Enemmän aikaa kotoa pois oltua on se ilahuttavaa että tulla
koto-paikoille, sillä me rakastamme niitä aina, vaikka muistot, kuin ne
säilyttää povessaan, olisivat katkeratkin. Joka pensas, puu eli kivi
oli minulle vanha tuttu, ja kuin minä vihdoin viimein sain nähdä sen
valkoiseksi maalatun kirkon, olin minä sulasta ilosta maahan
vaipumaisillani.
Ensimäinen paikka, johon menin, oli, niinkuin sen jokainen arvaa,
Rauhala, jossa minun paraat ja ainoat ystäväni olivat. Se oli myöhän
lauantai ehtoona, kuin minä tulin paikkaan. Leski ja vähä Elina olivat
juuri ehtoollisella. Tervehdettyäni nousivat molemmat ruoalta ja
tulivat vastaani sydämmellisesti toivottaen terve tultua. Leski katseli
minua aivan tyystään; ja kuin hän näki kuinka uljas ja pulskea olin
uusissa vaatteissani, löi hän ilosta käsiänsä yhteen, ja nyt nousi ilo,
jonka helpommasti voi käsittää ajatuksella kuin kertoa.
Niinkuin lukiani tietää olin minä jo kirjallisesti antanut heille
tiedon linnassa olostani, mutta se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Minun
piti uudestaan kertoa kaikki, mitä tiesin, sekä uutta että vanhaa. Me
juttelimme puolen yötä; toisen puolen makasin minä niinkuin hyvä lapsi.
Minä heräsin vasta kello yhdeksän, kuin vähä Elina tarjosi minulle
kupin kahvea, jonka join sängyssä.
Leski ja minä keskustelimme sitten minun tulevasta ajastani. Me
päätimme, että minun piti jäämän Rauhalaan neljänteenkolmatta päivään
Lokakuuta, koska minun pitäisi hakeman jonkun palveluksen, jos
mahdollista niin likipaikalla, että useimmin kohtaisimme toinen
toisemme. Saadakseni palvelusta täytyi minun lähteä kuulustelemaan.
Minä menin sentähden kirkkoon.
Siellä minä kohtelin monta vanhaa tuttua, mutta kaikki menivät kaihtaen
minua sivulle päin. Kirkossa kansa katseli enemmän minua kuin pappia.
Ne, jotka istuivat vieressäni, siirsivät itseänsä niin paljon kuin
taisivat. Jumalan palveluksen päätettyä menin minä kirkkopihaan ja
kuulustelin joka taholta; mutt'ei kukaan tarvinnut palvelustani. Minä
huomasin että kaikki inhoivat minua niinkuin ruttohista; minä tulin
ala-kuloiseksi ja kadun syvästi ett'en jäänyt linnan haltian tykö.
Juuri kuin olin palaamaisillani, tuli Olle vanhan harmaa-pään ukon
kanssa tyköni ja sanoi;
"Minä olen puhutellut Matti Eeronpoikaa. joka ottaa sinun
palvelukseensa jos tahdot."
"Se on nyt niin," alkoi ukko, "ett'en minä tapaa pitää muuta kuin yhden
rengin ja puima-miehen; mutta kuin minä taidan ymmärtää ett'ei se ole
helppoa sinulle että saada paikkaa, niin saatan tänä vuonna olla
puima-miehettä ja ottaa sinun sen siaan. Sinulla on rehelliset kasvot
ja vaikka olet linnassa ollut; niin olet kai sentään kristitty ihminen,
joka taitaa olla valtakunnalle hyödyksi."
Ukon puhe teki minulle hyvää, ja pian olimmekin sopineet palkasta;
sillä vaatimukseni olivat aivan vähäiset.
"Parempaa paikkaa ei sinun sopinut saada," sanoi Olle iloisella
mielellä, ja siinä hänellä oli aivan oikeen.
Matti Eeronpoika ja hänen vaimonsa olivat vanhan aikaisia ihmisiä. He
olivat lapsettomia ja varakkaampia koko seurakunnassa; mutt'ei he
kuitenkaan eläneet ylön-paltisesti. Huoneet olivat maalatut ja
huone-kalut hyvät, vaan ei ylen kauniit. Järjestys ja siivo oli joka
paikassa nähtävänä. Isäntä söi saman pöydän ääressä kuin mekin ja
kohteli meitä kaiken puolin niinkuin olisimme olleet talon lapsia. Kuin
olimme metsässä olleet ja siellä sekä kastuneet että viluuntuneet,
saimme aina kuivata vaattemme tuvassa ja itse lämmitellä valkeen
ääressä, ennenkuin menimme johonkuhun muuhun työhön. Joka aamu ja ehtoo
pidettiin rukoukset, joihin koko talon väki kokoontui. Juhla ehtoina ja
muutoinkin kuin olimme vapaat työstä, luki hän meille aviisista ja
satukirjoista, joita hän enemmiten rakasti. Hän kohteli meitä, sanalla
sanoen, hyvyydellä ja ihmisrakkaudella; sentähden kävikin työt niinkuin
tanssi.
Tämä hallitus-isällinen elämä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kevät
puoleen kuoli sekä isäntä etkä emäntä ja seurasivat toistansa hautaan
niinkuin olivat tehneet elämässäkin. -- Rauha ja siunaus olkoon heidän
majassansa!
Nyt nousi surullinen elämä koko talossa. Sukulaiset riitelivät kauan
perinnöstä. Vihdoin viimein osti vainajan sisaren poika talon ja
sukulaiset sopivat keskenänsä.
Uusi isäntä oli nuori varallinen mies, joka hiljan oli nainut
kirkkoväärtin vaimon sisaren. Hän oli niitä upeita talonpoikia, joka
ennen tahtoi että häntä kutsuttaisiin maanviljelijäksi kuin
talonpojaksi. Hänen akkaansa piti kutsuttaman rouvaksi, koska hän oli
ollut pari kuukautta kaupungin koulussa.
Senkaltaiset ihmiset eivät suinkaan tytyneet talon nyt olevaan tilaan.
Kaikki piti korjattaman ja tehtämän kauniimmaksi. Kaupungista tuotiin
työmiehiä, jotka monta viikkoa tekivät kaikellaisia koristuksia. Pian
tuli kaikki niin upeeksi kuin vapasukuisten asumuksissa. Seinät olivat
vuoratut ranskan paperilla ja kalliilla maalauksilla. Seinissä oli
isoja peiliä, katoissa lasi ruunuja ja muut huone kalut mahognystä
j.n.e. Siellä elettiinkin yleisesti upeesti. Hän kävi ainoastaan
herroen kestissä, jossa ei viiniä eikä punssia säästetty. Semmoinen
elämä ei varmaan olisi kauan kannattanut, jollei hänellä olisi ollut
hyviä sivu sisääntuloja. Hän oli nimittäin sangen taitava kirjoittamaan
ja räknään, ja piti sentähden kaikki kalunkirjoitukset ja huutokaupat,
kuin oli pidettävät. Hän auttoi myös ihmisiä käräjillä, osti
velka-kirjoja ja haki ulosmittauksia, lainasi ihmisille korkeaa korkoa
vastaan, joista kaikista hän sai hyvät voitot. Köyhät talonpojat
sanoivat että se nylki heidän luihin asti. Maanviljellyksestään ei hän
paljoa huolinnut; mutta hän vaati meiltä palkollisilta raskaan työn ja
orjallisen nöyryyden, jolle ei välistä voinut olla nauramatta.
Senkaltainen oli tämä isäntä. Mikon päivänä muutin minä toisen tykö.
Minä palvelin nyt kymmenen vuotta renkinä, mutta semmoista isäntää kuin
Matti Eeronpoika oli en minä koskaan saanut. Minä muutin usein paikkaa
siinä toivossa että löytäisin jonkun paremman, aina kuitenkin
menestymättä. Että lavealta selittää kummoinenka minun tällä aikaa oli
olla, tulisi sekä ikäväksi että veisi paljon aikaa, jonka tähden minä
vaan lyhykäisesti tahdon kertoa, minkä kaltainen palkollisen elämä
maalla yleisesti on.
Palkollista pidetään enemmästä päästä senkaltaisena ihmisenä, joka on
huonompi toisia, syntynyt ainoastaan vaiti olemaan ja kärsimään, työtä
tekemään ja orjallisuutta näkemään. Herramaiset talonpojat ylönkatsovat
hänen sentähden että heillä on väärä käsitys kunniasta. Se on niinkuin
hän ei kuuluisi talon väkeen, paitsi silloin kuin hänen töitänsä
tarvitaan. Köyhien tykönä, jotka ovat ne useammat, elää hän niinkuin
hän kuuluisi sukuun, mutta täytyy tytyä heikompaan ruokaan, kosk'ei
heillä ole varoja pitää parempaa, jos tahtovat jaksaa maksaa runsaat
veronsa. Minä olen palvellut paikoissa, joissa ei meillä ole ollut
minkäänlaista lihaa pöydällä koko vuonna paitsi joulun aikana. Kaikki
piti vietämän kaupunkiin myytäväksi. Isällinen hointo on yhtä
rikkaitten ja köyhäen tykönä, ja ne viimeiset eivät millään lailla ole
parempia kuin ne edelliset. Molempaen seassa löytyy varmaan parempia,
ehkä niitä on aivan harvassa. Tällä en minä suinkaan tahdo sanoa että
ihmiset yleisesti ovat kovia ja paatuneita; mutta se on tullut
totutuksi tavaksi että sillä tavalla pitää palkollisiansa. Itse
sorrettuja koettavat he vuorostansa sortaa, ja se köyhin tulee viimein
jäämään ahdistukseen. -- Jos vielä panemme sen mieleemme ett'ei
palkollisella koskaan ole vapaata hetkeä, että hän saa huonon ruoan ja
hänen kuitenkin pitää tekemän raskaan työn, ett'ei häntä kohdella juuri
ystävällisesti, että hänellä on vähäinen palkka eikä mitään muuta
toivoa kuin vaivaisten huone, niin meidän pitää myöntyä siihen että hän
elää orjan elämää.
Minä olin, niinkuin jo kerran sanoin, palvellut kymmenen vuotta, jolla
ajalla olin ollut aivan säästäväinen, vaan en ollut kuitenkaan voinut
ansaita enempää kuin kaksisataa riksiä. Minun tulevaisuuteni oli
synkeä, mutta vielä synkeämpi se olisi ollut, jollei minulla olisi
ollut sitä toivoa että kerran saada Rauhalan omaisuudekseni ja vähän
Elinan vaimokseni.