Itäsuo on suuri rautatiesolmukohta Etelä-Pohjanmaalla. Siitä haaraantuu
rata kolmeen eri suuntaan: Pohjois-Pohjanmaalle, etelään, kohti
pääkaupunkia, ja Pohjanmaan rannikolle, Vaasaan, joka jo vanhoista
ajoista on tunnettu mm. siitä, että se lähettää ulos viljaa, tuota
kuuluisaa ruista, joka syksyllä kullankellervänä lainehtii pitkin
tasankoja, saaden tuon muuten karun ja yksitoikkoisen seudun näyttämään
oikealta rikkauden luvatulta maalta. Ja varakasta seutu onkin, talot
kaksikerroksisia, pitkät ikkunarivit jokea vasten. Tasangoilla elävä
kansanlaulu on laskenut ne moneen kertaan ja ylistänyt kartanoa, jossa
niitä on eniten yhdessä jonossa. Kaikki on suurta, repäisevää ja
laajaa — niin viljelykset kuin talonpoikain tavat ja elämäkin. Täällä
pidetään vieläkin viikon kestäviä häitä ja hautajaisia, vaikka seudulla
valtaanpäässyt uskonnollinen herätysliike onkin elämän tasoittanut. Ei
tapella enää niinkuin ennen — ei ainakaan yhtä suuressa mittakaavassa.
Mutta samat laulut kaikuivat kujilla ja teillä nyt niinkuin menneitten
polvienkin aikoina — laulut, joissa kerrotaan helapään heiluttajista ja
heidän matkoistaan linnasta linnaan. Se on voimakasta kansaa, ylpeää ja
vapaudestaan arkaa. Se ei ole tottunut pokkuroimaan herraa. Aatelismies
ei ole viihtynyt tämän maakunnan lakeuksilla eikä krapu sen pitkissä,
mahtavissa virroissa, jotka halkovat sen tasangolta. Suomalainen pusta
erikoisine elämäntapoineen — puuttuu vain hevospaimen unkarilaiseen
tyyliin. Sillä kymmenvuotiasta, resuista ja vikkelää paimenpoikaa,
joka toisinaan kaitsee hevoslaumaakin, ei sovi verrata eteläisen
sukulaismaan koreastipuettuun _czikós-sankariin_.
Rautatieasema on vilkas liikepaikka. Se onkin Pohjanmaan suurimpia.
Junia tulee ja menee. Enemmän kuin puolikymmentä kertaa päivässä
lainehtii tuo pitkä laituri täynnänsä matkustajia. Tällä asemalla on
Hesse Karlsson löytänyt toimialansa.
Toiveet lukujen jatkamisesta olivat täydellisesti rauenneet. Ei ollut
tullut vastaan sitä miestä, joka olisi ruvennut takaamaan köyhää
laitalaissepän poikaa. Kun kerta tarjoutui tilaisuus päästä virkaan
heti, niin ottakoon vastaan. Ei niitä nyt kaikkia ruvettu akatemioissa
kouluttamaan. Kauppias Nyström, isän serkku, se oli tämän lauseen
lingonnut, kun oli oltu häntä takuumieheksi pyytämässä. Roomalaisen
filologian oppituoli oli kertakaikkiaan siirtynyt saavuttamattomiin.
Sen sijaan oli kohtalo lahjoittanut toisen: tavallisen ympäripyörivän
kirjoituspöytätuolin Itäsuon aseman halkokirjurin konttorissa.
Hesse Karlssonista oli tullut halkokirjuri.
Hän muisti hyvin sen päivän, jolloin hän syksyllä, puolikymmentä
vuotta sitten oli luokkatoveriensa seurassa matkustanut uuteen
virkapaikkaansa. Toiset menivät Helsinkiin lukujansa jatkamaan, hän
laskeutui alas Itäsuon asemalla apein, murheellisin mielin. Oli
myöhäinen ilta, ja satoi kaatamalla. Hän heilautti kättä tovereilleen
ja hävisi asemarakennukseen. Tuo kädenheilahdus merkitsi samalla
jäähyväisiä Kliolle, maineelle — tieteen ylevälle runottarelle.
Hän oli aluksi palvellut harjoittelijana parisen vuotta ja päässyt
sitten sähköttäjäksi. Niihin aikoihin oli varastojakson halkokirjurin
virka joutunut avoimeksi. Hänkin oli hakenut, osaamatta yhtään
uneksia pääsemisestä. Mutta niin oli kohtalo järjestänyt, ettei
virkaa ollut hakenut kuin jokunen harva, eikä niistä harvoistakaan
ollut ylioppilastutkintoa muilla kuin hänellä. Kun vielä otettiin
huomioon, että hänellä oli käytännöllistä kokemusta — hän oli
ylioppilaaksitulo-kesänsä kuluttanut kotikaupungin varaston
halkokirjurin sijaisena — oli hän katsottu ansioituneimmaksi. Ja niin
hän oli saanut viran.
Se oli kirjavaa joukkoa tämä rautatien henkilökunta — mitä
erilaatuisimmilta elämänaloilta. Entisiä upseereita, merimiehiä,
pikkukauppiaita, käsityöläisten ja rahamiesten poikia, enemmän tai
vähemmän elämän varjonpuolelle joutuneita. Niin — useimmilla ei ollut
tainnut mitään toimialaa ollakaan, ennenkuin rautatie avasi sylinsä ja
otti vastaan nuo haaksirikkoutuneet, viisaat ja tyhmät, suku-ylpeät
ja ahdaspäiset, joiden matalan otsan sininen virkalakki peitti ihan
kulmakarvoja myöten. Yhtä jäykkä kuin oli heidän virkalakkinsa
vaakasuora lippa, tuntui heidän maailmankatsomuksensa olevan. Ja
yhtä kapeasti, kuin oli tuota samaista lippaa, näytti Luoja heille
järkeä lainanneen. Saattoi ajatella, ettei tuolla ylhäällä katsottu
rautatievirkamiehen kovin suurta älyn leiviskää tarvitsevan.
Asemapäällikkö, entinen kadetti, jolta lahjojen puute oli sotilasuran
katkaissut, oli virkavaltainen ja häikäilemätön. Ainoa, mistä hän sai
kadettiaikaansa kiittää, oli suora sotilaallinen ryhti ja kantava
ääni. Se sai asemamiehet vapisemaan. Tuli ja leimaus, jollei kolmannen
luokan oven pönkäksi asetettu shrapnellin kuori ollut paikoillaan! Sen
oli asemapäällikkö itse luovuttanut käytäntöön ja hän piti keksintöään
erittäin onnistuneena. Tuollainen uhkaava möhkäle — nyt vaarattomaksi
tehty — palvelemassa ovenvartijana. Palkinnon saisi rautatiehallitus
hänelle antaa, sillä tuolla tavoinhan estettiin ovi luksumasta ja
lukko särkymästä. Nämä kirotun ylpeät talonisännät, heidän poikansa
ja piikansa, kulkivat odotushuoneessa kuin kotonaan — sisään, ulos,
ulos, sisään, sylkivät ja töpehtivät, vaikka siellä oli joka uunin
edessä erityinen sylkylaatikko, valtion rautateiden nimikirjaimilla
varustettu: S.J.i.F. — Statsjärnvägarne i Finland. Mitä he välittivät
siitä. Ollen tottuneita syljeskelemään pirttiensä lattioille he tekivät
samoin asemallakin. Odotussalin permanto oli sylkyläiskiä täynnä. Ja
menepäs heille siitä huomauttamaan, jestanpoo! Asemapäällikkö Dammert
oli sen kerran tehnyt. Ei kai tuo lattia nyt ole Kristuksen kasvot!
Sillä lailla! Lihava körtti-isäntä oli kääntänyt hänelle selkänsä ja
ruiskauttanut pitkän, ruskean sapelisyljen, niin että oli litsahtanut.
Jestanpoo!
Ensimmäinen kirjuri von Hahn oli vanha tuttu, saman kaupungin poikia
kuin Hessekin, vaikkeivät heidän tiensä olleet sen jälkeen kohdanneet
kilin kerran Leppäsaarella, tuon surullisen suopursu-hakuretken
yhteydessä. Nyt oli Hesse paremmin selvillä miehestä ja hänen
suvustaan. Ollen aatelismies, kuten nimestäkin saattoi päättää, hän
oli päässyt rautatielle heti, kun koulutie oli noussut pystyyn.
Pitkänä ja hontelona, tukka kammattuna kauniille jakaukselle, hän
istui konttoripöydän ääressä pauhaten ja ärhennellen. Häntä tuntui
vaivaavan ainainen paha tuuli, jonka syytä oli vaikea tietää. Mutta
joskus hänelle sattui parempiakin puuskia ja silloin hän tavallisesti
puhui suvustaan valitellen sitä, ettei sitä oltu Suomessa rekisteröity.
Isoisä ei ollut jaksanut maksaa siitä johtuvia kustannuksia,
rutiköyhä kun oli ollut. Hän piirusteli joutessaan sukunsa vaakunaa
— töyhtöpäinen kukko, toisella jalalla sotilassaappaan varren suusta
kiinnipitäen katselee uljaasti eteensä. Alla seisoi latinaksi: Gallus
gallans de caliga — kukko haaveillen sotilassaappaasta. Tarinan mukaan
oli eräs hänen esi-isistään, jolla oli ollut halu päästä maailmassa
eteenpäin, kunnostautunut muutamassa ratsuväkitaistelussa, ja sen
johdosta aateloitu. Hahn jutteli siitä mielellään työnsä lomassa.
Eikä hän vielä suuttunut, kun rautatien-saarnaaja Rund, pieni pyöreä
ja iloinen pappismies, jonka erikoisharrastuksiin kuului kananhoito,
huomautti, että Hahnin vaakunassa oleva kukko oli Houdan-rotua, huono
hautomaan.
Mutta silloin hänen kärsivällisyytensä loppui, kun Hesse uskalsi
muistuttaa, ettei latinalainen teksti ollut oikein kirjoitettu.
Varmaankaan ei vaakunan-tekijä ollut tarkoittanut sotilassaapasta,
caligaa, vaan yksinkertaisesti kanaa, _gallinaa_. Mietelauseen pitäisi
siis kuulua: _Gallus gallans de gallina_ — kukko haaveillen kanasta.
Hahn raivostui, hyppäsi pystyyn, puski kiukkunsa kiusantekijälle,
letkautellen tätä tämän suomalaisuudella ja tavallisesti lopettaen
näillä paljonpuhuvilla sanoilla: On kaksi asiaa, joita vastaan tässä
maassa pitää kynsin hampain taistella: suomenkieli ja keuhkotauti!
Melkein kaikki hänen omaisensa olivat kuolleet keuhkotautiin.
Hesse muisti Hahnin isän, vanhan rautatien kasöörin, joka palkkoja
maksaessaan köhi ja ryki. Sitä oli aina pelätty, ja palkkaa
kuitattaessa oli koetettu pidättää hengitystä, jottei vain olisi saatu
basilleja. Hahnkaan ei ollut varma, miten hänen lopulta kävisi. Lääkäri
oli moittinut hänen rintaansa heikoksi ja kehoittanut mitä suurimpaan
varovaisuuteen.
Toinen kirjuri, Brynolf Krank, oli hauska velikulta. Hän oli ainoa
joukosta, jolla oli tavallista enemmän älyä, vaikk'ei häntäkään oltu
koulunkäynnillä pilattu. Koulusta erotettuna jonkin kepposen vuoksi
oli hän omalta osaltaan joutunut vahvistamaan vanhaa sananpartta,
että papin pojat ovat pahimpia. Hummattuaan aluksi merillä ja
purjehdittuaan pari kertaa maapallon ympäri hän oli sukulaistensa
avulla lopulta päässyt rautatielle. Hänen sturm und drang-kautensa oli
siis onnellisesti ohi, ja naimisiin jouduttuaan hänestä oli muodostunut
kaikin puolin kelvollinen virkamies ja perheenisä. Mutta iloinen
luonne ei ollut häntä jättänyt avioliiton sala-karisella merelläkään —
niinkuin hänen oli tapana sanoa. Hän oli erinomainen kertoja ja osasi
kasvattaa mielikuvitukselleen siivet, miten tilanne kulloinkin vaati.
Hänestä ja Hessestä tuli ennen pitkää mitä parhaat ystävät.
Krank harrasti vaakunatiedettä. Merimatkoillaan hän oli tutustunut
erilaisiin tatueeraamistapoihin, ja siitä kai johtui, että hän
maihin jouduttuaan päätyi vaakunatieteeseen. Siitä oli tullut hänen
intohimonsa. Itse hän ei vaakunaa omistanut, mutta sitä innokkaammin
hän tutki toisten aateliskilpiä. Olipa hän kirjoittanutkin
tutkimustensa tuloksista johonkin aikakauskirjaan ja saanut
asiantuntevalta taholta tunnustusta. Hän olikin selvillä kaikkien
Suomen aatelissukujen historiasta. Hahn koetti toisinaan innostuttaa
häntä omaa sukuansa tutkimaan, mutta Krank pudisti päätään: Ei siinä
ole mitään tutkimista... se on selvä. Sinä polveudut kukosta... tai
oikeammin kanasta. Sinun pitäisikin muuttaa nimesi »von Huhniksi».
Uusi myrsky ja haukkumasanojen tulva. Mutta tällä kertaa ei Hahn
pystynyt käymään kiinni toisen suomalaisuuteen. Sen sijaan hän
letkautteli tätä tämän monilla tyttöhistorioilla. Kuinkahan monta
ompelijatarta sinä olet pitänyt ennenkuin nait tämän viimeisen,
nykyisen rouvasi? Krank vastasi: En useampaa kuin sinä puffia...
sillä erotuksella vain, ettet sinä ole nainut tätä viimeistäkään!
Sanasotaa jatkui, kunnes asemapäällikkö astui huoneeseen ja lopetti
toran lyhyellä komennolla: Kas niin... laukaukset vaihdettu! Aselepo!
Haavoittuneista huolehtivat sanitäärit. — Hänessä tuikahti toisinaan
huumorin kipinäkin. Hahn löi kirjansa kiinni, sieppasi lakkinsa ja
syöksyi ravintolan puolelle. Siellä hän tilasi kupin kahvia Kauniilta
Katrilta, mielitietyltään, unohtaen hetken kuluttua koko kahakan.
Rautatienravintola olikin viihtyisä paikka. Junien välillä, jolloin ei
ollut matkustajista haittaa, he poikkesivat sinne kaikki juomaan kupin
kuumaa tai tarinoimaan ravintolanpitäjän, rouva Jusslénin, kanssa. Tämä
oli asemapäällikön leski ja elätti nyt itseään tällä tosin ankaralla ja
paljon työtä vaativalla, mutta tuottoisalla toimella. Hän omisti kesyn
apinan, joka toisinaan pääsi irti häkistään ja hyppi ympäri ruokasalia,
kiipeillen ikkunaverhoja ja katon kannatuspylväitä pitkin ja kaadellen
liemikulhoja ja lautasia. Rouva Jusslén nauroi lemmikkinsä tempuille
eikä välittänyt tämän tekemistä vahingoista. Herrat syöttivät sitä
kilvan. Se oli erityisesti kiintynyt Hesseen, mutta ei voinut ollenkaan
sietää kirjuri Hahnia.
Se tuntee sinut läheiseksi sukulaiseksi, kiusoitteli viimeksimainittu,
kun apina kiikkui Hessen olkapäällä ja näpisteli tätä korvasta. Niin
on... mutta se ei tunnusta sinua aatelismieheksi, koska ei kärsi
sinua. Hahn heitti Hesseä vehnäpalasella. Apina sieppasi sen lennosta
ja viskasi Hahnia keskelle otsaa. Katsopas... se ei huoli edes sinun
tarjoamastasi vehnäsestä! Asemapäällikkö ja Krank nauroivat. Noiden
kahden välillä vallitsi ikuinen sota.
Mutta kun he kuulivat junan vihellyksen, he kiiruhtivat konttoriin.
Rouva Jusslén huusi Romeota, mutta marakatti ei kuunnellut häntä.
Se hyppi Hessen perässä pitkin asemasiltaa. — Siitähän sinä,
Puu-Kaalsonni, saat hyvän apulaisen. Se mittaa halkopinot hännällään,
huusi Hahn mennä viuhtoen konttoriin pitkät käsivarret heiluen.
Ei... sinähän tarvitset puhemiestä. Romeo on hyvä ystävä Kauniin
Katrin kanssa, huusi Hesse hänen jälkeensä. Juna tulla porhalsi
asemalle. Uteliaita kasvoja kurkisteli vaununikkunoista ihmetellen
tuota omituista paria: mies kulki laiturilla taluttaen pitkähäntäistä
marakattia, joka vihaisena irvisteli ohijyrräävälle junalle.
Sellaista se oli. Hesse työskenteli omassa konttorissaan
asemarakennuksen toisessa päässä. Se oli yksitoikkoista hommaa —
halkoja ja aina vain halkoja. Kuka olisi uskonut, että hän, entinen
haaveellinen koulupoika, jonka mielikuvitus ratsasti halki taivaan ja
maan, — hän, runouden rakastaja, kirjatoukka, tieteen palveluksesta
uneksinut, käsitteli elämäntehtävänään halkoja ja halkopinoja,
huolehti kuivatuksesta, aumaamisesta, puiden säilytyspaikkojen
vuokrauksesta. Oh, kohtalo oli sitonut hänet maahan, äiti Demeteriin,
lujemmin kuin hän konsana olisi osannut aavistaa! Hän oli nähnyt
unta Akhaian palmulehdoista ja Ateenan Akropoliista, ikuisesta
kaupungista, Roomasta, Colosseumista ja Via Appiasta. Ah, mikä nautinto
päästä kerran nuorena dosenttina matkustelemaan näissä maissa...
ihailla seitsemän kukkulan kaupunkia tai näköalaa Akropoliilta
Lykabettos-vuorelle päin. Lyseon viime luokilla hän oli ollut siitä
ihan varma. Rehtorikin oli kerran huomauttanut, että Hesse Karlsson
menisi vielä pitkälle, tuottaisi kunniaa kotikaupungilleen... Ja tässä
hän nyt istui Itäsuon aseman halkokirjurin konttorissa, katsellen
tulevia ja meneviä junia ja rustaten raporttejansa. Polttoaineraportit,
työmiesten palkkalistat, veturilaput... siinä hänen »tieteellinen
työskentelynsä». Akhaian palmulehtojen asemesta Etelä-Pohjanmaan
mäntymetsät, Akropoliin asemesta halkoaumat, ikuisen kaupungin sijasta
Vaasa, rannikkoruotsalaisten päävarustus. Siellä ei suomalainen
tuntenut olevansa edes omalla maallaan, edes oman kansansa keskuudessa.
Äidinkielen alennustila häntä erityisesti painoi. Rautateillä vallitsi
ruotsi... aina ja yksinomaan vain ruotsi. Ruotsalaiset virkamiehet,
ruotsi virkakielenä, asemien nimet ruotsalaiset harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta — kaikki ruotsiksi. Ne muutamat suomalaiset, joiden oli
onnistunut tänne päästä, ruotsalaistuivat. Niin kävi hiljakseen Tepon,
tuon kunnon toverin kotikaupungin varikossa. Hänkin puhui ruotsia
virkatoveriensa kanssa. Mikäs auttoi — se pidettiin luonnollisena.
Älä rupea harrastamaan kielipolitiikkaa, jos aiot mennä eteenpäin
rautatiellä, oli Teppo häntä varannut. Ja kuitenkaan eivät olot siellä
olleet lähimainkaan niin kurjat kuin täällä Itäsuossa.
»Eteenpäin». Niinkuin tällä alalla olisi minkäänlaisia etenemisen
mahdollisuuksia ollut. Kaukaisin päämäärä oli puutavarakonttorin
esimiehen virka pääkaupungissa. Mutta sepä ei ollutkaan joka pojan
näpättävissä. Ei siis kannattanut toivoa. Tässä, näiden paperien
ääressä kai hänen elämänsä kuluisi... matkoilla ympäri piiriä, asemalta
toiselle... puiden vastaanottoa, jakelua, kinailua ja riitelemistä
asiamiesten ja asianomaisten virkamiesten kanssa. Alituista valvomista
ja varpaillaanoloa... pettymyksiä, huolta ja harmia... ei edes
sunnuntain lepoa. Aamukuudelta jo kolusivat hänen ovensa takana...
asiamiehet. Eiköhän Kaalsonni tulisi konttuuriin? Koko pyhäpäivän sai
kirjoittaa laskuja ja todisteita.
Ja jos ne olisivat edes puhuneet totta — nuo torpparit ja talonpojat.
Mutta ei — piti vain valehdella, koska kerta oltiin tekemisissä valtion
kanssa. Hän teki rautatiehallitukselle esityksiä säilytyspaikkojen
vuokrauksesta, kun asema-alueet eivät aina riittäneet. Hyvä! Sillä
ja sillä hinnalla vuokrasi Matti Männikkö niin ja niin laajan
palstan. Hyvääkö maata? Tasaista kuin pöytä... niin seisoivat pinot
kuin kivipermannolla! Hyvä! Halkokirjuri uskoi, maksoi vuokran ja
vedätti ostetut halot. — Tuli kevät, lumi rupesi sulamaan. Käytiin
tarkastamassa vuokrattuja säilytyspaikkoja. Oh, Herra — veden vallassa
pinot, niin että sai melkein ruveta lauttaa lyömään! Osa kaatunut,
hajonnut, osa kaatumaisillaan. Uusi pinoaminen, uudet kustannukset...
hevosetkaan eivät päässeet lähelle, täytyi rakentaa erityisiä laitteita
niitä varten. Talonpoika, rehellisyydestään kehuttu suomalainen
talonpoika, oli vuokrannutkin vesijättömaan tai hyllyvän suonreunan.
Pysyttele siinä sitten alkuperäisen kustannusarvion puitteissa!
Selityksiä rautatiehallitukselle, kyselyjä ja uusia selityksiä. Miks'ei
asianomainen halkokirjuri ota lähempää selkoa? Piru vieköön! Kuka se
talvella — se lonotti... paksun lumen aikana, millaista oli maaperä
hangen alla, kun maanomistaja, veitikka, valehteli!
Entä sitten halkojen vastaanotto.
»Ylösostaja» tarjosi määrätyn määrän puita, kuivia, laillisen mitan
täyttäviä. Siitä sovittiin asemilla. Senaatin kulkulaitostoimikunnan
esittelijä matkusti ylimääräisellä junalla rautatiehallituksen
asiantuntijan kanssa ja teki kaupat. Siinä ei asianomaisen
halkokirjurin tarvinnut tehdä muuta kuin seurata mukana. Hän tunsi
miehet, minkälainen mikin oli, kuinka luotettava j.n.e. Mutta
viimevuotisia ylösostajia ei näkynytkään — olivat menneet ties mihin,
tai piiloutuneet uusien miesten taakse. Ahneus oli vallannut heidät.
Uusi mies tarjosi, selitti ja tarjosi: hänellä sitten oli halkoja,
halakoja... kuivia kuin kapakalat... ihan helisivät, kun yhteen löi.
Ja hän sitten myi halvalla, halavalla... puolikolomatta markkaa kuutio
havu- ja kolome koivuhaloista. Hyvä! Tehtiin kaupat, kirjoitettiin
paperit alle. Herrat matkustivat Helsinkiin, ja halkokirjurin
tehtäväksi jäi aikanaan ottaa halot vastaan. Mutta — mitenkäs kävi!
Sopimusta oli noudatettu vain suurin pääpiirtein. Kuivien puiden
asemesta tuotiinkin märkiä tai puolikuivia. Ne helisevät halot olivat
satua vain. Halkokirjurin huoleksi jäi hoitaa niihin »ääni». Kysyit
talonpojilta, jotka vedättivät. Ei niiden tarvinnut kuivia ollakaan...
sanottiin, että kun tulevat kruunulle... Siinä sitä oltiin, mitäs teit?
Rupesitko käräjöimään? Turhaa vaivaa! Niitä käräjiä olisit saanut käydä
koko loppuikäsi!
No niin. Tarkastetaan pinoja. Niitä on pitkälti, pitkälti... monia
kymmeniä kahden- ja kolmenkymmenen sylen pituisia. Mutta minkälaisia!
Herra varjele — harvoja niin, että lakkinsa läpiviskaisi, ladottu kuin
lasitavara! Puhu siinä, hauku siinä. Talonpoika huomautti taaskin:
Niin käskettiin laittaa... ei sen ole niin nuukaa, kun se tulee
rautatielle.... Mitäs sanoo ylösostaja? Ei se niin ole... milloinkaan
ei ole ollut sellaisesta puhetta! Kuuntele siinä sitten välittäjän ja
tavaran omistajan väittelyä ja tee lopuksi vastaanottopöytäkirja —
sääntöjen mukaisesti. Taas oli rautatie hävinnyt, ja kansan keskuudessa
vahvistui vain käsitys, ettei valtion pukkauttaminen — kun nyt ei
vallan rajattomiin menty — ollut synti eikä mikään.
Tuli sitten joskus tarkastajakin Helsingistä, tuli hermostuneena ja
kiireissään. Mitenkäs täällä asiat luistaa? Meniväthän ne. Kerroit
huolesi, toit tuoreita esimerkkejä, kuinka siinä ja siinä halkokaupassa
taas oli vedetty nenästä — ei nyt isosti, ei suinkaan, mutta noin
hiukkasen: toinen puoli puista oli ollut märkiä. Tjaah! Ne halkoasiat
olivat niin tavattoman kuivia. Koettakaahan nyt pitää silmänne auki.
Tuota... oliko täällä hyvät jänismaat? Kyllähän ne... koko lailla.
Tarkastaja lähtee asemapäällikön kanssa metsälle ja palaa illalla
loistavalla päällä. Kolme jänistä mieheen! Sellainen saakurinmoinen
onni! Ja hän taputtelee halkokirjuria olkapäälle, antaen tälle
asemapäällikön läsnäollessa tunnustuksen erinomaisesta ahkeruudesta
ja säännöllisyydestä: Tätä Puu-Kaalsonnia ne eivät vedä huulesta!
Se haistaa jo sadan metrin päähän, onko tavara tuoretta vai kuivaa.
Ja aamulla hän juuri oli tarkastajalle valitellut, kuinka kaikista
ponnistuksista huolimatta joutui nenästä vedetyksi.
Sellaista se oli.
Hesse istuu konttorissaan ja valmistelee polttoaineraportteja. Ne
pitäisi saada vielä iltapostiin, jotta joutuisivat ylihuomiseksi
Helsinkiin. Hän laskee yhteen, sekaantuu vähän vähä, laskee
uudestaan, sekaantuen jälleen. Mikä siinä nyt oli, ettei tavallinen
yhteenlaskukaan sujunut? Ei se aditsuunikaan ole niin yksinkertaista,
kuin puusta katsoen luulisi. Siinä on puolen kuun menoerät konepajan
osalta. Olet mies, Karlsson, jos lasket ne niin, että ensi kerralla
saat oikean yleissumman...
Se verraton Tennberg... se oli niin hauska ja mukava mies. Olisipa
sellainen toveri täällä... täällä Itäsuossa. Olihan Krank'kin mukava,
mutta Tennbergille hän ei vielä vertoja vetänyt.
Konttorin ovi kävi, ja Hesse kohotti rinnalle painuneen päänsä.
Harmaatakkinen talonpoika siinä seisoi, epäröiden, ryiskellen,
töpehtien ja mälliä purren. Oikeassa oli Dammert... sylkevää kansaa
oli Suomen kansa. Näinköhän taivaassakin noin ikään roiskauttelivat
kultapermannolle...?
No, mitä teillä on asiaa?
Tuota... se kun minä vain... että se Vorsröömi ei ole vieläkään maksanu
niitä talavellisia puita.
Hm! Siinä oli taas valittaja. Minkä hän sille mahtoi, jos välittäjät
eivät maksaneet. Samainen »Vorsröömi» oli saanut rahat jo puoli vuotta
sitten.
Hän selitti talonpojalle asian.
Minä tuota... että jos puukhollari sanoos sille, että se maksaas.
Enhän minä edes tiedä, missä se mies asuukaan.
Jaa... Vaasassa se kuulemma on asunut... tuota, sillä on talokin siellä.
No, teidän pitää itse kirjoittaa!
Asiamies raapi päätään: Tuota... ei taitas puukhollari niinkun... mie
oon niin huono pännämies...
Hm! No, kirjoitetaan sitten. Vaikka olisi kai tässä ollut muutakin
tehtävää.
Hesse ryhtyi kirjoittamaan. Siitä tuli hiukan sapekas kirje. Jos ei
herra Forsström j.n.e. — niin Rautatiehallitus kyllä tulisi pitämään
hänet muistissaan. Ei yhtään kapaletta hän myisi valtiolle!
Tuossa on. Pankaa itse postiin.
Eikö se mene virkatietä?
Hesse nauroi: Ei, hyvä mies... tämä on yksityinen asia.
Ja mies otti kirjeen, heitti hyvästit ja painui ulos. Ei edes muistanut
kiittää.
Ohhoo! Oli tämä eri souvia! Tämä kysyi miehen hermoja. Mutta Jumalan
kiitos — hänellä ne vielä oli hyvät.
Hän ryhtyi lopettamaan raporttiansa. Juna hyrräsi ohi, vaununikkunat
kirkkaasti valaistuina. Vaasaan menevä, ajatteli Hesse ja kirjoitti
nimensä alle.
Puolen tunnin kuluttua hän astelee yksinäiseen poikamiesasuntoonsa.
Sillä... muurari Kontsaalla oli kaunis tytär, Melinda, käynyt
tyttökoulun ja soitteli pianoakin. Mistähän se semmoisen nimen oli
saanut?
Stjärnan glimmande står och ser
över jorden i natten ner...
Sitä se usein soitti... Melinda. Niin... kauniitahan ne olivat...
tähdet... kirkkaita ja välkkyviä. Hän muisti, kuinka kotikaupungin
varastokonttorissa kerran oli keskusteltu tähdistä. Oliko niissä
asukkaita vai ei? Teppo oli suhtautunut kysymykseen myönteisesti:
Marsissa ainakin. Marsissa? Hemming oli innostunut tapansa mukaan.
Siinä oli jälleen tarjoutunut tilaisuus tietovarastonsa kartuttamiseen.
Hän oli varastokirjuri siinäkin merkityksessä. Vai kanavia! Oliko saatu
selvää? Vai niin. Kyllä se oli merkillistä, kuinka tämä maailma oli
ihmeitä täynnä! Ett urverk! — mitä se oli... ei mitään! _Ett underverk_
— se oli jotakin! Ja Hemming oli punninnut noita kahta sanaa kuin
hyppystensä nenässä — urverk, underverk — ja hänestä oli tuntunut
tämä maailma suurelta kellolta, jossa oli napoja ja akseleita, vipuja
ja vietereitä. Tähdet olivat kellon kiviä... loistavia, hehkuvia
— aivan kuin kivet hyvässä ankkurissa. Ja niiden varassa pyörivät
näkymättömät rattaat, heilahteli kaikkeuden heiluripyörä, mitaten
iäisyyttä... mittaamatonta, — olotilaa, jossa silmänräpäys oli yhtä
kuin miljoona vuotta ja päinvastoin. Oli se ihmeellistä! Ja täällä...
tämän pienen maapallon pinnalla laski ihminen tuon taivaallisen
heilurirattaan nakutuksia... kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä —
seitsemänkymmentä vuotta, — ja yksi kuuntelija oli poistunut. Mihin?
Noihin tähtiinkö —? Mutta tuo luomakunnan kello jatkoi käyntiään
keskeytymättä... ikuisesti...
Hesse oli saapunut asuntonsa ovelle. Sisältä kuului soittoa. »Stjärnan
glimmande står och ser...» Taas se soitti sitä... samaa, tuttua laulua.
Hän kumartui katsomaan. Portailta näki hyvin saliin. Nuori, noin
kaksikymmenvuotias tyttö, istui pianiinon ääressä, sytytetty kynttilä
molemmilla sivuillaan. Pää oli hiukan etukumarassa, ja lempeä katse
seurasi nuotteja. (Eikö se sitä jo ulkoa osannut?) Kynttilän valo
leikitteli soittajan mustilla hiuksilla. Ne kimaltelivat himmeästi.
Häntä oli käsketty käymään, ja oli hän muutamia kertoja käynytkin.
Ystävällistä väkeä. Ukko oikea »eteläpohjalaanen», hiukan juro — mutta
vaimo vilkas ja palavasilmäinen. Hän muistutti Iinatin Kallen äitiä.
Hesse kiipesi vinnille. Hänellä oli pieni ullakkokamari, lämmin ja
kodikas. Hiukan matalanpuoleinen se tosin oli, mutta muuten melko
tilava. Yksi mies siinä aina tuli toimeen.
Hän sytytti lampun ja syventyi lukemaan aamulla aloittamaansa kirjaa.