XVIII.

Naurisharjun pirtin lattialle oli levitetty polven korkuinen kasa

harmaaksi sekoitettuja lampaan villoja. Talon vanha emäntä ja Kustaava

hämmentelivät ja hakkasivat villakasaa pitkillä, ohuilla kepeillä.

Nuoremmat naiset poimivat kepeistä singonneita villatukkoja takaisin

kasaan. Kun kasaa oli hetkinen hämmennetty ja pieksetty, heitti emäntä

kepin kädestään ja virkkoi:

-- Jopa niiden nyt pitäisi olla tarpeeksi sekaisin. Saatte koota

vakkoihin ja nostaa orrelle. Minä en jaksa enää. Alkaa näin

iltapäivällä väsyttää.

-- Kyllä minä kokoon, sanoi Kustaava ja ryhtyi nostelemaan.

Talon tyttäret tulivat tovereiksi, ja vanhin tytär sanoi:

-- Kun äitiä raukaisee, niin menkää hämärän ajaksi kamarin sängyn

päälle pitkällenne. Kyllä me osaamme täällä järjestää.

-- No, minäpä menen, myönnytti emäntä. -- Mutta mihinkäs Kustaava

heittäytyisi levähtämään.

-- Kylläpähän minä löydän, sanoi tämä.

Mutta samassa kun emäntä poistui tuvasta, sai nuorempi naisväki aivan

kuin toisen luonnon, ja yksi sanoi riemastuen:

-- Nyt sukkelaan villat vakkaan... ja sitten... ennenkuin miehet

tulevat.

Lattia tyhjeni villoista ja muista irtonaisista esineistä sellaisella

sutakalla, että se tuskin sulhasten tullessakaan tapahtuisi sukkelammin.

-- Ville, tule sinä tähän ikkunan eteen, hommasi vanhin talon tytär. --

Katso sinä, päätäsi kääntämättä, milloinka miehet tulevat mutahaudalta.

Sano heti meille, kun näet tulevan.

Jotta vahti hoitaisi virkansa uskollisesti, kävi tytär, varpaisillaan

juosten, noutamassa leipäpalasen Villen käteen. Heti se asettuikin

polvilleen ikkunan eteen, ja leuka alkoi liikkua.

Kohta oli toistenkin työ käynnissä. Paljaat jalkapohjat hiepruttivat ja

sipsuttivat lattiata vasten, ja kuului kiihkeä, pidätetty tahtisäveleen

sohotus: riittuti rallaa, riittuti rallaa, raittuti rillaa, riittuti

rallaa, josta se ei vaihtunut.

Ville tökötti vartiopaikallaan ja ainoastaan hameen helmojen

huiskahtaessa kovin lähellä yltäili vilkaisemaan taaksensa, mutta heti

joutui palasen antajakin varoittamaan, ettei katselisi sivuilleen.

Ville uskoi, että toimi oli todellakin niin tärkeä, ettei sopinut

päätään käännellä, vaikka siihen oli aivan toiset syyt. Yhdellä

tyttärellä ei ollut hyppytoveria, ja se suhki ja supatti Kustaavalle,

että tämä lähtisi hänelle toveriksi.

-- Ville on täällä tuvassa ja näkee, esteli Kustaava.

-- Ei se katso, kun minä varoitan, supatti tyttö, ja kiskoi kädestä.

-- Enhän minä, näin vanha, enää osaakaan.

-- Kyllä te osaatte. Lähtekää vain, että saataisiin kaksi paria.

Jo täytyi Kustaavan taipua, ja kun oli tehnyt muutamia kierroksia, niin

ei se enää kovin vastenmieliseltä tuntunutkaan.

Ville kiintyi vahtimisensa ohella tähystelemään tähtiä, joita illan

hämärtyessä ilmeni yhä enemmän. "On siellä kirkasta", hän ajatteli:

"Sinne ne autuaat pääsevät... Tuolla aukeni taivas, välähti vain.

Silloin sinne pääsi joku autuas sielu. Vieläköhän päässee toinenkin

tänä iltana."

Vaikkei Ville ensinkään epäillyt välähdysten merkitystä, niin sittenkin

ne häntä hiukan pelottivat. Se oli niin ihmeellistä ja tapahtui

aivan tietämättä. "Niinhän se kuuluu maailman loppukin tulevan,

aivan tietämättä", hän jatkoi ajatuksiaan. "Saattaa tulla vaikkapa

jo tänä iltana, ennen iltaisen syöntiä. Ja saattaa se tulla vieläkin

sukkelammin, jo ennen miesten pihaan tuloa... Voi, kun ei kuitenkaan

tulisi tänä iltana eikä koko talvena... tulisi ennemmin kesällä."

Ei Ville osannut itselleen selittää, miksi juuri kesä oli sopivin aika

maailman lopulle. Ehkäpä sen vuoksi, ettei kesällä näkynyt tähtiä eikä

ollut pakkanen. Häntä alkoi vähän pelottaa tuo selän takaa kuuluva

jalkojen sipsutuskin, ja hän rupesi kiihkeästi toivomaan, että miehet

ajaisivat kartanolle, ennenkuin tulee aivan pimeä. "Ja jos ne joutuvat

ennen", hän ajatteli, "niin silloin ei tule maailman loppukaan." Hän

aivan riemastui, kun alkoi kuulua jäätyneen reen ratinaa ja hevonen

pisti tallin solasta näkyviin.

-- Nyt tulevat miehet! hän kuiskasi niin yhtäkkiä, että itsekin sitä

vavahti.

Samassa hän käännähti lattialle päin ja ennätti nähdä, miten tanssijat

lennähtivät penkille istumaan. Hämärässä ei oikein selvästi nähnyt,

kuinka monta penkille pyörähtäjää oli, mutta hänelle jäi pieni epäilys,

että niitä oli neljä. Se asia ei päässyt sen pitemmälle Villen mieltä

vaivaamaan, sillä naiset alkoivat sytytellä tulta lamppuun ja katsella

karttaus- ja kehräyskapineitaan.

Emäntäkin oli havahtunut rekien ratinaan ja tuli silmiänsä siristellen

tupaan.

-- Ennättikö emäntä nukahtaa? kysyi Kustaava rukkinsa takaa.

-- Jo minä jonkun verran, vaikkei se enää tällä iällä tartu niin

näpäkästi kuin ennen nuorempana, puheli emäntä. -- Se on tuo ruumis jo

niin raihnautunut, että vaate päällä pitkällään ollessa tuntuu, kuin

lattia ja sänky vähän tutiseisivat.

Tupanaiset eivät yhtään ihmetelleet emännän raihnautuneen ruumiin

kolinoita. Kustaava veti vakavana lankaa ja tyttäret myhäillen, kasvot

punoittavina, karttasivat villoja.

* * * * *

Ville oli edellisenä talvena Simon ja Kivimäen Veertin mukana ollessaan

mielistynyt katselemaan miesten töitä. Niinpä hän nytkin, nähdessään

Naurisharjun vanhan riihen kupeella hirsien pintaajan, meni sinne

hirren päälle istumaan ja katsomaan, miten pyöreän puun pinta irtautua

loksahtaa leveän piilun putoillessa. Hän katseli kumminkin vähän

ulompaa, sillä mies ei näyttänyt niin ystävälliseltä kuin Simo. Tällä

oli tukkakin leikattu lyhyeksi samaan tapaan kuin tietä kulkevilla, ja

piippu roikkui pitkässä letkavarressa. Ville aikoi aikansa katseltuaan

lähteä pihaan, mutta mies pysäytti työnsä ja sanoi:

-- Älä mene vielä! Rupea minun toverikseni riihtä tekemään.

Miehen ääni oli karkea, siinä ei ollut ystävällistä sointua, vaikka

Ville ymmärsi, että se koettaa puhua leikkiä.

-- Etkö halua ruveta? jatkoi mies. -- Sinä taidat olla laiska. Rupea

minun pojakseni, niin minä opetan sinut tekemään huoneita. Eipähän

sinua oma isäsi opettane. Minulla ei ole poikaa eikä mitään joukkoa,

joten meidän sopii ruveta yksiin töihin.

Jos mies olisi pyytänyt ainoastaan huoneiden tekoon, niin siihen

olisi Ville heti mielistynyt, mutta kun mainitsi isästä ja pojaksi

rupeamisesta, niin se puhe pilasi asian, ja hän siirtyi vielä ulommaksi.

-- Etkö aiokaan suostua? sanoi mies. -- Minäpä otan äitisi.

Mies nauraa hohautti niin ilkeästi, ettei Ville halunnut enää olla

lähistöllä, vaan lähti pihaan.

-- Pakoonko lähdet? huusi mies jälkeen. -- Otan minä äitisi, vien

yöllä, ja kyllä sinunkin täytyy tulla perästä.

Villelle tuli kiire joutua pois miehen näkyvistä, ja hän katsahti vasta

huoneiden suojaan päästyään taaksensa. Pihassakin vaivasivat miehen

uhkaukset hänen mieltänsä. Niissä oli jotain pahaa ja ilkeätä.

Kun sama mies tuli toisena päivänä käymään pihassa, niin Ville jo

ennakolta nousi uunin päälle. Hän tunsi vihaavansa tuota ilkeätä

miestä ja seurasi tarkalleen sen kaikkia liikkeitä. Nyt se väänteli

piippunsa letkavartta, nyt siveli partaansa, nyt sylkäisi ja kenoili

niin kummasti. Pahimmin häntä vaivasi, kun mies katsoi hänen äitiinsä

ja aikoi puhutellakin. Ja Villestä tuntui, että äiti oli oikein paha,

kun vastaili tuolle miehelle aivan ystävällisellä äänellä. Ja kun mies

siirtyi istumaan vieläkin lähemmäksi, harmitti se niin kovasti, että

itku pakkautui kurkkuun. Jos olisi ollut voimia, olisi hän mennyt ja

lyönyt kuoliaaksi tuon ilkeän miehen. "Tuon näköinen 'mulipää' joutaisi

kuolla", hän ajatteli vihaisena.

Tuvasta lähtiessään kulki mies niin lähitse rukkia, että soljautti

nyörin pyörältä. Kustaava oli suuttuvinaan ja sanoi:

-- Jos sinä, ukko, et ole kujeilematta -- --

Villen mielestä ei äidin ääni ollut niin vihainen, kuin sen olisi

pitänyt olla. Hän olisi suonut, että olisi heittänyt halolla jälkeen.

Miehen poistuttua laskeutui Villekin uunilta ja meni kamarihalkoja

katkomaan, mikä oli hänen vakituinen työnsä. Se oli tullut päivä

päivältä huvittavammaksi, sitä mukaa, kuin tottui kirvestä

liikuttelemaan. Mutta nyt tuntui kirves raskaalta ja tylsältä. Puolet

aikaa kului seisoessa ja ajatellessa. Väliin täytyi kurkistaa nurkan

suojasta riihelle, oliko mies vielä siellä, ja ettei se vain taas

tullut pihaan. Illan hämärtäessä hän meni pirttiin ja kyhnähti ikävällä

mielellä nurkkaan pitkälleen.

-- Älä rupea nukuttelemaan näin aikaisin, sanoi Kustaava. -- Kerkiät

vielä hyvin hyvästi käydä mestarin mökillä kysymässä, milloinka se

kelkka valmistuu.

Kelkka-asia sai Villen mielen virkistymään, ja hän oli kohta matkalla.

Mutta vaikka kelkan valmistuminen olikin lähempänä kuin ennen, niin

ei mieli ollut iloisempi. Jouti kävellessään katselemaan tähtiäkin,

ja siitä johtuivat taas ajatukset taivaan kirkkauteen, josta oli

kuullut Simon ja Naurisharjun emännän laulavan. "Siellä ei varmaan

ollut ilkeitä miehiä eikä ketään ilkeitä ihmisiä", hän ajatteli. "Jos

sinne pääsisi kävelemällä, niin lähtisin aivan paikalla astumaan."

Muistui mieleen kelkka. "No, sen saisi joku toinen. Entäs äiti, Simo ja

Veerti?" Vielä muistui mieleen Olkakin. "Ehkäpä sen on hauskempi olla

kotonaan. Mutta Simo lähtisi varmasti, jos vain joutaisi ja pääsisi

perille."

* * * * *

Mestarin mökki alkoi näkyä. Siellä oli sytytetty tuli kattolamppuun.

Kuului jo tiukujen kilinää, ja Ville huomasi lähemmäksi tultuaan

hevosia rekensä kupeella syömässä. Ne olivat mökkiin yöpyneitten

matkamiesten hevosia. Samassa alkoi kuulua Veertin viulun vingahtelu.

Ville pysähtyi oven taakse, epäillen, menisikö huoneeseen, kun siellä

on tuntemattomia ihmisiä. Jos alkavat kysellä, kenenkä poika, ja sitten

nauravat, kuten usein ennenkin. "Mutta jospa kelkka on jo valmis ja

saan sen jälkeeni."

Ville voitti pelkonsa. Viulun äänikin houkutteli. Mutta kun hän avasi

oven ja astui huoneeseen, vihlasi sydäntä niin pahasti, että hän olisi

kaatunut, jollei joutunut oven pieluspunta vasten seisomaan. Oli

vaikea hengittää, ja hän katsoi kauhistuneena vuoroon ruumisarkkuun,

joka mustaksi maalattuna seisoi höyläpenkillä, ja vuoroon Veertiin,

joka sen kupeella, selin oveen, soitti "littuttaa" säveltään. Ville ei

näin yhtäkkiä nähdessään voinut ymmärtää muuta kuin että arkussa oli

kuollut, ja tuo kuollut kuvastui Veertin isäksi, Kivimäen isännäksi,

jonka hän oli nähnyt saman näköisessä arkussa.

Ville oli viipynyt tuvassa tuskin minuuttiakaan, kun jo pujahti

kenenkään huomaamatta ulos ja alkoi juosta minkä jaksoi Naurisharjulle

päin. Mäkeä noustessa tuli niin vaikea, että täytyi pysähtyä

kävelemään. Hän luuli kuolevansa. Tuo kauhea viulun ääni oli yhäkin

kuuluvinaan, ja mieleen iski ajatus, että nyt tulee maailman loppu.

Jumala ei enää voi nähdä ja kärsiä tällaista maailmaa, joka on näin

huono ja paha. Jospa kuitenkin joutuisi huoneeseen, ennenkuin se

viimeinen välähdys tulee, jolloin kaikki loppuu.

Ville ei uskaltanut katsoa taaksensa, ettei vain sieltä mitään kauheata

näkyisi ja kuuluisi. Tuntui oikein hyvältä, kun pääsi Naurisharjun

pellolle ja siitä kartanolle.

Miehet eivät olleet vielä pihassa eikä lamppuakaan oltu sytytetty.

Ville pysähtyi oven taakse. Sisäpuolelta kuului hiljaista jytinää.

Hän tiesi, mitä se oli, ja tämä herätti uuteen eloon tuon

maailmanlopputunteen. Pitääkö hänen mennä sinne ja yhdessä joutua

tuliseen järveen. Jos uskaltaisi mennä saunaan, mutta sekin oli pimeä

ja kylmä. Hän aukaisi hyvin hiljaa tuvan oven. Vaikka tanssijat

huomasivatkin Villen melkein samassa, ennätti hän kumminkin nähdä

aivan varmasti, että äitikin oli yhtenä pyörimässä. Ja mikä vieläkin

katkerampaa: tuo riihen hirsien hakkaaja oli täällä samassa joukossa.

Kustaava kiirehti poikaansa puhuttelemaan.

-- Etkö sinä mennytkään mestarin mökille?

Villen korviin kuului tämä kysymys nuhtelulta, ja hän urahti jotain

sinne päin, että oli käynyt.

-- Mitenkä sinä näin sukkelaan. Eikö kelkka vieläkään ollut valmis?

-- Ei ollut, urahti Ville taas ja meni nurkkaan pitkälleen.

Hänen mielensä oli niin raskas ja olo niin ikävätä ja vaikeata, että

olisi toivonut äidin tulevan luoksensa istumaan. Mutta se näytti

kokonaan unohtavan hänet, alkoi vain kehrätä ja siinä kehrätessään

puheli iloisesti nauraen tuon ilkeän miehenkin kanssa.

Ville kääntyi seinään päin ja antoi kyynelten valua vastustelematta.

Vaikka Kustaavan elämässä oli taas iloisempi ajanjakso alkamassa, ei

hän kumminkaan ollut välinpitämätön poikansa mielentilasta. Kun hän

huomasi, että Villen äänettömyys ja yksinään itkeminen alkoi tuosta

illasta, jolloin se kävi viimeksi mestarin mökillä, ajatteli hän, että

sitä oli siellä jollain tavalla loukattu tai pahasti kohdeltu, ja meni

muutamana päivänä Villen tietämättä tiedustelemaan asiaa. Mutta hän

palasi sieltä pettyneenä. Mestari ja Veerti eivät olleet nähneetkään

Villeä. Mestarin emäntä sanoi huomanneensa, että jokin poikanen

pistäytyi pikimmältään oven sisäpuolella, mutta ei sattunut katsomaan

ennenkuin ovesta mennessä.

-- Mitenkä sinä kävit niin sukkelaan, ettei talon väki ennättänyt sinua

nähdäkään? kyseli Kustaava tultuaan.

-- Siellä oli vieraita, vastasi Ville alakuloisella äänellä.

-- Vai niin, sanoi Kustaava ja ajateltuansa vähän aikaa lisäsi: --

Mutta miksikä sinä olet sen illan jälkeen niin usein yksinäsi itkenyt?

Siihen ei Ville enää voinut vastata, vaan alkoi nytkin itkeä.

Kustaava ei pakottanut vastaamaan. Hän ajatteli toista, häntä itseään

koskevaa asiaa itkun syyksi ja koetti lohdutella omalla tavallaan.

-- Älä sinä ajattele pahaa ihmisistä. Kyllä me tulemme toimeen. Tee

vain töitäsi ja lue. Kiertokoulukin tulee kohta tuonne Hyttilään. Ja

kohta se kelkkakin kuuluu valmistuvan.

Nämä kaksi viimeistä tietoa virkistivät hiukan Villen mielialaa, mutta

salaisuudessa hän itki vielä sittenkin.