Lautamies Jösse Niileksen poika eli se niin kutsuttu rikas Jösse, oli
kaiken elin aikansa ollut omanvoiton pyytäjä ja kova-sydämminen
ihminen, joka ei palvellut muuta Jumalaa kuin mammonaa. Tähän aikaan
oli hän leski, ja oli jo monta vuotta takaperin jättänyt suuren talonsa
ainoolle pojallensa, ja ainoastaan pitänyt kahdeksannen osan mantalin
talon, saadaksensa vielä elää maailman tohussa, ja että hänelläkin
olisi yhteisissä asioissa sana sanottavana. Poika oli oikee tuulen
lennättämä, joka eli aina yhdessä humussa; sentähden ei heidän välinsä
ollutkaan hyvä, joka pari kertaa oli saattanut isän ja pojan
nyrkki-putikkaan keskenänsä. Eripuraisuus oli niin suuri ett'ei isä ja
poika tervehtänyt toistansa, jos joskus kohtasivat toisensa.
Varmaan ei se surettanut rikasta Jösseä, mutta se saattoi jos
mahdollista sydämensä vielä entistä kovemmaksi. Hän katui syvästi että
hän oli jättänyt melkeen kaiken omaisuutensa kiittämättömälle ja pahan
tapaiselle pojallensa, vaan ei hän syntiänsä katunut. Ei hän koskaan
tullut ajattelemaan sitä että se taitaisi olla rangaistus syntiensä
tähden. Harvoin tai ei koskaan kävi hän kirkossa. Nyt sattui se tärkeä
tapaus, että tohtori Wieselgreni, omassa valtakunnassa tehdyillä
lähetys-matkoillansa, tuli Tammikylään piplian selitystä pitämään.
Jokainen jolla vähänkin henkeä oli riensi kirkkoon kuulemaan tätä
kuuluisaa saarnamiestä, niinmuodoin myös rikas Jösse.
Hänen saarnansa aine Jumalan lain kuudes käsky, jonka hän selitti niin
liikuttavilla sanoilla, että rikas Jösse ensi kerran eläissänsä tunsi
itsensä Jumalan sanalta liikutetuksi. Hän tunsi niinkuin miekka olisi
mennyt sydämmensä läpitse.
Jumalan palveluksen päätettyä oli hän ison aikaa kahdenkesken
saarnaajan puheilla, ja kuin hän sitten tuli ulos pitäjän miestensä
tykö, itki se melkeen seitsemän kymmenen vuoden vanha ukko niinkuin
pieni lapsi.
Tämä oli tapahtunut päivää ennen kuin hän tuli käräjille. Se oli syy
hänen äkkinäiseen muuttumiseensa lempiäksi poikaansa vastaan, jota ei
hän tähän asti ollut tunnustanut omaksensa ei sanoilla eikä töillä.
Hän tahtoi niinmuodoin täydestä todesta auttaa Thoren surkeasta
tilastansa. Hän otti sentähden suuret työ-vaunut ja ajoi seuravana
päivänä Bödan kartanoon.
Rikas Jösse, niinkuin moni muukin voipa mies, ehkä hän oli tiettänyt
kaiken elin-aikansa maalla, ei ollut koskaan avoin silmin katsonut
köyhyyden asumuksiin. Se taulu, kuin aukeni eteensä poikansa
asumuksessa, saattoi hänen sentähden sanomattomasti hämmästymään.
Mies ja vaimo olivat keltasenkalveat ja laihtuneet, lapset ryysyissä ja
puoli alastoinna, pehtaroittivat oljissa laattialla. Yksi alaston sänky
ja kaksi kehnoa tuolia olivat ne ainoat huone-kalut.
"Huonosti minä luulin täällä olevan, vaan en kuitenkaan voinut arvata
täällä näin kehnosti olevan," sanoi rikas Jösse syvästi huoaten.
Senjälkeen meni hän katteinin kanssa keskustelemaan Thoren
muuttamisesta, johon se mielellään suostui, koska hän sen siaan sanoi
helposti voivansa saada nuoremman muona-miehen, joka oli paljo parempi
isännälle.
Kohta istui koko perhe ilosta loistavilla silmillä vaunuissa, ja rikas
Jösse ajoi kotionsa Tammikylään.
Perheen tila tuli paikalla paratuksi Jössen hyväntahtoisuudella.
Varmaan oli hän antanut lailliselle pojallensa enimmän omaisuutensa,
mutta hänellä oli vielä vähäinen talonsa ja runsaasti irtainta tavaraa.
Tämän kaikki antoi hän laillisen kauppakirjan kautta Thorelle ja
Elinalle. Talven aikana kuoli hän täydellisesti sovitettuna molempaen
poikiensa ja -- me toivomme -- myös Jumalan kanssa.
"Herra on suuri armossa ja laupiuudessa. Kiitetty olkoon Herran nimi,"
sanoivat ne molemmat puolisot ja halasivat toistansa.