XVI.

Kahdeksan vuotta oli kulunut sitten kuin viimeiksi tapasin Thore Jössen

pojan. Minä kävin uudestaan häntä katsomassa asumuksessaan. Miltä hänen

tilansa nyt näytti tahdon minä tässä totuuden mukaan kertoa. Tämä oli

sunnuntai ehtoona kesä-kuussa. Levollinen rauha hallitsi koko luonossa,

ja niin myös siellä sisällä. Aurinko lähetti viimeiset säteensä sisään

avatuitten lasien läpitse ja osoitti katselialle yhden huoneen, joka

oli puhdas ja nätti aina vähimmissäkin osissansa. Laatialla leikitteli

kaksi vaalea-tukkaista punaposkista poikaa, joita isä ja äiti jotka

istuivat maalatulla sohvalla, ilo-mielin katselivat.

Ne molemmat puolisot olivat näkyvästi muuttuneet. Se keltasen kalvea

iho oli saanut terveemmän värin ja laihat jäsenensä olivat kasvattaneet

lihaa. Thore oli keskikokoinen mies. Hänen rehelliset kasvonsa olivat

varjotut harmaansekaisilla hiuksilla ja valaistut tumman-sinisillä

silmillä, jotka todistivat hänellä olevan hyväntahtoisen sielun, joka

voi syvästi tuntea ja kärsiä. Elinalla oli vaalean-veriset ympyriäiset

kasvot, joissa voi nähdä kauneuden merkkiä, joka vielä yhdeksi osaksi

oli jäljellä. Lempeys ja hyväntahtoisuus loisti hänen joka

liikunnostansa. Thore oli kahdeksan viidettä vuoden vanha, ja Elina

viittä vuotta nuorempi, mutta molemmat näyttivät paljo vanhemmalta,

sentähden että he aikanansa olivat nähneet niin monta surua ja tehneet

raskasta työtä.

"Nyt saatte mennä kartanolle vähäksi aikaa leikittelemään ehtoon

tullessa," sanoi Thore lapsille, jotka eivät olleet myöhästä

tottelemaan käskyä.

"Kuuleppas, Elina," sanoi Thore vähän ajan päästä ja tarttui hänen

käteensä. "Jos sinä tahdot niinkuin minä, niin myymme talomme ja

muutamme Amerikaan."

"Sinä uskottelet," vastasi Elina.

"En minä uskottele koskaan, sitä vähemmin nyt, kuin asia on niin

tärkeä."

Elina katseli häntä silmät pystyssä ja sanoi:

"Sinä uskottelet vissiin, rakas Thoreni. Et sinä voi tahtoa muuttaa,

kuin kaikki on niin hyvin, ja elämme niin onnellisesti."

"Varmaan on meidän kaikki hyvin, emmekä saata kyllä kiittää Jumalaa

onnemme tähden; mutta meidän pitää muistaman että meillä on lapsia...

Me olemme nyt kahdeksan vuotta omistaneet talon, tehneet työtä oikeen

voimien perästä, emme myös ole tuhlanneet millään lailla, ja kuitenkin

on meillä tuskin niin paljon kuin alkaissamme. Vero yletään joka

valtiopäivissä; kaikki käy pahemmaksi ja pahemmaksi. Ei meillä ole

varaa edes lehmää lahdata jos tahdomme jaksaa maksaa kaikki verot, kuin

rasittavat taloo. Emme myös voi pitää kaikkia lapsiamme kotona; meidän

tarvitsee päästää yhden toisensa perään pitäjälle palvelemaan, joka

surettaa minua kovasti, koska minä koettelemisen kautta tiedän, kuinka

niitä kohdellaan. Kaikki tämä kävisi sentään päinsä, jos täällä

ihmisten seassa löytyisi oikeutta; mutta minä olen lapsuudestani saakka

nähnyt että köyhiä joka paikassa sorretaan. Se on raha vaan ei ihminen

joka arvossa pidetään. En minä käsitä kuinka sen kanssa lienee laita,

mutta ainakaan ei hallitus siinä maassa ole oikealla kannalla, jossa

tehdään vähä taikk'ei ollenkaan köyhäen lapsien kasvatukseksi; jossa

mielensä mukaan saa lyödä nuorukaisia, siksi kuin täyttävät

kahdeksantoista vuotta; jossa ei ystäviensä kanssa saa palvella Jumalaa

vahdita, mutta juoda ja kirota niin paljon kuin haluttaa; jossa ei

lapset saa periä vanhempiansa; jossa laki käytetään säädyn ja rikkauden

jälkeen; jossa jo kehdossa tulee valtiopäivä-mieheksi; jossa papit

enemmän huolivat maallisista toimituksista, kuin hengellisestä

virastansa, jota he hoitavat niinkuin käsi-ammattia; jossa vihdoin

viimein varas pidetään hyvin, vaan kunniallinen työmies saa kuolla

nälästä ja puutteesta vaivasten huoneessa."

"Se on totta, Thore, ja totta kyllä se on; mutta kuinka raskasta eikö

se olisi että muuttaa rakkaasta kodostansa," sanoi Elina ja hypisteli

kiiltävää avain kimppuansa. Thore nousi ylös ja kävi vakavilla

askeleilla yli laattian, jonka jälkeen hän jälleen istui Elinan viereen

ja sanoi:

"Niin, raskasta se olis, aivan raskasta että jättää rakkaan

isän-maansa. Oikeen sielussani kirventelee kuin ajattelen sen päälle...

Mutta ajatelkaamme vielä sen asian päälle, rakas Elina. Muista se

kuinka paljon olemme saaneet kärsiä aikanamme. Muista vielä, että

meillä on seitsemän lasta, ja että ainoastaan kolme niistä voi asua ja

häin tuskin tulla toimeen talossamme. Neljä saisi niinmuodoin koetella

samoja elämän vaiheita kuin mekin; mutta kuka tiesi ei heillä olisi

samaa kärsivällisyyttä. Kuinka raskasta eikö se olisi nähdä heitä

puutteen alaisina ja viheliäisinä ja kuka tiesi vielä raudoissakin

paatuneina rosvoina."

Puhe lakkasi tähän isoksi aikaa, jona molemmat puolisot lempeästi ja

hellästi katselivat toinen toistansa. Elina sanoi viimein:

"Meidän pitää lähtemän, rakas Thore... Se olisi minun kuolemani että

nähdä jonkun lapsistamme senkaltaisessa tilassa... Mutta oletko sinä

vakuutettu siitä, että meidän siinä uudessa maassa käy paremmin?"

"Kaikki on Herran kädessä!... Tämä ajatus on kauan ollut mielessäni, ja

minä olen sentähden tyystään kuulustellut niiltä, jotka tuntevat tilan

Amerikassa. Kaikki sanovat yhdellä suulla maan hyväksi sille, joka

tahtoo ja taitaa tehdä työtä. Työmies ja hänen työnsä sanotaan siellä

pidettävän arvossa; maa on siellä kiitollinen ja vero vähäinen, koska

vähä kukin maksaa puolestansa. Lapset opetetaan ilman maksoa

valtakunnan kustannuksella, ja ne köyhät, jotka eivät jaksa tehdä työtä

kohdellaan hyvin hyvissä laupiuden laitoksissa. Minä olen sentähden

uskonut että me ja lapsemme tulisimme hyvin toimeen siinä uudessa

asun-maassa, semmenkin kuin meillä on vähän varoja, joilla voimme

päästä alkuun. Ei siellä kuitenkaan taida käydä hullummasti kuin

täällä."

"Meidän pitää matkustaa sinne, rakas Thore; sillä lasten tähden meidän

pitää tekemän mitä taidamme... Sanomattoman raskasta ja vaikeaa on että

jättää rakkaan kodon, mutta sama aurinko valaisee siellä kuin

täälläkin, ja sama hyvä ja laupias Jumala valvoo ylitsemme, jos asuimme

missä hyvänsä... Muuttakaamme sentähden sinne lapsinemme Hänen

nimessään."

"Tutkikaamme vielä tätä asiaa, ennenkuin mitään päätämme; sillä se on

aivan tärkeä eteen-ottaminen. Meidän pitää keskusteleman lasten kanssa

ja kuulla heidän ajatuksensa asiassa, koska se pääasiallisesti

liikuttaa heitä. Jos heillä on vähäkin tätä vastaan, niin jäämme tänne

ja kulutamme aikamme miten paraiten taidamme; sillä tässä asiassa

saavat tehdä mitä paraaksi katsovat."

Keskusteleminen loppui täksi kertaa, vaan jatkettiin useen parin

kuukauden aikana. Monta kertaa tutkittiin tämä kysymys, ja viimein

päätettiin yhteisesti, että koko perheen piti muuttaman niin pian kuin

mahdollista siihen kaukaiseen maahan. Vanhemmat pojat iloitsivat, vaan

ne molemmat puolisot tulivat päivä päivältä ala-kuloisemmiksi jota

enemmän se määrätty päivä läheni. He kuiskasivat toinen toisellensa:

"Se on raskasta ja surkeaa, vaan -- meidän täytyy lapsiemme tähden."

Muutaman työmiehen elämän-vaiheet eli Orjuus Ruotsissa · 第 25 / 26 题