Senjälkeen, kuin jyvät silloin maksoivat, sain minä kuusi naulaa leipää
joka päiväksi, vaan en särvintä vähintäkään. Siinä ei ollut liiaksi
elämän varoja yhdeksälle hengelle. Minä valitin sitä katteinille ja
selitin että me senkaltaisella palkalla kuolisimme nälkään.
"Olkoon menneeksi," vastasi hän. "Minä maksan kartanosta korkean
arennin, ja minun täytyy niinmuodoin koettaa hyötyä siitä niin paljon
kuin mahdollista. Ilman sitä ei se ole tavallista että muonamies
missään koko Ruotsissa saa sitä enemmän. En minä voi siihen mitään että
olette toimittaneet koko joukon kakaroita vaivoiksenne."
Tähän piti minun tytymän; ja nyt alkoi tulla tuska ja vaiva toisensa
perään, joita en voi kertoa. Minä en voinut nähdä vaimoni ja lapsieni
näkevän nälkää, niin kauan kuin minulla vielä oli jotakin, jolla voin
auttaa. Ensin menivät ne vähät rahat jotka paroonin aikana olin
säästänyt; senjälkeen täytyi Elinan kantaa kylään ja myydä yhden
irtaimen kalun toisensa perään, viimein sänky-vaatteetkin, niin että
saimme maata paljailla oljilla. Mutt'ei tässä vielä ollut kaikki! Minun
piti oleman kello neljästä aamulla yhdeksään ehtoolla ahkeraa työssä
kiini. Katteini taikka voutinsa oli aina kannoillamme, ja muistutti
kepillänsä. Monta kertaa olikin se tarpeellista; sillä rasituksesta
olimme me tulleet niin leväperäisiksi ja huolimattomiksi, ett'emme
tehneet muuta kuin sen johon pakotettiin. Pakko ei myös viipynyt. Keppi
oli alinomaa liikkeellä ja jätti monen selkään syvät jäljet. En minä
luule katteini Pryhl'in olleen perin pohjin pahan ilkisen ihmisen, ehkä
hänen käytöksensä meitä vastaan oli raaka. Hän valitti alinomaa kansan
hetki hetkeltä käyvän huonommaksi; vaan ei hän ajatellut sitä, että
työmies on palkkansa ansainnut, että raskasta on olla nöyrä, kuin
voimat puuttuu, ja ihminen on sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta
tullut orjan kaltaiseksi.
Kolmena vuonna oli viheliäisyys majassani noussut nousemistansa ja
viimein joutunut niin korkealle kuin sopii. Elina oli laihtunut ja niin
olin myös minä. Lapset anoivat leipää mitään saamatta. Ainoa ruokamme
oli suola ja perunat, vaan ei niitäkään ollut tarpeeksi.
En minä ole koskaan epäillyt taivaassa olevan armahtavan isän; mutta
nyt minä rupesin epäilemään. Kaikki näytti niin synkeältä ja pimeältä.
Minä ajattelin sinne ja tänne parempaan maahan tietä löytämättä. Minä
hain lohdutusta Jumalan sanassa, vaan en siinäkään löytänyt mitään
virvoitusta; sillä minä olin kokonaan käynyt typeräksi. Monta kertaa
menin minä likellä juoksevan kosken tykö, siinä tarkoituksessa että
lopettaa viheliäisyyteni, mutta kuin minä tulin paikalle niin ei enää
ollutkaan rohkeutta siihen.
Kerran, kuin minä järkähtämättömästi olin päättänyt täyttää päätökseni,
riisuin minä vaatteet päältäni ja laskin ne maahan, sillä
uskotellakseni ihmisiä että olin uimatielläni uponnut. Kuin minun
viimeiseksi piti riisua paitani, pisti se vähäinen sormus, jonka olin
saanut Elinalta ja jonka minä vielä kannoin mustassa rihmassa
kaulassani, silmääni. Nyt tulivat vaimo ja lapset niin terävästi
mieleeni, että minä paikalla palasin kotio. Siitä ajasta en minä enää
koskaan ajatellut niinpäinkään, vaan kiitin sydämmessäni Jumalaa että
hän oli päästänyt minua pahasta.
Elina oli kiusausten hetkinä paljoa vahvempi kuin minä. Hän oli
kärsivällinen ja nöyrä kuin uhrilammas. Hän kehoitti minua olemaan
järkähtämättömän ja vahvan. "Meidän Herramme koettelee ainoastaan, vaan
ei hän hylkää" oli hänen vahva uskonsa, josta hän lakkaamatta muistutti
minua.
Minun mielestäni viipyi apu jotenkin kauan ja minä lohdutin itseäni
sillä surkealla ajatuksella että meidän maalliset asiamme nyt olivat
niin huonolla kannalla kuin sopi. Tässä minä kuitenkin petin itseni.
Kärsimysten pikari ei ollut vielä tyhjennetty pohjaan asti.