Huone-kurituksen estämisen kanssa on sama laita kuin sala-kokous
julistuksen kumoomisen kanssa. Luullaan sillä jo kaikki voitetuksi,
kuin ainoastaan on otettu kukon askel etiäpäin sivistyksen tiellä.
Ei palkollinen kärsi missään ijässä niin paljoa kuin viidentoista ja
kahdeksantoista vuoden välillä. Sillä ijällä ei hänen voimansa vielä
ole tuleentuneet, vaan häneltä vaaditaan sentään että hänen työssä
pitää mennä ison miehen rinnalla, jonka hän mielellänsä tahtoo
tehdäkin, ehkä hän paljon saa kärsiä koetoksensa tähden. Hänen
kunniansa on tällä aikaa erinomattain arka, ja yksi kärsitty vääryys
painaa raskaasti viatointa sydäntänsä. Se on myös tällä ijällä kuin
ajatukset saavat suuntansa tuleviksi ajoiksi, sekä pahuuteen että
hyvyyteen. Kuinka tarpeellista eikö se sentähden ole että olla
ihmisellinen kohtelemisessaan nuorukaisia vastaan, jos edespäin
tahdomme saada hyötyä ja iloa miehistä. Läsnä olevassa tilassa tehdään
aivan päin vastoin. Vanhempaa palkollista, joka on voimallinen ja
tottunut joka työhön, niin että hän voi puolustaa itsensä
sivistymätöintä isäntää vastaan, häntä suojelee laki, vaan se heikko ja
tottumatoin nuorukainen on jätetty itsevaltaisuuden ja julmuuden
valtaan, joka varmaan sitä kauheammasti kostaa vähennetyn valtansa
hänen päällensä. Miehen pitäisi samalla ikää päästä vapaaksi
huone-kurituksesta kuin vaimokin, jos perin pohjin tahdotaan estää sitä
pahaa, kuin se kaikkina aikoina on matkaansaattanut valtakunnassa.
Minä tulen näihin ajatuksiin omista koettelemuksistani. Olle ei saanut
koskaan selkäänsä, vaikka olisi osaksi ansainnutkin, sillä isäntä ei
tohtinut mennä hänen päällensä, joka oli suuri ja voimallinen. Minä sen
siaan en saanut sanoa vähintäkään vastaan enkä tehdä mitään, joka oli
vastoin mielin, ennenkuin paikalla paukahti. Minua oli niin helppo
pidellä mielensä jälkeen.
Tässä vähän sivulle poikettuani palaan nyt kertomukseeni.
Varmaan kirkkoväärtti oli luvannut lain mukaan rangaistuttaa minua sen
onnettoman tuuppamisen tähden; jota en minä kuitenkaan voinut uskoa.
Minun mielestäni siinä sitä oli kostoa kyllin, kuin hän oli niin perin
pohjin pehmittänyt ruumiini, joka hohti sade-kaaren kaikilla värillä.
Mutt'ei sitä siinä vielä ollut tarpeeksi. Sydän yönä tuli toinen piika
ja puhui seuraavalla tavalla, joka saattoi minun jotenkin hämmäistymään
ja alakuloiseksi.
"Thore parka," sanoi hän itkevällä äänellä. "Sinä tulet aivan
onnettomaksi; sillä asia on nyt sillä kannalla, että nimis-mies tulee
tänne huomenna ja panee sinun kiini. Minä kuultelin tänä ehtoona ja
kuulin kuinka isäntä ja emäntä keskustelivat. Isäntä sanoi ettei se
maksa vaivaa että huolia koko asiasta; mutta emäntä oli vasta-hakoinen.
Hän sanoi isännän olevan pakotetun kiristämään sinua."
"Tulispa siitä kauniita juttuja pitäjälle," sanoi hän, "jos sinä
antaisit palkollisen kurmoottaa itseäsi, sitä käräjiin viemättä. Sinä
olet se eläin, oikea eläin, jonka ei pitäisi saaman käydä irrallansa...
Jumala varjelkoon minua, jos isäni olisi ollut senlainen äijä-parka.
Ei, kiittää tahdon isääni. Hän sanoi juuri näin. 'Taivuta vitsas niin
kauan kuin se on viheriäinen, niin siitä tulee sekä sorea että
kaunokainen.' Niin hän sanoi joka oli valtiopäivän mies kolmen
kihlakunnan puolesta ja joka jotakin ymmärsi. Mutta sinä, Pietari, olet
kynsitty kasvoissa, kuin mustalainen. Jaa, häpeä sitä on sanoa, sinun
pitäisi itse tulla linnaan lappeutesi tähden. Tulevalla kertaa annat
kai renkien nipistää nenän päästäsi pois."
"Niin, sinulla on oikeen, akkaseni. Minun pitää kunnian tähden viemän
hänen käräjiin. Paras olisi kuitenkin jos hän tahtoisi karata, sillä
kunniani olisi varjeltu, ja hän pääsisi itse vähemmällä pelistä."
"Niin isäntä sanoi; se nyt on totinen tosi, Thore. Minun neuvoni on,
ettäs lähdet pakoon niin pian kuin mahdollista, niin pääset linnaan
tulemasta. Missä paraat vaattesi on? Minä panen ne kokoon ja autan
sinua matkalle... Pane nyt joutuen ja anna murheitten mennä... Ei tässä
ole aikaa kadottaa, jos tahdot joutua pitäjästä ennen päivän
ylenemistä."
"Käyköön kuinka hyvänsä, mutten minä vaan karkaa niinkuin varas,"
sanoin minä.
"Te'e niinkuin tahdot... Minä olen varoittanut sinua ja olen viatoin."
Näin sanottuansa meni piika tiehensä, kuitenkin vielä kerran
koetettuansa kehoittaa minua suostumaan neuvoonsa.
Minä muistuttelin vielä kerran päivän tapauksia, ja kuin panin toisen
toisen rinnalle, näytti se mielestäni olevan liiaksi, jos minun vielä
pitäisi kärsimän tämän tapauksen tähden. Ajatellessani muuttui sieluni
jänteväksi, joka teki että minä kärsin vähemmän kuin moni kukatiesi
luulee. Minä vihastuin sekä laille että valtakunnalle, enkä sinä yönä
silmiäni kiini pannut.
Seuraavana aamuna olin minä varhain liikkeellä, ja toimittelin
tavallisia askareitani. Minä olin suuruksella, enkä huomannut isompaa
tylyyttä kuin tavallisesti, josta syystä jo rupesinkin luulemaan piian
väärin kuulleen. Mutta yht'äkkiä sain minä sanan isännältä että tulla
sisään, jota käskyä minä myös paikalla tottelin.
Sisään tultuani huomasin minä oitis nimis-miehen, joka käveli
edestakaisin laattialla. Hän seisahti eteeni, kädet ristissä rinnan
päällä, ja katsoi terävästi päälleni. Senjälkeen antoi hän kuulla
kauhean äänensä ja sanoi:
"Sinäpä juuri olet kaunis lintu! Vasta viiden- eli kuudentoista vuoden
vanha ja sentään niin pitkälle tullut, ettäs menet isäntäsi päälle
nyrkki-putikassa. Etkös häpee roisto!... Sinustapa tulisi aika rosvo,
jollei sinua aikanaan nöyristettäsi."
"Vallan minun sanani," sanoi emäntä. "Pietari mietti jättää asian
sikseen; mutt'ei hän sillä lailla viimein enää taitaisi pitääkään
palkollisia, ja tahto häntä piru olla emäntänä."
Kuin nimis-mies ja emäntä ison aikaa olivat viserrelleet sillä
nuotilla, sanoi kirkkoväärtti vihdoin viimein, että minun paikalla piti
valmistaman itseni ja seuraaman vankeuteen, koska hän niinkuin
kunnialinen mies oli pakotettu laillisesti käyttämään itsensä minua
vastaan sen tapahtuneen rikoksen tähden... "Joudu pian," sanoi
nimis-mies kauhealla äänellä.
Sydämmessäni kirventeli että minua sillä lailla puhuteltaisiin,
semmenkin että emäntä ja nimis-mies niin tekivät, mutta minun piti
tytyä sallimukseeni, joka oli että pitää suuni kiini ja totella. Minä
puin paraat vaatteet päälleni ja istuin pian rattailla ruunun-miehen
rinnalla, jonka piti viemän minun määrättyyn paikkaan. Juuri kuin
olimme valmiit lähtemään, pisti Olle salaisesti tolvan käteeni, jota
hän pusersi niin kovasti että olin poraamisillani. Emäntä tuli ulos
ison eväspussin kanssa, jonka hän antoi minulle, ja sanoi teko-pyhällä
äänellä:
"Tässäs saat vähän evästä, jonka sinä hyvin taidat tarvita; sillä tämän
jälkeen ei juuri taitta antaa hanhen paistia."
Nimis-mies kehui hänen hyvää sydäntänsä; mutta koska minä tunsin sen
vähän paremmin, niin en millään muotoa voinut yhtyä hänen kehumiseensa.
Vihainen olin minä jo entiseltä, mutta hänen tarkoittamisensa sen
syödyn hanhen päälle vihoitti minua vielä enemmän. Kiukussani viskasin
minä eväspussin alas hänen jaloillensa. Kaikeksi onneksi lähti hevonen
siinä samassa juoksemaan, niin että ilma sai pitää hyvänänsä sen kepin
pamauksen, jonka nimis-mies oli minulle tarkoittanut.
Ei meillä ollut täyttä peninkulmaakaan kihlakunnan vanki-huoneesen
jonka tähden joudummekin pian määrättyyn paikkaan. Ruunun-mies antoi
passini vanki-huoneen vartialle, yksi suuri ja tuima mies, joka
paikalla tarttui kaulukseeni ja tuuppasi minun huoneesensa. Senjälkeen
aukasi hän yhden kovasti raudotetun oven ja sysäsi minun pimeesen
huoneesen, jonka jälkeen hän telkesi oven ja jätti minua omaan
haltuuni.
Huone ei kuitenkaan ollut vallan pimeä, niinkuin minä ensin luulin.
Katon rajasta oli pieni, vahvalla rauta-ristikolla varustettu, akkuna,
josta aurinko levitti himmeän valon huoneesen, niin että ilman suurta
vastusta voi nähdä mitä siellä liikkui. Joitakuita mustanpintaisia
miehiä, säkenöitsivillä silmillä ja keltasenkalveilla poskilla, istui
ympäri seiniä. Nämät antoivat kuulla helvetinmoisen hurra-huudon minun
sisään tullessani ja kolistelivat rautavitjoillansa. Väristys kävi joka
jäseneni läpitse. Minä kaduin syvästi ett'en ollut totellut sen
hyväntahtoisen piian neuvoa.
"Terve tultua hyvään seuraan," sanoi yksi.
"Istu ja ole niinkuin lapsi talossa," sanoi toinen.
"Oletkos varastanut jotakin arvon-alaista," kysyi kolmas.
"En minä ole mikään kurja varas," vastasin minä peräänajattelematta.
"Laulatko sinä sillä nuotilla," sanoi se, joka istui minua lähimpänä,
käänsi äkkiä ruumistansa ja löi minua jalkaraudoillansa jalkoini, niin
että minä olin ylönniskojani menemäisilläni. Ne toiset päästivät
hirmuisen naurun, joka pani kylmän väristyksen menemään pitkin
selkärankaani. Senjälkeen piti minun tyystään kertoa syyn tänne
tulooni.
"Hyvin, helvetin hyvin," rähisi yksi seurasta. "Minä aloin tieni
samalla tapaa. Ilkeän kurinen isäntä löi minua sekä varhain että
myöhän. Tuimuudessani annoin minä kerran hänelle korva-puustin
takaisin, ja sentähden lähetti hän minun linnaan. Mutta kylläpä ukko
senjälkeen on saanutkin tietää, mistä Taavetti olutta osti, sillä minä
olen varastanut häneltä kolme kertaa, ja kuin minä tästä lähin pääsen
irti, niin minä tehen koko hänen talostansa vähäisen jouluvalkeen --
ha, ha, ha!"
Tänkaltainen puhe olisi toisessa tilassa nostanut minun kauhuni; mutta,
vihoitettu niinkuin minä nyt olin sekä sielussa että sydämmessä,
kuultelin minä mielelläni sekä tätä että monta muuta samankaltaista
kertomusta. Minun hyvä enkelini oli paennut ja jättänyt tilan toiselle,
joka ainoastaan kuiskutteli kostosta ja palkinnosta.
Tämä mieli-ala kesti pari päivää, mutta silloin minä sain äkkiä toiset
ajatukset.
Yhtenä aamuna aukasi vanki huoneen vartia oven ja käski minun tulemaan
ulos; sillä siellä oli joku, joka tahtoi puhutella minua. Minä en
suinkaan ollut myöhäinen tottelemaan käskyä. Kuinka iloiseksi eikö
mieleni lentänyt, kuin vähä Elina tuli tuvassa vastaani ja pusersi
kättäni. Me istuimme sohvalle. Alusta oli hän niin liikutettu ett'ei
voinut sanoa sanaakaan. Hän itki katkerasti, ja jokainen kyynele, kuin
vierisi hänen hellistä silmistänsä, sulatti palan vihan jäästä
sydämmeni ympäriltä, siksi kuin taas tuli puhtaaksi ja lämpöiseksi
niinkuin entisiin aikoin. Minä lohdutin häntä niin hyvin kuin paraitten
taisin. Vihdoin viimein tuli hän levolliseksi ja sanoi hellimmällä
äänellänsä:
"Herra Jumala että sinun piti niin onnettomasti käymän, Thore! Et sinä
voi uskoa kuinka murhellisiksi äiti ja minä kävimme, kuin saimme kuulla
sinun olevan vankiudessa. Äiti on kipiä, muutoin hän olisi itse tullut
tänne sinua lohduttamaan; nyt hän lähetti minun siaansa. Minulla on
koko liinallinen ruokaa ... sinun on kai hyvin nälkä, Thore raukka?"
Hän otti nyt ruokansa näkyviin ja levitteli eteeni sen rikkaan
sisällepidon. Minun ei suinkaan ollut nälkä, vaikk'en ollut nauttinut
paljo mitään, sitten kuin olin tullut vankiuteen, mutta minun piti
kuitenkin syömän niin paljon kuin vaan jaksoin, mutt'en sentäänkään
saanut hänen mielestänsä tarpeeksi. Vanki-huoneen vartia sai myös
maistaa sitä lihavaa juustoa, sitä valkoista leipää ja sitä merkillistä
makkaraa, joka liikutti niin ihmeellisesti hänen luontoansa, että minä
koko sen päivän sain olla tuvassansa.
Elinalla ja minulla oli paljon sanomista toinen toisellemme. Hän
surkutteli minun tilaani semmenkin sentähden että hän luuli minun
nälkää näkeväni. Minä sain hänen kuitenkin uskomaan ett'ei asia ollut
niin ja vakuutin, että minä niin pian kuin mahdollista tulisin
Rauhalaan heitä tervehtämään. Tämän jälkeen muuttui puhemme
iloisemmaksi. Hän luuli minun jo unhoitaneeni hänen sormuksensa, mutta
kuin minä näytin kantavani sen rihmassa povessani, niin tuli hän
erinomattain iloiseksi ja otti sen vähäisen bernsteinisen ristin
näkyviin, jota hän säilytti samalla lailla. Aika kului kuitenkin
nopiasti ja pian hänen täytyi eritä minusta, jos hän tahtoisi joutua
kotio ehtooksi.
"Minä olen unhottanut jotakin," sanoi hän eritessämme. "Äiti käski
sinun hartaasti lukemaan sitä kirjaa, kuin sait, niin sinä löytäisit
suuren lohdutuksen murhessasi. Hän luuli sinun unhottaneesi sen, ja
sentähden Herra sinua nyt rankaisee."
Ei minulla ollut, herra nähköön, ollut aikaa lukemiseen, eikä
erinomaista haluakaan. Sentähden nämät sanat tunkivat niinkuin salama
sieluuni. Katumuksen nuolet raatelivat sieluani ja sydämmeni pehmisi
kuin vaksi. Minä päätin kääntyä rukouksella Jumalan tykö, ja paljas
päätös tuotti minulle luottamusta ja lohdutusta.
Ehtoolla minun täytyi mennä takaisin vankien huoneesen, joka tämän
jälkeen näytti minulle pikkaiselta helvetiltä. Kuinka mielelläni enkö
minä olisi tahtonut olla yksistäni. Tähän aikaan on se tavallista
ihmisille minun tilassani, kiittää tulee sitä kuningasta, joka antoi
rakentaa kammio-vanki huoneita valtakunnassa.
Että veri on vahvempaa kuin vesi tulin minäkin havaitsemaan. Enoni,
joka ei vähintäkään ollut pitänyt minusta huolta, siitä asti kuin hän
saattoi minun pitäjälle kerjäämään, tuli nyt vankien-huoneesen minua
tervehtämään. Hän surkutteli tilaani ja kehoitti minua olemaan hyvässä
luottamuksessa, sillä rikokseni ei ollut millään lailla kunniaa
murtava. Ilman sitä käski hän minun paikalla tunnustaan ja tytymään
tuomioon, vaikka se olisi minkä kaltainen hyvään, sillä sitä ennen minä
pääsisin vapaaksi. Hän oli myös hyvä tuttava vanki-vartian kanssa; he
olivat olleet kumppania sotapalveluksessa. Tämä seikka ja puoli tuoppia
viinaa matkaan-saattoivat niin paljon, että minä tämän jälkeen, enoni
takauksella, sain asua tuvassa sekä yöt että päivät, joka oli minulle
sanomatoin onni.
Se tärkeä päivä tuli vihdoin viimein jona minun piti tehdä tilin
käytöksestäni lain edessä. Ilman pelkoja ja ala-kuloisuutta menin minä
lakitupaan, sillä minä olin valmistanut itseni pahintakin vastaan.
Kirkkoväärti oli myös paikalla, mutta nimis-mies oli se oikea
päällekantaja asiassa. Hän vaati lain kovinta tuomioa, koska minä olin
tuupannut isäntää ja lyönyt emäntää, jonka hän omin silmin oli joutunut
näkemään. Tuomari rupesi nyt minua kuulustelemaan. Minä kerroin
totuuden mukaan koko tapauksen alusta loppuun asti. Hän näkyi
surkuttelevan minua nuoruuteni tähden, ja koetti sentähden sovinnolla
ratkaista koko riidan, mutta kuitenkin menestymättä, sillä nimis-mies
sanoi minun pahan ilkeäksi ja perin pohjin häijyksi lurjukseksi, joka
taitaisi tulla vaaralliseksi yhteiselle vakavuudelle, jollei minua
aikanaan rangaistasi.
Vähän aikaa keskusteltua, tuomittiin minä sovittaan rikoksi
kuudentoista kuukauden työllä M---- linnassa. Minä sanoin tytyväni
tuomioon, ja sain mennä ulos laki-huoneesta.
Muutama päivää tämän jälkeen istuin minä parin varkaan kanssa
rattailla, valmis lähtemään. Tähän asti ei minun vielä ollut tarvinnut
kantaa rautoja, mutta nyt pani vankien kuljettaja raskaat jalka-raudat
sääriini. Tämä saattoi vereni liikkumaan sukkelampaa, mutta kuin minä
katsoin Elinan ja hänen äitinsä päälle, jotka siinä tilassa myös olivat
paikalla, niin hiljeni se entiseen kulkuunsa, ja minä päätin
kristillisellä nöyryydellä kantaa ristiäni.