Raskasta on jäädä äidittömäksi kuuden vuoden vanhana, vaan vielä
katkerampaa, kuin ei ole isää, johonka taitaisi turvata, niinkuin minun
kanssani oli laita. Minä surin äitiäni katkerasti, vaikken
lapsuudessani saattanut täydellisesti käsittää onnettomuuteni täyttä
avaruutta. Tässä tilassa surin minä enemmin sitä, ett'ei kellot soineet
kuin äitiäni kannettiin hautaan. Minä kysyin enoltani mikä siihen oli
syynä ja sain seuraavan vastuun:
"Ei äitis käynyt viimeis vuonna Herran ehtoollisella -- se oli
kivuloinen, ihmis raukka -- ja sentähden pappi esti soittamisen; niin
hän kuitenkin sanoi; ehkä minä luulen oikean syyn olleen aivan toisen;
ei äitisi tehnyt 'päivätöitänsä pappilaan,' eikä myös maksanut pääsiäis
rahaa viimeis vuonna; vielä vähemmän häneltä jäi lehmää, joka papille
tulee hautaamisesta. Siitä syystä pappi esti kellojen soiton. Niin hän
tavallisesti senkaltaisissa tekee."
En kyllä käsittänyt niiden sanain oikeaa sisälle-pitoa, mutta ainakin
vaikuttivat ne pahaa nuoreen sydämmeeni.
"Älä sen päälle enää ajattele," sanoi eno. "Kellot ei tehe mitään
autuuteen."
Se oli minunkin tarkoitukseni; mutta tapaus harmitti minua kuitenkin,
sillä minun mielestäni se oli vääryys äitini muistolle.
"Pojan on asia panna pitäjälle kerjään. Ei meillä ole varoja häntä
enempää ruokkia; se syö kuin susi." Niin sanoi enoni vaimo, muutaman
päivän siellä oltuani, ja viimein päätettiinki että minun piti lähtemän
sillä tiellä onneani koettamaan. Tämä oli kuitenkin minulle aivan
vasten-mielistä; minä valitin hätääni enolle.
"Ei hätä hävetä käske, kiiret kauan kiinnitellä," vastasi eno. "Eihän
se raskasta ole, etkös sitä käsitä. Minä olen itse aikanani kerjännyt,
joka käy helvetin hyvin, kuin vaan vähä tottuu. Minulla on itselläni
muutamia poru-kitoja ruokittavana, ja palkka on s----n pieni, muutoin
sinä kyllä saisit jäädä kotia; nyt se on aivan mahdotointa. Minä olen
jo puhutellut Koskelan likkaa, joka ensi aluksi ottaa sinun myötänsä,
sitten se kyllä käy itsestänsä. Älä siinä nyt itke ja ulvo, poika --
rohkia ruoan hakeepi, ujo nälkää näkeepi... Ei se sinulle ole
raskaampaa kuin tuhanelle muullekaan, jotka elävät samalla keinolla."
Seuraavana aamuna sain minä vähäisen pussin kainalooni, ja eno saattoi
minun ensimmäiseen tölliin, josta minä sain ryysyissä olevan vähäisen
punatukkasen likan matka-kumppanikseni.
"Hyvästi nyt, ja onnea matkalle!" sanoi eno. "Kuin sinä saat pussis
täyteen eli suutut mailmalle taidat tulla kotio, jonne aina olet terve
tultuasi, vaikka ämmä joskus ärisee."
Niillä sanoilla käänsi hän minulle selkänsä ja meni tiehensä.
En minä edes tahdo koettaa kertoa mieli alaani sillä hetkeä. Päässäni
kaikki kävi ympäri ja sydän tytky kuuluvasti. Kaipuulla muistelin minä
niitä rauhallisia päiviä, joita olin elänyt maa-mökissämme, ja
kauhistuin niitä, joita vastaan nyt vaelsin mailman avaruudessa, ja
joita aivan vähä tahi en ollenkaan tuntenut. Katkerat oli ne kyyneleet,
jotka minä vuodatin, ja kuuluvasti itkien otin ensimmäiset askeleeni
määrätyllä tielläni.
Tyttö, joka oli saanut minun seuraksensa, koetti lohduttaa minua. Se
oli jo kauan käynyt kerjäläisen oppia, ja vakuutti minua siitä, ett'ei
se ollut niinkään ikävää, kuin minä tyhmyydessäni luulin. "Ei meidän
tarvitse nälkää nähdä," sanoi hän ja rallitti yhtä iloista laulua, joka
vähäiseksi aikaa karkoitti pois murheeni. Kohta me tulimme jotenkin
isoon taloin. Minä aivoin pisättyä ulos, siksi aikaa, kuin hän meni
sisään; mutta se ei käynyt päinsä hänen mielestänsä. Hän oli muutamaa
vuotta minua vanhempi ja niinmuodoin myös minua väkevämpi, jonka tähden
hän tarttu käteeni ja tuuppas minun asuin-huoneeseen.
"Mikä perhana se on, jonka sinä nyt olet saanut seuraasi?" sanoi
isäntä, joka istui pöydän ääressä ja söi. "Mökki-Liisan Thore," vastasi
matkakumppanini. "Vai niin," jatkoi isäntä, "se on niinmuodoin rikkaan
Jössen poika. Piru vieköön senkaltaiset persot, jotka ei häpee
kakaroita laittaa ja lähettää ne pitäjälle. Jos hän olisi köyhä, niin
en sanoisi mitään, mutta hän on rikkain talonpoika koko pitäjässä ja
ylpiä kuin paha henki. Hänen pitäisi itse pitämän huolen sikiöstänsä,
jos hän edes vähänkin tietää huutia. Kuinka vanha sinä olet, poika?"
"Kuuden vuoden vanha," vastasi tyttö; sillä minä olin niin ujo ja
pelko, ett'en sanaakaan saanut suustani.
"Hän on vähäinen kaunis poika, ja surkuteltava se on, poika parka, kuin
on äitinsä kadottanut," sanoi emäntä lempeällä äänellä.
"Oh ja! poika on jotenkin nätti; mutta hyvä se oli että äiti kuoli,
muutoin olisimme senkin kohta saanneet pitäjälle."
Niin sanottuansa otti isäntä hattunsa ja meni ulos, sivutteni
mennessänsä kuitenkin vihasesti katsoen päälleni. Varmaan emäntä huomas
minun olevani suruissani, sillä hän silitteli ystävällisesti poskeani
ja antoi minulle ison voikaakun.
Voi, miten se ruoka maistui ja se hyväileminen teki hyvää sielulleni.
Minä menin nyt rohkeammasti tietäni ja totuin pian elatuskeinooni, niin
että taisin sekä puhua että vastata; ihmiset sanoivat minua jotenkin
kieleväksi. Kohta minä myös tunnettiin seurakunnassa ja kutsuttiin
Liisan Thoreksi, jonka nimen siitä asti olen saanut pitää kaikkina elin
päivinäni.
Kerjäläisen elämällä on niinkuin kaikella muullakin sekä hupaiset että
katkerat hetkensä. Ne viimeiset olivat kuitenkin minun mielestäni
voiton puolella. Joka asumuksessa oli melkein seuraava muoto minua
vastaan:
Joko sinä taas tulet... Ei sitten ole muuta, kuin kahdeksan päivää,
kuin olit täällä... Kerjäläiset syövät meidän kuiviin; ne sikiävät niin
pian kuin harmaat kissat... Täällä on jo tänä päivänä ollut yli kahden
kymmenen... Yksi leipä toisen perästä menee kuin lumi kuumilla
kivillä... Tällä kertaa saat vielä palaisen; vaan sitten et enää j.n.e.
Ehkä vastaanottaminen ei suinkaan ollut ystävällinen, niinkuin
edellisestä näkyy, sain minä melkein aina jotakin. Minä en suinkaan
ollut luotu kerjäläiseksi, sillä se iänkaikkinen murina kerjäläisten
ylitse, jota sekä varhain että myöhään sain kuulla, teki aina minun
sydämmelleni pahaa. Minä rukoilin Jumalaa sydämmellisesti, että kohta
tulisin niin suureksi ja voimalliseksi, että työlläni taitaisin ansaita
elatukseni. Ruoan puolesta en kuitenkaan kärsinyt mitään hätää, mutta
sitä enemmän monessa muussa asiassa.
Kerjäläisen isompia tuskia on yösian saaminen. Minä en vielä ollut
kaukaa vaeltanut, ennenkuin huomasin sen olevan yhdistetyn monen
vastuksen kanssa. Isoissa ja julkisissa taloissa ei koskaan tarvinnut
aatellakaan yösian saantia. Ei ne tahtoneet laittaa permantoansa
siivottomaksi oljilla eli muulla törtteellä ryysysien kerjäläisten
tähden. Vähäsemmissä ei ollut paljoa parempi. Siellä oli niin ahdas; ne
olivat itse niin monta; se oli niin sopimatointa tänä ehtoona; ne
tekivät kaljaa, leipovat tahi pesivät, ja Jumala tiesi mitä kaikkia
siellä oli tiellä. Naapurissa oli joka tilassa parempi tila, ja
sentähden neuvottiin sinne menemään, jossa sai kuulla saman lorun
kerrottavan ja vielä useampia esteitä. Useasti sain minä vaeltaa sillä
tavalla talosta taloon vielä yötäkin, ennenkuin katon alle pääsin. Sekä
sieluni että ruumiini kärsi sanomattomasti; sillä minä itkin ja kärsin
vilua, niin että koko ruumiini vapisi niinkuin värisevä haavan lehti.
Kuin vihdoin viimein sain sian jonkun lämpösen huoneen laattialla,
kiitin minä sydämmessäni Jumalaa ja unhotin paikalla kaikki vastukset,
joitten kanssa olin taistellut. Minä otin nyt sen vähäisen bernsteini
ristin, jonka olin saanut äidiltäni, ja suutelin sitä, sillä sitä
kannoin minä aina povessani rihmalla sidottuna kaulaani. Kuin minä
katselin sitä rakasta kappaletta, muistui maamökkimme ja äidin helma
mieleeni, jotka aina olivat lämpöset ja hyvät. Sen jälkeen luin minä
ehtoo rukoukseni ja koetin maata, joka ei tahtonut menestyä niin
helposti, sillä viimeisiin aikohin olin minä tullut tuntemaan yhden
lain valkosia kirppuja, jotka ei tahtoneet jättää minua rauhaan. Luonto
piti kuitenkin puolensa, ja minä nukuin pian ja näin kauniita unia.
Senkaltaisissa tapauksissa oli äitini useen vieraanani, joka
ystävällisesti lohdutti ja kehoitti minua.
Tämän kaltainen on kuvan synkeä puoli; nyt joitakuita sanoja
kirkkaastakin.
Kevät ja suvi on kerjäläiselle kultainen aika. Ei nälkää koskaan
tarvitse nähdä, niinkuin minä jo ennen olen sanonut; mutta nyt ei myös
tarvitse pitää yö-siasta murhetta, sillä joka pensaassa on yöksi suoja.
Tosiansa se on ikävää joka asumuksessa saada nuhteita köyhyydestänsä,
jota ei itse ole perustanut, eikä taida auttaa, mutta siihen tottuu
kohta, kuin siihen sivuun aina annetaan tarpeeksi ruokaa. Minä olin
vapaa kuin lintu metsässä ja nautin kaikesta sydämmestäni vapauttani.
Minä elin ja nautin mitä nauttia sopi, enkä liikaa murhetta
huomenpäivästä pitänyt. Ehtoon tullessa konttasin minä tytyväisenä
johonkuhun latoon. Se ainoa, joka minulle teki levottomuutta, oli ne
valkoset kirput ja tieto että suven perästä tulee syksy. Edelliset minä
tapoin auringon paistaessa, ilman laupeutta, ja jälkimmäisen koetin
minä karkoittaa mielestäni niin paljo kuin mahdollista.
Kerjäläis-retkeni alussa menin minä aina kotio sotamiehen tölliin
tuloneni, jotka halullisesti vastaan otettiin, niinkuin hyvä ruoka
porsaalle; mutta nyt ei se enään tullut kysymykseenkään, sillä minä en
kerjännyt joutusampaa kuin tarve vaati. Minä tulin kohta tutuksi kahden
pojan kanssa, jotka pitivät samaa elatus-keinoa kuin minäkin. Meillä
oli jotenkin hauska toistemme seurassa ja elimme itse mielestämme aivan
lystiä päiviä. Totuuden mukaan saan kuitenkin tunnustaa, että minä
näiltä ystäviltäni opin paljon ilkeyttä, ja varmaan olisin minä oppinut
vieläkin enemmän, jollei äitini suojeleva henki olisi valvonut
ylitseni. Todistukseksi Jumalan ihmeellisestä lähetyksestä tahdon minä
tässä kertoa kaksi tapausta, jotka elinaikani pysyvät mielessäni.
Yhtenä päivänä esitteli toinen poika että salaisesti menisimme yhteen
isoon puutarhaan omenia varastamaan. Arvelematta suostuin minä tähän
neuvoon. Sinne päästäksemme tarvitsi meidän kiivetä korkean kivi-aidan
ylitse. Mutta kuin minä hyppäsin maahan, singahti bernsteini risti
maalle avoimesta povestani ja löi minua otsaan. Minä pidin sen
varoituksena äidiltäni ja luovuin yrityksestäni. Toisen kerran aivoin
minä pistää valkeen maahan hakattuun, suvi-kuivaan kaskeen, nähdäkseni
kuinka korkealle liekki nousisi. Minä otin tuli-raudan lyödäkseni
valkeeta, mutta estettiin bernsteini ristiltä, joka tuli väliin.
Paikalla lakkasin minä tyhmästä aikomuksestani, jolla olisi ollut
hirmuinen vaikutus; sillä useampia asumuksia oli likeellä. Perästäpäin
sain minä tietää että se oli isäni metsää ja kiitin sydämmellisesti
Jumalaa, joka oli varjellut minua murha-polttajaksi tulemasta.
Mitä isääni tulee, jota yhteisesti kutsuttiin, "rikkaaksi Jösseksi,"
niin olin minä hänen monta kertaa nähnyt, vaan en koskaan käynyt hänen
huoneessansa, sillä minä vihasin häntä käytöksensä tähden äitiäni
kohtaan. Kerran päätin minä kuitenkin käydä häntä katsomassa,
nähdäkseni kuinka huonosti eli hyvin minä otettaisiin vastaan.
Isäni oli isonkokoinen, sorea mies, jolla oli kiree kasvojen muoto.
Hänen käytöksessään oli jotakin ylpeää ja röyhkeää, jota piti pelkäämän
ja uskoman, vaan ei suinkaan rakastaman. Kuin minä tulin ovesta sisään
hänen maalattuun asunhuoneesensa, käveli hän edes takaisin laattialla,
polttaen tupakkaa hopeahelaisella syöskumi piipulla.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän, kääntyen minuun päin kireellä katsannolla.
"Mökki-Liisan Thore," vastasin minä vapisevalla äänellä.
Isäni kalvastui nähtävästi, saadessaan kuulla tämän odottamattoman
vastuun. Ei hän sanonut mitään muuta, vaan kävi vielä muutaman kerran
edes takaisin raskailla askeleilla, jonka perästä hän otti hattunsa ja
meni tiehensä päälleni katsomatta. Hänen vaimonsa siihen siaan, joka
oli nuori ja kaunis, katseli minua aivan tarkasti. Hän antoi minulle ei
ainoastaan paljo ja hyvää ruokaa, vaan myös paidan ja palttina housut,
jotka minun paikalla piti pukea päälleni, niitten kehnojen rääpäleitten
siaan, kuin minulla entiseltä oli. Minä kiitin sitä hyvää ihmistä ja
menin tieheni, en vallan tytymättömänä, vaan en myös hetkeen
tytyväisenä, sillä minä olin odottanut toisellaista kohtelemista
isältäni. Muutama ystävällinen sana hänen huuliltansa olisi tehnyt
minun sielulleni niin hyvää. Nyt hänen käytöksensä nosti aivan toisen
mielen povessani. En minä tiedä jos minä vihasin, mutta aivan vissisti
minä hänen ylenkatsoin. Minun ylenkatseeni nousi vielä korkeammalle,
kuin minä vähän matkaa talosta tulin isääni vastaan, joka pidättyi
eteeni ja sanoi seuraavalla tavalla;
"Minä näen että sinä olet saanut hyvän ravinnon talossa, sekä sisältä
että päältä; mutta jos tahdot totella minun neuvoani, niin et koskaan
enään pistä nenääsi sinne; sillä minä hakkaan sinun niin että olet sekä
sininen että punanen... Tässä kuitenkin saat vähä rahaa, ettäs pysyt
poissa."
Hän antoi minulle kaksi pankoossa, jonka minä kiukussani heitin maahan
ja juoksin tieheni, päätöksellä ett'en koskaan enään menisi
senkaltaisen isän tykö, joka taisi olla niin armotoin.