Hesse istuskelee asemakonttorissa odotellen junan tuloa. Hän on
lähdössä linjalle. Oli tarkastettava joitakin kulutus asemia, niiden
halko varastoja. Muutamat asemapäälliköt olivat niin korskeita,
etteivät alentuneet ilmoittamaan, milloin tarvitsivat lisää. Piti käydä
itse ottamassa selvää.
Lennätinkoneet nakuttavat, miehet istuvat työnsä ääressä. Krank
viheltelee iloista laulunpätkää. Hän on musikaalinen, soittaa
klarinettia melko taitavasti. Tällaisina aamuhetkinä on hauskaa
istuskella täällä. Aurinko paistaa korkeista ikkunoista sisään.
Virkahuone herää ottamaan vastaan päivän touhua ja ryskettä. Antoipa
jyristä taas — junien. Oli yölläkin joku mennyt ohitse, mutta päivällä
niitä meni useampia.
Yö valvonnasta raukea harjoittelija valmistautuu lähtemään kotiinsa.
Hän käärii kokoon vilttinsä, vetäisee sen remmillä keskeltä kiinni
ja pistää taskuunsa kirjan, jota on joutoaikana lukenut. Hesse ehtii
huomata, että se on ruotsinkielinen seikkailuromaani. Hän on kirjamies
ja kirjojen tuntija.
Hän säälittelee vain sitä, että nämä hänen toverinsa lukivat yksinomaan
ruotsinkielistä kirjallisuutta — sikäli kuin lukivat — eivätkä tienneet
suomalaisesta kirjallisuudesta mitään. Krank'kin, vaikkei ollutkaan
mikään ahdaspäinen olento, väitti suomenkielen ilmaisumahdollisuuksia
kovin vähäisiksi.
Olisivatpa lukeneet Juhani Ahon _Kevät ja takatalven_, jonka
ensimmäisen osan hän juuri oli saanut loppuun. Siinä oli teos, jota
kannatti ihailla... niin tuore ja voimakas kuin kevätpellon multa,
niin tuoksuva kuin kesäinen heinäniitty... henkilöt mestarillisesti
hahmoiteltu. Ukko Paavo ilmielävänä tuohikonttineen — kolmen
hiippakunnan piispa!
Häntä halutti ruveta selostamaan kirjaa — hän teki sitä usein...
esitelmöi laajasti lukemistaan teoksista. Hän toi kirjan henkilöt
tullessaan tänne asemalle, tähän asemakonttoriin, esittäen heidät
näille työtovereilleen, jotka toisinaan innostuivat, toisinaan
suhtautuivat pidättyvästi hänen esitelmiinsä. Ätsh... suomalainen
kirjallisuus! Se käveli vasta lapsen kengissä. Oliko Puu-Kaalsonni
tutustunut saksalaiseen kirjallisuuteen?
Hahn se oli kerran tämän kysymyksen tehnyt. Kyllä — Goethe ja
Schiller... olihan hän lukenut _Rosvot_ ja _Nuoren Wertherin
kärsimykset_. Mutta tunsiko Hahn uudempaa saksalaista kirjallisuutta?
Frenssen — siinä oli monumenttaalinen herra.
Frenssen? Eikö se ollut tanskalainen? No, jopa nyt — eikö Hahn
tuntenut Frensseniä? _Jörn Uhl_ ja _Hilligenlei_ — nehän oli käännetty
ruotsiksikin. Mitä? — olivatko? Saattoivatpa olla... mutta hän, Hahn,
luki tavallisesti alkukielellä.
Se Hahn... sellainen kerskuri! Vai alkukielellä! Jokainen tiesi, ettei
hän osannut saksaa enemmän, kuin mitä oli lyseon alaluokilla oppinut.
Ja puhui alkukielestä kuin filosofian tohtori!
Asemapäällikkö antoi tunnustuksen Juhani Aholle. Hän oli lukenut
_Panun_. Mutta hän ymmärsi sen omalla tavallaan. Sivistys, kulttuuri,
siinä vietti riemukulkuaan, masentaen maahan sivistymättömyyden. Sillä
mitä oli Panu muuta kuin tavallinen kansanmies, hiukan viisaampi muita,
mutta kansanmies sittenkin. Sellaisia Panuja oli täällä Itäsuossa
monta, vaikkeivät kävelleetkään virsuissa eivätkä osanneet loihtia.
Mutta _Kosackerna_ — se oli toista! Oliko Karlsson lukenut Tolstoin
_Kasakoita_? Ai, ai... siinä oli kirja.
Tunsihan hän senkin. Yleensä hän piti paljon venäläisestä
kirjallisuudesta. Hän oli lukenut Turgenjevia, Gogolia, Lermontovia —
ja tietysti Tolstoita. Mutta hän otti Tolstoin kirjat toiselta kannalta
kuin Dammert; hän näki niissä aatteen, jota tekijä innokkaasti ajoi,
niinkuin esim. _Sodassa ja rauhassa_. Jotavastoin asemapäällikkö ihaili
ainoastaan yksityiskohtia — niitä, joissa heiluteltiin sapeleita
ja tapeltiin. Ja mitenkä ne miehet tappelivat! Oh, niin heikkarin
uljaasti, että ihan hurmioitui entisen kadetin sydän, — kadetin, joka
kerran oli aikonut Pavlovskin kaartiin, jollei se typerä isä olisi
koulusta kesken poisottanut ja toimittanut rautatielle. Hänestä, Georg
Stanislaus Dammertista, se olisi tullut uljas ratsuväen kenraali,
mutta nyt piti taistella talonpoikien kanssa, jotka olivat korskeita
ja koppavia... potkivat kumoon shrapnellin kuorenkin, jonka hän
vartavasten oli asettanut oven pönkäksi. Krank, menepäs katsomaan, onko
»ukko» paikoillaan. Nämä riivatun »Panut» eivät anna sille hetkenkään
rauhaa.
Asemapäällikkö ei ollut vielä tullut. Hänen virkahuoneensa oli
siinä vieressä, heti ovesta oikealle. Hän oli ollut illalla julman
vihainen Krankille, kun ei tämä ollut lähettänyt eteenpäin muuatta
_Ga-vaunua_, vaan jättänyt sen asemalle seisomaan. Ja siinä oli ollut
maanviljelysneuvos Stolpen kananruoat.
Pirustako minä sen tiesin, kun konduktööri kieltäytyi ottamasta
sitä mukaan, puolusteli Krank itseään. Niillä oli liiaksi akseleita
ennestäänkin.
Olisit ottanut selvää rahtikirjoista, huomautti Hahn.
Ottanut selvää... minä hain rahtikirjoja, mutta en löytänyt niitä
tavalliselta paikalta. Ja sitäpaitsi: minun tuurini loppui, olin
lähdössä kotiin. Sanoin siis konduktöörille, että jättäisi viimeisen
vaunun. Ja siinä mokomassa oli juuri ne marmorikryynit! Kuka täällä
jaksaa muistaa, milloin alkaa kanojen munima-aika. Vai muistatko sinä,
Hahn?
Puhuteltu kohautti hermostuneesti olkapäitään. Olipa hyvä, ettei
se tiennyt, että rahtikirjat olivat epähuomiossa unohtuneet hänen
taskuunsa.
Siinäpä se. Ei Hahnkaan tiedä ja hän on sentään kukko.
Ole hiljaa! Sekoitat laskuni.
Krank iski Hesselle silmää ja rupesi viheltämään menuettia.
Telefooni soi. Krank meni vastaamaan.
Selvä on... ja täältä lähtee heti perään n:o 202. — Sinun junasi tulee
kohta, lisäsi hän kääntyen Hessen puoleen ja meni lennätinkoneen ääreen.
Mitäs lorua ne nyt laskettavat Mätäkorvesta?... neljättä miestä
tarvitaan, neljättä miestä tarvitaan. Sanokaa Karlssonille, että
poikkeaa tänne... Kuule, ovat saaneet tietää tulostasi.
Hesse huitaisi kädellään. Kyllä hän tuon jo tunsi... osasi ulkoa.
Mätäkorven asemapäällikkö oli innokas skruuvin pelaaja, ja nyt
kaivattiin neljättä miestä. Kirjuri Seilonen ja harjoittelija olivat
ennestään, mutta neljäs puuttui.
Ne taitavat pelata siellä hasardiakin toisinaan? tiedusteli Krank.
Saattoivat. Asema oli yksinäinen... ei mökin pahaista lähitienoilla.
Kirkonkyläänkin parin penikulman matka. Illat kävivät pitkiksi, piti
keksiä ajankulua. Eikä heillä ollut parempaa kuin kortinlyönti. Kalle
Seilonen oli istunut siellä jo kymmenen vuotta ja hyräillyt tuota
iänikuista lauluaan »hännättömästä magotista»:
Kipralttarin kalliolla
hännätön makotti
istui, oli työläs olla,
kun koipia pakotti...
Oli siinäkin mies mennyt pilalle. Juoda tillitti aamusta iltaan, ollen
hienossa hiprakassa alituiseen. Mutta... virkansa hoiti... ei ollut
vielä kertaakaan päästättänyt yhteen, vaikka pari kertaa oli ollutkin
ihan veitsen terällä.
Juna vihelsi. Hesse sieppasi lakkinsa ja käsilaukkunsa.
Terve taas.
Terve, terve.
Ulkona kohisi kevät. Lumi suli ihan silmissä. Aseman edustalle oli
muodostunut suuria lampareita, joita piti kiertää. Asemamiehen
pikkupojat pärskyttelivät vettä kepakoilla toistensa silmille.
Hesse komensi: Pojat, ei saa pärskytellä!
Siinä tulla huristi jo juna, jolla hänen piti matkustaa.
Hesse istui Lietteessä asemapäällikkö Rindellin vieraana. Tämä oli
käynyt koulua samassa kaupungissa kuin hänkin, oli vain iältään jonkun
verran vanhempi. Antautuakseen rautateiden palvelukseen periaatteesta
eikä mistään hädän pakotuksesta hän oli opiskellut perusteellisesti.
Siihen aikaan ei rautatiellä ollut montakaan maisterismiestä —
linjoilla ei yhtään. Maisteri Rindell oli siis ainoa sitä lajia ja hän
ansaitsikin täydellä syyllä, että häntä maisteriksi mainittiin.
Hän oli oppinut mies, paljon lukenut. Istuessaan vuodesta toiseen
kaukaisella Lietteen asemalla hän kulutti iltansa kirjojen ääressä.
Filosofia oli hänen mieliaineensa.
Hesse oli tutustunut häneen virkamatkoillaan. Vai seppä Karlssonin
poika! Kyllähän Rindell hänen isänsä muisti. Oli mennä kyökkäissyt
monta monituista kertaa hänen kotitalonsa ohitse. Vai niin... sepäs
sattui, Sittenhän me ollaan kuin puolittain sukulaiset.
Muutenkin he sopivat yhteen erinomaisesti. Heillä oli yhteisiä
koulumuistoja. Molemmat olivat nauttineet rehtori Ringbomin, maisteri
Nässlingin ja lehtori Fogmannin opetusta. Se »Sokrates» oli aika poika!
Maisteri Rindell kertoi, kuinka hän kerran oli joutunut muuatta
toveriaan saattelemaan lehtorin kesäasunnolle. Tämä oli ollut menossa
ehtoja suorittamaan. Lehtori oli ollut puutarhassa ja kutsunut hänetkin
sisään. He olivat istuneet salissa kahvia juoden, ja seurassa oli
ollut erään maisterin rouva — saman kaupungin asukkaita kuin hekin.
Aino Somikki oli soittanut pianiinoa, ja miten lie pedaali joutunut
epäkuntoon. Maisterin rouva oli silloin huomauttanut: Ne pendelit ovat
niin konstikkaita. Hohhoo! oli ukko Fogman nauraa röhöttänyt — vai
‘pendelit’. Kuulee heti, ettei rouva ole lukenut latinaa. Rindellkin
tietää, mistä sanasta pendeli johtuu. _Pendo, pependi, pensum, pendere_
— punnita. Hänen oli täytynyt kesken kaiken lausua tuo teema, ei ollut
auttanut vastustelu. Kyllä minä hyväksyn, oli lehtori sanonut sitten.
Uskon, että olette lukeneet. Ja niin oli toveri päässyt tarvitsematta
suutansa avata. Hän, jolla ei ollut ehtoja ollutkaan, oli tuohon
ainoaankin kysymykseen vastannut toisen puolesta.
Hesse nauroi makeasti. Oli niin somaa muistella vanhoja asioita ja
unohtaa elämän arkipäiväisyys.
Mutta miten oli ymmärrettävä, että hän, maisteri Rindell, istui täällä
Lietteessä, neljännen luokan asemalla? Eikö hänen paikkansa olisi ollut
rautatiehallituksessa?
Se on se suomenmielisyys. Olen muutaman kerran sanonut suoria sanoja
eräille korkeille herroille. Ja sen vuoksi minä istun täällä. Mutta —
ei puhuta siitä. Tunteeko veli Vaihingeria?
En... kuka se on?
Saksalainen filosoofi, professorina Hallessa. On julkaissut merkillisen
teoksen: _Die Philosophie des Als Ob._
Sepä merkillistä... _als ob_, kuin jos... sehän sopi erikoisesti
heille, rautatien palveluksessa oleville.
Eikö totta? Keidas keskellä erämaata.
Rindell innostui. Hän pääsi puhumaan mieliaineestaan. Vaihingerin
kirjan tutkiminen oli vasta alussa, joten hän ei voinut sitä
vielä selostaa. Mutta mielenkiintoiselta se tuntui. Sellaisia
tuoreita, meheviä ajatuksia... paikoitellen kuin runoa. Mutta
käytännöllisesti katsoen Hesse oli oikeassa. Als ob avasi oven ihanaan
mielikuvitusmaailmaan, kuten sadun sesam. Katsella elämää tältä
kannalta: — kuin jos —. Silloin eivät halotkaan enää olleet halkoja.
Se oli tavattoman mielenkiintoista. Rindell lämpeni, hänen poskilleen
kohosi puna. Hän luennoi tunnin toisensa jälkeen. Totisesti, se mies ei
istunut lietteessä, vaikka olikin Lietteen asemapäällikkö.
He juttelivat myöhäiseen yötön. Pitkästä aikaa ei Hesse Karlsson ollut
viettänyt näin hauskaa iltaa. Täällä Rindellin luona rikastui, kokosi
hengen pääomaa, sai tuuletella itseään aatteen yläilmoissa.
Hän virkkoi: Kyllä minä nyt käsitän, miksi pastori Rundkin aina niin
mielellään tänne tulee.
Rund! Rindell nauratti. Hän ei tule muiden kuin kanojen vuoksi.
Vaimollani on pieni kanatarha, ja Rund antaa mielellään neuvoja. Nytkin
saisi pastori tulla, sillä muutamiin on kuulemma ilmestynyt kirppuja.
Rindell ei pitänyt papeista. Ne olivat hänen mielestään
teeskentelijöitä... syöttivät kansalle dogmeja, kaikenmoisia
mahdottomuuksia. Mutta Rund, rautatiensaarnaaja Fredrik Napoleon
Rund, oli toista maata. Hän ei tyrkyttänyt dogmejaan kenellekään,
ei asemamiehen muijallekaan. Hän tiedusteli vain, oliko kanoihin
ilmaantunut reumatismia. Hänellä oli niin erinomaista lääkettä,
linjementtiä, jonka hän itse oli keksinyt — linjementum Rundii — ja
sitä hän tarjosi. Niin — jos hän yleensä jotakin tyrkytti, niin juuri
tätä linjementtiään. Ja sillä tavalla hän palveli rautatien virka- ja
palveluskuntaa välillisesti. Ja muuten — hän oli erinomainen seuramies
ja juttujen kertoja. Eikä sekään ollut vähäksi arvattava lahja.
Hessen täytyi nauraa. Rindell jutteli tuon niin totisesti, melkein
papillisesti. Näki, että hän osasi antaa arvon rautatien saarnaajalle,
vaikk'ei välittänytkään tämän saarnoista — niinkuin hän ei yleensä
välittänyt teologiasta. Mutta ihmisenä hän kunnioitti Rundia, niinkuin
jokaista rehellistä ja kunnon miestä.
Aiotko poiketa Mätäkorpeen? tiedusteli Rindell.
Eipä hän oikein tiennyt. Siellä piti valvoa aamuun saakka ja pelata
skruuvia. Eikä se ollut mikään kulutusasema — taikka miks'ei: se, mitä
siellä eniten kulutettiin, oli aikaa. Siitä ei tuntunut puutetta olevan.
Se Seilonen minua säälittää. Oli etevä koulussa, priimus luokallaan ja
nyt ei tee muuta kuin ryyppää ja rehkii naisten kanssa.
Rindell sytyttää sikarin ja vaipuu mietteisiinsä. Nyt hän on oikein
filosoofin näköinen. Tukka hieman pörrössä ja kravatti vinossa hän
istuu ja tuijottaa eteensä, miettien elämän syviä kysymyksiä. Ne
antoivat niin paljon ajattelemisen aihetta. Niiden vuoksi tahtoi
toisinaan unohtaa junien kulunkin. Se Schopenhauer... ja sen filosofia
— se ei ollut mitään lohdullista, mutta niin syviä totuuksia täynnä.
Kärsimys — se oli olemassaolon sisältö.
On niin kummaa, kun ajattelee sitä Seilostakin, puhkesi hän vihdoin
puhumaan — mies palvelee Bacchusta ja Venusta, mutta siinäkin ilmenee
pohjalla jokin pyrkimys, jollei muu niin ainakin yritys kärsimyksen
keskeyttämiseen tai lieventämiseen, joko sitten tietoisesti tai
tiedottomasti. Sillä tuollaisen henkilön kuin Seilosenkin täytynee kai
joskus tuntea tämän elämän tyhjyys ja onttous, ja siitä ehkä johtuu,
että hän elää niinkuin elää. Hän erehtyy vain siinä, että luulee
nautintojen pystyvän korvaamaan sisäistä tyhjyyden tunnetta — jos hän
nyt sitä yleensä ajattelee.
Tuo ei ollut rehtori Ringbomin oppia. Hän oli puhunut himosta. »Kun
himo on siittänyt, niin se synnyttää synnin». Hän huomautti tästä
Rindellille.
Mutta mitä se himo sitten oli? Eikö sekin ollut yhtä lajia kaipausta...
tosin yksi sen karkeampia muotoja. Ei — kyllä Schopenhauer oli
sittenkin oikeassa sanoessaan, että elävien olentojen elonilmausten
pohjana on kaipuu, puute ja tuska, jota ei koskaan voida tyydyttää
täydellisesti. Toinen ihminen jalostaa tämän kaipauksen aatteita
kohti pyrkiväksi. Mutta tuskasta se ei vapauta sekään. Ainoa tie
kärsimyksestä pois on oman tahdon täydellinen kuolettaminen,
johon keskiajan kristityt olivat itsekidutuksen kautta pyrkineet
ja intialaiset fakiirit päässeet... _nirvanaan_, kaiken halun ja
elämäntunnon sammumiseen. Mutta — se oli niin toivotonta oppia, niin
vaikeaa toteuttaa, eikä Schopenhauer itsekään ollut yrittänyt sitä
elämässään.
Rindell naurahti aivankuin huomauttaakseen, ettei heidänkään
velvollisuuksiinsa kuulunut tuon opin seuraaminen. Oli vain muuten niin
mukava mietiskellä kaikenmoista... filosofeerailla. Mitenkäpä täällä
korvessa muuten olisi hengissä pysynyt. Olisi tainnut pian se »tuiju»
sammua, niinkuin oli sammunut niin monelta.
Hän toivotti vieraalleen hyvää yötä, ja pian nukkui Lietteen neljännen
luokan asema täydessä rauhassa. Vain yövuorossa oleva sähköttäjä valvoi.
Hesse joutui Mätäkorpeen tahtomattaan. Hän oli aikonut ajaa ohitse,
mutta heti junan pysähdyttyä ryntäsi asemapäällikkö Schröder vaunuun
ja vei hänet väkisin ulos. Vai aioit puijata meitä, ja me kun emme ole
kolmeen viikkoon saaneet skruuvi-iltaa pystyyn!
Mikäs auttoi, täytyi jäädä. Seilonen oli junan lähettäjänä, mutta, ihme
kyllä, tällä kertaa aivan selvä. Hän tervehti Hesseä sotilaallisesti.
Saakelin ihmisystävällisesti tehty! Me emme ole viime vuorokauden
aikana muuta tehneet kuin hätyyttäneet pitkin linjaa: Puu-Kaalsonnia
kaivataan... kaivataan. Neljättä miestä tarvitaan. Käyhän sisään.
He menivät konttoriin. Siellä harjoittelija nauraa virnisteli
nakutellessaan lennätinkonetta.
Saat muuttaa tekstiä. Puu-Kaalsonni on löytynyt, huomautti Seilonen.
Kyllä huomaan... mutta täältä kuuluu nyt muuta. Kontrollööri
liikkeellä... voi poiketa tänne. Ja sitäpaitsi: liikennetarkastaja
Itäsuossa.
Ai, helkkarissa! Asemapäällikkö hyppäsi tasakäpälää. — Nytkö juuri sait
tiedon?
Niin... Laaksonpohja ilmoittaa. Lukekaa itse.
Asemapäällikkö otti nauhan käteensä ja luki.
Niin näkyy olevan... Meillä kassantarkastus... pitäkää asiat klaarina.
Voi poiketa... Se on hyvä mies se Nordberg... antaa salavihkaa tiedon.
Kylläpä nyt ollaan piirityksessä. Etelästä ja pohjoisesta uhkaa vaara.
Hän mietti hetkisen: Ei ne ole täällä ennen aamua. Etelästäpäin ei tule
junaa, ja liikennetarkastaja ei matkusta yöllä.
Mutta tavarajuna tulee puolen yön korvissa. Voi saapua sillä.
Kumpiko? Asemapäällikkö kääntyi neuvottoman näköisenä harjoittelijan
puoleen.
Kontrollööri. Liikennetarkastajallahan on oma juna. Voi hurahuttaa
tänne illaksi... sekin.
Halvattu sentään! Mikäs nyt neuvoksi? Skruuvi-ilta taisi jäädä.
Istuttiin neuvottelemaan. Ei — kyllä kai se sittenkin voitiin
järjestää. Mutta vaikeinta oli se, että Seilonen oli antanut
rahtiluottoa muutamalle kirkonkylän kauppiaalle, eikä tämä ollut
vielä käynyt maksamassa. Satakaksikymmentä markkaa! Mistä nyt rahat
kopattaisiin?
Hesse vihelsi. Kylläpä olivat asiat hullusti täällä Mätäkorvessa,
olivatpa totisesti hullusti. Vai rahtiluottoa... fiuu!
Tämä on Mätäkorpi, jorahti Seilonen, pyyhkien kämmenellä otsaansa. Ei
saa oluttakaan säännöllisesti. Nytkin olisi lasi tarpeeseen, mutta
mistä otat, kun ei tilaus ole saapunut.
Herrat istuivat pitkissä mietteissä. Hesse ehdotti, että täytettäisiin
vaillinki yhteisesti. Ehkäpä heiltä löytyisi niin paljon. Mutta
Seilonen oli sitä mieltä, että pantaisiin summa kortille: 120 markan
pieti, ja voittaja lainaisi rahat kassalle. Hänellä itsellä ei kyllä
ollut, mutta ehkä Karlsson voisi uskoa hänelle velaksi hänen panoksensa.
Ei minulla ole niin paljon, huomautti Hesse.
Eikä minulla, sanoi harjoittelija.
No, sitten ei tule mitään.
Seilonen rupesi hyräilemään:
Kipralttarin kalliolla
hännätön makotti...
Kuule, älä viitsi aina tuota yhtä ja samaa! Siihen aivan kyllästyy.
Asemapäällikkö näytti tuskastuneelta.
Yht'äkkiä jymäytti Seilonen nyrkillä pöytään: Hevonen aisoihin ja
harjuri kirkolle, lempo soi! Katsotaanpa, eikö rahat heltiä!
Taitaa olla parasta.
Harjoittelija rupesi kiskomaan palttoota ylleen, koko ajan nauraa
virnistellen.
Mutta entäpä jos ei ole kotona? kysyi hän.
Ota sitten eukolta. Sano, että meiltä menee virka ja värkit, jollei
hellitä. Helkkarissa! Jopa myrkyn lykkäsi!
Asemapäälliköllä oli oma hevonen. Se valjastettiin, ja harjoittelija
istutettiin rekeen. Tie oli jo puolittain paljaana, mutta parempi
sittenkin oli lähteä reellä kuin kärryillä.
Ja nyt anna huilata!
Herrat palasivat konttoriin. Asemapäällikkö jo naureskeli. Kyllä se
poika rahat tuopi, se oli sukkela jassi, joka ei ollut ensi kertaa
pappia kyydissä. Mutta harmillisinta oli, että nyt meni neljäs mies.
Poika ei palaisi ennen puolta yötä. Kello oli nyt neljä.
Mitäs muuta kuin odottaa ja käyttää aikansa parhaimman mukaan.
Asemapäällikkö rupesi järjestämään papereitaan ja Seilonen omiaan.
Hesse torkkui tuolilla oven suussa, kuunnellen lennätinkoneen
nakutusta. Asemamies pisti päänsä oven raosta sisään. Schröder huomasi
hänet.
Kuulkaa, Mehtonen, lakaiskaa odotushuoneet, pyyhkikää pölyt pöydiltä ja
käykää katsastamassa makkilaitosta. Liikennetarkastaja on Itäsuossa.
Voi tulla tännekin.
Asemamies mutisi jotakin ja hävisi. Hetken kuluttua rupesi
odotushuoneesta kuulumaan luudan vihainen viuhina, kun Mehtonen siivosi.
Tuokion kuluttua hän ilmestyi jälleen: Mihin panen ne tyhjät
olutpullot, joita on pakaasihuoneen nurkassa iso kasa?
Kantakaa kotianne tai heittäkää metsään.
Suur' kiitosta!
Hän hävisi. Seilonen kohotti kulmiaan, hän näytti miettivän jotakin.
Jaa... olutpulloja — niitä taitaa löytyä täältäkin.
Ja hän rupesi hakemaan. Kaapeista ja kaappien takaa hän veti esiin
pullon toisensa jälkeen. Yksin paperikoristakin löytyi kaksi.
Saisipa pitää huutokaupan, mutta ei ole ostajia, huomautti hän nauraen.
— Mehtonen!
Mutta Mehtosta ei kuulunut. Hän oli kantamassa pulloja omalle
puolelleen eikä ollut vielä palannut. Seilonen latoi löytämiään
konttorin pöydälle, järjesti riviin kuin sotamiehiä ikään. Joukon eteen
hän asetti yhden, jonka suulla oli korkki kallellaan.
Siinä on sotajoukko, paluumatkalla taistelusta, nauroi hän. Tuo
keikari tuossa edessä voisi sanoa: Tulin, näin, voitin! — eikä pahasti
valehtelisikaan. Eipä, totta vie, pahasti valehtelisikaan!
Kipralttarin kalliolla
hännätön makotti
istui, oli työläs olla,
kun koipia pakotti...
Pakottamaanpa tässä rupeaa paikkoja, kun saa kaiket päivät istua
yhdessä kohden. Sinä sitä saat sentään liikkua, Kaalsonni... Taisi
nukahtaa mies. Hohhoi... kevätilma raukaisee!
Hesse havahtui: Sanoitko jotakin?
En muuta kuin että kevätilma raukaisee...
Joo... ja tämä teidän skruuvi-iltanne on niin hiton jännittävä.
Hän ei malttanut olla pistelemättä. Pitikin antaa perään
asemapäällikölle. Olisi ollut hyvä jatkaa matkaa ja olla nyt kotona.
Kontsaan Melinda vietti nimipäiviä, ja sinne oli hänkin aikonut. Mutta
nyt menivät hukkaan hyvät humalat näiden mätäkorpelaisten vuoksi.
Seilonen kysyi: Et sinä vielä ole ottanut akkaa?
Enpä ole... ehtineehän tuon saada...
Joo... eipä sillä... tyttöriepuja on aina maailmassa.
Etpä tuota sinäkään näy pitävän kiirettä.
Ei ole aikaa.
Hesse hymähti. Aikaa — Mätäkorvessa! Oli sekin ajatus.
Seilonen: Kuule... sanovat, että sinä muuatta Kontsaan röökynää riijaat?
Kuka sitä oli sanonut?
Hahn sähkötti kerran meille.
Vai niin. Kaikkeen se sekin mies jouti. Katsoisi itseään ja korjaisi
pois Kauniin Katrin. Sivullinenkin jo huomasi, missä tilassa tyttöriepu
oli. Oli hyvä, että rouva Jusslén oli siirtänyt sen keittiön puolelle.
Seilonen hetken päästä: Ne on kovia svekomaaneja siellä Itäsuossa?
Hesse heristi sormeaan ja viittasi asemapäällikön huoneeseen.
Pöh! Meiän Rööteri ei ole mitään.
Skruuvinpelaaja! Muista se, Seilonen! huusi asemapäällikkö vastaan.
Seilonen: Jopa vain, kun olisi neljäs mies. Mutta nytkään ei ole.
Asemapäällikkö: Syytä itseäsi. Jollet olisi antanut rahtiluottoa,
istuisimme nyt koreasti pelaamassa.
Kipralttarin kalliolla
hännätön makotti,
hyräili Seilonen kuin itsepuolustuksekseen.
Tuli hiljaisuus. Herrat syventyivät työhönsä, ja Hesse vaipui
mietteisiinsä. Merkillinen paikka tällainen erämaan asema. Metsät
humisivat ympärillä iänikuista lauluaan. Lennätinkone nakutti...
tasaisesti, yksitoikkoisesti. Sieltä kaukaa... toisesta päästä
maailmaa haettiin yhteyttä tämän erämaan kolkan kanssa. Onko elossa
ketään? Vieläkö kestätte kauan? Kone nakuttaa nakuttamistaan, mutta
vastausta ei kuulu. Ei tule kukaan vääntämään vipua antaakseen elämän
virtojen juosta. Yllä huudetaan: Mätäkorpi, Mätäkorpi! Ei vastausta.
Asemapäällikkö on mennyt omalle puolelleen, harjoittelija loruaa
pakaasihuoneessa, ja kirjuri on nukahtanut pöytänsä ääreen. Kuolleet
ovat, huokaa sähköttäjä toisessa päässä ja olkapäitään kohauttaen
sulkee koneen.
Ja tottahan se tavallaan olikin — kuolleet olivat. Sillä mitä elämää
tämä tällainen oli? Asemapäällikkö, entinen vararikon tehnyt kauppias,
eli täällä toista elämäänsä. Ennen hänessä vielä oli ryhtiä, kun hän
taisteli liikkeensä puolesta, koettaen sitä pelastaa. Silloin hän ei
vielä sanonut: Antaa mennä!
Mutta — vararikon jälkeen, kun hän seisoi köyhänä miehenä kädet tyhjää
täynnä, hän oli muuttunut. Hän tuijotti tylsästi eteensä, mietti kauan
ja virkkoi viimein: Antaa mennä! Sitten hän katseli välinpitämättömästi
ympärilleen ja ajatteli: Jotakin pitäisi eteenottaa... samantekevä
mitä. Ja niin hän joutui harjoittelijaksi rautatielle.
Siellä hän palveli veltosti, oli huolimaton, sai useampia varoituksia
— ja pääsi vihdoin kuin armosta monen pitkän vuoden jälkeen
asemapäälliköksi Mätäkorpeen. Mutta täälläkin hän noudatti aikaisempaa
elämänsääntöään: Antaa mennä! Kun Seilonen juopotteli, hän ajatteli:
Antaa mennä... kylläpähän siitä selviää. Kun tämä liian varomattomasti
antoi rahtiluottoa, hän ajatteli samalla tapaa: Antaa mennä... kaipahan
jotenkin peritään. Asemamiehen huolimattomuuteen hän suhtautui
samalla lailla: Antaa olla... ehtiipähän nuo puhdistaa, jos sattuu
liikennetarkastaja kulkemaan...
Ainoa seikka, joka vielä sai miehen innostumaan, oli skruuvi. Ja
siinä hän olikin kehittynyt taitavaksi. Tuntui, kuin olisi hän siinä
päässyt takaisin entiseen liikemiesaikaansa. Sai laskea... laskea
kuin ennen: voittoko vai tappio? Ja useimmiten se oli voitto. Siitä
hän riemuitsi, ollen monta päivää hyvällä päällä yhden vaivaisen
kymmenmarkkasen vuoksi, jonka oli toisilta voittanut. Pystyipähän
mies vielä puristamaan elämältä onnea... tosin murenen vain, mutta
sittenkin! Kymmenen markkaa oli rahaa, sanottiinpa mitä tahansa,
Vaikk'ei hän siitä yksinomaan iloinnut. Hän iloitsi enemmän taidosta.
Olisipa hänellä ollut samanlaista taitoa liikemiehenä, hän ei istuisi
nyt täällä.
Entä vaimo ja lapset? Lapset olivat maailmalla — mikä missäkin. Mutta
hekös tulivat Mätäkorpeen? Hujhai! Eihän asemapäällikön pieni asunto
voinut kerralla majoittaa muita kuin neljännen miehen. Hänelle tehtiin
vuode salin invensioonisohvaan — jos nyt yleensä nukkumaan käytiin.
Tavallisesti pelattiin koko yö, aamuun saakka. Mutta lapset — he kyllä
katsoivat, että pysyivät Mätäkorvesta poissa.
Kerran vuodessa pistäytyi asemapäällikkö rouvineen heitä katsomassa.
Heillähän oli vapaaliput — heidän sopi siis matkustaa. Olisi ollut
liikaa vaadittu, että lapset olisivat lunastaneet piletin tänne.
Rouva, vanha ja kuuro, puuhaili keittiössä. Ei ollut edes palvelijaa.
Kukapa Mätäkorvessa palvelisi — paikassa, jossa ei ollut muuta naapuria
kuin asemamiehen perhe. Ja vielä asemalla, jossa toimi Seilonen,
rautatienvirkamies Kalle Seilonen, kaikkien kunnon tyttöjen kauhu.
Useampi kuin yksi oli lähtenyt täältä pois vatsa pystyssä, Kalle
Seilosen naputellessa sormenpäällä pöydän reunaa ja hyräillessä
ainaista renkutustaan. Asemamiehen vaimo laittoi ruokaa hänelle ja
harjoittelijalle. He asuivat rakennuksen vinttikerroksessa.
Tunnit kuluivat. Kello löi kymmentä. Harjoittelija ei ollut vielä
palannut. Saisiko hän rahat? Saakoonpa tai olkoon saamatta. Mitäpä se
häntä liikutti. Hesse lähti ulos kävelemään.
Vaivainen lyhty tuikutti laiturin syrjällä, valaisten vaisusti
rakennuksen edustaa. Täällä ei ollut vielä sähkövaloa. Lyhdyn lasit
olivat noesta mustuneet ja yksi oli rikki. Mehtonen lakaisi aseman
edustaa, hänen vaimonsa pesi sisällä odotushuoneen pöytiä ja penkkejä,
Mätäkorpi valmistautui vastaanottamaan liikennetarkastajaa.
Asemamies huomasi Hessen, joka seisoi laiturin reunalla ja katseli
kiiltäviä kiskoja. Etempänä, lähellä ylikäytävää valaisi niitä
vaihdelyhty. Sen toisella puolen hävisi raide pimeään, kuin olisi korpi
sen nielaissut. Heti ratapihan takana kohosi metsä mustana kuin seinä.
Tuonkin silmät pitäisi pestä, kun tässä vain ehtisi, tuumi Mehtonen,
osoittaen nokista lyhtyä. Talvella rikkoutui siitä ruutu eikä ole
tullut laitetuksi uutta tilalle.
Niinpä niin — antaa mennä vain. Se näytti olevan tämän aseman
tunnuslause.
Siellä konttorihuoneen pöydällä on vielä kasa olutpulloja. Ne pitäisi
korjata pois.
Mehtonen raapi korvallistaan: Jaa, jaa... se Seilonen... tinttaa
aamusta iltaan, ja pulloja karttuu määrättömästi. Kyllä minä haen ja
vien meidän vinnille. Siellä on jo ennestään puteli poikineen.
Mistä se tilaa olutta?
Vaasasta. Eihän meille monesti muuta rahtia tulekaan kuin Seilosen
olutkorit. No... kirkonkylän kauppiaalle sentään, mutta olutta
säännöllisesti.
Niinpä niin... mutta eikö olisi käytännöllisempää lähettää pulloja
takaisin? Tulisi ainakin halvemmaksi.
Toisinaan se lähettikin, toisinaan ei — miten sattui. Välistä
humalapäissään iski tyhjillä puteleilla keilaa, niin että helisivät
paikat.
Oli täällä huvitukset, oli totisesti!
Ja sitten ne pelaavat Jerusalemia, kun ei ole tarpeeksi miehiä ruuviin.
Mikä peli se sellainen oli?
Ei Mehtonen sitä tarkemmin tiennyt... olipahan sellainen liidulla
piirretty tarha konttorin lattialla. Kuka sai suurimman pistemäärän
kertaheitolla, vei rahat.
Vai sillä lailla.
Joo... markkaakin heittivät toisinaan, kun sattuivat oikein remsseelle
päälle. Harjoittelijaa vain kävi sääli, kun pienestä palkasta tuhlasi
peliin. Ei aina voinut ruokaansakaan maksaa. Ja juomaankin se sen
opetti.
Asemamies jatkoi: Ja se on ollut kunnon mies aikoinaan, oikein
kunnon mies. Vaimolleni se toisinaan humalapäissään itkee elämäänsä:
Mehtoska... kuulkaahan... minustakin olisi tullut mies, mutta se nainen
petti. N-nainen! Ja sitten se kiristelee hampaitaan: Mutta minä
kostan... naissuvulle itselleen kostan. Kaikki haaskaan, kaikki...
jokaisen, joka tielleni sattuu! Minä olen kulovalkea, joka poltan
nuoren metsän! Sellaista se puhuu, eikä sille silloin auta sanoa mitään.
Hessen mieleen muistui veturinkuljettaja Askolin. Hänkin oli onnettoman
rakkauden vuoksi ruvennut juomaan. Tässä oli toinen lemmen uhri.
Hänen mielensä painui, ja kurkkua kuristi niin omituisesti. Rakkauden
uhri! Olihan hänkin siipiänsä polttanut jonkun kerran, mutta se
oli tapahtunut varhaisessa nuoruudessa. Sellainen ei jättänyt
parantumattomia jälkiä. Mutta nyt — nyt jos sattuisi kohtaamaan suuren
rakkauden ja pettyisi, mitenkähän silloin mahtaisi käydä? Rupeaisiko
hänkin ehkä juomaan?
Tuskin, sillä hänellä oli toisenlainen maailmankatsomus. Als ob —
kuin jos. Hän muisti keskustelunsa Rindellin kanssa. Hän runoilisi
pettymyksen yksinäisyyden yrttitarhaksi, jossa mies käyskenteli
muistoineen. Sentimentaaliako? Saattoi ehkä siltä näyttää. Mutta
sanottaisiinko sentimentaaliksi haavoittunutta, joka vaieten kesti
kärsimyksensä, puri vain hammasta ja joskus ähkäisi, mutta ei yhtä
sanaa, ei valitusta pienintäkään? Ja sitten... sairaalasta päästyään
teki koko hommasta laulun... vakavan ja miehekkään, joka sai toverit
unohtamaan marssin vaivat. Hänellä oli kaikki edellytykset juuri
tuohon, vaikka hän koulupoikana oli ollutkin sellainen haaveilija.
Myrkky haavasta pois ja katso: se paranisi umpeen. Hän vetäytyisi
kuoreensa kuin simpukka... ja kuta enemmän häntä piinattaisiin, sitä
syvemmälle hän painuisi, sydämensä salattuihin sopukoihin. Ihmiset
saattaisivat luulla, että hänen henkensä oli kuollut, mutta eipäs!
Nostakootpa vain simpukan kuoren korvalleen ja kuunnelkoot: se kohisi
vielä senkin jälkeen, kun sen asukas oli kuollut. Niin sitkeässä sen
henki oli. Se lauloi meren säveltä vielä senkin jälkeen, kun oli meren
jättänyt. Niin hänkin säilyttäisi kaiken kokemansa, surullisen ja
iloisen, säilyttäisi syvällä sydämessään. Hän hallitsisi sen henkensä
voimalla... kypsyttäisi siitä uutta elämän tarmoa ja ydintä...
jalokiven, niinkuin simpukka. Sillä eikö sekin ollut jonkinlaisten
sairausilmiöiden tulos? Ja samalla tavalla kuin jalohelmisimpukan
kuoresta sanottiin: kuulkaa, se kohisee! — saattaisi hänkin sanoa
sydämestään: kuulkaa, se laulaa!
Hänen mielensä täytti väkevä ilo. Ylikäytävällä seisten hän katseli
ratalinjaa, joka etempänä häipyi pimeyteen. Ja hän ajatteli: Tulkoon,
mitä tulkoonkin! Minä ainakaan en aio sortua! Tahdon voittaa....
voittaa tuskan ja kärsimyksen hinnallakin! Mitä olikaan Rindell puhunut
kauneuden olemuksesta? Niin... että henki kohoaa tajuamaan ikuisia
aatteita ja näiden katselemisessa nukahtaa. Mutta ei _nirvanaan_, jossa
kaikki olemisen tunto sammuu, vaan samalla tavoin kuin ihminen nukkuu
yönsä ja sitten aamulla herää uuteen päivään, alkaakseen jälleen työnsä
ja aherruksensa. Antaa kärsimyksen kulkea mukana vain, se on hyvä...
juuri niinkuin olla pitääkin. Sehän oli henkistä asketismia, joka vei
vielä varmemmin päämäärään kuin ulkonainen lihan kidutus.
Niin — elämäpä sen määrätköön, — elämä, tuo suuri huutokaupan pitäjä.
Mutta hän huutaisi omansa »sisään» — huutaisi viimeisillä varoillaan.
Ja — vaikk'ei hänellä muuta olisikaan... ulkonaista tukea, ystävän
ymmärtämystä, olisi hän rikas sittenkin, omistaessaan vain oman
itsensä... sen, mikä hänessä oli oleellisinta... sydämen tuoreuden, sen
verenpunaisen, joka sisälsi elämän paineen. Sitä ei saanut pienentää
mikään vastoinkäyminen, ulkonainen tai sisäinen — sen tuli vain
siitä kasvaa. Kunnes vanhana tuo kaikki olisi tyyntynyt... muuttunut
rauhalliseksi elämän tarkasteluksi, mihin huumori valaisi hohdettaan
samalla tavoin kuin iltapäiväaurinko syksyllä yli kellastuneiden
vainioitten. Vilja olisi kypsää, elämä olisi eletty ja — sitten saisi
tulla kuolema...
Siellä edessäpäin vilkutti semafoorin punainen lyhty. Se oli
pysähdysmerkki. Juna ei saisi ajaa asemalle niin kauan kuin se oli
näkyvissä. Kun merkkitangon käsivarsi laskettiin alas, ja viheriä
rupesi vilkuttamaan — sitten saisi tulla, mutta hiljaa ja varovasti.
Niin Hessekin toivoi kuoleman kerran saapuvan hiljaa ja rauhallisesti,
päätetyn elämäntyön jälkeen. Mutta vielä vilkutti punainen, vielä
sykki sydän, vielä virtasi veri suonissa, ja elämä oli vasta päässyt
alkuunsa. Vielä oli tuo hetki toivottavasti kaukana — kuolema.
Hän kääntyi takaisin. Oli niin hyvä ja keveä olla. Nyt hän ei yhtään
katunut, että oli jäänyt tänne. Hän oli sentään paljon rikastunut taas.
Tällaiset hiljaiset iltahetket olivat siunatuita. Elämän perspektiivit
selvenivät. Hän ei enää tuominnut Seilostakaan. Tuntui, kuin olisi
hänenkin elämänsä jollakin tavoin selvinnyt näiden mietteiden aikana.
Riippui niin paljon sielun rakenteesta, perinnöllisyydestä ja
kasvatuksesta. Jumala kai kerran tuomitsisi, kuinka paljon pantaisiin
itsekunkin tilille tahallista, tietoisesti rikottua — niinkuin
Seilosenkin... ja kaikkien.
Hän astui konttoriin. Siellä olivat miehet lopettaneet työnsä. Kello
oli yksitoista. Harjoittelija ei ollut vielä palannut. Mutta tunnin
kuluttua hän saapuisi, ihan varmaan.
Asemapäällikkö pyysi Hesseä illalliselle. Ei oltu joudettu ennemmin
syömäänkään, kun oli niin paljon järjestämistä...
Schröderin rouva kyseli kaikenmoista. Kuurojen tapaan hän olisi
halunnut kuulla ulkomaailmasta. Mitä puuhasivat Itäsuon virkamiesten
rouvat, kävivätkö usein kaupungissa? Niillä tietysti oli hauskaa
siellä, kun oli monta yhdessä. Hänellä täällä ei ollut ketään, ei
ketään, sillä asemamiehen muijan kanssa ei voinut paljon keskustella.
Se kiljui hänen korvansa rikki.
Mutta olenhan sinulla minä, mamma rakas, huusi asemapäällikkö.
Mitä? kysyi rouva sävyisästi, vieden käden korvalleen.
Minä sanoin, että olenhan sinulla minä.
Niin... sinä — rouva naurahti — mutta sinähän pelaat kaiket illat.
Pelaatteko nytkin?
Hesse pudisti päätään. Rouva näytti käyvän levottomaksi.
Tulee kontrollööri ja liikennetarkastaja, huusi Schröder.
Rouva ei puhunut mitään, katsahti vain kiireisesti mieheensä ja
virkkoi: Kylläpä nyt on tarkastusta kerrakseen.
Aika kului. Kello läheni kahtatoista. Itäsuo sähkötti, että
liikennetarkastaja oli palannut. Ei ollut käynytkään pitemmällä. Mutta
kontrollööri saattaisi hyvinkin tulla.
Muutamia minuutteja yli puolen yön kuului tavarajunan vihellys.
Seilonen ilmestyi salin ovelle.
Nyt se tulee eikä harjuri ole vielä palannut.
Asemapäällikkö hyppäsi tuoliltaan: Minä menen ottamaan sitä vastaan ja
koetan pidätellä. Mene sinä tielle kuulostamaan.
Juna ajaa asemalle! huusi Mehtonen keittiön ovelta.
Kuolema ja kadotus! Minä tulen.
Ja asemapäällikkö riensi Seilosen kanssa ulos.
Kuuro rouva oli levotonna katsellut tätä mylläkkää. Onko niillä jotakin
hullusti? hän kysyi.
Hesse pudisti päätään. Eikö mitä. Hän kiitti, lausui hyvästit ja
meni ulos. Hän oli tehnyt äkkiä päätöksen: hän jatkaisi matkaansa
tavarajunassa.
Asemapäällikkö jutteli jonkun mieshenkilön kanssa kaukana junan
jälkipäässä, pälyillen ympärilleen. Tuliko pakana keskiyöllä? Se oli
jo jokseenkin hävytöntä. Hän tunsi osanottoa Mätäkorven virkakuntaa
kohtaan.
Hän lahti kävelemään konduktöörivaunua kohti, kun samassa hevonen
karahutti asemalle ja harjoittelija hyppäsi reestä. Seilonen seisoi
kannaksilla. Hän riensi konttoriin. Yks' kaks' veturi vihelsi,
ja asemapäällikkö juoksi Hesseä vastaan. Tämä piti silmällä
konduktöörivaunun porrasta, valmiina hyppäämään vaunun kohdalle
tullessa. Mutta juuri kun hänen piti hypätä, tarttui Schröder häntä
käsipuolesta.
Hän huusi: Ei tullutkaan! Konduktööri ei tiennyt mitään.
Hesse tempoili, yrittäen rientää junan jälkeen, mutta asemapäällikkö
torui: Älä nyt hulluttele! Et kai sinä yön selkään lähde. Ja nyt kun
meillä on kaikki taas järjestyksessä.
Mikäs auttoi — täytyi jäädä. Ehkäpä se oli lähimmäisen auttamista
tämäkin.
He menivät konttoriin. Siellä otti Seilonen heidät loistavin naamoin
vastaan.
Rahat on täällä, heikkarissa! Ja hän lyödä läimäytteli setelitukkoa
kämmentensä välissä.
Asemapäällikkö nauroi: Ei tullut kontrollööri, mutta sinulle tuli kolme
koria olutta!
Seilonen seisoi kuin pilvistä pudonnut. Hänen silmänsä muljahtelivat,
ja suu teki omituisia liikkeitä, aivan kuin hän olisi makustellut
jotakin.
No, saakeli sentään! Vai olutta! Nyt peli pystyyn ja pullot
pulputtamaan!
Yleisen riemun vallitessa kannettiin olutkorit konttoriin.
Asemapäällikkö nouti lasit, otettiin korttipakka esiin ja istuttiin
pöytään. Ilo oli katossa. Se tempasi Hessenkin mukaansa. Tilanteen
koomillisuus sen vaikutti.
Tulipa kontrollööri kavereineen! huudahti Seilonen posket pullollaan
aukaisten olutputelia. Poks! Ensimmäinen laukaus! Ja sitten:
pul-pul-pul... se nakuttaa vain paljasta A:ta. Huomio! Mätäkorpi,
herää! Naurettiin joukolla. Asemamies kurkisti pakaasihuoneen ovesta:
Tuota... ei tainnut tullakaan —?
Tuli, tuli! Tuoss' on sullekin yks' puteli! Juo eukkosi kanssa!
Seilonen ojensi Mehtoselle pullon.
Tämä toimitti: Ja minä kun kuurasin lyhdyn lasitkin!
Se oli oikein! Valoa tarvitaankin, kun me tästä kotia toikkaroimme,
huusi Seilonen ja rupesi hyräilemään:
Kipralttarin kalliolla
hännätön makotti...
Tervetuloa, Puu-Kaalsonni, tervetuloa Mätäkorpeen! Meill' on täällä
kyllä puuta, mikäli minä tiedän...
Schröder hihkaisi: On puuta ja on muuta! Terve!
Ja herrat aloittivat korttipelinsä — kymmenesosa pennin pisteillä.