XIX.

Naurisharjun tuvassa olivat joukot aamiaisunella. Kustaavan Ville

yksin valvoi ja tähysteli levottomana keväthangen peittämän lahden

ylitse, jossa kiertävän koulun piti alkaa ja jonne muutamia lapsia

näkyi jo menevän. Ville ei malttanut odottaa, vaan meni äitinsä korvaan

supattamaan:

-- Äiti, kuulkaahan, joko minä saan lähteä kouluun?

-- Älähän nyt hätäile, sanoi Kustaava päätänsä kohottaen. -- Sinulla ei

ole ehyttä nuttua. Kun emäntä nousee ruokaunelta, niin se antaa poikien

nutun lainaksi.

-- Niin, mutta minä en ennätä kouluun alkuun, nurisi Ville. -- Simon

Petter ja Annastiinan Ansu jo menevät.

-- Antaa niiden mennä, lohdutteli Kustaava. -- Ei sinne ole vielä

koulumestarikaan tullut. Parempi on, että menet yksinäsi. Ansu ei

malttaisi olla sinuakaan tyrkkimättä.

Kustaavan pelko ei ollut turha. Annastiina oli alituisella

ylistelyllään saanut poikansa siihen luuloon, ettei hänelle löytynyt

vertaa ruumiinvoimissa, kauneudessa eikä viisaudessa. Ville ei sitä

vielä tietänyt, mutta ennenkuin ennätti koulutalon kartanolle, tuli

hän sen huomaamaan. Ansu liehui siellä kuin "susi puhteella", kaateli

ja nakkeli pienempiä poikia kuin rukkasia. Se oli olevinaan leikkiä ja

voiman näytettä. Kohta hän kiirehti näyttämään viisauttaankin, milloin

vain siihen tilaisuutta ilmestyi. Ja kun Ville, peläten myöhästyvänsä,

kiireesti astua vippasi, lainatakin pitkät hihat huiskaen, oli Ansu

solalla vastassa ja huusi toisille:

-- Katsokaapas, kun Kustaavan Ville on ottanut isänsä nutun. Tule, niin

solmitaan nuo hihat yhteen kiinni.

Villeä hävetti tavattomasti, kun pojat katsoivat häneen ja muutamat

nauroivatkin. Hän kiirehti juoksujalassa tuvan ovea kohti eikä ollut

kuulevinaankaan, mitä toiset sanoivat.

-- Pakoonpa mennä vupestaa, ivaili Ansu jälkeen.

Kartanolla seisoi suurempiakin poikia, Veerti niiden joukossa. Tämä

huomasi Villen tukalan tulon ja ehkäistäkseen Ansun ivailun jatkumista,

sanoi:

-- Anna sinä huonompiesi kulkea rauhassa ja tule "turpailemaan"

aikamiehille.

-- Sinäkö olet se aikamies? kysyi Ansu rehennellen.

-- Sen verran aikamies kuin sinulle tarvitaan.

-- Laihapa tuo on vielä naamasi, vaikka olet ollut vuoden Tarvaisessa

syötillä, pisteli Ansu uskaltamatta lähestyä.

-- Onhan sinulla lihava naama, kun olet ollut ikäsi Annastiinan

syöttösikana, vastasi toinen.

Poikain sananvaihtoa olisi jatkunut pitemmältäkin, mutta joku huomasi

opettajan kyytimiehen ajavan mestarin mökiltä päin. Silloin riitapuheet

ja huiske kartanolla loppui ja kaikki kiirehtivät pirttiin, ollakseen

valmiina koulun alkaessa.

Ville oli ensimäistä kertaa kiertävässä koulussa, ja nyt alkua

odotellessa pelotti kovasti. Mitenkä siinä osaa olla. Äiti oli jo

edeltäpäin selittänyt, ettei siellä tarvitse peljätä eikä hätäillä,

menee vain istumaan, kun käsketään, ja sanoo nimensä, kun kysytään.

Mutta siinäpä olikin pelon aihetta kylliksi. Nimensä sanominen näin

suuren joukon kuullen tuntui vaikeimmalta.

Ville oli tätä ajattelemassa, kun Kivimäen Veerti tuli hänen luoksensa

ja kysyi:

-- Onko sinulla virsikirjaa?

-- On täällä nutun taskussa, vastasi Ville.

-- Minulta unohtui kotiin, selitti Veerti. -- Mutta istutaan

rinnakkain, niin saadaan katsoa samasta kirjasta.

Pari viikkoa aikaisemmin olisi rinnakkainistuntaehdotus ollut Villelle

iloisin asia, mutta nyt hän otti aivan äänetönnä kirjan taskustaan ja

antoi Veertille. Muistui taas selvästi mieleen tuo mestarin mökissä

nähty kuva: musta ruumisarkku ja Veerti sen kupeella soittamassa. Ja

vaikka hän muisti senkin, että Veerti on tämän jälkeen tuonut hänelle

uuden pienen kelkan ja ollut aina hänelle erittäin hyvä, niin sittenkin

hänen lähellä olonsa toi vastustamattomasti mieleen kuoleman ja

maailman lopun.

Veertikin ajatteli heidän yhteisiä asioitaan ja vilkaistuansa kirjan

lehtiin kysyi:

-- Oletko laskenut mäkeä sillä uudella kelkalla?

-- Olen, vastasi toinen.

-- Luistaako hyvästi?

-- Luistaa.

Tätä sanoessa täytyi jo vähän naurahtaakin.

-- Höyläsinhän minä sen jalakset niin sileiksi, että pitäisi sen

luistaa, kehui Veerti.

He keskustelivat tästä tuvan ovinurkassa, toisten takana. Veertillä oli

toinenkin asia, josta hän halusi kertoa.

-- Kuulehan, hän alotti vieden suunsa aivan Villen korvan eteen. --

Minä olisin saanut toissa päivänä oikein hyvän viulun, jos olisi ollut

rahaa viittä markkaa enempi. Siinä mestarin mökillä kävi sellaisia

kometiialaisia, konstin näyttäjiä, ja niillä oli niin hyvä viulu, ettei

minun viuluni ollut mitään sen rinnalla. Se mies tahtoi kaksikymmentä

markkaa väliä, mutta minulla ei ollut kuin viisitoista. Ei helpottanut

siihen, eikä mestarikaan antanut velaksi, eikö liene ollut. Se mies

sanoi, ettei hän möisi sitä viulua neljälläkään kymmenellä, jos osaisi

soittaa. Niillä oli ollut soittaja, muita se oli karannut pois.

Sanoihan se mies lähtiessään, että hän antaisi viulun ja maksaisi

palkkaakin, jos tulisin heidän mukaansa soittamaan. Vaan enhän minä

toki tuntemattomien matkaan. -- Mutta kyllä se viulu oli kerrassaan

hyvä. Ei sanonut mestarikaan nähneensä parempaa. Sillä oli kiiltäväksi

maalattu laatikko.

Veerti olisi varmaan jättänyt kertomatta koko asian, jos olisi

huomannut, millä mielellä toinen kuunteli. Ville ei itsekään

ymmärtänyt, mistä se tuli, mutta hän olisi halunnut olla aivan

yksinään. Vesikarpalot pakkautuivat silmiin, ja hän istui niin surkean

näköisenä, kuin toinen olisi kertonut jotain hyvin surullista tarinaa.

Kohta tuli opettaja kamarista ja asettuen pöydän päähän kehoitti lapsia

kokoontumaan pöydän ympärille. Villellä ei ollut mitään vaikeutta

istumapaikan valinnassa, asettui vain Veertin rinnalle. Tämä haki

virren numeronkin. Virressä puhuttiin kauniista kukkasesta, joka ei

ole halpa. Saman sävelen oli Ville kuullut Kivimäellä hautajaisissa,

ja hän ihmetteli, miten rohkeasti tytöt lauloivat, vaikkapa opettajan

mukanakin.

Opettajan rukoukset ja alkupuheet menivät sivu korvan. Tarkkaavaisuus

heräsi vasta sitten, kun opettaja alotti nimien kirjoittamisen. Sama

oli lasten vanhempienkin laita, joita oli tullut ensi kertaa kouluun

tulevia lapsiansa tuomaan ja katsomaan koulun alkamista.

Olipa tullut Annastiinakin, vaikka vähän jälempänä.

-- Nyt kirjoitetaan lasten nimet, ilmoitti opettaja. -- Alotetaan yhden

numerosta, ensin talollisten lapset, sitten torpparien ja loisten.

Alapiha oli numero yhtä, ja siitä kirjoitettiin Antti ja Esteri. Antti

olikin pojista etevin ja rohkein ja muisti parhaiten toistenkin talojen

numerot. Hän oli asettunut poikien puolelle ensimäiseksi, lähimmäs

opettajaa. Luettelo oli jo lopullaan, kun opettaja kysäsi:

-- Miltäs numerolta on tämä paksu, punakka poika?

-- Se on Annastiina Poikosen Ansu, mutta en minä tiedä sen numeroa,

sanoi Antti.

Silloin hyökkäsi Annastiina pöydän luokse ja kivahti:

-- Mitä se tuo Alapihan poika vätystelee. Minun poikani se on, mutta se

on syntynyt vihityssä välissä ja sen nimi on kirkonkirjoissa Anshelmi

Lipponen eikä Ansu Poikonen. Minun oma sukunimeni on Poikonen, mutta se

on Aapram Lipposen poika, entisen Porraspuron Lipposen, joka vietiin

hautaan viikko takaperin. Ja oikeastaan me kuuluttaisiin Porraspuron

numerolle -- sillä väkisin se meiltä vietiin pakkohuutokaupalla, ja

tämä Naurisharjun Nevalainen sillä rikastui kuinka monta tuhatta lienee

rikastunutkaan -- mutta kirjoittakaapa nyt mihin hyvänsä.

Opettaja oli hymyillen odottanut lausunnon loppumista ja sanoi sitten:

-- Olisin minä tämän asian ymmärtänyt lyhemmälläkin selityksellä.

-- En minä sano tätä opettajalle, oikaisi Annastiina. -- Sehän minua

harmittaa, kun kaikki maitosuutkin tolkuttavat oikeain ihmisten kuullen

ja oikeassa asiassa Annastiinan Ansusta, vaikka sillä on ollut isä.

-- No, annetaan jo tämän asian loppua, huomautti opettaja uudestaan. --

Siellä pitkän pojan, Ferdinandin takana on vielä yksi poika.

-- Tämä on Kustaava Laulaisen Ville, ilmoitti Veerti.

-- Eihän vain tulle tässä sama erehdys kuin Anshelmin kohdalla, arveli

opettaja.

-- Ei tule siinä, sanoi Annastiina.

Villen nimi pääsi paperille näin vähillä puheilla, ja se olikin

viimeinen.

Nyt menivät lasten kyytimiehet kotiinsa, ainoastaan Annastiina jäi

jälemmäksi kuulemaan, huomaako tämä vasta tullut opettaja hänen

Anshelminsa erinomaista lukutaitoa. Mutta hän saikin kuulla, ettei

kenenkään lukua oikaistu eikä pysäytetty niin usein kuin juuri hänen

Anshelminsa.

Tämäpä jo harmitti niin, että hän meni välitunnin aikana kamariin

opettajan puheille.

-- Mitä kirjoja ne ovat nuo, joista täällä luetaan? hän kysyi.

Opettaja oudoksui kysymystä, mutta vastasi kumminkin tyynesti:

-- Ne ovat kiertokoulun lukukirjoja.

-- Jos lienevät, sanoi Annastiina, -- mutta mitä varten täällä luetaan

tuollaisia joutavia lorpatuksia? Eihän niitä lapset osaa. Jos minun

Anshelmilleni annetaan käteen oikea kirja, katekismus, niin se osaa

toiseen pääkappaleeseen asti joka luvun, kenenkään neuvomatta ja

vasartamatta. Atanasiuksen tunnustuskin menee kuin vettä valaen.

-- Hyvä on, että menee, myönnytti opettaja. -- Tällä viikolla se

kuullaan tarkemmin. Mutta täytyy lasten oppia lukemaan muutakin kirjaa

eikä yksistään katekismusta, ja sitä varten ovat nämä lukukirjat eli

aapiset.

-- Olkoot, mutta minun poikani ei tarvitse enää aapisia eikä

lukukirjoja, se osaa lukea katekismustakin, sanoi Annastiina ja lähti.

Tällä aikaa olivat rohkeimmat pojat kerääntyneet tallin eteen

karttupiilosille. Piiloon juosseet pilkistelivät nurkkien takaa kuin

kärpät kivien koloista, milloin kartunvahti loittonisi niin etäälle,

että ennättäisi juosta kartun luokse ja itse kapahuttaa nimensä

"kirjaan". Jo oli kolmas kierto menossa, ja Simon Petter määrättiin

kartun vahdiksi.

-- Minä olisin ennättänyt lyödä nimeni kirjaan, jos en kaatunut, väitti

Petter.

-- Oma syysi, kun kaaduit, sanoivat toiset. -- Jää vain etsimään.

-- Ei ollut minun syyni, Ansu tyrkkäsi, selitti Petter.

-- Jääköön sitten Ansu.

-- Ettekö muista, pojat, sanoi Alatalon Antti, ettei Ansua saa sanoa

Ansuksi.

-- No miksikäs?

-- Anshelmukseksi.

-- Eli Annastiinan hameenhelmukseksi, lisäsi Veerti.

Ansukin ennätti koota sanavarastonsa ja nyrkki puristettuna intosi

Veertille:

-- Miksikäs sinua, kitupiikki Haverisen päreviulua, pitää sanoa:

kalmakoppolin tekijäksi vaiko längenpainimeksi.

-- Etpäs uskalla tarttua painimeen, vaikka kehut olevasi lihava kuin

syöttösika, ilkkui Veerti.

-- Kyllä minä jo ensi talvena uskallan, teristeli Ansu.

Siihen liittoon joutui Annastiinakin ja alkoi kysellä:

-- Mitä ne taas sinulle tekevät?

-- Tuo Haverisen päreviulu haukkuu minua syöttösiaksi ja vaikka miksi.

-- Ketäpä ne kitupiikin koirat haukkuisivat, jos eivät köyhempiään,

lohdutteli Annastiina. -- Mutta anna sinä niiden haukkua, se se on

koirain työtä. Sanohan sitten, jos silmillesi tulevat, niin kyllä

minä oikaisen. Ja saattaa tämän eksaamipaikan heittää aivan koirain

haltuunkin. Tule vain pois, milloin ei koirilta rauhaa saa.

Annastiina olisi erotessaan antanut enemmältäkin näitä hyviä neuvojaan,

mutta se keskeytyi, kun opettaja tuli kutsumaan lukutupaan.