Linnan-työ ei ollut hetkeen niin raskasta, kuin olin luullut.
Linnaa haltia parooni Eksköld'i oli ystävällinen mies joka piti vangit
ihmisinä.
Meidän työmme oli paraasta päästä kivien hakkaaminen ja muuraaminen. Ei
täällä ollut niin kireä komento kuin kirkkoväärtin tykönä. Ruoka oli
yleisesti parempi kuin se kuin maalla tavallisesti annetaan
palkollisille. Minun olisi ollut jotenkin hyvä olla, jos minulla olisi
ollut jotakin seuraa mieleni jälkeen. Minun ympäristöni vaivasi nyt
minua kovasti. Nyt en koskaan kuullut muuta kuin kirouksia ja
pakanaallisia kertomuksia tehdyistä ilkitöistä, enkä nähnyt muuta kuin
villityitä lurjuksia. Kamoittavat laulut, jotka täyttivät sieluni
kauhistuksilla, panivat ehtoisilla holvit kaikumaan.
Jonkun ajan perästä onnesti minua kuitenkin saada vähä muutosta tässä
tilassa, sillä minä määrättiin palveliaksi neljälle herralle, jotka
myös olivat linnassa; nimittäin: yksi parooni, pappi, tukku-kauppias ja
lautamies.
Parooni oli ollut rahaston haltiana ja tuhlannut palvelus-aikanaan
viisikymmentä tuhatta riksiä ruunun rahaa. Pappi oli kauan aikaa
pitänyt salaseuraa varkaitten kanssa ja viimeiseksi omin käsin sulannut
ja myynyt kaiken kirkon hopean, jonka työn hän sitten tahtoi syyttää
köyhän työmiehen päähän. Tukku-kauppias ei ainoastaan ollut tehnyt
petoollista konkurssia, vaan myöskin upottanut yhden laivan, jonka hän
kolmessa eri paikassa oli korkeasta arvosta pannut takuun alaiseksi,
ehkä se vaan oli soralla ja hiedalla lastattu. Lautamies oli perustanut
väärän kortti-vapriikin, jota hän monta vuotta suurella voitolla oli
käyttänyt.
Nämät herrat elivät aivan lystijä elämää. He pelaisivat korttia ja
joivat totia melkeen päivät läpitse. "Me olemme täällä jokaisen neljän
säädyn edusmiehinä ja pidämme valtio-päivät keskenämme," sanoi parooni
usein, joka oli iloinen ja leikkihinen herra. Minun työni oli että
harjata vaatteita ja tuoda vettä, josta vaivasta sain monta tolvaa
juomarahaa.
Tämä seura ei ollut niin ruokotoin kuin se toinen, mutt'ei tämäkään
ollut mielehiseni. Minä olin saanut kolme kirjaa Rauhalan leskeltä,
joita hän käski minun ahkeraa lukemaan ja tutkimaan. Joutilaana aikana
menin minä sentähden jollekulle puolelle pihaa, jossa sain
häiritsemättä lukea ja tutkia Jumalan sanaa. Yhtenä päivänä kuin taas
istuin vaipuneena ajatuksiini, tuli yksi piika ja käski minun seurata
häntä, sillä paronessa tahtoi puhutella minua. Kirjan minun piti
toivonsa mukaan ottaman myötäni. Minä seurasin ja tulin pian yhden
huoneen ovelle, joka oli niin ihmeellisen ihana, että minä ensimmältä
luulin tulleeni muutetuksi taivaasen. Nuori vaimoihminen, suloisesti
hymyellen ja jolla oli suuret vaaleansiniset silmät, selvät kuin kaksi
kiiltävää tähteä, tuli vastaani ja pyysi saadaksensa nähdä kirjaani.
"Minä olen monasti lasistani nähnyt että te aina luette vapailla
hetkillänne, jota vangit niin harvoin tekevät, ett'en voi tydyttää
uteliaisuuttani, ennenkuin saan nähdä sen kirjan, jonka lukeminen
teitä niin paljon huvittaa."
Tämän sanoi hän yhdellä äänellä, joka helisi niinkuin hopea kello, ja
rupesi senjälkeen katselemaan kirjaan.
"Vai niin," sanoi hän, "tämä on Thomas à Kempin rukous-kirja. Te luette
niinmuodoin mielellänne Jumalan sanaa?"
Minä sanoin niin olevan ja sain sitten jutella koko elämäkertani. Hän
kuulteli tarkasti kertomukseni, ja monta kertaa näin minä hänen lempeät
silmänsä olevan kyyneleitä täynnä. Kuin minä lopetin sanoi hän jälleen:
"Voi, miten mailma on kavala. Se on hirmuisesti, se on hävyttömästi
että sillä lailla kohdella ihmisiä... Te olette kärsineet paljon, ehkä
vielä olette nuorukainen, mutta älkää kyllästykö lukemiseen ja
rukoilemiseen. Jumalan sanaa on se ainoa elävä lähde janoovaiselle
sielulle, eikä kukaan vielä ole kääntynyt Jumalan tykö rukouksessa
lohdutusta ja rauhaa saamatta. Älkäätte sentähden lakatko hänen apuansa
hakemasta... Minä koetan tehdä mitä voin huojentaakseni
onnettomuuttanne."
Minä tulin sanomattoman iloiseksi hänen lupauksestansa, ja pian
tulinkin tuntemaan sen vaikutukset.
Seuravana päivänä sain jo käskyn mennä puutarhan hoitajan tykö ja
ruveta hänen apulaiseksensa. Minä sain koko suven palvella häntä siinä
kauniissa puutarhassa. Hän oli vanha tomera mies, joka eli ainoastaan
kukkastensa tähden. Hän opetti minua mielellään ihanassa konstissaan,
jota minä rakastin ja ihmettelin. Häneltä sain minä selityksiä monen
kappaleen yli siinä ihanassa luonossa, jotka tähän asti olivat olleet
minulle synkeitä arvoituksia. Ja kaikki saattoi minun vielä enemmän
vahvistumaan uskossani luojan viisauden ja voiman päälle.
Paronessa käveli usein lapsinensa puutarhassa. Hänellä oli kaksi poikaa
ja vähäinen kolmivuotinen tytär; kaikki erinomattain kauniita ja
hyväntapaisia lapsia, joita ilomielin katseli. Ei hän milloinkaan
mennyt sivutseni kehoittavaa sanaa sanomatta. Välistä seisoi hän pitkät
ajat ja puhui yhtä ja toista, enimmästä kuitenkin kukista, joista hän
puhui yhtä kieltä, joka oli yhtä kaunista kuin nekin. Koko hänen
muodossaan, äänessään ja käytännössään oli jotakin taivaallista, joka
teki että minä pidin hänen taivaallisena henkenä; ja varmaan olikin hän
enempi taivaan kuin maan oma. Joka puheen jälkeen tunsi sieluni
ihmeellisen ilon jota en voi sanoilla kertoa.
Asian tällä kannalla ollessa elin minä aivan onnellista ja suloista
elämää. Ja kaiken tämän edestä tuli minun ensiksi kiittää Rauhalan
leskeä; sillä jollei häntä olisi ollut, olisin varmaan unhottanut sekä
lukemisen että rukoukset, enkä niinmuodoin olisi tullutkaan tuntemaan
sitä hyvää paronessaa, joka oli ruvennut minun suojellus-enkelikseni.
Tästä tulin minä huomaamaan kuinka hyödyllistä se on että pitää Jumalan
mielessänsä, vaikka mailmassa mitä tapahtuisi; ja sydämmeni täytettiin
kiitollisuudella häntä ja kaikkia ihmisiä vastaan, jotka olivat onneani
tahtoneet.
Ei mikään onni ole kuitenkaan täydellinen, niinkuin ei mikään ruusukaan
piikitöin. Joka ehtoo täytyi minun mennä linnaan kuulemaan vankien
vallatointa elämää, siksi kuin vihdoin viimein nukuin ja näin suloisia
unia. Hän, jonka ensimäinen vuode oli oljista ja heinistä, tulee vielä
unissa olki-vuoteelle, jos lepäävällä on hyvä omatunto. Kauhistuksella
ajattelin minä sen lähenevän syksyn päälle, jona minun varmaan pitäisi
kuluttaa kaiken aikani vankien kauhistavassa seurassa; mutta
ihmeelliset ovat Herran tiet! Sillä välillä tuli yksi tapaus, joka teki
kaiken pelkoni liialliseksi.
Tämä oli ihanana päivänä Syyskuussa. Minä niitin ruohoja linnan
vallilla, jonka alla oli syvä kaivanto. Yht'äkkiä sain minä kuulla
hirmuisen hätähuudon. Minä heitin paikalla vikatteen kädestäni ja
juoksin niin joutusasti kuin voin linnan haltian poikaen tykö, jotka
havatsin olevan vallilla vähä matkaa minusta. Paronessa makasi
pyörtyneenä ja molemmat pojat luihkasivat täyttä kurkkua, alinomaa
näyttäen kaivantoon: "Sisar putosi tuonne, sisar putosi tuonne!" Minä
katsoin kaivantoon ja havaitsin liuskan valkoisesta hameesta, joka heti
katosi. Silmän räpäyksessä hyppäsin minä veteen, ja onnestin pelastaa
sen vähäisen likan, jonka minä vähän ajan kuluttua panin terveenä ja
raittiina äitinsä viereen. Paronessa heräsi lapsen suutelemisesta
vähitellen elämään. Linnan haltia tuli myös paikkaan. Nyt nousi
sanomatoin ilo ja riemu. Molemmat avio-puolisot eivät mielestänsä
voineet kiittää minua tarpeeksi.
Paronessa kertoi senjälkeen kuinka tämä oli tapahtunut. Lasten
juostessa ja leikkiä lyödessä vallilla oli toinen poika tullut liian
kovasti tuupanneeksi likkaa selkään; siitä se kerrottu vahinko.
Tämä tapaus teki kuitenkin onneni linnassa ollessani. Minä pääsin
tästä lähin linnassa olemasta, paitsi niissä tapauksissa, kuin minulla
oli joku asia siellä toimitettava. Minä sain myös panna pois sen
vihan-alaisen vangin puvun ja pukea omat vaatteet päälleni. Minä sain
nyt asua toisten palkollisten kanssa, joita minä autoin kaikissa talon
askareissa niin hyvin kuin ymmärsin ja taisin. Herrasväki oli aina
ystävällistä minua vastaan, semmenkin paronessa. Hän lainasi minulle
opettavaisia kirjoja, ja kehoitti koto opettajan, eräs nuori ja siivo
maisteri, opettamaan, jonka hän talven kuluessa teki.
Kevään alussa kirjoitin minä pitkän kirjan Rauhalaan, jossa minä annoin
tyystän kertomuksen kaikista kuin minulle oli tapahtunut, sitten kuin
olin tullut linnaan. Sydämmeni tytkyi ilosta kirjaa kiini lakatessani,
sillä minä näin hengessäni niitten hyvien ihmisten ilon tätä vastaan
ottaessansa.
Ei minun ole koko elin aikanani ollut niin hyvä olla kuin tällä aikaa.
Työt olivat helpot ja ruoka yli kaiken kehumisen. Minä pidin mielestäni
pitoja joka päivä. Ympäristöni oli ystävällisiä ja iloisia ihmisiä,
jotka kohtelivat minua rakkaudella ja luottamuksella. Mutta minä
toivoin kuitenkin sen hetken pian tulevan, jona pääsisin vapaaksi, ja
sen seuraavasta syystä:
Ensimäiseksi tunsin minä kovan halun päästäkseni kotopuoleen; toiseksi
tahdoin minä kotio näyttämään ett'en ollut tullut huonommaksi linnassa,
vaan näkyvästi paremmaksi; ja kolmanneksi toivoin minä jotakin
tuleviksi ajoiksi, josta edespäin aivon kertoa.
Syyskuun neljäntenä päivänä pääsin minä vapaaksi. Linnan haltia vaati
minua jäämään hänen tykönsä palveliaksi, mutta edellä mainituista
syistä minä kielsin, jota sitten monta kertaa olen saanut katua. Minä
sain häneltä hyvän todistuksen ja kaksikymmentä riksiä reisu rahaa.
Paronessa antoi minulle uudet verka vaatteet ja puolen tusinaa paitoja.
Hän käski minun aina vaeltamaan sitä oikeata tietä ja pusersi
sydämmeellisesti kättäni toivottaen minulle onnea matkalle.
Syvästi liikutettuna kiittelin minä näitä hyväntahtoisia ihmisiä ja
käänsin, sydän toivoa täynnä, askeleeni kotio päin, sillä minä voin
sanoa vihamiehilleni niinkuin Josef sanoi veljillensä: "Te ajattelitte
pahaa minusta, mutta Jumala on kääntänyt sen hyväksi."