Rakas lukijani! Tässä kirjaisessa tahdon jutella oman
elämä-kertomukseni, ja niinmuodoin pitää minun aluksi mainita
joitakuita äitivainaaltani saatuja tietoja syntymäperästäni ja niistä
tapauksista, jotka kuuluvat lapsuuteni ensimmäisiin vuosiin.
Äitini oli urhollisen, Suomen sodassa 1809 kaatuneen, sotamiehen tytär.
Hänen ainoa veljensä tuli isän siaan virkaan. Ei paljon aika
kulunutkaan, ennenkuin enoni meni naimisiin ja otti sotamiehen töllin
hallitaksensa, josta seurasi että äitini täytyi lähteä palvelemaan. Hän
oli nyt yhdeksäntoista vanha ja muutoin kaunis ja iloinen nainen,
rakastettu ja arvossa pidetty kaikilta, jotka tunsivat hänen siivon
käytöksensä. Sen tähden pääsi hän palvelukseen rikkaan talonpojan tykö,
jossa hän vähän ajan kuluttua tuli ystäväksi pojan kanssa. Siitä
ystävyydestä sytty rakkaus, joka oli syy minun syntymiseeni ja
niinmuodoin myös kaikkiin niihin kirkkaisiin ja synkeisiin päiviin,
joita olen elänyt. Kuin isäntä sai tietää asian laadun, nousi talossa
hirmuinen meteli. Äitini kutsui hän kahdenkesken puheillensa ja lupasi
pyhästi, että jos hän tahtoisi pitää totuuden salaisena ja ottaa
rengin, jota hän jo oli siitä puhutellut, miehekseen, niin hän antaisi
heille hyvän töllin ja vielä rahojakin, tarpeellista omaan leipään
rupeevaisille. Äitini oli kuitenkin liian rehellinen suostuaksensa
semmoiseen neuvoon, jonka hän ylönkatsoi, vaikka isäni oli kyllä
häpeämätöin sitä puolustamaan. Paljon keskusteltua, ajettiin äitini
vihdoin viimein talosta pois ja kiellettiin siellä enään itseänsä
näyttämästä.
Surun nuoli sydämessä ja hävyn puna poskilla, palasi hän veljensä tykö,
joka otti hänen vastaan kirosanoilla, ehkä surkutellen sisarensa tilaa,
jota hän koitti huojentaa niin paljon kuin voimansa myöden antoivat.
Hänen vaimonsa oli myös ystävällinen ja surkutteli sydämmellisesti
miehensä onnetonta sisarta, jonka hän mielellään otti vastaan vähäiseen
mökkiinsä. Täällä synnyin minä kylmän-koleena syyspäivänä v. 1810. Eno
otti toimittaaksensa minua kasteesen, jossa kuitenkin oli monta
vastusta, sillä vaimonsa oli siinä tilassa kipee, eikä kukaan muu
mielellään tahtonut olla sylikummina äpärälle. Hän kuulusteli monessa
paikassa, vaan jokainen oli siinä tilassa estetty. Vihdoin viimein
vihastui hän vähä, pisti minun nahkaseen reppuun ja kantoi itse minun
pappilaan. Pruustinna oli niin hyväntahtoinen ja kantoi minun ristille,
jossa pantiin Thore nimekseni äidinisän jälkeen, joka oli ollut
oivallinen mies aikanaan, jota myös minustakin toivottiin.
Äitini meni vielä kerran isäni tykö ja anoi liikuttavilla sanoilla
häneltä vähää apua onnettomuudessaan, mutta kaikki hänen rukouksensa
olivat turhaan; isä oli kova ja liikuttamatoin kuin jylhä-kallio.
"Sinun pitää haastattaa se helvetin konna," sanoi eno. "Jätä asia vaan
minun haltuuni, niin minä hänen vien Pontius Pilaatuksen tuomion alle,
jossa minä hänen lämmitän kun hiljan kuoritun hanhenpojan."
"En," vastasi äitini, "käyköön kuinka hyvään, vaan hänen kanssansa
käräjille mennä ja siellä seisoa ihmisten pilkkana, en minä millään
kurin taida; johan minä häpeisin itseni kuoliaaksi. Ilman sitä olis
hyöty siitä vähäinen, sillä lain jälkeen en saisi muuta kuin
viisitoista taikka kaksikymmentä riksiä ruokkoa pojan alaikäisenä
ollessa. Tosiaan sitä siinä olis yltä kyllin minulle, vaan kuin hän,
joka ryösti viattomuuteni ja omantuntoni rauhan, taitaa olla niin julma
ja kieltää minulta sen, niin tahdon koittaa tulla omin neuvoin aikaan.
Jumala ainoastaan tietää kuinka syvästi olen petetty, ja toivon että
hän myös auttaa minua kantamaan köyhyyden takkaa. Minä tahdon tehdä
työtä ja rukoilla; sydämmestäni rukoilla hänenkin edestänsä, joka on
kunniani saastuttanut. Se päivä on kyllä vielä tuleva, jona hän saa
katua käytäntöönsä minua kohtaan. Älköön vaan tulko liian myöhään."
Se oli hänen järkähtämätöin päätöksensä, jonka hän uskollisesti piti
kuolema-päivään asti, vaikka enoni teki mitä taisi saadaksensa häntä
siitä luopumaan, sillä sammuttamatoin viha oli syttynyt hänen povessaan
sitä rikasta talonpoikaa vastaan, joka hänen sisarensa oli häväissyt.
Kuitenkin asumme me nyt sotamiehen töllissä. Aikaa päälle olivat äitini
ja enoni vaimo hyvät ystävät, ja kaikki kävi niin hyvin, kuin sitä
siinä tilassa sopi toivoa, mutta vähitellen nousi vähäinen riita heidän
välillään, joka viimein muuttui suoraksi eripuraisuudeksi. Mökki tuli
vähäisemmäksi ja vähäisemmäksi. "Portto kakaransa kanssa oli aina
tiellä." Eno koitti rakentaa rauhaa ja sopua, jossa koitoksessa hän
myös ajaksi menestyi; vaan ainoastaan niin, että viha vähän ajan
perästä taasen syttyi vielä kauhiampaan liekkiin. Monta katkeraa
pisto-sanaa sai äitini pitää hyvänään. Kuitenkin piti hänen olla vaiti
ja kärsiä.
Sillä tapaa kului talvi ja kevät läheni. Veljensä avulla rakensi äitini
huoneen metsään, vähän matkaa sotamiehen töllistä. Semmoisen huoneen
taitaa köyhäkin hankkia, ilman suurta rasitusta. Mäen vieruun kaivetaan
kuoppa, kuinka suuri hyvänsä, niin saadaan oitis kolme seinää, neljäs
seinä taas tehdään kivistä. Sitten pannaan pieniä puita ruoteiksi,
jotka peitetään tuohilla ja turpeilla. Meren puolelle jätetään pieni
läpi akkunaksi, jos varat myöden antavat sen lasilla täyttää, muutoin
se tukitaan laudan palasella, joka joka kerta nostetaan pois kuin
luolaan valoa tahdotaan. Huonekalut ovat myös yksinkertaiset. Yhteen
nurkkaan pannaan muutamia laakeita kiviä, kattoon tehdään räppänä, niin
on takka valmis. Maata parempaa laattiaa ei tarvita. Kalliimmaksi
kaikista tulee ovi, jonka pitää olla laudoista, ja ilman sitä vielä
tarvitsee linkun ja sarannot, ennenkuin se on jotensakaan sovelias.
Tässä tilassa se kuitenkin tuli jotenkin halvaksi, sillä enoni oli
hätätilassa sekä seppä että nikkari.
Aivan monta senkaltaista asumusta löytyy Ruotsissa, ja moni ihminen
pitäisi itsensä onnellisena, jos hän olis semmoisen asumuksen omistaja.
Meidän mökkimme tuli pian valmiiksi ja myös jotenkin avaraksi, sillä
joka seinä oli kahdeksan kyynärän mittanen. Muutossa ei liion kauan
viivytty sillä tavaroita ei ollut muuta, kuin yksi arkku, sänky, kaksi
pientä pataa ja muutamia savi-astioita. Paras, vaan kuitenkin
vaivaloisin kapine, olin minä, ja viimeseksi muutettiin minä äidin
sylissä uuteen asunto-paikkaamme.
Äitini oli aivan iloinen. Hänellä oli nyt koto, jossa hän taisi olla ja
tehdä mitä itse tahtoi, ilman että hänen töitänsä pilkattiin ja
irvisteltiin. Sentähden tekikin hän työtä aivan ahkeraa, elättääkseen
itseään ja minua, jota hän sydämmellisesti rakasti, ehkä minä vasten
tahtoani olin syy hänen köyhyyteensä ja kärsimiseensä. Hän osasi
kehrätä ja ommella, ja sai myös tarpeeksi työtä lähimmäisestä kylästä.
Työllä saatiin kalaa, leipää ja perunoita; metsästä saatiin puita
kylliksi, niin ettei meidän tarvinut kärsiä nälkää eikä vilua. Yksi
asia kuitenkin suretti äitiäni; hänen täytyi jättää minun yksistään
kotia, joka kerta kuin hän meni kyliin työtä ja ruokaa hankkimaan.
Senkaltaisissa tapauksissa laski hän minun sänkyyn, jossa sain kuluttaa
aikani miten paraiten taisin sillä aikaa kuin hän oli poissa, joka
välistä kesti koko päivän. Niin kauan, kuin en vielä osannut kävellä,
kävi se jotenkin hyvin päinsä, vaan sitten tuli enemmän murhetta ja
vaivaa. Äitini poissa ollessa, käänsin minä kaikki, mitä asumuksessa
oli, ylös ja alas. Erinomattain veti rukki minua puoleensa, joka ei
jäänytkään koskaan minulta rauhaan. Yhtenä päivänä, kuin äitini taas
oli kylässä, kaasin minä sen takkaan, niin että hiulu meni rikki.
Senjälken äitini aina sitoi minun sängyn jalkaan pienellä nuoralla, ja
siinä sain olla siksi kuin hän palasi. Ainoastaan hänen asijoilla
ollessaan täytyi minun olla sillä lailla sidottuna. Kuin hän suvella
kävi ulkotöissä, pääsin minä aina mukaan. Kerran ei kaukaa käynyt,
ettei henki minulta mennyt tämän seuranpidon tähden.
Me olimme nyt toukokuun loppupuolella. Äitini istutti perunoita
kaskeen, joka oli kaukana synkässä metsässä. Minä olin jo kolmen vuoden
vanha ja pyörin toimeliaana hänen ympärillänsä, hänen työtä tehdessään,
jossa myös tavallani koetin auttaa häntä, ehk'ei koko toimeni muuksi
hyödyttänyt, kuin sekoitukseksi. Päivä oli kovin kuuma ja minä nukuin
sentähden pian likellä olevan kiven päälle. Äitini kantoi minun oitis
metsään ja pani minun siellä lepäämään lehtevän koivun alle, ja palasi
taas työhönsä. Viimein rupesi minun pitkä uneni aatteluttaan häntä, ja
sentähden lähti hän myös minua herättämään. Mutta kuin hän tuli
paikalle olin minä jo -- kadonnut. Hän huuteli minua nimeltä; haki
minua joka taholta metsää; haki koko päivän ja vielä yönki, siksi kuin
hän vihdoin viimein pyörtyneenä vaipui maahan. Virvottuansa rupesi hän
uudestaan hakemaan, vaan kaikki turhaan. Viimen meni hän kirkon kylään
ja kertoi siellä tapauksen. Siellä häntä yhteisesti lohdutettiin sillä
ilahuttavalla vakuutuksella, että sudet jo olivat minun syöneet, jonka
tähden hänen pitäisi kiittää Jumalaa. Suuttumattomilla rukouksillansa
sai hän kuitenkin koko joukon ihmisiä ko'olle, jotka jahdilla lähtivät
hakemaan sitä kadonnutta lammasta. Kuin he olivat hakeneet kaksi
päivää, löysivät he minun viimein tiheessä pensikossa, melkeen nälkään
nääntynynnä, sillä se oli neljäs päivä hukassa oloani. Äitini tuli
melkeen mielipuoleksi sulasta ilosta. Hän tukehdutti minun melkeen
hengettömäksi suutelemisillaan ja halaamisillansa, joist'ei koskaan
tahtonut loppua tulla.
Syy äkkinäiseen katoomiseeni on helposti selitetty. Luultavasti olin
minä maannut vähän aikaa ja sitten herännyt, jonka jälkeen
unimielissäni olin mennyt metsään, josta turhaan ha'in tietä aukeelle.
Tämä tapaus on vielä aivan hyvin sieluni muistossa, ja siitä asti
muistan minä kaikki, mitä tästä edespäin juttelen.