Kerjäläisen elämä, kirkkailla ja synkeillä puolillansa, joka alusta
näytti minulle niin ilkeältä, tuli tottumuksen kautta enemmän ja
enemmän auttavaksi. Minä menestyin hyvin ja kasvoin kovasti, niin että
iälleni olin jotenkin iso ja voimallinen. Sentähden sanottiin joka
paikassa:
"Sinä olet jo niin iso että taidat tehdä muuta kuin kerjätä, laiskuri!"
Niin sanottiin joka paikassa ei ilman syytä, kuitenkaan ei kukaan
tahtonut ottaa minua työhönsä, jonka tähden minä pidin nuhteen
vääryytenä. Itse olin jo suuttunut kerjäämiseen, ja olisin mielelläni
ruvennut työhön, jota minä joka tavalla koetin saada. Monta vaivaa
nähtyäni, pääsin minä kymmenen vuoden vanhana vanhan kunniallisen
talonpojan lampuriksi.
Paimenen elämä, jota niin ihmeellisen hyvänä pidetään, oli mielestäni
alussa jotenkin yksi-pintainen, sen vapaan ja irtanaisen elämän
suhteen, jota tähän asti olin viettänyt. Päivä oli niin pitkä siinä
synkeässä metsässä, jossa minulla ainoastaan oli lampaat, lintuiset ja
kavion kaiku puhe-kumppanina. Vähitellen totuin toiseen ja toiseen.
Työni oli minulle huviksi, sillä tiesin sillä ansaitsevani elatukseni,
seurakuntaa rasittamatta.
Myllyjä mä rakentelin joka purohon,
Huoneita mä sovittelin joka koivikkoon
Metsässä.
Kaikki kävi onnellisesti ja hyvin! En edes karitsaakaan kadottanut koko
suvena. Isäntäväkeni olivat hyväntahtoisia ihmisiä, jotka pitivät minun
sekä vaatteissa että ruoassa mutta suureksi surukseni eivät he
tahtoneet pitää minua enään, kuin syksy tuli. He lohduttivat minua
eritessämme sillä ilahuttavalla sanomalla, että minun ei enään tarvitse
kerjätä, sillä uusi vaivais-hoinnon sääntö oli tullut, joka esti kaiken
kerjuun ja määräsi joka seurakunnan hointamaan köyhänsä. Minun
tarvitsisi ainoastaan ilmoittaa itseni pitäjän lauta-kunnan esimiehelle
ja sillä asia olisi tehty.
Tämä sanoma nosti suloisia toivoja sydämmessäni, ja kauan ei
viipynytkään ennenkuin annoin itsestäni tiedon edellä mainitulle
esimiehelle, joka käski minun ensi maanantaina tulemaan pitäjän tupaan,
jossa saisin enemmän tietää.
Edellä mainittuna päivänä menin minä sinne määrättynä aikana. Täällä
olivat kaikki seurakunnan köyhät, joitten luku nousi seitsemään
kymmeneen isoja ja pieniä. Liikuttavaa oli katsella näitä ryysyissä
olevia lapsia, vanhoja köyry-selkiä ukkoja ja laihtuneita ämmiä ja
viallisia joka iästä. Talonpojat mässäsivät ja kiroilivat köyhien isoa
lukua, joka saattoi niin suuriin maksoihin. Vihdoin viimein alkoi
huutokauppa. Ehdot olivat seuraavat:
1:o. Huutaja sitoo itsensä vuoden kuluessa pitämään huolen niistä,
jotka vasaran pudotessa lankeevat hänen osallensa.
2:o. Puoli maksosta maksetaan paikalla ja toinen puoli vuoden lopussa.
3:o. Jos joku huutaja antaa köyhiensä kulkea kyliä ja rasittaa
kerjäämisellä, olkoon puolen maksoa menettänyt.
4:o. Ne lapset jotka ei taida lukea, pitää sopivassa tilaisuudessa
pidettämän koulussa.
Esi-mies huuti nyt toisen toisensa perään esille ja myi niitä niinkuin
olisi sieluttomia eläimiä myynnyt. Tässä ei suinkaan säästetty
rukouksia, huokauksia ja kyyneleitä; mutta täytymisen kova laki saattoi
kaikki vaikenemaan. Kuin minun vuoroni tuli ja minun nimeni mainittiin,
tuntui se niinkuin olisi naskalilla pistetty rintaani. Silmilaudat
alahalle painettuna seisoin minä pöydän ääressä ja odotin kuka minun
osaksensa saisi. Isoksi kauhistuksekseni oli se yksi raatari, jonka
kaikki tiesivät isoksi juopoksi ja tappelu konkariksi. Hyvin hän myös
ansaitsi, mitä yhteinen puhe hänestä sanoi, sen minä kyllä tulin
havaitsemaan. Tällä tapaa minä ja ne toiset ihmis raukat myytiin
kerran vuodessa. Että meillä ei ollut paljon hyvää odotettavaa
suojelijoiltamme on ymmärrettävä, jos vaan tarkastamme että useammat
itse olivat melkeen vaivaisia ja että useammat siinä toivossa olivat
huutaneet meitä, että sillä jotakin voittaisivat. En minä tahdo kertoa,
mitä sain kärsiä niinä vuosina, sillä se, joka ei tunne kuinka
vaivaisia hoinnetaan monessa pitäjässä, ei uskoisi minua, ja toisille
saattaisi se vaan katkeria muistoja. Niin paljon tahdon kuitenkin
sanoa, että kerjäläisen elämä synkeämmässäkin valossansa on kuin taivas
tämän suhteen. Minua nyhiittiin ja tuupittiin, minä kärsin nälkää ja
vilua ja ajettiin toisesta paikasta toiseen niinkuin olisin ollut jokin
metsän peto. Varmaan oli monta hyväntahtoista, mutta ne olivat puutteen
alaisia joilla monessa tilassa ei ollut mitä itse olisivat nauttineet.
Toisten tykönä sain minä selkääni ja kirouksia ruoan verosta, semminkin
kuin ne olivat viinassa, jota siihen aikaan oli yltä kyllin joka maan
ääressä. Minä menin kerran kantelemaan rovastille, ja tästä seurasi
että minä seuraavassa kokouksessa sain nuhteita pitäjän koko
lauta-kunnalta, joka sanoi minun pahan-ilkiseksi ja uppi-niskaiseksi
pojaksi, jota ei tarpeeksi taitaisi pitää kurissa. Lukeminen ei tullut
kysymykseenkään, ennenkuin olin neljäntoista vanha. Silloin minä tulin
koulun opettajan haltuun, joka otti opettaaksensa minua niin paljon,
että taitaisin päästä ripille, niin ett'en enään olisi seurakunnalle
rasitukseksi.
Koulun käyminen olikin tarpeellinen, sekä sielun että ruumiin tähden.
Sen vähän, kuin minä äidiltäni olin oppinut lukemaan, olin minä
enimmäksi osaksi unhottanut, ja sen hyvän lihan, jonka kerjätessäni
olin saanut, olin minä vallan kadottanut.
Koulun opettaja Strand oli keski-ikäinen mies, keltasen kalveilla
kasvoilla ja lempeillä loistavilla silmillä. Hän opetti minua
ystävyydellä ja kohteli minua säädystyneellä ja ylevä-mielisellä
tavalla. Koulussa oli monta rikasta talonpojan poikaa, joita minä
joutilaina aikoina huvitin niin hyvin kuin taisin. Ne tiesivät
minun olevan köyhän ja isäntäni, koulunopettajan, olevan samoin;
sentähden antoivat he minulle tarpeeksi ruokaa hyvin varustetuista
eväs-vakoistansa. Minä elin oikeita makian-leivän päiviä; mutta
opettajani päivät olivat sen siaan aivan happamia. Hänellä oli
kuusikymmentä vallotointa lasta opetettavana. Niitten kanssa luki hän
vähinnäkin kymmenen tuntia päivässä. Ett'ei opetuksen sopinut käydä
erin-omaisesti perinpohjin, on helposti ymmärrettävä asia. Mies
ahkeroitsi kuitenkin. Usein nä'in minä hänen ehtoolla väsyneenä
vaipuvan tuolille ja yskivän verta. Hän valitti rintaansa särkevän,
johonka kouluhuoneen terveydelle vahingollinen ilma ja ne murheet,
joitten kanssa hänen piti taistella, olivat syynä. Niistä piti hän
leipä-murheen suurimpana; sillä koko hänen palkkansa ei noussut
korkeammalle kuin kahteen sataan riksiin vuodessa, ja tällä, joka
talonpoikain mielestä oli aivan runsas, piti hänen elättää itsensä ja
perheensä, johon kuului vaimonsa ja kuusi lasta. Sentähden täytyi hänen
melkeen joka ehtoo lähteä kyliin kerjäämään vähä elatus-neuvoja
tuleviksi päiviksi. Minä seurasin häntä joskus näillä vaelluksilla ja
nä'in hänen kärsivän paljon pilkkaa, siliä talonpojat pitivät melkeen
kaikki tämän uuden koulujärjestyksen laitoksena, joka ei hetkeen
täyttänyt määräänsä, jota se ei siinä tilassa tehnytkään. Ei hän
kuitenkaan murissut koskaan senkaltaisissa tapauksissa. Minä kuulin
hänen ainoastaan sanovan. "Huvikseni minä opettaisin, jos minua edes
vähänkin kehotettaisiin eli maksettaisiin semmoinen palkka että sillä
taitaisin kunniallisesti elää. Nyt se sen siaan on takka, joka painaa
minun maahan."
Se painoi hänen ei ainoastaan maahan, vaan myös muutamia kyynäriä
syvempään, sillä yskä ja murhe elatuksesta saattoivat hänen kohta
haudan hiljaiseen poveen.
Talven kuluessa opin minä kuitenkin niin hyvin kristin uskon kappaleet,
ett'en tarvinnut hävetä papin edessä. Minä osasin katkismuksen ulkoa ja
myös jonkun piplian historian; enempää ei vaadittukaan. Että minä ne
sielulla ja sydämmellä käsittäisin, ei tullut kysymykseen. Varmaan
rovasti piti monta kaunista puhetta, mutta ne ei liikuttaneet minua
ollenkaan, koska hän ei töillä näyttänyt uskoansa. Kuin minä kuulin
hänen kehoittavan anteliaisuuteen köyhille ja tarvitsevaisille,
ajattelin kuinka vähä hyvyyttä hän näytti sille köyhälle koulun
opettajalle, jonka viheliäisen tilan hän kyllä tiesi. Kuin hän sanoi
kaikki ihmiset toisensa vertaisiksi, kummastelin minä hänen oikeuden
tuntoansa, kuin hän pani sen rikkaan Olle Niileksen pojan yli sen
köyhän Koskelan pojan, ehkä edellinen oli kehno lukemaan ja
jälkimmäinen hyvä. Kuin hän taas saarnasi kärsimistä, tulin minä vasten
tahtoani ajattelemaan hänen suuren vatsansa ja punasen veristen
kasvojensa päälle, jotka todistivat aivan toista j.n.e.
Näitä mietteitä koetin minä turhaan saada karkoitetuiksi. Ne saattoivat
sieluni levottomaksi sekä öillä että päivillä. Yht'äkkiä putosi se
vähäinen bernsteini risti laattiaan, aamulla vuoteelta noustessani.
Minä pidin tämän viittauksena äidiltäni, joka tahtoi selittää minun
nykyisessä mielialassani olevan kelvottoman sitä kantamaan. Minä
muistin hänen neuvonsa ja varoituksensa, hänen kärsimisensä ja
kärsivällisyytensä, hänen hartaat rukouksensa Jesukselle, meidän
vapahtajallemme, joka on luvannut virvoittaa kaikki suruun uupuneet ja
rasitetut sydämmet, jotka rukouksessa mainitsevat hänen nimeänsä. Siitä
päivästä aloin minä ahkerampaa lukea Uutta Testamentia; ja jota enemmän
minä lu'in ja rukoilin, sitä rauhallisemmaksi kävi minun sydämmeni.
Kuin minä olin Herran Ehtoollisella, nä'in minä Vapahtajan kuvan vielä
kerran liikkuvan altaritaululla, lempeästi tarjoovan minulle avointa
helmaansa, ja sieluni täytettiin taivaallisella rauhalla ja
onnellisuudella.