Vähä Elina oli nyt kahdenkymmenen vuoden vanha nainen, kaunis katsella
kuin ihana suvi aamu. Hänellä oli keltaiset hiukset, kirkkaat
valeensiniset silmät ja suu kuin ruusun nuppi. Varreltaan oli hän
hoikka ja kaunis. Hän oli iloinen ja liukas kaikissa liikunnoissansa ja
myöskin lempiä ja ystävällinen kaikille ihmisille.
Koko palvelus-aikanani olin minä pitänyt Rauhalaa kotonani, ja
pidettiin siellä myös aina kuin oma lapsi. Elinalle olin aina ollut
ystävällinen aivan kuin sisarelle. Minä tunsin perinpohjin hänen hyvät
tapansa ja olin myös vallan vakuutettu hänestä tulevan hyvän vaimon.
Kauan olin minä rakastanut häntä salaisesti. Rakkaus on merkillinen.
Useammasti kuin sata kertaa olin minä mennyt Rauhalaan siinä
järkähtämättömässä tarkoituksessa, että pyytää hänen sydäntänsä ja
kättänsä, mutta viimeisessä silmänräpäyksessä en enää taitanut sanoa
sanaakaan. Hänellä oli monta kosijoitsijaa, ja sanottiin hänen ottavan
nuoren talonpojan. Sepä sanoma minulle monta murhetta tuotti. Uskon
myös asiassa ainakin olevan vähä perää, sillä Elina oli viimeisiin
aikoihin ollut erinomattain vähäpuheinen minua vastaan. Kaikki ei ollut
niinkuin ennen. Kuitenkin päätin minä sanoa hänelle ajatukseni, sillä
tietämättömyys vaivasi minua kauhiasti. Siinä tarkoituksessa menin minä
yhtenä kauniina päivänä Rauhalaan, jossa myös onnestuinki tavata Elinan
yksistään kotona. Nyt taikka ei koskaan, ajattelin minä ja istuin
sohvaan.
Minä mietin kauan miten alkaisin kosijoitsemiseni, mutt'en voinut
löytää sopivia sanoja. Viimein menin kangaspuitten tykö, jossa Elina
kuto palttinaa. Tämä oli Juhannuksen aikaan, ja niinmuodoin hyvin
lämmin sekä ulkona että sisällä. Elina oli sentähden avannut hameensa
liivit edestä. Kutoessaan lensi se vähäinen bernsteininen risti
näkyviin avoimesta povestansa. Minä huomasin oitis tilaisuuden
sopivaksi ja sanoin:
"Vieläpä sinä kannat sitä vähäistä ristiä!"
"Kuinkas muuten... Sinä olet kuka tiesi jo aikaa pannut pois
sormuksen," vastasi hän. Minä aukasin liivini ja näytin hänelle
sormuksen; silloin näin minä loistavan punan hänen poskillansa.
Mitä sitten sanoin eli te'in, sitä en varmaan voi muistaa. Olkoon
kuinka hyvään, asian päätös oli se, että, ennen paikasta lähdettyäni,
olimme luvanneet toinen toisellemme rakkauden kaikissa elämän
vaiheissa. Äiti, joka sillä välillä oli tullut kotia, pani, syvästi
liikutettuna, meidän kätemme yhteen, ja siunasi meidän liittomme.
Tämän jälkeen päätimme yhteisesti häät vasta syksyllä pidettäviksi,
koska palvelus-aikanikin loppuisi.
Kukapa nyt oli onnellinen, jollen minä! Tuleva aikani oli turvattu ja
korkeimmat toivoni täytetyt. Sydämmeni tytkyi sanomattomasta riemusta.
Minä nä'in uuden taivaan ja uuden maan, täynnänsä iloa ja
onnellisuutta. Koko luonto lauloi rakkautta, ja kaiku vastasi
rinnassani, joka tuli avarammaksi kiitollisuudesta ja ylistyksestä
Jumalaa ja koko mailmaa kohtaan.
Onneni oli liian suuri ollaksensa vakinainen. Pian himmensivätkin surun
mustat haja pilvet iloni taivaan.
Leski oli jo kauan ollut kivuloinen. Monta vuotta oli joku sydäntauti
vaivannut häntä, ja viimein painoi se hänen kuolin-vuoteelle.
Rauhallisesti ja levollisesti, niinkuin oli elänytkin, meni hän myös
toiseen mailmaan, siellä löytämään armaansa, jota täällä kaksikymmentä
vuotta turhaan oli odottanut. Olkoon sielunsa Herran rauhassa!
Me surimme häntä syvästi ja sydämmellisesti. Elina oli ensi alussa
lohduttamatoin. Minullekin oli se aivan kova kohtaus. Mielelläni olisin
tahtonut hänen vielä elävän vähän aikaa, että käytökselläni olisin
voinut johonkuhun määrään palkita hyvyytensä minua kohtaan. Mutta
Herran tiet ei ole meidän tiemme. Me ha'imme Jumalan sanassa
lohdutusta, ja tulimme vähitellen levollisiksi. Me rakastimme toinen
toistamme ja sillä oli kaikki hyvin.
Minä pyysin isännältäni luvan oitis päästä muuttamaan, johonka hän myös
suostui, sillä ehdolla, että luopuisin puolesta palkastani, vaikk'ei
ollut muuta, kuin pari kuukautta pyhäin päivään. Minä suostuin ehtoon
ja muutin oitis Rauhalaan.
Neljätoista päivää siellä oltuani palasi Elina yhtenä sunnuntaina
kirkosta erinomattain yksitotisena. Hän sanoi Klober'in kuulututtaneen
kalunkirjoituksen tänne ensi tiistaiksi, ja ihmetteli kovasti ett'en
minä siitä ennen hänelle ollut mitään puhunut. Minä vakuutin ett'en
tietänyt mitään koko asiasta, joka myös oli aivan totta. Me siis oikeen
hämmästyimme molemmat. Emme voineet käsittää mitä se tahtoi sanoa. Minä
sanoin hänen kuulleen väärin, mutta muutamat naapurit sanoivat samoin
kuin Elina, jonka tähden minun täytyi uskoa asian niin olevan.
Määrättynä päivänä tuli Kloberi ja vainaan veli, lautamies Niiles
Antinpoika, aamulla varhain paikalle. Lautamies käski Elinan ilmoittaan
kaikki mitä pesässä löytyi, sillä nyt piti ensin pidettämän
kalunkirjoitus ja senjälkeen huutokauppa. Minä kysyin, mikä oikeus
heillä oli niin menettää toisen tavaran kanssa.
"Meillä on Ruotsin valtakunnan laki, johon taidamme luottaa," vastasi
Kloberi äreällä äänellä.
"Ei se ole mahdollista!" huusi Elina ja minä yhtä aikaa.
"Sekä mahdollista että luotettavaa," vastasi Kloberi. "Elina on
syntynyt salavuoteesta, ja koska rintaperillisiä ei löydy, niin on
vainaan veli jälkeenjääneen, sekä irtaimen että kiinteän omaisuuden
laillinen perillinen. Se on niinmuodoin lautamiehen pyynnöllä kuin olen
tullut tänne kalunkirjoitusta pitämään, jonka tähden minä varoitan
teitä rehellisesti ilmoittamaan mitä pesässä löytyy."
Se oli niinkuin ukkonen olisi lyönyt alas eteeni. Ett'ei lapsi saisi
periä äitiänsä, toisten edellä, näytti minun mielestäni niin
luonnottomalta ja vastoin kristin uskoa, ett'en uskonut nimis-miehen
puhetta. Meidän lakimme, ajattelin minä, ovat varmaan merkilliset
monessa kappaleessa, vaan niin väärät ei ne kuitenkaan taida olla.
Kloberi kirjoitti joutusasti ylös kaikki mitä siellä löyty, jota ei
ollut niin aivan vähä, sillä kalunkirjoitus nousi yhteen tuhanteen ja
neljään sataan riksiin.
"Nyt se on sinun velvollisuutesi," sanoi Kioberi kalunkirjoituksen
päätettyä, "että pitää vaarin siitä, ett'ei mikään näistä tavaroista
katoo ennen huutokauppaa, jos et taas tahdo tulla linnaan. Elinalla on
minun täysi luottamukseni," sanoi hän lempeämmällä äänellä.
"Eikö hän niinmuodoin saa periä mitään?" kysyin minä.
"Ei vähintäkään," kuului vastaus.
Elina ja minä olimme pahoilla mielin tapauksen tähden, vaan emme
kuitenkaan olleet alakuloisia, sillä me luotimme lakiin ja oikeuteen,
joka, niinkuin luulimme, ei suinkaan voisi myöntyä siihen. Minä menin
paikkakunnan tuomarin tykö kuulemaan kuinka tämän kanssa oli laita.
Laagmanni Berg surkutteli tilaa, vaan vakuutti samassa, että laki
varmaan oli semmoinen kuin Kloberi oli sanonut. "Se on," sanoi hän,
"kaikin puolin sopimatoin, ja on monissa herraenpäivissä ollut esitelty
parattavaksi, mutta vapa-sukuiset ja papit ovat olleet sitä vastaan;
niillä mahtaa olla oma siveällisyytensä." Hän kielsi minua menemästä
käräjiin, jonka kautta vaan tuhlaisin aikaa ja rahaa.
Neljätoista päivää myöhempään myytiin Rauhalassa kaikki tyyni, ja Elina
sai männä lapsuutensa kodosta ilman muuta omaisuutta kuin arkullinen
pitovaatteita.