Lukiani muistaa kuka tiesi, että yksi niistä varkaista, kuin minä
tapasin vankiudessani, jutteli paitsi muuta: "että hän oli alkanut
tiensä sillä lailla että hän löi isäntäänsä, jonka tähden hän tuli
linnaan, ja senjälkeen vihasta ihmisiin oli vaeltanut sitä pahaa
tietä." Se oli kaikin puolin totta. Hänen nimensä oli Lassila, vaan
yleisesti häntä kutsuttiin "Näkiksi", sillä hän oli syntynyt Bödan
kartanon allekuuluvassa Näkin torpassa. Näkki oli niinmuodoin nimi,
jota jokainen mainitsi kauhistuksella, sillä hän oli useamman pahan
työn ja rohkean varkauden kautta tullut tunnetuksi kuin täydellinen
rosvo.
Yhtenä myrskyisenä syksy-yönä, kuin minä ja perheeni makasimme
levollisesti, kuulin minä yht'äkkiä lasin päälle kolkutettavan, joka
kolkutus kävi aina kovemmaksi. Minä nousin ylös ja kysyin kuka se oli,
johonka sain vastuun että se oli majatoin, joka pyysi yösiaa. Elina
otti paikalla valkeen. Jos asumuksessani olisi ollut jotakin
varastettavaa, olisin minä kuka tiesi arvellut päästää huoneesen outoa
ihmistä, vaan kuin ei niin ollut tapaus, aukasin oitis oven, ja Näkki
astui asumukseeni. Tämä näkö saattoi kaiken vereni nousemaan päähäni;
minä seisoin niin pelästyneenä ett'en voinut sanoa sanaakaan.
"Kiitoksia viimeisen edestä, Thore," sanoi hän. "Älä nyt siinä seiso ja
tärise niinkuin pelkuri, sillä Näkki ei ole niin vaarallinen, kuin
mailma huutaa. En minä koske sinuun, vaimoosi enkä lapsiisi; ei se ole
muonamiehen asumuksessa eikä töllilöissä, joissa Näkki hakee
saallistansa."
Vaimoni kaatui melkeen pyörtyneenä sänkyyn, kuin hän havaitsi kuka
vieraamme oli. Hänen muotonsa oli sitä lajia että sitä pelkäsi, kuin
sen vaan näki. Hän oli suuren kokoinen leveä hartiallinen mies, ja
hänellä oli pöyheä harmaan sekainen tukka ja parta, jotka melkeen
peittivät koko kasvot. Ne syvässä makaavat silmät kipenöitsivät
niinkuin kaksi tulista kekälettä. Hänen päässänsä oli karvainen
karhun-nahkainen lakki, muutoin oli hänen yllänsä musta verka takki,
joka oli sidottu suurella nahka vyöllä. Siinä vyössä kantoi hän kaksi
pistoolia ja yhden hirmuisen suuren jahti-veitsen elehvantin luisella
varrella. Ujoilematta istui hän muutaman laudan viereen, joita me
pidimme pöytänämme, ja laski toisen pistoolin eteensä.
"Mitä sinä täältä tahdot?" kysyin minä vihdoin viimein.
"Tulla sinua tervehtämään, ehkä se oli aivan vähän, kuin me tapasimme
toistamme linnassa... Sinä olit onnellinen, oikea kulta poika, joka
siihen aikaan vaan oli kukkien ja herrasväen seurassa."
"Mutta mistä sinä minun asuntoni voit tietää?"
"Minulla on tiedustelijani, käsitäthän sen. Kartanon tilan tunnen minä
aivan tyystään... Te saatte kärsiä oikeen helvetin elämää tämän Pryhlin
tykönä, jonka minä mielelläni kurmoittasin niin latteeksi kuin
pannukakon... Eikö se ole helvetin tyhmästi että olla rehellinen?
Täällä sinä kärsit ja saat selkääsi, ja sinulla on ämmä ja huoneen
täysi ryysyisiä kakaroita, jotka parkuvat ja ulvovat kuin nälkähiset
sudet, koska me linnassa elämme lystiä elämää ja saamme kaikkia mitä
tarvitsemme."
"Miks'et sitten siellä pysynyt?" sanoin minä.
"Muute huvittaa," vastasi hän. "Kuin enemmän aikaa on ollut puurissa,
on se lystiä että tulla vähäisen ilmoittelemaan. Se on hauskaa että
pelootella hylkyjä, ymmärräthän sen. Ne pelkäävät Näkkiä niinkuin itse
pirua, vaan ei hän olekkaan mikään kananpoika... Minä petin ne hyvin
karatessani, uskotkos sen. Yksi vanha tuttu pisti linnaan kokonaisen
uppsierin puvun, minä puin sen päälleni, mustasin tukkani ja partani,
jonka jälkeen minä valkoisena päivänä menin vahdin sivutse, joka teki
kunnian temput kivärillä. Se oli helvetin lystiä... Ei ne ole vielä
joutuneet kuuluttaan perääni; siitä on vasta viisi päivää kuin minä
karkasin, mutt'en minä kuitenkaan ole laiskana ollut. Toissa yönä pidin
minä vähäisen kalunkirjoituksen entisen isäntäni tykönä, ja tänä yönä
kävin minä tervehtämässä itse rovastia, jolta otin tämän takin ja
paraan hevosensa, joka seisoo ja hirnuu tuolla ulkona. Kyllä minä hänen
vielä lämmitän, ennenkuin..."
"Hyvä Lassila!" keskuutin minä hänen, "jos et tahdo tehdä minua vallan
onnettomaksi, min mene paikalla tiehesi."
"Minä aivoin päin vastoin tehdä sinun onnelliseksi," vastasi hän;
"sillä kuinka hullusti nyt laita lienee, niin minä rakastan sentään
ihmisiä, kuin ne ovat oikeen rehellisiä niinkuin sinä... Sinun pitää
tietämään, ett'en minä ole mikään tavallinen varas. Minä varastan
rikkailta ja annan köyhille, edes vähän tässä mailmassa tasoittaakseni.
Nyt minä tiedän sinun olevasi köyhän raukan ja olen sentähden tullut
tänne antamaan sinulle tämän, jonka olen ottanut entiseltä isännältäni
ja siltä ahneelta rovastilta."
Siinä samassa tarjosi hän minulle suurta seteli pakkaa, vaan kuin minä
näin sen, astuin minä pelästyneenä takaperin ja pyysin häntä Jesuksen
nimessä pitämään rahat, joita en minä millään ehdolla tahtonut ottaa.
"Älä ole mikään pelkuri," sanoi hän. "Vaikka rahat ovat varastetut,
ovat ne yhtä hyvät kuin muutkin; ja koska sinä vaimonesi ja lapsinesi
kärsit puutetta, niin ei se suinkaan ole synti ettäs käytät ne
tarpeisiisi."
Minä sanoin vastaan, vaan turhaan. Hän heitti rahat pöydälle ja vannoi
sen päälle että minun piti ne saaman jos tahdon eli ei.
Nyt nousi vaimoni sängystä, putosi Näkin eteen laattialle ja pyysi
häntä liikuttavaisilla sanoilla ottamaan lahjansa takaisin ja jättämään
me rauhaan.
Näkin silmät kävivät silloin vähä vetisiksi. Hän otti seteli pakan ja
sanoi lempeämmällä äänellä:
"En jumallist minä uskonut niin paljon rehellisyyttä löytyvän maan
päällä; minä oikeen kunnioitan teitä; sillä Näkillä on sydän rinnassa,
vaikka hän aikanansa on joutunut harha teille... Voikaa hyvin, hyvät
ihmiset."
"Kuules Thore." sanoi hän vähän aikaa vaiti oltuansa. "Nyt sinä taidat
herättää Pryhlin ja sanoa että Näkki on paikkakunnilla, niin täällä
nousee sanomatoin elämä talossa, -- ha, ha, ha."
Niin sanottuansa meni hän tuvastani ja hyppäsi hevosen selkään joka
täyttä lentoa juoksi tiehensä.
Minä keskustelin Elinan kanssa kuinka meidän piti tekemän
ajatteluttavassa tilassamme. Me käsitimme hyvin, että Näkin neuvoa oli
paras totella, sillä muutoin voitasiin meitä pitää hänen hyysääjänänsä.
Minä kiirehdin herättään katteinia ja voutia, jotka vapisivat joka
jäsenessään, kuin saivat kuulla tämän sanoman. Nyt nousi talossa
sanomatoin meteli. Koko talon väki oli tota hätää jaloillansa. Katteini
aukasi akkunan ja ampui kaksi kovaa laatinkia ilmaan, jonka jälkeen hän
puki päällensä sekä sapelin että pistoolia. Hän käski kaiken väen
menemään ulos, varustettuina aseilla, lyhdyillä ja valkea soitolla,
ottamaan tätä vaarallista vierasta; vaan itse ei hän arvannut lähteä
sänky-kammaristaan. Minun piti jäämän kotio ja juttelemaan monin
kerroin kuinka kaikki oli ollut Näkin huonessani käydessä. Näkki pysyi
kuitenkin vapaana, sillä väki palasi tyhjin käsin.
Katteini ilmoitti paikalla asian nimis-mies Kloberille, joka joutusasti
tuli paikkaan.
Minä kutsuttiin paikalla hänen ja katteinin tykö, jossa minä aikaa
päälle kiiresti kuulusteltiin.
Heillä oli niin paljon nuhtelemista. Minun olisi paikalla vaimoni
taikka lasteni kautta pitänyt ilmoittaa tapauksen; minun olisi pitänyt
pitää rahat, että ne olisivat tulleet oikeitten omistajiensa käsiin.
Vaan kuin en ollut tehnyt sitä olin minä selvästi varkaitten hyysääjä.
Nyt mentiin asumukseeni, jossa repivät laattiankin ylös kaikki tyystään
kattellaksensa. Vaimoni ja lapseni kuulusteltiin myös kiireesti.
Viimein vei Kloberi minun sivulle päin ja löi minua vallan hirveän
kovasti suurella kepillänsä, sentähden kuin en tahtonut tunnustaa
itseäni vikapääksi. Hän pani minun senjälkeen kiini ja vei minun
vankiuteen, jonka hän nuhteettomasti sanoi saavansa tehdä, koska minä
ennen olin ollut linnassa.
"Se on helvetin hyvä," sanoi Pryhl, "vaikka asia olisi kuinka hyvään,
sillä nyi minä saan koko perheen seurakunnan vaivaishoinnon päälle."
Kaikista mitä tähän asti olin kärsinyt oli tämä raskain hetkeni. Minun
rakas vaimoni ja seitsemän ryysyistä lasta seisoi lähteissäni
rattaitten vieressä. Elina pesi hienolla kädellä veren pois piiska
raamukkeesta kasvoissani, jotka olin saanut nimis-miehen kepistä. Hän
käski minun olemaan hyvässä turvassa, sillä "Herra koettelee vaan,
mutt'ei hän hylkää". Pienen lapseni juoksivat rattaitten vieressä niin
kauvas kuin jaksoivat, ja huusivat alinomaa: "isä, isä". Se huuto oli
likellä että temmata sydämmen juurineen rinnastani.
Minä olin niinmuodoin toisen kerran eläissäni vankina. Mutta minä
kärsin nyt paljo vähemmän kuin edellisellä kertaa, sillä minä tiesin
syyttömyyteni tulevan ilmi, jos heti se vähän aikaa viipyisikin.
Enoni oli sillä aikaa ottanut eron sotaväestä ja tullut sen entisen
vankivartian siaan. Minä sain niinmuodoin asua tuvassa ja minua
kohdeltiin kaikin puolin niinkuin ihmistä. Hän oli vakuutettu minun
viattomuudestani, ja lupasi auttaa minua käräjissä, niin että pian
pääsisin vapaaksi. Hän pelkäsi kuitenkin minun saavan olla kauan kiini,
jollei ruununmiehet saisi Näkkiä kiini, koska minun vapaaksi
pääsemiseni pääasiallisesti oli sen kanssa yhdistetty.
"Ei ne sitä karhua niin helposti pyydä," sanoi enoni. Me saimme joka
päivä sanomia rohkeista varkauksista, joita hän oli tehnyt
paikkakunnalla, ilman että häntä voitiin saada kiini, ehkä monta
ihmistä kerran oli hänen nähnyt. Kuinka hämmästyneiksi emmekö me siis
tulleet, kuin itse päältään, päivää ennen määrättyen väli-käräjien,
astui vanki-vartian huoneesen ja sanoi:
"Tässä minä nyt olen omassa korkeassa persoonassani, ja pyydän tulla
kiini pannuksi. Varmaan olin minä ajatellut vielä vähän aikaa nauttia
vapauttani, mutta kuin minä sain kuulla että Thore minun tähteni oli
joutunut pinnistykseen, niin päätin tulla tänne häntä suojelemaan."
Näkki piti sanansa. Seuraavana päivänä teki hän tunnustuksensa, ja minä
pääsin vapaaksi, Elinan suureksi iloksi, sillä hän oli myös paikalla.
Asian tutkinnon alla ollessa olin minä havainnut, että isäni, joka oli
lautamies, katseli minua aivan tyystään. Minä havaitsin myös että hänen
kasvonsa näkyvästi selkisivät, kuin hän kuuli syyttömyyteni. Hän tuli
nyt perässämme kartanolle ja pyysi saadaksensa puhua vähän minun ja
vaimoni kanssa. Me seurasimme häntä keskievariin, jossa hänellä oli oma
kamari. Hän istui sohvalle ja sanoi syvästi liikutettuna:
"Minä olen isäsi, Thore; mutta minä olen ollut sinua kohtaan kuin huono
ihminen, ja sentähden on herra rangaissut minua tottelemattomilla
lapsilla. Voitko sinä antaa minulle anteeksi, Thore?... Minä tahdon
palkita rikokseni niin hyvin kuin voin... Tästälähin ei sinun tarvitse
murehtia mistä saat jokapäiväisen leivän itsellesi ja omaisillesi, jos
minä sitten elän taikka kuolen."
Minä en voinnut sanoa sanaakaan. Tykyttävällä sydämellä otin minä hänen
tarjotun kätensä, jota minä syvästi liikutettuna pusersin. Elina löi
kätensä ukon kaulaan ja sanoi: "Kiitetty olkoon Jumala!"
Minä en voi selittää kuinka se oli; mutta se on vaan vissi, että minä
sillä hetkellä luulin näkeväni äitini ystävälliset kasvot paistavan
taivaallisella valolla.
* * * * *
Tähän lopettaa Thore Jössenpoika omakätisen elämän-kertomuksensa, jonka
minä olen päättänyt jatkaa; jos lukiallani vielä on kärsivällisyyttä
sitä kuulella.