V.

Ensimäinen Herran Ehtoollisen käyminen on tärkeä tapaus joka ihmiselle,

mutta semmenkin sille isä- ja äidittömälle nuorukaiselle, joka sentakia

itse päältään tulee mailmaan, ilman muita johtotähtiä, joita seuraisi

matkallansa, kuin ne, jotka kukatiesi kantaa omassa povessansa. Minä

tahdon sentähden seisahtaa vähäksi aikaa, ja tutkia sydämmeni laadun,

ennenkuin jatkan elämäni vaiheitten kertomusta.

Aina siitä asti, kuin minä rupesin käsittään tilani mailmassa, olin

minä halunut ja ikävöinnyt sitä aikaa elämässäni, joka nyt oli käsillä.

Joka tilassa, kuin minä mielestäni kärsin jotakin vääryyttä, ajattelin

minä aina näin:

"Kuin minä vaan olen päässyt ripille niin kaikki tämä viheliäisyys on

ohitse. Silloin minä olen mies itse puolestani ja vapaa ihminen,

silloin taidan mennä palvelukseen missä ikinä tahdon. Uutteruudella ja

ahkeruudella minä kyllä tulen esin ja näytän seurakunnalle kuinka

väärin se on minua kohdellut alaikäisenä ollessani."

Se vähä viha ihmisiin joka tämän aatoksen loppu puolella hohtaa, oli

läsnä-olevaisena hetkenä perin pohjin kadonnut sydämmestäni, jossa ei

se koskaan ollut syvästi juurtunut. Mennyt elämäni makasi takanani

niinkuin synkeä varjo, vaan se tuleva edessäni toivon kirkkailla

säteillä valaistuna. Minä tunsin itseni sovitetuksi Jumalan ja koko

mailman kanssa. Raittiilla silmillä katselin minä tulevaan aikaan ja

päätin päässäni tehdä työtä ahkeraa ja rukoilla hartaasti. Minä päätin

myös aina olla säästäväinen kerran tullakseni tilaisuuteen että hankkia

itselleni oman töllin, jossa taitaisin elää vapaata elämää. Että tämä

olisi yhdistetty monen vastuksen kanssa ei silloin tullut mieleeni,

sillä minun rintani oli rohkeutta ja luottamusta täynnä.

Tässä mieli-alassa menin minä ensimäiseen palvelukseeni, jonka

hyväntahtoinen opettajani oli toimittanut minulle. Ei minulla ollut

muuta omaisuutta kuin vaatteet, jotka oli päälläni ja kaksi paitaa,

jotka minä kannoin liinaan käärittynä kainalossani. Tämä oli kauniina

kevät päivänä. Koko luonto paisui ilosta ja elämän halusta niinkuin

minun nuori toivossa elävä sydämmeni. Kohta minä tulin määrättyyn

paikkaan ja yksi parempi tölli, jossa minä ystäväisyydellä otettiin

vastaan huoneen asukkailta, nimittäin yksi kalvea sorea vaimo ja pieni

punasen verevä, vaalea tukkainen likka, joka oli ihmeellisesti yhden

kirkossa olevan maalatun enkelin näköinen.

Nämät ihmiset eivät olleet minulle tuntemattomia. Kerjuulla kulkeissani

olin minä monasti käynyt tässä asumuksessa, jossa minua aina kohdeltiin

hyvyydellä ja ystävyydellä. Se kalvea vaimo, jota yhteisesti kutsuttiin

"elävän leskeksi Rauhalassa", oli jotenkin äitini näköinen, joka vielä

enemmän korotti hänen arvoansa minun silmissäni. Niitten elämän vaiheet

olivat myös pää-asiassa erinomaisen yhtäläiset. Katso tässä on

lyhykäisyydessä hänen elämä-kertansa:

Tammikylän Hanna oli kahdenkymmenen vanhana kaunis ja iloinen tyttö ja

myös jotenkin rahallinen, sillä hänen isällänsä, lautamiehellä, ei

ollut muuta kuin hän ja yksi poika, joille tasaisi omaisuutensa. Näistä

molemmista syistä oli hän kallis kappale, jota jokainen paikkakunnan

naima-haluinen nuorimies tahtoi viedä kotiinsa. Kosijoita tuli joka

ilmalta, vaan upeammatkin sulhaset saivat rukkaset, sillä hän rakasti

jo salaisuudessa yhtä isänsä palkkarenkiä, sitä iloista ja soreaa

Erkkiä, joka kaikin puolin oli rakkautensa ansainnut. Tämä rakkaus meni

vähitellen niin kauas ett'ei sitä enää voitu pitää salaisena; se tuli

koko paikkakunnalla jutuksi, joka pian joutui lautamiehen korville.

Hanna tunnusti totuuden mukaan millä kannalla asia oli, pyysi

liikuttavalla rukouksella isältänsä Erkkiä avioksensa. Mahdotoin

rukous! -- Ennen lautamies olisi räjähyttänyt talonsa ja kaikki mitä

siinä oli ilmaan ennenkuin semmoinen häpeä tapahtuisi. Erkin, joka

monta vuotta uskollisesti ja rehellisesti oli palvelut isäntäänsä,

täytyi paikalla vastustamatta jättää palveluksensa. Ennenkuin tämä

tapahtui, tapasivat ne rakastavaiset vielä kerran toinen toisensa, ja

päättivät että Erkin piti lähtemän Kaliforniaan ansaitsemaan niin paljo

kultaa kuin tarvittiin että tulisi rakastettunsa arvoiseksi. Hän lähti

myös ensimäisessä sopivassa tilassa, vaan ei hän ole koskaan senjälkeen

antanut itsestänsä tietoa. Hanna sai pian pikkaisen likan sydämestä

rakastettunsa muistoksi. Siitä ajasta ei lautamies voinut kärsiä

lastansa. Hän antoi koko talon pojallensa, vaan ainoastaan vähäisen

töllin tyttärelle, ett'ei se jäisi vallan taivas alle. Kuin tämä hyvin

oli toimitettu, pani hän viisaan päänsä levolle ja kuoli siinä

järkähtämättömässä uskossa, että hän oli tehnyt niinkuin rehellinen ja

nuhteetoin mies. Hanna muutti paikalla tyttärensä kanssa tölliin, jonka

hän kutsui Rauhalaksi. Täällä hän jo oli asunut kymmenen vuotta ja

odottanut rakastettuansa. Siitä syystä häntä pilkalla kutsuttiin

"elävän leskeksi".

"Terve tultua meille, hyvä Thore." sanoi hän minun tuskin ovesta sisään

päästyäni. "Ilolla olen minä kuullut Strandeilta sinun olevan uutteran

ja liukkaan nuorukaisen ja sentähden olen päättänyt ottaa sinun suveksi

rengiksi. Minä olen pakoitettu pitämään apua maani hointamisessa, sillä

terveyteni on viimeisillä ajoilla ollut horjuva; muutoin minä olen itse

toimitellut työni, jotka eivät olekkaan aivan laajat. Suurta renkiä en

minä mielelläni ota mökkiini ja ilman sitä ei minulla olisi tarpeeksi

työtäkään semmoiselle. Sinä olet minun mielestäni vallan sopiva, sekä

iän että voimien puolesta. Ole sentähden terve tultuasi... Minä toivon

meidän hyvin sopivamme, kuin tulemme tutummaksi."

Hänen toivonsa ei tullutkaan petetyksi. -- Niin kutsuttu elävän leski

oli hyväntahtoinen varma akka, joka tiesi pitää siivon ja järjestyksen

sekä ulkona että sisällä. Hän oli saanut töllin perinnöksi ja ei

niinmuodoin maksanut siitä mitään veroa, josta syystä hän voi jotenkin

hyvin talouden-hoinnon puolesta. Tämä oli vähäinen hyvä paikka, joka

elätti kaksi lehmää ja neljä lammasta, vaikk'ei täällä ollut muuta kuin

kahden tynnyrin ala viljeltyä maata. Näitä viljeli hän sillä lailla

että se olisi ollut kunniaksi kelle maanviljelijälle hyvänsä. Itse hän

kylvi peltonsa ja leikkasi laihonsa. Hän piti sitä kunnianansa että

olla oman onnensa seppä. Esimerkillä näytti hän kuinka minun pitäisi

tehdä monessa työssä, joka tähän saakka oli minulle tuntematoin. Hän

tahtoi että työn piti käymän joutusasti eikä millään lailla kärsinyt

ährimistä. Minun täytyi väliin tehdä oikeen vankasti työtä, mutta minä

tehin sitä ilolla enkä vastahakoisuudella, sillä minua kohdeltiin aina

lempeällä tavalla sekä sanoilla että töillä.

Tölli ansaitsikin aivan hyvin nimensä Rauhalan. Tämä oli kahden vuoren

välillä väheisessä hedelmällisessä laksossa, kiiltävän järven rannalla,

säilytetty kaikilta myrskyiltä ja rauhassa niinkuin helmi näkinkengän

povessa. Huoneet olivat punaiseksi maalatut vaan lasin pielet

valkoiseksi. Järven puolella oli vähäinen puutarha, jossa kaikellaisia

kaaliksia ja kukkia kasvoi niinkuin myöskin muutamia hedelmä-puita.

Kaikki oli sievästi laiteltu aina vähempiin osiin asti. Sama järjestys

hallitsi myös huoneissa, jossa joka kappale todisti järjestystä

rakastavan hengen pitävän huoneen hallitusta. Sama henki tiesi

maullisesti sovitella vähimmänkin kappaleen, hyödyksi ja huviksi sille

jota se liikutti. Elämän laatu oli yhtä säänöllinen. Puhtaus höystäsi

ruoan ja ystävällisyys teki pienimmänkin atrian iloiseksi pidoiksi.

Vuorottain luin minä ja vähä Elina joka päivä aamu- ja ehtoorukouksen,

jonka leski päätti virren laulamisella, jonka jälkeen me ilo-mielin

menimme työhön tai levolle. Vuorottain menimme me myös pyhä-päivinä

kirkkoon, koska se oli tarpeellista että toinen meistä jäi kotio

eläimistä ja kodosta vaaria pitämään. Joka sunnuntai iltana kokountui

meidän tupaamme joitakuita tuttuja ja joivat kupin kahvia. Senjälkeen

luki yksi niistä päivän saarnan Lutheruksen postillasta, jonka perään

he ison aikaa juttelivat hengellisiä asioita. Nämät jumallisuuden

harjoitukset olivat aina sydäntä ylentäväiset ja opettavaiset, minä

kumminkin opin niistä paremmin ymmärtämään Jumalan sanan, kuin minä

ennen olin oppinut kaikista niistä saarnoista, jotka olin kuullut

kirkossa. Näissä oppi-jutteluksissa oli yksi henki, jota en vielä ollut

havainnut kellään saarnaajalla. Kokous päätettiin tavallisesti

ilta-rukouksella ja jonkun virren laulamisella, jonka jälkeen seura

erisi ja kukin meni rauhallisesti ja levollisesti kotiinsa.

Älä usko rakas lukiani että nämät ihmiset puolustivat jotakin väärää

oppia, joka olisi ollut meidän puhdasta ja selvää oppiamme vastaan,

jota Lutherus ja hänen kaltaisensa hengen miehet kaikkina aikoina ovat

saarnanneet. Ei he koskaan saarnanneet kapinaa sitä seisovaa vastaan

valtakunnassa ja kirkossa; ei he milloinkaan moittineet pappiemme eikä

muitten ihmisten toimituksia, joll'ei heillä ollut selvää syytä; nämät

olivat sanalla sanoen ainoastaan muutamia jumalisia sieluja, jotka

löysivät virvoitusta toinen toisensa seurassa ja jotka kaikin puolin

kuuluvat niitten lukuun, jotka ei vaivaa ketään. Heidän mieli-lauseensa

kuului näin!

"Iloo ei ole Jumalata,

Jumalata ei ole rauhaa!"

Uskoen tätä pää-ajatustansa kunnioittivat he Jumalaa iloisella

mielellä, ei ainoastaan Pyhänsä Raamatussa, vaan myös kaikessa siinä

hyvässä, ihanassa ja ihmeellisessä, jota saamme lukea luonnon isossa

kirjassa.

Oloni tänkaltaisten ihmisten seurassa teki terveellisen vaikutuksen

tunnolleni. Ne hyvät aikomukseni, kuin jo olin päättänyt, tulivat tämän

kautta vielä enemmän vahvistetuiksi. Minä tulin tuntemaan uuden puolen

elämässä, riemuitsin sentähden sydämmessäni. Leski oli minulle hellä

äiti ja vähäinen Elina rakas sisar. Suurin ystävällisyys oli meidän

välillämme. Vähällä Elinalla ja minulla oli ihmeellinen lysti ulkona

siinä raittiissa virvoittavassa luonnossa, jossa me kirmasimme

viheriäisessä ruohossa, niinkuin kaksi viatointa linnun poikasta. Äiti

katseli ilo-mielin huviamme, joita hän aina kehoitti, ehk'ei hän

milloinkaan itse ollut oikeen iloinen. Hänen kalveat kasvonsa

todistivat selvästi hänen kärsivän jotakuta salaista surua, joka

vähitellen kalvoi elämänsä lankaa. Luultavasti pyöri tämä suru sen

kadonneen sulhasen ympärillä, josta hän aina puhui lempeällä tunnolla.

Minä ja vähä Elina olimme sen siaan sitä iloisempia. Ilon päivät olivat

kuitenkin lyhykäiset, sillä kohta tuli yksi tapaus joka ilkeästi

liikutti meitä kaikkia ja joka myös joksikuksi aikaa rikkoi rauhan

levollisessa asumuksessamme.

Sunnuntai iltana kesku suvessa, kuin vähäinen seura tavallisuuden

mukaan taas oli kokountunut tupaamme ja kuulteli päivän saarnaa, jota

leski itse kuuluvalla äänellä luki Lutheruksen postillasta, avattiin

ovi äkkiä ja muutamia tuimia miehiä astui sisään, kukin pitäen

kädessänsä suurta rusakeppiä. Joukon esimäinen mies oli paikkakunnan

nimis-mies, jonka kädessä oli paljastettu miekka, jolla hän kiroten löi

pöytään, niin että kahvikupit hyppäsivät laattialle ja kierielivät

pieninä palasina ympäri permantoa. Sen jälkeen antoi hän kuulla kauhean

äänensä ja sanoi:

"Mitä helvetin hullutuksia te täällä sovittelette, Kirottu

körttiläisseura... Ettekö te tiedä että laki kieltää kaikki

uskonopilliset kokoukset muualla paitsi kirkossa, jossa saatte lukea,

laulaa ja riekistellä meidän Herramme edessä niin paljon kuin tahdotte,

eri-puraisuutta ja sekaseuraa seurakunnassa nostamatta. Teidän kaikkien

pitää tuleman käräjille ja saaman sakkoa, sillä minä en kärsi mitään

körttiläisyyttä voutikunnassani. Laittakaa nyt paikalla luunne tielle

kukin kotiinsa päin, muutoin minä höystään teidän viheliäisen lihanne,

niin että tulette tuntemaan Pyhän Hengen vaikutukset monta päivää, niin

totta kuin minä olen Kuninkaallisen Majestätin uskottu palvelija ja

minun nimeni on Arvid Kinnari."

Tämän kaltaisilla sanoilla pitkitti hän puhettansa kiroten ja haukkuen

ison aikaa, kumppaniensa suureksi huviksi, jolla ne, paikkakunnan

paraat talonpojat, kuulusasti antoivat mieli-suosionsa tietä. Yksi

vanha harmaapää ukko koki alusta puolustaa itseänsä, mutta saatettiin

paikalla vaikenemaan tukusalla kepin pamauksella. Ei tässä ollut muuta

ehtoa kuin jättää tantereen, jonka ne nuhdellut jättivätkin niin pian

kuin mahdollista. Nimis-mies seuranensa meni myös tiehensä, sitä ennen

vielä kerran koko joukon haukkusanoja ulos-ajettuansa kotolukemista

vastaan yleisesti ja leskeä vastaan erittäin, joka arvasi jättää tilaa

senkaltaiselle "roisto-väelle".

En minä voi kertoa kuinka hirvittävä tämä tapaus oli minun mielestäni.

Se näytti minulle mahdottomalta että senkaltaiset kokoukset, joihin

ainoastaan muutamia jumalisia ja rauhallisia ihmisiä kokountui, olivat

laissa kielletyt, semmenkin kuin minä kokemuksesta tiesin että vapaasti

saatiin kokountua aikaa kuluttamaan korttien pelaamisella, juomisella

ja kiroomisella, ilman että nimis-mies eli joku toinen sekoitti

itseänsä asiaan. Minä hämmäistyin vielä enemmän, kuin minä sain tietää

meillä tosiansakin olevan senkaltaisen la'in, ja ajattelin itsekseni!

ei iki mailmassa oikeus ole tämän peru.

Joissakuissa piirissä on viimeisiin aikoin iloittu sen ylitse että tämä

laki myöhemmin annetun asetuksen kautta on tullut kumotuksi, niin

ett'ei sellaiset tapaukset enää taida tulla kysymykseenkään, mutta

tässä luulossa ovat varmaan erehtyneet. Se, joka vähäkin tuntee

kuntalaisten mieli-alan maalla yhteisesti ja sen sivistyksen kannan,

jolla useammat meidän kirkon neuvo-kuntamme jäsenet ovat, saattaa ilman

vaikeutta käsittää, että uskon harjoittamisella, jonka senkaltaiset

ihmiset tutkivat, ei ole paljo hyvää toivottavaa. Laki seisoo

niinmuodoin vielä raakuudessansa ja johdattaa luultavasti samallaisiin

surullisiin päätöksiin pääasiassa; sillä ero ruokottoman nimis-miehen

ja ruokottoman kirkon neuvo-kunnan jäsenen välillä ei ole niin

mahdottoman suuri, että meidän siitä syystä sopisi toivoa parempaa

tuleviksi ajoiksi, vaan pikemmin saamme pelätä huonompaa, jos tyystään

asian tutkimme. Pankoot asian-omaiset tämän sydämmellensä, jos he

täydestä todesta tahtovat estää ne jumalattomat vainoamiset, jotka joka

päivä tapahtuvat maamme piirien sisällä, niitä niin kutsuttuja

lukijoita vastaan, haitaksi kristillisyydelle ja itsellemme häpeäksi

koko mailman sivistyneitten kansain edessä.

Niin pian kuin vieraat olivat menneet pois vaipui leski polvillensa ja

rukoili hartaasti, josta minä, paitsi muuta, kuulin nämät sanat; "Isä

anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä mitä he tekevät!"

Tämä tapaus rikkoi kuitenkin koto-rauhan levollisessa asumuksessamme.

Leski ja hänen ystävänsä vietiin käräjiin ja saivat sakkoa luvattomasta

kokountumisestansa, joka saattoi heille sekä maksoa että murhetta.

Meidän asumustamme vartioittiin niinkuin se olisi ollut ryövärien

luola. Nuuskittelijoita piiritti melkeen aina asumustamme. He

pitivät silmällä kaikki mitä me teimme, josta sitten tekivät tilin

nimis-miehelle, ensin kuitenkin siipiä sivuun pistettyänsä. Nimis-mies

taas sai ylimmäiset kiitokset rovastilta ja pitäjän lauta-kunnalta

sotansa tähden "körttiläis roistoja" vastaan. Häntä mainittiin

ylistyksellä läänin maaherralle, joka toimitti hänelle "kunnia-rahan

kehuttavista töistä." Mutta vainoomista katsomatta, jota saivat kärsiä,

pitivät meidän kotolukijamme edeskinpäin rukouksia. Mutta ett'eivät he

tästälähin tulisi häirityksi, pitivät he kokouksensa avarassa luolassa,

joka oli kaukana synkeässä kuusistossa. Kaksi henkeä oli aina vahtina

valmiita varoittamaan jos liiallisia ihmisiä oli sinnepäin kuluussa,

jota ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Niinmuodoin saivat he täällä

hiljaisuudessa ja rauhassa pitää rukouksensa, näkemättä mailmalta, vaan

ei siltä joka sanoo: "Missä kaksi eli kolme on ko'ossa minun nimessäni,

siinä minä olen heidän keskellänsä."

Kuinka mielelläni enkö minä olisi tahtonut viettää kaiken elämäni

näitten ihmisten seassa; mutta se ei käynyt päinsä, kosk'ei leski

tarvinnut mitään apua talvella. "Kernaasti," sanoi hän kerran, "saisit

sinä jäädä tänne siksikin aikaa, mutt'ei se olisi sinulle hyödyllistä

tuleviksi ajoiksi; sillä sinä tarvitset enemmän tietoa mailmasta, ja

myöskin enemmän työtä, kuin minulla on antaa. Sinun pitää sentähden

laittaa itsellesi toisen palveluksen syksyyn. Minä olen koettanut saada

sinua jonkun tuttavani tykö, mutta ne ovat enemmästä päästä köyhiä

ihmisiä, joilla ei ole varoja renkiä pitää. Minä en siis tiedä ketään

erittäin jonka tykö minä sinua toimittaisin, ehkä kyllä mielelläni

olisin tahtonut, sillä harvat ovat ne paikat, joissa tähän aikaan on

hyvä palvella. Minä toivon kuitenkin että se joka hakee hän löytää, ja

annan sinulle siitä syystä muutaman päivän vapauden... Onnea matkalle!"

Minun täytyi taivuttaa mieleni tilaisuuden mukaan. Muutaman päivän

perästä jätin minä itseni Herran haltuun ja vaelsin kirkonkylään, jossa

minä sain paikan kirkkoväärti Pietari Antinpojan tykönä, joka oli

paikkakunnan rikkaampia ja esimäisiä talonpoikia. Kulku-puhe varmaan

sanoi hänen olevan kireen vaatimuksissaan, mutta hänen palvelustansa

pidettiin kuitenkin paraampien joukossa toisten rinnalla. Minun piti

saaman kaksikymmentä riksiä ja liina housut vuodessa palkaksi. Tämä

tärkeä asia ja ne hyvät lauseet, kuin olin kuullut tulevasta haltia

väestäni, tekivät minun nykyisessä tilassa kovin iloiseksi. Surumielin

katselin minä kuitenkin sitä aikaa vastaan, jona minun pitäisi eritä

hyvistä ystävistäni Rauhalassa, jotka kaikin puolin olivat olleet niin

sanomattoman hyviä ja ystävällisiä minua vastaan. Se hetki tuli

kuitenkin ennenkuin olisin toivonutkaan.

"Jumala sinua siunatkoon, rakas Thoreni," sanoi leski, kyyneleet

silmissä, hyvästi-jätön katkerana hetkenä. "Ei minulla ole muita

neuvoja sinulle antaa johdatukseksi tiellesi, kuin ne jotka saat lukea

tässä kirjassa, jonka minä hyvästä sydämmestä annan sinulle lahjaksi.

Lu'e sitä ahkeraa ja älä koskaan unhota kansa-käymistäsi Jumalan kanssa

rukouksessa... Kuin sinä saat jonkun vapaan hetken ja tahdot käydä

meitä tervehtämässä, niin olet aina sydämmellisesti terve tultuasi. Voi

nyt hyvin. Jumala sinua suojelkoon elämässä vaeltaessasi!"

Ei hän voinut sanoa enempää ja minä puolestani en saanut sanakaan

maalle. Niin liikutettuja olimme me molemmat, taikka oikeemmin kaikki

kolme; sillä vähä Elina seurasi minua kauas pitkin tietä ja itki

katkerasti. Minä annoin hänelle eroitessamme vähän bernsteinisen

ristini, rakkain minulle kaikesta omaisuudestani, ja sain häneltä

vähäisen hopea sormuksen, jonka hän, kuulematta kieltoani, repäsi

toisesta korvastansa. Minä kannoin tämän vähäisen sormuksen mustassa

rihmassa kaulassani, hänen ja molempien äitieni muistoksi, sillä minä

taisin täydestä todesta pitää leskeä toisena äitinäni. Kirja, jonka

minä sain matkakumppanikseni oli "Johan Arndt'in Totinen

Kristillisyys." ^