-- Osasitko sanoa nimesi ja ikäsi? kysyi Kustaava ensimäiseksi Villen
koulusta palattua.
-- Ei siellä ikää kysyttykään, ja Veerti sanoi nimen, selitti potka.
-- Muistaa se Veerti auttaa sinua, missä vain tarvitaan. Mutta oliko
siellä poikien kesken riitaa, kun Annastiina valitti palatessaan, että
Veerti on ollut koirana?
-- En minä ollut siinä, kun Ansu ja Veerti olivat riidelleet, selitti
Ville.
-- Hyvä, ettet ollut, äläkä ole vastakaan. Mutta mitä kirjaa siellä
luetaan, kun Annastiina moitti sitäkin lorukirjaksi?
-- Aapinen se oli, selitteli Ville. -- Sen kannessa on kukon kuva
ja siitä luettiin, että "aita on kallellaan, voi huonoa aikaan" ja
"lautamies haastaa käräjiin ja lauttamies kuljettaa joen ylitse".
-- Eikö se ollutkaan sen kummempaa, naurahti Kustaava, eikä kysellyt
enempää.
* * * * *
Ensimäisen päivän tapahtumat olivat vieneet Villeltä halun kulkea
toisten mukana. Kun kostea lumi viikon vaiheilla koveni hangeksi, otti
Ville kelkkansa ja kulki sen varassa hankia myöten koulupaikkaan. Täten
ei tarvinnut kohota pihaan leveätä rantatietä, jossa ensiksi tulleet
laskivat mäkeä ja jouten katselijat ilakoitsivat mäen päällä.
Pahin huoli oli saada piilotetuksi kelkkansa, etteivät toiset pojat
löytäisi ja mäkeä laskiessaan särkisi. Ensimäisen päivän se säilyikin
karjakujassa havukasan takana, mutta kun hän meni toisena päivänä
lähdön edellä katsomaan kelkkaansa, olikin se aivan eri paikassa,
sepipaju irtopoikki ja jalas viassa.
Villeltä pääsi haikea itku. Puolen talvea odotettu, ainoa maanpäällinen
tavara tuollaisena. Kohta tiesivät toisetkin pojat, että Villen kelkka
oli säretty ja kerääntyivät katsomaan. Kukaan ei nauranut vahingolle.
-- Kuka sen on särkenyt?
-- Ansu sillä laski välitunnin aikana mäkeä tuolla verkkohuoneen luona,
tiesi joku.
Veertiä harmitti enimmän, ja hän kysyi tiukasti Ansulta:
-- Sinäkö särit Villen kelkan?
-- En ole särkenyt, väitti Ansu.
-- Sinäpähän kuulut laskeneen mäkeä, tiukkasi toinen.
-- Eikö tuolla saa laskea. Mutta särkenyt en ole. Sanokoon, joka on
nähnyt.
Ansu aikoi mennä pakoon, mutta Veerti tarttui kaulukseen ja sanoi:
-- Et sinä pääse pakenemalla. Se on minun tekemäni kelkka ja se on
sinun korjattava tai maksettava.
-- Oleppa vaikka itse sinä, päreviulu, mutta minä en korjaa enkä maksa,
reuhasi Ansu ja löi nyrkillään Veertin nenään, niin että veri alkoi
juosta.
Mutta samassa oli lyöjäkin havukasan kupeella kontallaan, ja niskasta
pidellen sujautteli Veerti kuusen oksalla takapuolelle, niin että
Ansulta pääsi surkea huuto, vaikka se häipyi havukasaan. Toiset
pojat lähtivät pakoon kuin lampaat. Unohtui Villeltäkin itku, ja hän
alkoi rikkinäisen kelkkansa kaustoista pidellen juosta vehveltää
Naurisharjulle päin minkä kerkesi. Kohta pääsi Ansukin ja huutaen, että
"Haverisen päreviulu pieksi", lähti taivaltamaan avustajansa luokse.
Ei viipynyt Veertikään. Hän ymmärsi tehneensä enempi kuin olisi pitänyt
tehdä, mutta katumus oli myöhäistä. Pieksämistä hän ei katunut, mutta
kun tämä sattui koulupaikassa ja kouluaikana, niin siitä seuraava
selonteko ja opettajan nuhteet häntä huolettivat. Omasta puolestaan
ei Veerti aikonut valittaa, vaikka nenä menisi, mutta Annastiinan hän
tiesi varmasti tulevan opettajalle kantelemaan.
* * * * *
Aamulla se tapahtuikin. Astunnasta jo huomasi, että Annastiinalla oli
tärkeä asia. Ääni vapisi vihasta, kun hän alotti:
-- Tokko täällä tiedetään mitään siitä, kun minun poikani oli eilen
illalla piesty tämän talon kujassa niin pahaksi, että vähissä hengin
pääsi kotiin.
-- Ei täällä ole niin pahaa kuultu, sanoi opettaja.
-- Joku kyllä kertoi Anshelmin huudelleen jotain pieksämisestä, mutta
ei sitä osattu pitää totena.
-- Vai ei osattu pitää totena, kivahti Annastiina.
-- Ei taittaisi pitää totena, vaikka köyhän orpolapsi hakattaisiin
kappaleiksi. Mutta kyllä minä opetan sille rikkaan kitupiikin
perilliselle, kenen lasta hän on piessyt. Jos ei täältä tule apua, niin
tulee muualta. Neljä vierastamiestä on katsonut, minkälaiset mustelmat
ovat vieläkin poikaraukan takapuolissa. Ei saanut koko yönä nukkuakaan.
Kun aina vähän väliin kysyin, koskiko, niin valitti koskevan. Ja
siihenkin on kaksi vierastamiestä.
-- Onpa se sitten paha asia, sanoi opettaja. -- Onko Anshelmi täällä,
että toimitetaan oikein virallinen tutkimus tapahtumasta.
-- Kyllä se täytyy osata pitää tänne tuomatta, kivahti Annastiina. --
Jos ketä sillä lailla piestään, ei se kykene kävelemään. Halolla tuota
lienee hakattu.
-- En tiedä, kun en joutunut siihen kahakkaan, mutta ehkäpä se selviää.
Opettaja kutsui saapuneita oppilaita kuulusteltavakseen.
-- Näittekö Ferdinandin pieksävän Anshelmiä?
-- Näimme.
-- Millä se pieksi?
-- Havurangolla.
-- Löydättekö sen rangon?
-- Siellä se on havuläjän kupeella.
Kohta juoksutti poika kaivatun oksan.
-- Eihän tämä ole halko, sanoi opettaja käännellen oksaa. -- Onpahan
aikamiehen sormen vahvuinen.
-- Onko se sitten ollut tämä? epäili Annastiina. -- Mistäpä nämä sen
tunteilevat?
-- Tämä se on, väitti poika. -- Siinä näkyy vieläkin verta.
-- No niin! no niin! innostui Annastiina. -- Nyt sen kuulitte. Siinä on
vertakin! Ei uskota poikaan koskeneen, vaikka on verille asti hakattu.
-- Ei se ole Ansun verta, oikaisi oksan noutaja poika. -- Veertin
nenästä sitä juoksi, kun Ansu siihen aluksi nyrkillään löi.
-- Anshelmikö löi ensin? kysyi opettaja.
-- Ansu löi ensin, todisti poika.
-- Valehtelee, väitti Annastiina.
Opettaja alkoi päästä asian perille ja sanoi varmemmin:
-- Eivät lapset tällaisessa asiassa valehtele. Poikanne on lyönyt
nyrkillään ensin ja vieläpä nenään. Jos ymmärtäisitte, niin puhuisitte
aivan toisella tavalla tai ette puhuisi mitään.
Annastiinakin selvisi nolostumisestaan ja kivahti:
-- Minäkö en saa puhua oman lapseni puolesta! Minä puhun! ja minä
en tuollaisia todistajia pidä minään. Minulla on neljä aikaihmistä
todistajana. Ne ovat nähneet, että pojan selkä on mustelmissa. Enkä
minä heitä vielä siihenkään. Se Haverisen rötkylä kuuluu käyvän tätä
koulua siinä toivossa, että pääsisi rippikoulun läpi, mutta minä menen
ja sanon itselleen rovastille, ettei rippikouluun saa ottaa sellaista
linnaan vietävätä, toisten ihmisten lasten pieksäjätä.
-- Käykää vain sanomassa, jos haluatte, sanoi opettaja. -- Mutta kyllä
minäkin kirjoitan tämän tapahtuman paperille, ja tutkikoon sitten
kihlakunnanoikeus ja rovastikin, kuka on minkin verran syyllinen.
-- Suullani minä sanon, uhkasi Annastiina. Kukapa köyhän orvon puolesta
kirjoittanee, Kyllähän rikasten puolesta on kirjoittavia.
Annastiina erosi hyvästelemättä.
* * * * *
Lasten mukana levisi ympäri kylää tieto, että Annastiina manuuttaa
Veertin käräjiin poikansa pieksämisestä ja käypi sanomassa rovastille,
ettei häntä saa ottaa rippikouluunkaan. Eikä sillä hyvä, vaan
opettajakin on aikonut kirjoittaa tappelusta kertomuksen ja lähettää
tuomarille ja rovastille.
Veerti, joka pieksämistutkinnon pelolta ei tullut enää kouluun, uskoi
nämä uhkaukset ja päätti paeta. Alapihan Antille oli salaisuutena
sanonut, että hän häviää näiltä kuuluvin. "Pitkään minua haikailevat
niin käräjiin kuin rippikouluunkin." Mestarille oli ilmoittanut
menevänsä setien luokse kyläilemään ja ottanut viulunsakin. Kun
pakeneminen muutamien päivien perästä selvisi, oli mestari kovasti
huolissaan ja katui, ettei lainannut viulun päällisiksi tarvittavaa
viittä markkaa. Hän oli salaa kuullut, että konstin näyttäjä houkutteli
mukaansa ja lupasi viulun. Nyt se mahtoi mennä sitä tavoittamaan.
* * * * *
Samaan aikaan paloi keskellä yötä Kivimäen riihi ja sen vierellä oleva
olkilato, vaikkei riihtä oltu lämmitetty koko talvena. Talossa asuva
osaviljelijä ei halunnut joutua epäilyksen alaiseksi huolettomasta
valkean liikuttelusta ja ryhtyi aamun valjetessa todistajain kanssa
palopaikan ympärystä tarkastelemaan. Ensimäiseksi löytyi oikean käden
pienoinen parsittu lapanen. Jalan jälkiä oli vaikeampi löytää kovalta
hangen pinnalta. Kylmä tuulen vihuri oli kumminkin juoksuttanut
notkelmapaikkoihin sen verran irtonaista lunta, että jo viimein
huomasivat paikattujen kenkien jäljet ja pellon alta vesakosta
toisetkin, vähän suuremmat. Miesten täytyi kulkea kumarassa kuin
vainukoirien pysyäkseen jäljillä, jotka kiertelivät ja kaartelivat
milloin minnekin päin. Ja kun ne lopulta veivät Annastiinan asunnolle,
niin miehet uskoivat osuneensa oikeaan.
Poika nukkui, mutta Annastiina oli valveilla ja heitettyään vihaisen
silmäyksen tulijoihin kysyi:
-- Mitäs miehet ovat näin aikaisin liikkeellä?
-- On vähän asiata, vastasi Kivimäen viljelijä. -- Tuolla kun minun
asuntoni lähellä oli viime yönä liikkunut ihmisiä, joilta oli putoillut
tavaroita, niin tultiin niitä tuomaan.
-- Ei minulta ole putoillut mitään eikä minulla ollut asiaa siellä päin
moneen vuoteen, sanoi Annastiina.
-- Sen parempi, sanoi mies, nostaen samassa naulaan ripustetun nutun
taskusta lapasen ja lisäsi: -- Tässäpä näyttää olevan lapanen, joka
ehkä soveltuu pariksi tälle meidän löytämälle.
-- Siinäkö! kivahti Annastiina. -- Tuollaisia turvakoita on joka pojan
taskussa.
Toinen mies oli nostanut penkin alta pojan kengät ja alkoi niitä
taskustaan otetulla tikulla mittaella. Annastiina huomasi sen ja
kivahti:
-- Mitä tekemistä teillä on minun poikani lapasten ja kenkien kanssa?
Tänne heti, ja menkää sitä tietä, jota olette tulleetkin!
-- Ei tästä nyt mennä, ennenkuin katsellaan ja mitataan, sanoi Kivimäen
mies. -- Ja kyllä me tahdomme mitata Annastiinankin kengät.
Tämä oli kahden vaiheella mitä tekisi. Mutta sitten hän riipaisi kengät
jalastaan, löi miesten eteen ja reuhasi:
-- Siinä ne ovat. Punnitkaa ja syökää!
-- Emme me näitä tarvitse syötäväksi emmekä inyötäväksi, tuumaili mies
rauhallisesti. -- Tämän lapasen me otamme muutamiksi päiviksi lainaan.
Ja sitten me tahdomme tietää, onko Annastiina ollut tässä viime yön
liikkumatta.
-- Mitä se teihin kuuluu, liikuinko minä vai olinko liikkumatta?
-- Kuuluu se tällä kertaa, sanoi mies. -- Kivimäestä paloi viime yönä
riihi, ja tämä lapanen löytyi palaneen riihen läheltä hangelta. Ja jos
ei Annastiina suostu meille selittämään, missä on viime yönä ollut ja
liikkunut, niin täytyy kutsua kruununmies.
-- Kutsupa vaikka mikä mies, mutta minä en tiedä mitään teidän riihenne
palamisesta.
-- No, tottapahan nämä toiset asukkaat tietävät ja muistavat, sitten
kun tarvitaan, missä Annastiina on ollut yötä, sanoi mies.
Mukana olevat miehet olivat saaneet kenkien pohjat ja paikkaukset
mitatuiksi, ja nyt he lähtivät.
* * * * *
Malkamäen Aappo ja mestari Tarvainen olivat tulleet Naurisharjulle
tuumittelemaan päivän tapahtumista. Kun asia ei ollut mikään salaisuus,
niin he istuivat tuvassa.
-- Mitäs eno ajattelee Veertistä, alotti Aappo. -- Pitäisikö minun
ryhtyä sitä etsimään tai perään kuuluttamaan.
-- Mitä joutavaa, sanoi Nevalainen. -- Kyllä se tulee, kun aikansa
kävelee.
-- Tulee milloin tulee, vuosien kuluttua, huomautti mestari, joka oli
ehkä enimmän huolissaan. -- Veerti ei tiedä, ettei siitä selkäsaunan
antamisesta ole mitään pelkoa, kun Annastiina itsekin on pakosalla.
-- Tottapahan pääsee Veertikin tietämään, sanoi Nevalainen. -- Hyvä
vain, että päästiin siitä Annastiinasta, tulikekäleestä, ja sen
pojasta. Kun vain nyt pysyisivät tietymättömissä eivätkä tulisi
kruununkyydillä tänne takaisin.
-- Mutta se riihen poltto jääpi siten rankaisematta, sanoi Aappo,
Kivimäen poikien holhooja.
-- Anna jäädä, sanoi Nevalainen. -- Mitä siitä hyötyisi, jos
rankaisisi: polttaisi sitten sinunkin riihesi. Se sama Annastiina se
poltti minulta myllynkin. Nyt sen uskallan sanoa suoraan, enkä luule
erehtyväni.
Kustaava, joka kehrätessään kuunteli miesten keskustelua, olisi
voinut vahvistaa Nevalaisen luulon aivan varmaksi, mutta koska se oli
tarpeetonta, niin hän jaksoi malttaa mielensä ja kielensä kutittelun
tyydytykseksi virkkoi:
-- Minkäpä se Annastiinakaan pahalle luonnolleen voinee. Se se on
ikävintä, kun opettaa poikansakin samanlaiseksi. Ja se poika kuuluu
viekoitelleen nyt mukaansa Simo Kurkisen Petterin, siivon pojan.
-- Niinpä on viekoitellut, tarttui mestari Kustaavan alottamaan
puheeseen. -- Siitä Simon pojasta olisi tullut nikkari ja hyvä nikkari.
Minä näin sen vuolemia puuhevosia, ja niillä oli pää, jalat ja joka
kohta melkein niinkuin elävällä hevosella. Kyllä se olisi oppinut
vuolemaan länkiäkin.
-- Jospa se Kurkisenkin poika palaa, kunhan aikansa kävelee, sanoi
Nevalainen. -- Mutta olipas tuo Annastiinan poika räähkä viisas. Nyt se
antaa Kurkisen pojan elättää itseänsä, vuolettaa sillä hevosia ja on
mies syömään, mitä niillä saavat.
-- Olisikohan osannut niin pitkälle ajatella? epäili mestari.
-- On se ajatellut. Ei se ole tuhma.
-- Jospa siitä siellä maailmanrannan koulussa tulee mieskin, kunhan
joutuu oma otsa eteen.
-- Mene tiedä.
Toisetkin jättivät asian avonaiseksi ja myöntelivät: mene tiedä, mene
tiedä.