Vaeltaessani määrättyyn paikkaani en minä voinut olla vertausta
tekemättä tilani välillä nyt ja yksi vuosi takaperin. Silloin --
nimittäin yksi vuosi takaperin -- olin minä ryysyissä ja laiha, ja
minun ajatukseni ihmisistä senjälkeen. Nyt minulla oli hyvät vaatteet
päälläni ja vielä kaksi täysinäistä nyyttiäkin vaatteita. Minä olin
lihonut ja käynyt punaiseksi. Yleisesti minua sanottiin raavaaksi ja
väkeväksi nuorukaiseksi ja myös jotenkin kauniiksi. Minä olin havainnut
hyviä ja jalomielisiäkin ihmisiä löytyvän, ja se ilahutti minua kovin.
Minun elämäni ehdot ja ajatukseni olivat niinmuodoin näkyvästi
paranneet. Hurskaalla mielellä ja vahvistetuilla voimilla menin
minä pelkäämättä tulevia aikoja vastaan. Toivon helottavalla
suurennuslasilla näin minä itseni tulevana aikana Rauhalan voipana
isäntänä, jossa minä vähän Elinan kanssa eläisin onnellista elämää ja
palkittisin, miten paraiten taitaisin, kaiken sen hyvyyden, jota olin
nauttinut tässä maallisessa paratiisissa. Kuinka onnellisia eikö meidän
toivomme ole viidentoista vuoden vanhana! Mutta meidän kauniimmat
toivomme raukeevat niinkuin lapsen suopa-kuplat; ei kuitenkaan aina.
Hämärässä tulin minä uuteen palveluspaikkaani. Koska minä tiesin
kirkkoväärtin talon yhdeksi niistä puhtaista paikoista, joissa ei
palkollinen saa mennä suoraan huoneeseen, menin minä aluksi kyökkiin,
jossa ei siinä tilassa ollut muuta kuin yksi suuri musta kissa, joka
istui takalla ja myrisi, jonka minä pidin pahana merkkinä. Täällä
seisoin minä vähän aikaa ja odotin että joku ihminen tulisi sisään,
mutta kuin ei kukaan tullut, rohkasin minä luontoani ja menin tupaan.
Talon emäntä tuli paikalla vastaani. Minä sanoin hyvää ehtoota, johonka
hän vastasi muistutuksella että minun pitäisi pysyä matolla, niin
ett'en tahrisi laattiaa. Senjälkeen meni hän kammion ovelle ja ilmoitti
jotenkin kirisevällä äänellä että minä olin tullut.
Ison ajan kuluttua tuli kirkkoväärtti ja seurakunnan lukkari, joka
luultavasti oli vieraissa, tupaan ja rupesivat minua tyystin
katselemaan.
"Saakeli vieköön," sanoi lukkari iloisesti nauraen, "minä luulen että
se on itse Liisan Thore, jonka sinä, kunnian veljeni, otat rengiksesi.
Miten nuoriso sentään kasvaa joutusasti. Minun mielestäni ei sitten ole
vielä muuta kuin joitakuita päiviä, kuin hän oli vähäinen tiitana ja
kuljeskeli ympäri kerjäläis pussineen, ja nyt hän jo on koko iso mies.
Niinhän se käy: nuoret kasvavat ylös- vaan vanhat alaspäin... Se oli
sinun onnesi, Thore raukkani, ettäs sait niin hyvän paikan; sen
vertaista et löydä paikkakunnillakaan. Täällä saat oppia yhtä ja
toista, vaan ensimäiseksi työtä tekemään, joka aina on hyödyllistä
nuorukaisille."
"Niin kyllä," sanoi kirkkoväärtti, "täällä hänen kuitenkin pitää saaman
tehdä muuta kuin lukea rukouksia ja veisata virsiä... Täksi ehtooksi
saat mennä luhaan Ollea auttamaan pelujen hakkaamisessa. Huomenna
saadaan keskustella enemmän."
Näin sanottuansa käänsi hän selkänsä minuun päin ja meni takaisin
kammariin, johon hän vaaitteli lukkariakin tulemaan, totilasiansa
tyhjentämään. Minä tottelin saatua käskyäni, mutta pysähdyin ensin
muutamaksi silmänräpäykseksi halko mäelle ja hakkasin vähä halkoja,
sillä vanha tarina kertoo, että jos palveluksen pitää olla onnellinen,
niin rengin pitää ensimäiseksi työksensä hakkaaman halkoja ja piian
kantaman vettä. Luhaan tultuani toivotti Olle minulle terve tultua
rehellisellä kättelemisellä, mutta niin kovasti, niinkuin käteni olisi
ollut viila-penkissä.
Olle oli isonkokoinen roteva mies, olossansa vähä etukumara ja jotenkin
väärä-säärinen. Hänellä oli pöyheä pellavan värinen tukka, joka ei
näyttänyt moniin aikoihin olleen jonkun kampan eli harjan parissa.
Hänen harmaista silmistänsä ei saanut tietää mitään. Muutoin ei hänen
kasvonsa olleet rumat. Hän oli hyvin levollisen näköinen, jonka voi
luulla sekä hyvyydeksi että tyhmyydeksi. Hän näytti olevan noin
neljänkymmenen vuoden paikalla, vaikka minä jälkeen-päin sain kuulla,
että hän vaan oli pari vuotta neljännellä kymmentä. Minä tiesin hänen
palvelevan jo neljättä vuotta tässä paikassa, ja päätin sentähden
tutkistella häneltä yhtä ja toista, jota alkavaisen olisi lysti tietää.
"Kirkkoväärtin taloa sanotaan hyväksi palveluspaikaksi," sanoin minä
työtä tehdessämme.
"Minä olen palvellut huonommissa," vastasi Olle päätänsä nostamatta.
"Kaikki ihmiset kehuvat tätä kovasti."
"Saattaa niin olla... Ruoka on jotenkin hyvä ajoittain... Kaksi ryyppyä
joka päivä ja vähäinen 'taskumatti' kuin olemme takamaassa... Ei mar
sitä näinä aikoina monessa paikassa saa."
"Täällä sanotaan pidettävän kireä komento," sanoin minä vähä aikaa
vaiti oltuani.
"Täällä niinkuin muuallakin ... työtä me saamme tehdä ja kärsiä
orjuutta joka paikassa, mutta kahta ryyppyä päivässä ei anneta joka
asumuksessa."
"Kuinka minun pitää kohtelemaan haltia väkeeni," kysyin minä.
"Tyhmä pöllö," sanoi Olle suu avoinna ja päästi pelukampan kädestänsä.
"Sinun pitää tietää ja käsittää, ettäs te'et kaikki mitä ne käskevät
etkä sano sanaakaan vastaan, jos sinulla on oikein taikka väärin; sillä
silloin saat paikalla vasten suutasi... Me palkolliset olemme luodut
kurjuutta kärsimään ja työtä tekemään päivästä päivään, käsitätkös
sen."
Minä koetin tutkia vielä enemmän kumppaniltani, kuitenkin menestymättä,
sillä hän oli kovin harva puheinen. "Saamme nähdä" oli ainoa vastaus,
jonka sain kaikkiin kysymyksiini.
Kuin me seuraavana päivänä olimme kyökissä suruksella tuli
kirkkoväärtti sinne ja sanoi minulle:
"Kuuletkos Thore! Minä saan sanoa sinulle mikä järjestys meillä on
täällä ettäs voit tietää minkä jälkeen itses käytät. Kuka-tiesi ei
palkollisen ole monessa paikassa niin hyvä olla kuin meillä; mutta me
vaadimme kanssa häneltä takaisin että hän on totteliainen ja kuulias
kaikissa. Sinä et saa juosta tanssia etkä muutoinkaan jättää kotoa
ilman minun ja vaimoni luvatta. Tämän perästä et myös saa käydä
Rauhalan lesken ja hänen kaltaistensa tykönä; sillä minä en kärsi
mitään körttiläisyyttä. En minä myös kärsi mitään vastaan sanomista en
itseäni enkä vaimoani vastaan, sillä jos et tätä tottele niin ole
vakutettu siitä että silloin paukahtaa paikalla. Minun poissa ollessani
pitää sinun tottelemaan vaimoani taikka Ollee, joka vapaasti
kurmottakoon sinua jos niin tarvitsee. Nyt tiedät mitä sinun rauhaasi
kuuluu."
Kirkkoväärti meni sisään, mutta hänen vaimonsa, joka tällä aikaa oli
ollut paikalla, jatkoi sen siaan puheen:
"Sen minä vaan sanon sinulle, Thore, että Pietaria parempaa isäntää ei
sinun koskaan sopinut saada. Minun mielestäni on hän vaan liian veltto
nuorukaisia vastaan. Minun rakas isäni, joka oli valtiopäivän jäsen
kolmen kihlakunnan puolesta ja kolme kertaa, ja jolla oli kaksi kunnian
merkkiä, jotka kuningas itse oli pannut hänen rintaansa, hän sanoi
paitsi muuta: Poikia ja koiria pitää lyömän missä niitä vaan tapaa,
sillä ne ovat jo tehneet jotakin pahaa taikka aikovat vasta tehdä. Niin
minun isäni sanoi joka oli viisain ja rikkain mies kuin täällä oli
seitsemässä emä-pitäjässä."
"Ne mahtaa olla kovin kireitä ihmisiä," sanoin minä Ollelle, kuin
tulimme kartanolle.
"Ne niinkuin muutkin; mutta mitä pirua sinä ajattelit kuin et ryyppyä
ottanut," sanoi hän niinkuin vähä hämmästyneenä.
"Minä olen luvannut ett'en koskaan ryypätä."
"Oh niin tyhmästi... Et sinä sitten kelpaa työtäkään tekemään."
"Yhtä hyvin," vastasin minä, ja sillä oli väittelys päätetty.
Minun vastaan ottamiseni uudessa kodossani ei ollut erin-omaisen
ystävällinen, mutt'ei se minua paljo surettanut, paitsi kiellos ett'en
saisi käydä lesken tykönä. Minä lohdutin itseni sillä toivolla, että
minä sunnuntaina olisin tilaisuudessa kohdella hänen ja vähän Elinan
kirkon tykönä.
Kirkkoväärti oli keski-ikäinen jotenkin kaunis mies. Käytännössänsä oli
hän vähän ylpeä eli, niinkuin sitä sanotaan röyhkeä; mutta sen voi
selvästi nähdä että se oli enemmän tykötehtyä kuin luonollista, sillä
hänellä oli selvät kauniit kasvot. Hänen vaimonsa oli vähää nuorempi ja
jotenkin ruma. Hänellä oli suuret vakovat haukan-silmät, kiperä nenä ja
sisään vajonneet posket, ja kova piirre suun ympärillä, joka merkitsee
ett'ei sen kanssa ole hyvä nokostella. En minä vielä ollut kauaa
palvellutkaan, ennenkuin huomasin että valta olikin hänellä, ehkä
hänellä oli tarpeeksi järkeä, että antaa miehen näkyä, siinä kuin
tarvitsi. Hän puhui alinomaa isästänsä, siitä suuresta valtio-päiväen
jäsenestä, ja antoi jotenkin selvästi ymmärtää, että hän oli perustanut
talon rikkauden.
Kirkkoväärtin talo ei ollut suuri, mutta sitä pidettiin kaikin puolin
oivallisena. Hän piti sitä torpparien avulla, niin että meitä vaan oli
kaksi renkiä. Me saimme niinmuodoin kärsiä koiran elämää. Kaikki piti
tehtämän määrätyllä ajalla, vaikka mitä esteitä olisi ollut
häirittemässä. Meidän päivämme jaettiin pääasiallisesti seuravalla
tavalla:
Joka aamu me herätettiin kello kolme. Ensin piti hoitaman
luontokappaleita ja sitten riihimän päivän valkenemiseen, koska saimme
mennä sisään suurukselle. Suruksen jälkeen mentiin metsään, jossa me
joko hakkasimme taikka vedätimme puita, niin kauan kuin päivää kesti.
Kotio tultuamme saimme ruokaa, ja sitten mentiin taas luhaan, jossa
saimme olla ja nujia kello yhdeksään, jonka jälkeen, syötyämme ja
luonto-kappaleita ruokittuamme, vihdoin viimein saimme mennä levolle.
Tällä tavalla meni päivä päivän perästä. Joitakuita pienempiä askareita
tuli myös joskus kysymykseen, mutt'ei ne olleet koskaan suuremmasta
arvosta.
Hälpältä katsoen ei tämä työ näytä niin erin-omaisen raskaaksi, mutta
jos tyystempään tutkimme, niin tulemme helposti huomaamaan, että se oli
tarpeeksi raskasta semmenkin kuudentoista vuoden vanhalle
nuorukaiselle, joka ei viellä ollut käynyt muuta kuin ensimäiset
askeleet orjuuden koulussa. Kaiken tämän olisi sentään hyvin kärsinyt,
jos meitä vaan olisi ystävällisemmästi kohdeltu kotona; sillä Olle oli
aina hyvä eikä kiusannut minua koskaan yli voimieni. Hän oli väkevä
kuin karhu, ja teki yksin niin paljon kuin kaksi tavallista miestä.
Melkeen joka ehtoo olivat jalkani märkänä, ja välistä koko ruumiini.
Kuinka hyvää eikö se olisi tehnyt ja kuinka helposti enkö minä olisi
unhottanut päivän vaivoja, jos minä kotio tultuani olisin saanut mennä
lämpöseen huoneesen vaatteeni kuivaamaan, mutta siihen ei millään
muotoa ollut lupaa niin upeessa paikassa. Kylmässä talli kammarissa,
jossa ei ollut takkaakaan, ja jossa meidän vuoteemmekin olivat, täytyi
minun muuttaa vaateita taikka pitää ne märkänä päälläni siksi kuin
kuivivat. Varmaan oli minulla lupa mennä kyökkiin, mutta siellä oli
melkeen yhtä kylmä kuin ulkona, ja minä olin aina tiellä jos minä
joskus menin valkeen ääreen. Me söimme kyökissä ja saimme huhtoa
käsillämme lämpöisenä pysyäksemme. Niissä tapauksissa tuli
kirkkoväärtti enemmästä päästä paikkaan, ja Olle sai selittää mitä
olimme tehneet, mutt'ei työtä ollut koskaan tullut tarpeeksi isännän
mielestä. Hänen mielestä olisi meidän aina pitänyt joutuvan tekemään
enemmän. Kuin me sitten menimme luhaan, mutisi Olle vähä hampaittensa
välissä, ja minä kolkutin omiani vilusta, jonka tähden taas rupesimme
työhön, siksi kuin kankeat jäseneni jälleen tulivat notkeiksi.
Mitä ruokaan kuulu, oli se ajoittain jotenkin hyvä, toisinaan
ihmeellisenkin hyvä, mutta enemmästä päästä allapuolen kohtuuden.
Jonakuna päivänä saimme lihaa, sian lihaa ja ristoja, toisina taas emme
saaneet muuta kuin silliä, perunoita ja piimää joka atriaksi. Minä
kysyin Ollelta syytä tähän epätasaisen talouden pitoon, ja sain
seuraavan selityksen:
"Sinä olet tyhmä kuin pöllö... Etkö sinä voi käsittää ja ymmärtää, että
kuin meillä on vierasta työväkeä, niinkuin raataria ja suutaria, eli
toisia sellaisia, niin annetaan kaikille hyvää ruokaa, niin että ne
sitten puhuisivat pitäjällä kuinka hyvä meidän on olla. Muutoin emäntä
kyllä on perso niinkuin nälkähinen susi."
"Varmaan olet sinä nyt liiollinen," sanoin minä, "sillä jos hän olisi
senkaltainen oman voiton pyytäjä, niin et suinkaan saisi kahta
ryyppyäsi joka päivä."
"Se on vaan sukkeluus ... minun pitäisi kehumaan saamisiani kylän
toisille rengille ja saattaa ne kadehtimaan... Kaikki täällä on tehty
ylpeyden ja reipastelemisen puolesta."
Minä panin Ollen puheen mieleeni ja havaitsin hänellä kaikin puolin
olevan oikeen. Ei hän ollut niin tyhmä kun minä ensin luulin; uusi
todistus vanhan sananlaskun todistukseksi: "tyynessä kala kuteepi". Nyt
minä käsitin selvästi, minkä tähden pidettiin niin hyvänä paikkana.
Että täällä oli kiree komento olin minä aikaa tullut tuntemaan.
Sunnuntaina Olle makasi enemmästä päästä, jolla ajalla minun piti
pitämäni luontokappaleista murheen. Ei minun niinmuodoin tarvinut
ajatellakaan kirkkoon mennäkseni, ja jos minä sanon totuuden, niin en
tuntenut mitään totista haluakaan että päästä Herran huoneesen. Viikon
vaivoista väsyneenä ja voimatoinna, tehin minä mieluisesti niinkuin
Ollekin, niinä vapaina hetkinä, kuin meille suotiin. Sekä sieluni että
ruumiini kävi typäräksi. Vähitellen minä unhotin rukoukseni, sillä aika
ei antanut mitään semmoista myöden. Mutt'en minä koskaan unhottanut
Rauhalan hyväntahtoisia asukkaita. Minä oisin mielelläni mennyt niitä
tervehtämään. Yhteenä sunnuntaina pyysin minä kirkkoväärtilta lupaa
päästäkseni sinne, mutta hän kielsi niin kovilla sanoilla, ett'en enää
koskaan tohtinut puhua koko asiastakaan. Minä päätin sentähden mennä
sinne salaisesti, jos joku tilaisuus edespäin ilmaantuisi, jota ei
kuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä emännän haukansilmät seurasivat
minua alinomaa, semmenkin kuin olin viimeisiin aikoin joutunut hänen
vihoinsa.
Tapaus oli nimittäin tämä: Joulu juhlana olimme me paitsi muita hyviä
paloja myös saannet paistetun hanhen pöydälle. Piika oli yhtä aikaa
saanut käskyn että salaisesti ilmoittaa meille emännän tahdon, joka oli
tämä, ett'ei meidän pitänyt saaman kajota eikä maistaa tätä
herkkupalaa. Sen piti, herra nähköön, oleman siinä jouluvierasten
katseltavana, jotka sitten juttelisivat kuinka erinomaisen hyvä ruoka
kirkkoväärtillä pidettiin. Hanhi sai myös olla koskematta kymmenen
päivää, mutta Olle ja minä päätimme vihdoin viimein ottaa tämän
likemmältä katsellaksemme. Yhtenä ehtoona, kuin tulimme nälkiintyneinä
metsästä kotio, panimme me päätöksemme toimeen ja söimme koko linnun,
suureksi hämmästykseksi piialle, joka oli pyörtymisillänsä
pelästyksestä.
Tämän tapauksen jälkeen huomasin minä että emäntä katseli minua karsain
silmin. Hän koetti aina laittaa minulle mielikarvautta isännältä, mutta
kuitenkin menestymättä; sillä Olle piti minun puoltani ja minä olin
niin nöyrä kuin mahdollista. Se päivä oli kuitenkin tuleva, jona sain
kalliisti maksaa että olin syönyt siitä kielletystä hedelmästä.
Kirkkoväärtti oli seurakunnan huuto-kauppaen pitäjä ja hallitsia
melkeen joka ikisessä pitäjän asiassa. Usein oli hän pois kotoa
toimituksilla ja vielä useimmin oli hänellä vieraita kotonansa. Kaikki
paikkakunnan herrasväet ja suuret poikkesivat aina kirkkoväärtin tykö,
ja kehuivat kovasti talon anteliaisuutta, sekä syömisissä että
juomisissa. Isäntä ei niinmuodoin koskaan ottanut omin käsin osaa
töihimme. Siitä syystä en minä myös paljon tuntenutkaan hänen
mieli-alaansa. Käskynsä ilmoitti hän aina pöyhkeällä äänellä, semmenkin
jos emäntä taikka joku vieras oli paikalla, mutta tähän asti ei hän
vielä ollut näyttänyt mitään järjettömyyttä kohtelemisessansa, jos en
pane sitä liiallista työtä ja sitä jotenkin pöyhkeää käytöstä meitä
palkollisia vastaan lukuun. Olle vakuutti sen olevan jotakin aivan
tavallista kaikilla isännillä. Tähän asti ei minulla ollut mitään
valitettavaa hänen käytöksensä ylitse; mutta asian haarat saattoivat
että sekin tapahtui.
Yhtenä aamuna sain minä käskyn asettaa hevoiset työvaunujen eteen ja
ajaa ne oven eteen; kirkkoväärtin piti itse lähteä myllyyn. Minä tehin
tämän niin pian kuin mahdollista. Kirkkoväärtti vaimonensa tuli matka
vaatteissa ulos.
"Vai niin ... sinä ajat näillä vaunuilla kuin kyydit minua," sanoi
emäntä ja hempahutti päätään takaperin.
"Minä käskin hänen ottamaan matka vaunut," sanoi isäntä kireellä
äänellä.
"Sitä ei isäntä käskenyt," vastasin minä.
"Oletko sinä uppi-niskainen," sanoi hän, jonka jälkeen hän otti piiskan
ja löi minua muutaman kerran, emännän suureksi huviksi, joka nauroi
salaisesti.
Tämä oli ensi kerta kuin sain selkääni ripille päästyäni, ja se suretti
minua sentähden syvästi. Minä olin itse mielestäni jo koko mies ja
pidin rangaistuksen häpeällisenä, semmenkin kuin se oli syytöinnä.
Minun rehellisyyteni oli loukattu. Sulasta harmista en voinut maata
parina yönä.
Talven kuluessa tapahtui se usein että minä sain selkääni, kosk'en
koskaan voinut olla vaiti, kuin tiesin minulla olevan oikein. Minä
kärsin sanomattomasti senkaltaisesta kohtelemisesta ja valitin tuskaani
Ollelle.
"Tämä mailma on sellainen," sanoi hän; "palkollisen pitää pitämän
suunsa kiini ja kärsimän ... ei ne ole ihmisiä, ymmärräthän sen."
"Ei kaikki isännät kuitenkaan ole sellaisia," sanoin minä.
"Toiset huonompia, toiset parempia... Minä olen jo palvellut
viisitoista vuotta ja koetellut molempia, jonka sinäkin tulet aikaa
myöten tekemään. Orjan elämä on meidän osamme alusta loppuun asti."
"Koska palveleminen on niin kurjaa, kuin sinä sanot, niin minä siassasi
naisin ja rupeisin torppariksi. Minä luulen ettäs olet ansainnut paljon
rahaa pitkänä palvelus-aikanasi."
"Juuri tarpeelliset vaattet enkä mitään muuta... Vasta viimeisinä
vuosina olen minä saanut niin suuren palkan, että olen edes vähän
voinut auttaa vanhaa äitiäni, joka on vaivais-huoneessa. Useimmilla
torpparilla ei ole parempia päiviä kuin meilläkään, usko se. Jos minä
naisin ja saisin huoneen täyteen kakaroita, jotka anoisivat leipää,
kuitenkin saamatta, niin se olisi kymmentä kertaa pahempi... 'Näin on
paras, sanoi se kuin itsensä hirtti.'"
"Mutta sillä tavalla ei sinulla ole mitään tulevaisuutta," sanoin minä.
"Vaivais-huone, etkös sitä käsitä," sanoi hän syvällä huokauksella,
joka oli ensimäinen, kuin olin kuullut nousevan hänen leveestä
rinnastansa.
Hänen kuvauksensa palkollisen elämästä oli varmaan synkeä, mutt'ei se
kuitenkaan tehnyt minua alakuloiseksi. Minä toivoin parempia aikoja,
kuin tämä vuosi vaan hyvin loppuisi.
Kevät puolella tuli kuitenkin tapaus joka ajaksi kaihesi kaikki
toivoni.
Olle ja minä olimme pellolla kyntämässä. Minä olin ollut koko edellisen
yön kyytissä ja olin sentähden väsyksissä ja unikin rupesi tuleen sitä
kankeeta savea kyntäessäni. Olle huomasi sen ja sanoi että minä hyvin
taitaisin panna vähäksi aikaa huokaaman; hän lupasi kyntää sitä
ahkerampaa. Minä en myös ollut hitainen tottelemaan käskyänsä.
Lehtevän niini-puun varjossa nukuin minä pian ja tulin vasta henkiin
kuin kepillä äkkinäisesti huidottiin selkääni. Minä hyppäsin
silmänräpäyksessä ylös, ja tietämättä mitä tehin, tuuppasin minä
isäntääni, niin että hän kaatui nenällensä maahan. Langetessansa
riipasi hän koko toisen poskensa terävään kiveen, niin että veri tirisi
monesta paikasta. Tästä hän tuli vallan villityksi. Toisella kädellänsä
tarttui hän niskaani ja toisella hän löi siksi kuin keppi, joka hänellä
oli muassa, meni rikki. Varmaan hän olisi hakannut minun pilalle,
jollei Olle olisi tullut väliin. -- Kuin me molemmat olimme joutuneet
kylmeneen tämän odottamattoman tappelun perään, pyysin minä
sydämmellisesti anteeksi että olin tuupannut, jonka olin tehnyt aivan
tietämättä.
"Siitä asiasta saamme vielä keskustella," sanoi kirkkovääriti. "Sinun
pitää saaman tietää mitä se maksaa että lyödä isäntäänsä... Minä laitan
sinun sinne, johon ei kuu eikä aurinko paista."