Kahdeksan vuotta oli kulunut sitten kuin viimeiksi tapasin Thore Jössen
pojan. Minä kävin uudestaan häntä katsomassa asumuksessaan. Miltä hänen
tilansa nyt näytti tahdon minä tässä totuuden mukaan kertoa. Tämä oli
sunnuntai ehtoona kesä-kuussa. Levollinen rauha hallitsi koko luonossa,
ja niin myös siellä sisällä. Aurinko lähetti viimeiset säteensä sisään
avatuitten lasien läpitse ja osoitti katselialle yhden huoneen, joka
oli puhdas ja nätti aina vähimmissäkin osissansa. Laatialla leikitteli
kaksi vaalea-tukkaista punaposkista poikaa, joita isä ja äiti jotka
istuivat maalatulla sohvalla, ilo-mielin katselivat.
Ne molemmat puolisot olivat näkyvästi muuttuneet. Se keltasen kalvea
iho oli saanut terveemmän värin ja laihat jäsenensä olivat kasvattaneet
lihaa. Thore oli keskikokoinen mies. Hänen rehelliset kasvonsa olivat
varjotut harmaansekaisilla hiuksilla ja valaistut tumman-sinisillä
silmillä, jotka todistivat hänellä olevan hyväntahtoisen sielun, joka
voi syvästi tuntea ja kärsiä. Elinalla oli vaalean-veriset ympyriäiset
kasvot, joissa voi nähdä kauneuden merkkiä, joka vielä yhdeksi osaksi
oli jäljellä. Lempeys ja hyväntahtoisuus loisti hänen joka
liikunnostansa. Thore oli kahdeksan viidettä vuoden vanha, ja Elina
viittä vuotta nuorempi, mutta molemmat näyttivät paljo vanhemmalta,
sentähden että he aikanansa olivat nähneet niin monta surua ja tehneet
raskasta työtä.
"Nyt saatte mennä kartanolle vähäksi aikaa leikittelemään ehtoon
tullessa," sanoi Thore lapsille, jotka eivät olleet myöhästä
tottelemaan käskyä.
"Kuuleppas, Elina," sanoi Thore vähän ajan päästä ja tarttui hänen
käteensä. "Jos sinä tahdot niinkuin minä, niin myymme talomme ja
muutamme Amerikaan."
"Sinä uskottelet," vastasi Elina.
"En minä uskottele koskaan, sitä vähemmin nyt, kuin asia on niin
tärkeä."
Elina katseli häntä silmät pystyssä ja sanoi:
"Sinä uskottelet vissiin, rakas Thoreni. Et sinä voi tahtoa muuttaa,
kuin kaikki on niin hyvin, ja elämme niin onnellisesti."
"Varmaan on meidän kaikki hyvin, emmekä saata kyllä kiittää Jumalaa
onnemme tähden; mutta meidän pitää muistaman että meillä on lapsia...
Me olemme nyt kahdeksan vuotta omistaneet talon, tehneet työtä oikeen
voimien perästä, emme myös ole tuhlanneet millään lailla, ja kuitenkin
on meillä tuskin niin paljon kuin alkaissamme. Vero yletään joka
valtiopäivissä; kaikki käy pahemmaksi ja pahemmaksi. Ei meillä ole
varaa edes lehmää lahdata jos tahdomme jaksaa maksaa kaikki verot, kuin
rasittavat taloo. Emme myös voi pitää kaikkia lapsiamme kotona; meidän
tarvitsee päästää yhden toisensa perään pitäjälle palvelemaan, joka
surettaa minua kovasti, koska minä koettelemisen kautta tiedän, kuinka
niitä kohdellaan. Kaikki tämä kävisi sentään päinsä, jos täällä
ihmisten seassa löytyisi oikeutta; mutta minä olen lapsuudestani saakka
nähnyt että köyhiä joka paikassa sorretaan. Se on raha vaan ei ihminen
joka arvossa pidetään. En minä käsitä kuinka sen kanssa lienee laita,
mutta ainakaan ei hallitus siinä maassa ole oikealla kannalla, jossa
tehdään vähä taikk'ei ollenkaan köyhäen lapsien kasvatukseksi; jossa
mielensä mukaan saa lyödä nuorukaisia, siksi kuin täyttävät
kahdeksantoista vuotta; jossa ei ystäviensä kanssa saa palvella Jumalaa
vahdita, mutta juoda ja kirota niin paljon kuin haluttaa; jossa ei
lapset saa periä vanhempiansa; jossa laki käytetään säädyn ja rikkauden
jälkeen; jossa jo kehdossa tulee valtiopäivä-mieheksi; jossa papit
enemmän huolivat maallisista toimituksista, kuin hengellisestä
virastansa, jota he hoitavat niinkuin käsi-ammattia; jossa vihdoin
viimein varas pidetään hyvin, vaan kunniallinen työmies saa kuolla
nälästä ja puutteesta vaivasten huoneessa."
"Se on totta, Thore, ja totta kyllä se on; mutta kuinka raskasta eikö
se olisi että muuttaa rakkaasta kodostansa," sanoi Elina ja hypisteli
kiiltävää avain kimppuansa. Thore nousi ylös ja kävi vakavilla
askeleilla yli laattian, jonka jälkeen hän jälleen istui Elinan viereen
ja sanoi:
"Niin, raskasta se olis, aivan raskasta että jättää rakkaan
isän-maansa. Oikeen sielussani kirventelee kuin ajattelen sen päälle...
Mutta ajatelkaamme vielä sen asian päälle, rakas Elina. Muista se
kuinka paljon olemme saaneet kärsiä aikanamme. Muista vielä, että
meillä on seitsemän lasta, ja että ainoastaan kolme niistä voi asua ja
häin tuskin tulla toimeen talossamme. Neljä saisi niinmuodoin koetella
samoja elämän vaiheita kuin mekin; mutta kuka tiesi ei heillä olisi
samaa kärsivällisyyttä. Kuinka raskasta eikö se olisi nähdä heitä
puutteen alaisina ja viheliäisinä ja kuka tiesi vielä raudoissakin
paatuneina rosvoina."
Puhe lakkasi tähän isoksi aikaa, jona molemmat puolisot lempeästi ja
hellästi katselivat toinen toistansa. Elina sanoi viimein:
"Meidän pitää lähtemän, rakas Thore... Se olisi minun kuolemani että
nähdä jonkun lapsistamme senkaltaisessa tilassa... Mutta oletko sinä
vakuutettu siitä, että meidän siinä uudessa maassa käy paremmin?"
"Kaikki on Herran kädessä!... Tämä ajatus on kauan ollut mielessäni, ja
minä olen sentähden tyystään kuulustellut niiltä, jotka tuntevat tilan
Amerikassa. Kaikki sanovat yhdellä suulla maan hyväksi sille, joka
tahtoo ja taitaa tehdä työtä. Työmies ja hänen työnsä sanotaan siellä
pidettävän arvossa; maa on siellä kiitollinen ja vero vähäinen, koska
vähä kukin maksaa puolestansa. Lapset opetetaan ilman maksoa
valtakunnan kustannuksella, ja ne köyhät, jotka eivät jaksa tehdä työtä
kohdellaan hyvin hyvissä laupiuden laitoksissa. Minä olen sentähden
uskonut että me ja lapsemme tulisimme hyvin toimeen siinä uudessa
asun-maassa, semmenkin kuin meillä on vähän varoja, joilla voimme
päästä alkuun. Ei siellä kuitenkaan taida käydä hullummasti kuin
täällä."
"Meidän pitää matkustaa sinne, rakas Thore; sillä lasten tähden meidän
pitää tekemän mitä taidamme... Sanomattoman raskasta ja vaikeaa on että
jättää rakkaan kodon, mutta sama aurinko valaisee siellä kuin
täälläkin, ja sama hyvä ja laupias Jumala valvoo ylitsemme, jos asuimme
missä hyvänsä... Muuttakaamme sentähden sinne lapsinemme Hänen
nimessään."
"Tutkikaamme vielä tätä asiaa, ennenkuin mitään päätämme; sillä se on
aivan tärkeä eteen-ottaminen. Meidän pitää keskusteleman lasten kanssa
ja kuulla heidän ajatuksensa asiassa, koska se pääasiallisesti
liikuttaa heitä. Jos heillä on vähäkin tätä vastaan, niin jäämme tänne
ja kulutamme aikamme miten paraiten taidamme; sillä tässä asiassa
saavat tehdä mitä paraaksi katsovat."
Keskusteleminen loppui täksi kertaa, vaan jatkettiin useen parin
kuukauden aikana. Monta kertaa tutkittiin tämä kysymys, ja viimein
päätettiin yhteisesti, että koko perheen piti muuttaman niin pian kuin
mahdollista siihen kaukaiseen maahan. Vanhemmat pojat iloitsivat, vaan
ne molemmat puolisot tulivat päivä päivältä ala-kuloisemmiksi jota
enemmän se määrätty päivä läheni. He kuiskasivat toinen toisellensa:
"Se on raskasta ja surkeaa, vaan -- meidän täytyy lapsiemme tähden."