Meidän mökkimme oli jotenkin kauniilla paikkaa. Kolmella taholla oli
iso hongisto, ja neljännellä kohiseva joki, jonka reunoilla kasvoi
vihantia koivuja ja leppiä. Joen pohjas puolella oli tavattoman suuri
kallion kieli. Tässäpä olikin minun rakastettu olopaikkani, sillä
kallion kukkulalta taisin minä nähdä kirkon ja paljo muuta, joka
saattoi minun ihmettelemään. Minä näin myös sotamiehen töllin, joka oli
jotenkin likellä, vaikka en koskaan saanut sinne mennä. Kirkko oli
kuitenkin se paikka, joka enemmin kaikista kiihotti uteliaisuuteni.
Äitini tosin selitti yhtä ja toista siihen kuuluvaa, mutta se ei
kuitenkaan ollut minun mielestäni tarpeeksi; minä tahdoin itse
paikkaan, asiasta selvää hankkimaan.
"Pääset kyllä sinne, jahka minä vaan ehdin saamaan sinulle uudet
vaatteet," vastasi äitini.
Kauan aikaa kului ennenkuin tämä tapahtui. Varamme olivat jotenkin
vähäiset, vaan oikeaa hätää emme kuitenkaan kärsineet. En minä vaan
taida muistaa koskaan ruokaa pyytäneeni, saamatta kuitenkin kalaa ja
leipää. Meidän maamökkimme ei myöskään ollut niin ikävä kuin joku
kukatiesi luulee. Suvella oli se vilpeä, talvella lämmin, jonka tähden
metsää tulee kiittää. Aurinko kurkisti aina ystävällisesti alas katossa
olevan lasin läpitse, sillä täällä hän ei koskaan nähnyt muuta kuin
järjestystä ja puhtautta. Äitini oli ahkera kuin muurahainen. Rukki
hyrisi koko päivän ja vielä ison aikaa yötäkin. Joka pyhä meni hän
kirkkoon; silloin toi hän aina ruokaa seuraavaksi viikoksi ja minulle
vähäisen nisu-leivän. Kotio palattuansa oli hän melkeen aina
surullinen. Silloin istui hän tavallisesti sänkyyn, huokasi syvästi,
jonka jälkeen hän lauloi tunnollisella ja kauniilla äänellä.
Laulustansa näkyi aivan selvästi sydämmensä hyvyys; sillä sekä
surussaan että iloissansa ihminen laulaa senkaltaisia lauluja, jotka
johonkin määrään ovat saman muotoisia, kuin sydämmensä laatu. Suru
mielin valitti hän että oli tullut hyljätyksi vaikka hänellä oli
tunnollinen sydän, vaan nöyryydellä kantoi hän pilkan ja hävyn, jonka
alaiseksi toisen tunnottomuuden kautta oli tullut. Sydämmessään antoi
hän anteeksi sille, joka oli syy kaikkiin hänen kärsimyksiinsä.
Äitini oli minun mielestäni kaunis, vaan ei koskaan niinkuin
laulaessansa. Hänen suuret vaaleensiniset silmänsä valoivat kyyneleitä
ja kasvonsa loistivat sanomattomalla kirkastetulla valolla. Varmaan oli
hän aivan jumalinen, sillä ehtoin aamuin rukoili hän kauan polvillansa
sängyn vieressä. Hän opetti myös minun varhain rukoilemaan Jumalaa.
Joka ehtoo, ennenkuin nukuin, sain lukee ja senjälkeen kuulla
joitakuita neuvoja, kireitä ja kovia, jos päivällä olin ollut
tottelematoin ja paha, vaan lempeitä ja anteeksi antavia jos olin ollut
hyvä.
Niin kului aika matalassa mökissämme, levollisesti ja hiljaa, niinkuin
kuu valaisee unen helmassa olevaa laksoa. Harvoin tuli meille joku
vieras muuta kuin leikkuu aikana, koska äitiäni tahdottiin
päivämieheksi. Tämä tapahtui vaan kovimmassa hätätilassa, sillä ihmiset
ei tahtoneet häntä mielellään työhön "kakaran" tähden, jonka he myös
pelkäsivät saavan ruokaa, -- aivan turha pelko, sillä minä en koskaan
saanut seurata myötä silloin, kuin hän oli vierasten työssä. "Ei sinun
pidä olla heidän pilkkanansa," sanoi hän ja telkesi minun sisään,
syvästi huoaten. Ainoa vieras, joka jotenkin useen kävi meitä
katsomassa, oli enoni. Tavallisesti tuli hän kerran viikossa ja viipyi
enemmän aikaa. Hän oli aina iloinen ja lystillinen. Minä istuin hänen
polvellansa, ja kuultelin mielelläni niitä tarinoita, joita hän tiesi
jutella viimeisestä kokouksesta. Ennenkuin hän lähti kotia, antoi hän
tavallisesti minulle rahan ja joskus myös tolvan äidilleni. Usein sanoi
hän äidilleni, että minä olisin kerjuulle pantava; mutta äitini ei
koskaan tahtonut suostua siihen. "Ei ylpeys köyhälle sovi," sanoi eno.
"Sanopa mitäs tahdot, vaan ei hän minun eläissäni kerjuulle pääse,"
sanoi äitini; ja siihen loppui heidän riitansa.
Viisi vuotiaana sain minä vihdoin viimein uudet vaatteet, niin että
pääsin kirkkoon, joka kauan oli ollut korkein toivoni.
Se oli yhtenä sunnuntaina alku-keväästä, ja ilma oli niin ihana kuin se
joskus keväällä on. Aurinko valaisi ja lämmitti puitten nuoria lehtiä,
ja kaikki ilmoitti rakkautta ja riemua, lakson kukasta aina metsän
lintuisiin asti, jotka tuhansilla eri äänillä ilmoittivat riemunsa sen
hiljan tulleen kevään ylitse.
Äitini rinnalla kävelin minä metsän läpitse, mielihyvilläni niinkuin
visertävä leivonen. Pian tulimme maantielle ja kirkkoon, joka oli vaan
puolen penikulmaa meiltä. Äitini tarttui oitis käsi-kynääni ja talutti
minua yhteen kirkkomaan kulmaan, jossa hän istui viheriäisen haudan
päälle. "Tässä lepää äitini," sanoi hän huoaten ja hajotteli muutamia
kukkia haudan päälle. Minä en voinut istua enkä seisoa; tuskin taisin
ajatella, niin pyöri päässäni kaikki, minkä näi'n. Kaiken ikäisiä
ihmisiä seisoi juhla-puvussa joukottain hautain välillä; kellot soivat
juhlallisesti; yksi ruumis toisensa perästä kannettiin hiljaa
viimeiseen lepopaikkaansa; lukkari lauloi, pappi luki, lapset ja
vaimoväki itkivät, miehet peittivät viimein haudat, jonka jälkeen
menivät kirkkoon, johon me myöskin seurasimme.
Täällä, tämän pyhän huoneen sisässä hämmästyin minä vielä enemmän.
Urpujen pauhaavat sävelet, laulun kanssa yhtenä, saattoivat minun
vähäksi aikaa tunnottomaksi. Vähitellen aloin eroittaa aineet. Minä
ihastuin kirkon korkeaan holviin, maalattuun saarnastuoliin, kuin
myöskin pappiin, vaikka, Jumala sen tietäköön, en ymmärtänyt paljoa eli
en mitään hänen pitkästä saarnastansa. Suurimpana ihmeenä kaikista
pidin minä altaritaulun, joka osoitti Vapahtajan kirkastuksen, jota
minä koko kirkonajan yhtämittaa katselin. Vapahtajan kuva pyhässä
kirkkaudessansa oli minun silmissäni elävä. Minä näin selvästi kuinka
Hän liikkui ja kuinka lempeästi ja siunaten Hän katseli seurakuntaansa.
Sitä näköä en koskaan voi unhottaa, ja tosiaanki minä siitä asti lui'n
rukoukseni suuremmalla hartaudella kuin ennen.
Kotio tultuamme oli äidilläni moneksi päivää työtä selityksissä mitä
kaikki, joita olin nähnyt ja kuullut, merkitsi.
Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kirkonmeno, jossa olin äitini kanssa,
ja sen tähden ei se koskaan taidakaan mielestäni kadota.
Koko suven oli äitini kivuloinen. Hän kalvastui päivä päivältä. Rukki
hyrisi vähemmän ja hän luki enemmän Uutta Testamentia. Viimein ei hän
enää jaksanut nousta vuoteelta, eikä hän myös taitanut syödä leipää,
jollei sitä vedessä liotettu. Minä holhosin häntä niin hyvin kuin
taisin, joka holhoominen kuitenkin olisi ollut aivan puutollinen, jos
en olisi saanut apua enoni vaimolta. Se eripuraisuus, joka oli ollut
hänen ja äitini välillä, oli jo vallan kadonnut. Hän toi joka päivä
meille vähä maitoa; jota ainoastaan äitini nyt enää taisi nauttia.
Tauti oli varmaanki kova, sillä minä nä'in surulla hänen kärsivän
sanomattomasti. Kuin vaivat huokenivat, puhui hän aina ystävällisesti
ja varoitti minua Jumalaa pelkääväiseksi ja ahkeraksi sekä
tottelevaiseksi enolleni, joka oli luvannut ottaa minusta vaarin, jos
äitini kuolisi, joka oli aivan luultava asia, sillä hänen voimansa
olivat rauvenneet, köyhyyden ja vaivain kanssa taistellessa. Yhtenä
ehtoona, kuin olin kontannut hänen viereensä vuoteelle, otti hän
vähäisen bernsteinisen ristin, jonka hän mustassa pumpuli rihmassa
kantoi kaulassansa, ja pani sen minun kaulaani. Sitten veti hän minun
sydämmensä tykö vapisevilla käsillänsä, ja minä tunsin muutamia suuria
kyyneleitä tippuvan kasvoilleni. Tavallisuuden mukaan lu'in minä
ehtoorukouksen ja nukuin. Kuin seuraavana aamuna heräsin, koetin minä
turhaan herättää häntä; hän oli kuollut.
Minä riensin paikalla enoni tykö, ilmoittamaan tapausta. Kahdeksan
päivää sen jälkeen saatoin minä hänen hautaan, saman kummun alle, jonka
päällä hän viimein oli istunut, kuin kävimme kirkossa. Olkoon hänelle
keveät mullat ja siunaus hänen muistollensa!