
Rindell ihan haltioitui. Hän kuvasi kesäöisen kävelyn noilla silloilla,
kun koski pauhasi ja punainen siltavahdin tupa nukkui riippakoivujen
varjossa. Satama välkkyi kuin peilin pinta. Laskevan auringon hohde
purppuroi sen. Tullikamari uinaili arkkujensa varassa, ja sen sivua
pitkin lipui valkoinen vene valkopukuisine tyttöineen. Yösoutelijoita.
— Vene liukui kuin joutsen tyyntä vedenkalvoa pitkin, ja kesäyössä
helähti tyttöjen laulu kuin ylimaallinen hymni, kantautuen sillalla
seisojan korviin. Ah, tuota kultaista, romanttista aikaa lapsellisine
haaveiluineen! Tällaisena yön hiljaisena hetkenä siihen uskoi taas...
sitä kaipasi.
Verraton hetki! He eivät olisi vaihtaneet sitä minkäänlaiseen
juhlailtamaan, he kolme Laidan poikaa, jotka nyt olivat unohtaneet
arvoerotukset ja säätyrajat. Se oli kotikaupunki, joka sen ihmeen oli
saanut aikaan.
Oliko todellakin? Niinpä niin... miksi ei. Miksi piti täällä
rautatiellä vallitakin niin jyrkkä juopa virka- ja palvelijakunnan
välillä? Miksei asemapäällikkö saattanut suhtautua toverillisesti
lämmittäjään, joka oli kasvanut samassa kaupungissa hänen kanssaan?
Niin — miksi ei?
Totta kai. Jokainen heistä tajusi tänä hetkenä voimakkaan
yhteenkuuluvaisuustunteen, vaikk'eivät he siitä mitään toisilleen
puhuneet. Kustu tarjosi kahvia. Kuppeja ei tosin ollut kuin yksi,
sillä kuljettaja oli lukinnut oman kaappiinsa. Mutta ei hätää. Kustu
huuhteli kupin tenderin kraanassa ja kuivasi pyyheliinaan. Hesse, teepäs
hyvin! Juopas sinäkin, vanha veikko! Mitä sillä vähä, vaikka minä
olenkin tällainen yksinkertainen lämmittäjä ja vielä ylimääräinen, ja
te suuria herroja. Mutta minä olen nyt kuitenkin isäntä talossa ja minä
pistouvaan kahvit! Ottakaa!
Ja he ottivat... jopa nyt ettei. He joivat hengessään veljen maljat,
Rindell ja Kustu. Ääneen sitä ei esitetty eikä sillä ollut vähäkään.
Mutta vaikka Kustu edelleenkin puhutteli Rindelliä arvonimellä, hän
tunsi päässeensä tätä lähemmäksi kuin koskaan ennen.
Rindell kehui kahvia. Tällaista ei nyt saanut parhaimmassakaan
rautatien ravintolassa — ei Itä-suossakaan. Ja se oli sentään kuuluisa
kautta maan. Niin... se rouva Jusslén. Vieläkö sillä oli se apina... se
marakatti?
Olihan se, Romeo... hyvä toki... olipa vainkin. Se oli viisas elukka.
Niinpä niin... eläin oli rehellisempi kuin ihminen.
Siinä sanoi Rindell oikein. Se ei sietänyt Hahnia hivenen vertaa.
Niin se Hahn... se olisi saanut korjata jälkensä. Hävytöntä menetellä
siten köyhää tyttöä kohtaan. Jos minä olisin hänen päällikkönsä, niin
pappilaan veisin... korvista kiikuttaisin... mokomankin aatelismiehen!
Kyllä oli Dammert puhunut pojan kanssa. Pitkän tovin oli tämä viipynyt
asemapäällikön virkahuoneessa ja punainen kuin kukko oli ollut
tullessaan.
No se oli hyvä... kaipa se siitä selviytyi. — Mutta sinä, Kustu, et ole
vielä naimisissa?
En... eikä ole morsiantakaan. Mutta eipä ole Hesselläkään.
Oli... oli sillä pojalla morsian — ainakin kierroksessa. Mitä ne
hokivat... muurari Kontsaan tyttö? Oliko siinä perää?
No, eipä hänestä vielä tiennyt. Ihmiset hölysivät niin paljon turhaa.
Mutta — eiköhän ollut jo aika lähteä?
Kello oli kaksi. Kaksi kokonaista tuntia he olivat istuneet täällä.
Olipa se ollut mukavaa. Suuret kiitokset vain ja hyvää vointia.
Rindell hyvästeli: Kun satut Lietteeseen päin, niin käy katsomassa.
Samoin, samoin, kun tulet Itäsuohon, säesti Hesse.
Kustu saatteli vieraitaan tallin edustalle. Siinä, kääntöpöydällä, hän
vielä kätteli, kiitellen hauskasta yhdessäolosta.
Huh! Olipa pakkanen, oikein paukkuva pakkanen. Ihan puistatti, kun tuli
lämpimästä. Siellä, veturihytissä, oli istunutkin kuin höyrykaapissa.
Kodikasta siellä oli ollut ja mukavaa — oli!
Aamuviideltä pysähtyi pikatavarajuna Hirvihaaraan ja otti mukaansa
Itäsuohon päin menijät. Seilonen oli täysi kuin kapteeni. Toverien piti
häntä taluttaa.
Hän lallatteli: Se Sidensvans loihti meidät si-sioiksi kuin — hik —
Kirke — hik — Odysseuksen miehet. Kaalsonni... ter-terveh! Eikö lähdetä
Mätäkorpeen skruuville? Minä luulen, että sieltä — hik — ovat puutkin
lo-lopahtaneet.
Kolmen miehen hinattiin hänet konduktöörivaunuun ja niin mennä
jyryytettiin aamuyössä Itäsuota kohti.