Kaikki iloiset toivoni saadakseni hauskan kodon ja tullakseni vapaalle
kannalle olivat sauvuna kadonneet. Minä olin nyt jälleen yhtä köyhä
omaisuudesta, vaan en kuitenkaan rakkaudesta, sillä minulla oli vielä
Elina ja se piti luottamukseni ylhällä. "Yksi asumus ja yksi sydän", on
vanha laulu, jota minun ijälläni yleisesti lauletaan. Jälkimäinen
minulla oli ja sen edellisen toivon saavani.
Elina tahtoi että häämme piti pidettämän vasta muutaman vuoden perästä
ja että palvelemalla ansaitsisimme varoja ruvetaaksemme omiin ruokiin,
mutta minä kuin kyllä hyvin tiesin kuinka vähän hyödyttävää palkollisen
elämä on, sain hänen pian suostumaan omiin tuumiini, jotka olivat ne
että oitis laittaa töllin tilat, vaikka ne sitten olisivat kuinka
pikkaiset. Tosiaan olin minä nähnyt kuinka raskasta torpparinkin elämä
yleisesti oli; mutta minä toivon, että me, kuin olimme nuoret ja
terveet ihmiset, työllä ja rukouksella voisimme ansaita tarpeemme.
Kysymys oli niinmuodoin vaan mistä saisin vähäiset töllin tilat. Minä
menin talosta taloon ja kuulustelin, vaan ei kukaan tahtonut antaa
minulle maan-kappaletta.
Talonpojat ovat pelkoja ottamaan torpparia, semmenkin sitten kuin maa
on ruvennut arvossa nousemaan, ja uusi vaivasten hoidon asetus on
tullut järjestykseen. Se jälkimmäinen on pää syy, koska isännät usein
saavat mieli-karvautta pitäjän lautakunnalta, jos heidän maallansa on
joku köyhä, joka tule olemaan seurakunnalle rasitukseksi. He meinavat
myös että köyhä vallan hyvin saisi olla naimata, koska kokemus sen
osottaa, ett'ei siitä tule muuta kuin tarvetta ja viheliäisyyttä. Pää
syy taitaa kuitenkin olla ahneus ja kateus. Talolliset sanovat
tavallisesti; "siinä kuttu kalvaa, kuhun on kerran kytkettynä"; se
tahtoo sanoa että torppari aina on talolle rasitukseksi. Ennen he
niinmuodoin antavat laajat maan-kaitaleet, joita sopisi viljellä, maata
karjan alla ennenkuin he antavat palaisen köyhälle työmiehelle. Siitä
kadottaa ei ainoastansa he itse, vaan myöskin koko maa, sillä monta
ihanaa laihoa saataisiin siitä maasta, joka nyt antaa aivan vähän
taikk'ei mitään.
Monta tuskaa ja vaivaa nähtyäni sain minä vihdoin viimein vanhalta
talonpojalta puolen tynnyrin alan viljelemätöintä maata, jonka päälle
tehtiin väli-kirja. Häntä sanottiin omanvoiton-pyytäväiseksi ihmiseksi,
joka ei saanut juuri tarpeeksi työväkee, muutoin en suinkaan olisi
saanut paikkaa. Ehdot olivat jotenkin runsaat. Minun piti tekemään
kaksi päivätyötä viikossa, ja ilman sitä auttaman koska vaan
kutsuttiin, sillä määrällä että saisin tolvan palkkaa päivältäni.
Elinan piti kehräämän leiviskän rohtimia ja tekemän kaksikymmentä
päivätyötä vuodessa. Tätä veroa eli työtä vastaan saisin minä viljellä
maan ja pitää lehmän suvilaitumella, niinkuin myös noukkia tarpeeksemme
puita metsästä. Ilolla pistin minä välikirjan taskuuni ja menin Elinan
tykö, joka myös tuli iloiseksi. Syksy oli jo kulunut liian pitkälle
niin että ei enää ollut ajattelemistakaan huonetta ruveta rakentamaan,
jonka tähden me kaivoimme maamökin talvi asumukseksemme, ja pidimme
kohta häämme ilolla ja riemulla.
Tulevana kevännä hakkasin minä vähäisen huoneen, jonka reilasimme miten
paraiten taisimme. Minun kaksisataa riksiäni piisasivat hyvin
tiloittumiseen. Meillä oli sekä lehmä että pata, rukki ja sänky; mitään
muuta emme tässä tilassa tarvinneetkaan. Rakkaus tytyy hyvin vähään,
kuin se vaan on toden peräinen, niinkuin tässä oli tapaus. Me tehimme
molemmin puolin työtä oikeen toden peräisesti. Elina ompeli ja kehräsi;
minä tehin päivätyöni, kynnin peltoni ja viljelin sitä ahkeruudella.
Jumala palkitsi vaivan runsaalla laiholla. Se oli niin suloista nähdä
viljan kasvavan ja menestyvän omalla pellon liuskalla. Mutta vielä
suloisempaa oli halata hempoista vaimoansa ja hyvän tapaisia lapsiansa,
kuin ehtoolla työnsä päätettyä tuli kotio.
Niin elimme me muutaman vuoden onnellisina, osallamme tytyväisinä,
vaikka se oli tuskallinen ja vähäinen. Mutta lapsi joukko eneni -- me
olimme toimittaneet neljä lasta kuutena vuonna -- ja siinä sivussa
murheet. Elinalla oli kyllin työtä lasten hoitamisessa, ja minä sain
enimmästä päästä käydä isännän työssä sitä vähäistä päiväpalkkaa
vastaan. Köyhyys alkoi rasittamaan. Minä koetin saada vielä puolen
tynnyrin alan maata torpan maan viereen, ja minä olisin tullut hyvin
toimeen, vaikk'ei se läsnä olevaisessa tilassaan laittanut mitään
sisääntuloa isännälle. Kuitenkin oli meillä vielä jokapäiväinen
leipämme, vaikk'ei muuta kuin kalaa ja perunoita; maidon meidän piti
myymän. Suru mielin näin minä Elinan käyvän päivä päivältä
kalveammaksi, vaan en koskaan kuullut hänen huokaavan eli valittavan;
sillä rakkaus kärsii kaikki. Minä tulin alakuloiseksi peläätessäni
tulevia aikoja, mutta hän kehoitti minua elämään toivossa ja turvassa.
Tämän kaltainen oli meidän tilamme; kuin minä yhtenä sunnuntaina sain
nähdä parvessa Eksköld'in ja hänen tyttärensä kirkossa. Paronessa oli
tullut kuuttatoista vuotta vanhemmaksi, ja niinmuodoin oli aika häntä
vähän rasittanut, mutta hän eli uudestaan ylös nuoressa ja ihanassa
tyttäressään, joka oli sanomattoman kaunis.
Jumalan-palveluksen päätettyä sain minä kuulla että parooni oli hakenut
eron virastaan linnassa ja ostanut Bödan kartanon, joka oli meren
puolella pitäjää. Yht'äkkiä pöllähti mieleeni että minä kuka tiesi
häneltä voisin saada torpan paremmalla ehdolla, sillä minä tiesin hänen
jalomieliseksi herraksi, joka ei kiusaisi alimmaisiansa. Monta päivää
oli tämä mielessäni; mutta minä häpesin panna sitä toimeen. Minä
pelkäsin herrasvä'en pitävän pyyntöni vaatimuksena sentähden että
kerran olin pelastanut lapsensa. Ei hätä lakia lue, sanoo vanha
sananlasku. Minä otin Jumalan mieleeni ja lähdin tielle, ensin
kuitenkin Elinan kanssa asiasta keskusteltuani. Kysymys on vapaa,
ajattelin minä.
Varmaan tytkyi sydämmeni sukkelampaa, kuin minä paikkaan tultuani
kysyin piialta jos paronessa oli kotona; minä tahdoin nimittäin ensin
kääntyä hänen puheillensa.
Piika sanoi herrasväen olevan puutarhassa, ja se lohdutti minua vähän,
sillä se on aina paras että puhua ihmisten kanssa ulkona luonnon
helmassa, jossa me olemme ujostelemattomampia kuin komeassa huoneessa,
joka on köyhälle niin outo.
Tämä oli kevään alussa. Kuin minä tulin puutarhaan ja sain nähdä ne
viheriäiset pensaat ja joitakuita hiljan auvenneita kukkia, täytettiin
sydämmeni iloisilla muistoilla.
Se ensimäinen, jonka täällä kohtaisin, oli se vanha kunniallinen
puutarhan hoitaja, jonka apulaisena olin ollut. Hän ei tuntenut minua
enää, enkä minäkään antanut itsiäni ilmi vaan kysyin ainoastaan
paronessan perään, jonka siinä samassa havaitsin istuvan tyttärensä
kanssa viheriöitsevässä lehtimajassa. Minä lähenin kaikella
kunnioittamisella hattu kädessäni ja tervehdin nöyrästi kumartaen.
Paronessa katseli minua vähän aikaa, jonka jälkeen hän ilo-mielin
tarttui käteeni ja sanoi:
"Terve tultua, Thore! Olipa se oikeen lystiä että vielä kerran saada
nähdä teidän... Te olette muuttunut paljon, mutta minä tunsin teidän
paikalla silmistänne... Katsokaatte tämä," sanoi hän senjälkeen ja
näytti tyttärensä päälle -- "katsokaatte tämä on se vähäinen tyttö,
jonka te nouditte kaivannosta ylös... Nyt taidat itse kiittää
auttajaasi, Jenny."
Neitinen nousi seisoon ja pusersi kättäni, ja hänen ihanat kasvonsa
peitettiin loistavalla punalla.
Minun piti nyt kertoa elämäni aina siitä ajasta kuin olin linnasta
lähtenyt, ja kuin minä viimein sanoin asiani, lupasi hän puhua siitä
miehellensä ja toimittaa kaikki hyvälle kannalle. Hän teki sen myös
sillä hyvällä menestyksellä, että minä paikalla sain lupauksen
saadakseni hyvän torpan, joka siinä tilassa oli asujatta.
Kotio tultuani nousi majassamme sanomatoin riemu, joka päätettiin
kiitoksella Jumalalle.