JAAKKO KURKI. Minulla olisi pyyntö teidän herruudellenne.
STURE. Mitä haluat?
KURKI. Vapaaksi palveluksestanne.
STURE. Tuhannen Turkua! Mikä iski suomalaiseen päähäsi?
KURKI. Menisin tuon kirotun miehen palvelukseen.
STURE. Hemming Gadin?
KURKI. Niin, teidän herruutenne.
STURE. Aikeesi on kummastuttava.
KRISTINA. Lähettämällä electukselle tämän jalosukuisen nuorukaisen
korvaamme osaksi sen loukkauksen, jonka hän on kärsinyt.
STURE. Hyvä sydämesi, Kristina, voi arvata oikein. Sinä, Kurki, saat
tulla noutamaan erokirjasi. Palvele uutta herraasi yhtä kunnollisesti
kuin minuakin! (Valtionhoitaja poistuu oikealle, rouva Kristina
vasemmalle. Heidän seuralaisensa katsahtavat ovella taaksensa ja,
kohdattuaan toistensa silmäykset, kääntyvät äkkiä takaisin toisiansa
tavatakseen.)
KURKI. Elsa, sinä olet nähnyt läpi sydämeni.
ELSA. Miksi poistut linnasta, ylevä nuorukainen?
KURKI. Minun täytyy.
ELSA. Mikä pakko on vapaalla nuorukaisella?
KURKI. Esimerkiksi lemmenvoima.
ELSA. Sekö vetää sinut täältä?
KURKI. Ei. Se kiinnittää minua tänne suloisilla siteillä.
ELSA. Miksi siis lähdet?
KURKI. Äitini kuolinvuoteella vannoin knaappivuosina palvelevani
jalointa soturia, koska minulle on ennustettu aikaista kuolemaa
uskollisuutensa rikkoneen herrani tähden. Enoni. Turun piispa Arvid,
neuvoi minut valtionhoitajan luo. Nyt olen itse oppinut tuntemaan
jalomman miehen. Häntä seuraan.
ELSA. Jos olisin mies, pyrkisin minäkin hänen palvelukseensa.
KURKI. Sinulla on jalo emäntä. Hänen huomaansa on sinut turvallinen
jättää. Ja huomaasi heittäisin sisareni. Hän sairastaa Klaaran
luostarissa Pohjois-Malmilla. Olen usein käynyt häntä lohduttamassa.
Lupaatko sen minun puolestani tehdä?
ELSA. Lupaan.
KURKI. Lupaatko myöskin muistaa minua?
ELSA. Lupaan.
KURKI. Siis hyvästi! (Rientää oikealle).
Toinen kuvaelma.
Talonpoikais-talon piha Itägötanmaalla lähellä Rönön piispantaloa.
Oikealla hirsinen tuparakennus, johon pihasta portaat ja ovi sekä
luukulla suljettava akkuna. Vasemmalla ulkohuonerakennusten kulma
puitten välissä, perällä metsäinen mäki.
_Olaus Björn_ ja _Lasse Stark_ istuvat lyhyellä hirren kappaleella.
STARK. Sanoitko, että munkki on tullut Juutinmaalta?
BJÖRN. Sanoin. Hän saapui sen kauppiaan seurassa, joka myy hyvin hienoa
tavaraa.
STARK. Sanoitko hienoa vai huonoa?
BJÖRN. Hienoa, hienoa.
STARK. Mitä tavaraa?
BJÖRN. Sielunautuutta.
STARK. Sielunautuutta! Se on todellakin hienoa tavaraa.
BJÖRN. Jumala on, kuuluu, ottanut eron virastaan ja antanut kaiken
vallan paaville. Ja paavi vie paratiisiin kaikki ihmiset.
STARK. Kaikki ihmisetkö?
BJÖRN. Kaikki, joilla on rahaa, vahvasti rahaa, ja jotka maksavat.
STARK. Vai vahvasti rahaa... Mutta me talonpojat olemme köyhiä.
BJÖRN. Niin, paratiisia me emme jaksa ostaa. Meidän pitää tyytyä
pieneen voikirjaan.
STARK. Voikirjaan! Mikä se on?
BJÖRN. Lupalippu syödä voita ja lihaa perjantaina ja muina
paastopäivinä. Se ei maksa paljoa. Ainoastaan yhden äyrityisen.
STARK. Onpa siinäkin.
BJÖRN. Minä olen saanut sen aivan penningittä.
STARK. Munkiltako?
BJÖRN. Niin, mutta puhu hiljaa! Hän katsoo akkunasta. (Tuvan
akkunaluukku työnnetään syrjään ja munkin päähineen verhoama pää
pistäytyy siihen ja vetäytyy heti takaisin). Pääkauppias ajoi monella
hevosella ja vaunuilla Tukholmaan; tämä munkki jäi tänne Itägötanmaalle
kaupustelemaan.
STARK. Ja sinä ostit voikirjan?
BJÖRN. Sanoinhan, etten ostanut. Hän antoi sen ilmaiseksi, kun sai
luvan oleksia meillä ja pitää kokouksen talonpoikain kanssa. Hän
sanoi, että hän antaisi kernaasti sellaisen jokaiselle Itägötanmaan
talonpojalle, kun meillä ei kasva öljypuuta, josta saisi ruokaöljyä
paastonajaksi.
STARK. Hyvä munkki.
BJÖRN (kumartuen toisen puoleen ja ääntään hiljentäen). Voisi olla, jos
ei hänellä olisi kiusoittava tapa lähennellä minun vaimoani.
STARK. Vaimoasi!
BJÖRN. Niin, hyvä naapuri. Hän pitää nytkin pirtissä kirottua
kuherrustaan.
STARK. Entä vaimo?
BJÖRN. Kuuntelee häntä mesikielellä.
STARK. Sitä minä en sallisi.
BJÖRN. En minäkään. Mutta kun uhkaan ajaa pois munkin, nousee vaimo
vimmaan. Jos muka loukkaamme tätä hurskasta isää, kohtaa meitä
kaikkien pyhimyksien kosto. Vaimo väittää, että munkki opettaa hänelle
hartaudenharjotuksia. Pyhä mies ei voi tehdä rikosta, ja jos tekisikin,
niin hänellä on aneita vaikka kuin paljon.
STARK. Ja sinä et voi mitään?
BJÖRN. Olen yrittänyt turvautua pyhimysten apuun. Olen arvalla etsinyt
kymmenestä pyhimyksestä sitä, joka auttaisi.
STARK. Kymmenestä pyhimyksestä! Tunnetko sinä niin monta taivaan
peräpermannon polkijaa?
BJÖRN. Minä olen papin äpäräpoika, ja minusta aijottiin nuorena tehdä
munkkia.
STARK. Miksi ei tehty?
BJÖRN. Hurskas isäni joutui riitaan armollisen piispansa kanssa, eikä
minulle siitä syystä suotu erivapautusta äpäryydestäni. Niin en voinut
päästä pyhään säätyyn.
STARK. Vaan tulit talonpojaksi ja otit vaimon.
BJÖRN. Josta minulle nyt on kiusaa... Kunpa vaan tietäisin, mikä
pyhimys auttaisi. Hän on minua tutumpi taivaalliselle vallassäädylle.
Pyhä Erik, Nikolaus, Yrjänä Jaakob, Sebastian, Knut, Olaus, Sigfrid,
yksinpä äidillinen Birgitta ja siveä Gertrudkin näyttävät olevan
hänen puolellaan. (Nousee). Mutta naapureita saapuu jo enemmänkin.
Pian saamme kuulla, mitä munkilla on sanomista. (Talonpoikia, useilla
aseita, saapuu vasemmalta metsän takaa.)
1:NEN TALONPOIKA. Hyvää päivää, naapurit.
BJÖRN. Rauha tultuanne.
2:NEN TALONPOIKA. Täälläkö aneidenantaja?
MESTARI JON (saapuu portaalle). Jumalan ja hänen sijaisensa pyhän isän
armo on lähestynyt kyläänne, talonpojat. Apostolinen protonotarius
ja referendarius sekä hänen pyhyytensä täysivaltainen komissari,
kirkko- ja valtakuntaoikeuden tohtori Johan Arcimbold, joka on nyt
Kööpenhaminan kautta Ruotsiin saapunut, on tästä ohikulkiessaan
lähettänyt minut teidän luoksenne.
TALONPOJAT (ihmeissään). Meidän luoksemme!
MESTARI JON. Pyhä isä on tässäkin syntien raskauttamassa maassa
tahtonut pystyttää erityisen armoistuimen, että voisitte ostaa sielunne
vapaiksi hirmuisista kiirastulen tuskista.
STARK. Olemme köyhää väkeä. Miten kallis lie taksa?
JON. Pyhän isän sekä hänen armonsa apostolisen komissarin tahto on,
että hinnat sovitetaan päästöähaluavain varallisuuden ja auliuden
mukaan. En nyt ryhdy luettelemaan, mitä teidän kunkin pitäisi maksaa
sovitukseksi äidin, sisaren tahi lapsen murhasta, kirkon varkaudesta,
väärästä valasta, huoruudesta, sukurutsauksesta, noituudesta tahi
muista sellaisista rikoksista, jotka kylläkin näyttävät suurilta ja
muuten vaativat monta vuotta kestäviä ankaria katumustöitä, mutta
jotka anekauppiaan uhriarkun ja punaisen ristin ääressä ovat köykäiset
kuin höyhenet, niin että heti "kun raha kirstussa kilahtaa, niin sielu
taivaaseen vilahtaa". Mutta teillä on suuri yhteinen rikos, jota ette
voi äyrityisillä kuitata. Siihen vaaditaan katumusta.
TALONPOJAT. Mikä rikos?
JON. Se on kavallus.
BJÖRN. Emme ole kavaltajia.
KAIKKI TALONPOJAT. Emme ole kavaltajia.
JON. Ettekö ole? Jo yhdeksäntoista vuotta sitten valittiin Kristian
toinen Ruotsin kuninkaaksi, ja Ruotsin kansa vannoi hänelle
uskollisuutta. Kalmarin rakas yhteys oli jälleen lujitettu. Mutta jo
muutaman vuoden perästä ruotsalaiset rikkoivat valansa ja luopuivat
uskottomina kuninkaastaan. Siten vetivät he päällensä kunnottoman
kavaltajan nimen.
TALONPOJAT. Ei.
JON. Todistaahan taivaskin teitä vastaan. Se on ankarasti rangaissut
teitä. Sota kaikkine kauhuineen on raivonnut maassa, samoin taudit,
kato ja muut Jumalan ja pyhimysten vihan merkit. Pahin kavaltaja
on Hemming Gad. Häntä olette ihailleet, ja hän on teitä villinnyt.
Ajatelkaapa, kuinka hänelle on käynyt.
STARK. Kuinka?
JON. Sitäkö ette tiedä? Asuuhan tämä kurja Rönön piispa aivan lähellä.
Hänen sielunsa on jo saanut osansa tulikivijärvessä. Häneen on
mennyt kaikki ne seitsemän perkelettä, jotka meidän herramme muinoin
Galileassa sikalaumaan ajoi. Jos näkisitte hänen, kauhistuisitte. Pahan
hengen riivaamana nauraa hän välistä, että kartanon vanhat holvit
kajaavat. Silloin hän muka iloitsee vahingoille, joita hän on tehnyt
tanskalaisille ja kuninkaan ystäville. Välistä hän taas, omaa kirottua
tilaansa muistaen, pieksää vihan vimmassa nyrkkiään tammipöytään,
samoilee kiroillen ja hammastakiristellen huoneiden läpi viskellen
vanhoja huonekaluja seiniä vasten, niin että kalkin tomu täyttää
huoneet. Sellainen on kirottu mies, joka on kuningastaan vastaan
sotinut.
TALONPOJAT. Kauheata!
JON. Kaikki palvelijat ovat hänestä luopuneet. Ainoastaan yksi
suomalainen noidan sukua oleva nuorukainen on hänen luonaan. Pian ovat
he molemmat katottomina taivaan alla; sillä heidät ajetaan ulos Rönön
kartanosta. He voivat tulla kerjäämään teiltä apua.