Mestari Tarvaisen oppilaaksi Kivimäen Veerti joutui kuin joutuikin. Ja
paremmat päivät hänellä siellä elannon ja työn puolesta olikin kuin
viime vuosina kotonaan.
Mestarilla ei ollut lapsia, ja vaikka hänen vaimonsa täytyikin olla
kuin "hyypiän hävitetyssä kaupungissa", niin oppipoikaa hän säälitteli
ja palasteli ehkä liiaksikin. Olivatpa he työssä kotona tai kylässä,
valitsi mestari oppilaalle huokeimmat työt ja piti huolen, että, sille
annettiin kahvia yhtä usein kuin hänellekin.
Aappo-setä kävi silloin tällöin sivu kulkiessaan tietämässä, miten
veljenpoika oppii ja viihtyy. Ensimäisen oppivuoden loppupuolella tuli
Aappo-setä tilaamaan hevoselleen länkiä, joiden tekijänä Tarvaisella
oli suuri maine, vaikka myllymestarin nimeä hän enimmän suosi.
Aappo-setä oli eläinrakas ja halusi saada länget, jotka sopivat hevosen
olkapäihin kuin "valetut". Mutta sellaisia länkiä valmistaessa täytyy
ottaa monta lastua, ja että ne tulisivat otetuksi oikeista paikoista,
siitä tarvitsi länkimestarin kanssa keskustella. Ja jotta keskustelu
kävisi sujuvasti, oli Aappo-setä varannut mukaansa kielenvoidetta, jota
he nyt mestarin pienessä kamarissa kahvin seassa maistelivat. Sedän
kieli ja mielikin olivat jo aivan herkimmässä vireessä. Hänen pysty
nykerö nenänsä melkein hipui mestarin leveätä nenää, kun hän selitti:
-- On meillä länkiä, en minä niitä sen vuoksi tarvitse. Mutta kun sinun
kehutaan osaavan tehdä länget, jotka eivät hankaa karvaa eivätkä nouse
kurkulle, niin minä tulin aivan asiakseni sanomaan, että tee sinä
sellaiset länget. Minun hevoselleni sinä et saa tehdä sopimattomia
länkiä.
-- Olenkos minä ennenkään tehnyt? kysyi mestari maiskutellen huuliaan.
-- Et minun hevoselleni. Mutta tuo Hyttilän nuori isäntä sanoi, että
sinultakin tulee huonot.
-- Niinkö sanoi?
-- Niin sanoi.
-- Sanokoon. Pitäisikö minun saada käyvät länget, jos joku tuolta
tieltä tai lahden takaa huutaa tekemään hevoselleen länget! Tuokoon
hevosensa tänne nähtäväksi, niinkuin sinä toit, ja tulkoon tänne
huoneeseen sanomaan ja selittämään, niinkuin sinä tulit, ja moittikoon
sitten, jos on moittimista.
-- Se on oikein, vahvisti Aappo-setä. -- Hevonen pitää tuoda nähtäväksi.
Minä toin, ja me katsomme vielä uudestaankin sen olkapäät... Mutta
opeta sinä minun veljenipoikakin tekemään länkiä.
-- Minä olen jo opettanut, kehui mestari. -- Sinä saat nähdä, että se
osaa jo nytkin tehdä.
Mestari raotti tuvan ja kamarin välistä ovea ja hoihkasi:
-- Veerti! Tuoppa tänne setäsi nähtäväksi ne pienet länget.
-- Mitä se setä niillä, esteli Veerti, joka parhaillaan höyläsi jotain
lautaa.
-- No, tuohan pois, kiirehti mestari.
Veerti otti höyläpenkin laatikosta vaaksan pituiset länget ja antoi
mestarille.
Mestari asetti länget sedän eteen pöydälle ja sanoi mahtavasti:
-- Katseleppas näitä. Ne ovat veljesi pojan valmistamat, ja mitäs sanot?
Aappo-setä otti länget käteensä ja nostaen ne aivan nenänsä tasalle
katseli niitä niin ihastuneena kuin pieni lapsi jotain harvinaista
koristusta.
-- Ovatko nämä Veertin tekemät? hän ihmetteli.
-- Ovat, vahvisti mestari yhä mahtavampana. -- Minä en ole niistä
irtauttanut yhtään lastua. Ja katsele sinä joka puolelta, miten palat
ja rahkeen reiät ovat säännölliset, aivan kuin oikeissa längissä.
-- Niinpähän on, ihasteli setä käännellen länkiä. -- Minun pitää saada
nämä mukaani, kotijoukoille näytettäväksi... Veerti, kuulehan! Annatko
sinä nämä länget minulle, jotta vanha mummosikin näkee, mitä sinä olet
oppinut.
Veerti vain höyläsi.
Mestari suhahti jotain sedän korvaan.
-- Kuulehan, Veerti! uudisti setä. -- Minä annan näistä sinulle 50
penniä. Tule tänne, niin saat heti.
Veertin höylä seisahtui.
-- Tule, tule ottamaan, kehoitti mestari. -- Onhan meillä puita tehdä
toiset.
Veerti tuli ovelle ja otti rahan, jonka setä oli kaivanut kukkarostaan.
Setä katseli uudestaankin länkiä ja puheli:
-- Nyt näkevät kotijoukot, että minä tein viisaasti, kun annoin sinut
oppiin. Länkiä tarvitaan joka talossa.
-- Etkö luule Veertin oppivan täällä muutakin! kehahti mestari. --
Tulehan käymään viikon kuluttua, silloin saat nähdä kelkan, niin siron,
ettet ole ennen nähnyt.
-- Sitäkö se siellä yksinään höyläilee? kysyi setä.
-- Minun töitäni se näin keskellä päivää höyläilee, selitti mestari. --
Toivat tähän ruumisarkun tekeet.
Aappo sedän muoto muuttui vakavaksi ja hän kysyi:
-- Kuka on kuollut?
-- Se entinen Porraspuron Lipponen.
-- Vai jo kuoli Lipponenkin, huokasi setä kallistaen päänsä surulliseen
asentoon. -- Niinhän täältä mennään yksi toisensa perästä. Kuka teettää
Lipposelle arkun?
-- Kylän ruotukunta.
-- Vai kylän ruotukunta.
Mestari alkoi kalistella tyhjiä kuppeja ja raottaen kamarin ovea
hoikkasi:
-- Tuoppa kuumaa kahvia ja anna Veertillekin.
-- Se on oikein, se on oikein, myönteli setä kohottaen päänsä. --
Veertille välttää paljas kahvi. Ei sen ikäisen tarvitse vielä tätä
väkevämpää, saattaisi taipua tavaksi. Se on erittäin, kun on elänyt
meidän iälle, silloin se ei haittaa mitään. Veli vainaja se ei
maistanut... Mutta kuulehan, kun minä kysyn sinulta yhtä asiata, mutta
niin etteivät muut kuule: onko Veerti puhunut täällä ollessaan siitä
Kivimäen myöntijutusta?
-- Ei ole puhunut. Joko se nyt myödään?
-- Ei myödä, mutta kuulehan. Se asia on sillä lailla, että minä olisin
myönyt, mutta kuka lienee käynyt herroille kielimässä, ettei sitä saa
myödä, kun ei ole pesässä velkaa. Sieltä ilmoitettiin, että myönti
kielletään vanhimman perillisen vaatimuksesta. Mutta kuulehan, onkohan
Veerti ollut niin rohkea, että on käynyt kieltämässä?
-- No, en ymmärrä, arveli mestari. -- Ei se vielä antaudu aikamiesten
kanssa pitkiin puheisiin. Tuo Kustaava Laulaisen Ville näyttää olevan
sen paras ystävä, ja sille se mahtaa tuota kelkkaakin valmistaa. Mutta
mitä se haittaa, jos kysytään Veertiltä itseltään, onko hän käynyt
kieltämässä?
-- Ei kysytä, ei kysytä, epäsi Aappo-setä. -- Alkaisi ehkä epäillä, että
minä moisin omaksi hyödykseni, vaikka arvaathan sinä, että veljeni
poikien etua minä katsoisin.
-- Tietääpä tuon, vahvisti mestari. -- Mutta kukahan sillä olisi ollut
asiamiehenä? Minua ei tarvitse epäillä, joskin on minun opissani ja
vaikka minä pidän Veertistä kuin omasta pojastani.
-- En minä toki sinua, sanoi Aappo. -- Enimmän minä epäilen äitiäni,
poikien mummoa. Hän se jo heti Kaspo-veljen kuoltua alkoi höpistä,
ettei pitäisi poika raukkojen taloa myödä. Ja nyt se huolehtii ja
höpisee Veertistä, että se jääpi lukemattomaksi eikä saa rippikouluaan
käydyksi.
-- Suotta huolehtii vanha ihminen, sanoi mestari. -- Kyllä meillä saapi
lukea.
-- Sitähän minäkin sille sanoin, mutta ei se usko. Tänne lähtiessäni
moneen kertaan muistutti, että pitäisi käskeä menemään siihen
kiertävään kouluun, kun se tulee tälle kylälle. Ja anna sinä Veertin
käydä siinä koulussa, jotta mummo pääsisi rauhaan. Oppiihan jotakin.
Kyllä minä maksan, jos siellä jotakin kuluu.
-- Käyköön vain jos haluaa, myönteli mestari. -- Vaikka kyllähän minun
luonani oppii niin paljon ja enemmänkin kuin sellaisessa koulussa.
Oletko sinä kuullut, miten mainiosti Veerti osaa soittaa viulua?
-- En ole kuullut. Soittaako se?
-- Soittaa ja kauniisti soittaakin. Mielelläsi sitä kuuntelisit.
-- Käskeppäs soittamaan!
-- Ei se niinkään minun käskylläni, mutta jos itse pyydät.
-- Kuulehan Veerti! alkoi setä hoikkia kamalin ovelta. -- Sinä kuulut
soittavan viulua. Soitappa nyt sedällesi yksi polska, tai minkä
parhaiten osaat.
-- En minä, kuului ujosteleva kielto, eikä höylä pysähtynyt.
-- Anna joku lantti, suhahti mestari.
-- Kuulehan vielä, jatkoi setä. -- Soitatko, jos annan 10 penniä?
-- En minä osaa, esteli Veerti ja höyläsi.
-- Soita niinkuin osaat. Saat 25 penniä.
Mestari meni Veertin luokse ja silmää iskien supatti:
-- Soita vain, ehkäpä antaa enemmänkin. Soita sitä hukkuneen pojan
valssia.
Jo siirtyi Veerti viulunsa luokse nurkkaan. Mestari oli mielissään ja
muistutti:
-- Sipaise pihkalla jousen jouhia, ettei luisu.
Nyt hän meni kamariin ja työntäen oven aivan selälleen selitti
supakalta:
-- Ujostelee vähän sinua, mutta kyllä se kohta soittaa.
Veerti asettui aivan etäisimpään nurkkaan, selin kuulijoihin, ja
alkoi vetää oppi-isänsä opastamaa valssin säveltä. Siinä jousen
nytkähtelevillä liikkeillä jäljiteltiin hukkuvan kiihtyvää voivotusta,
johon yhtyi rannalla ilkkuvan rallatus. Soittaja oli päässyt kiinni
mielityöhönsä ja tuskin enää muistikaan kuulijoitaan. Setä oli aivan
ihastuksen vallassa ja hoki:
-- Katsohan veljenpoikaa, mitä säveliä se saapi. Älähän mitään. Ollapa
toveri, niin vielä minä valssin hölkäyttäisin.
-- Onhan tuossa mun muorini, huomautti mestari.
Muori pelkäsi toden tulevan ja kiirehti ulos.
-- Pakoonpa meni, nauroi mestari. -- Mutta onpa meidän niin huokea
kuunnellakin. Se poika päästelee vielä soitollaan markkoja. Jo se
nytkin on matkustavaisilta saanut ainakin kolmisen markkaa. Vähäkös se
on muun työn lomassa.
-- Onko sillä oma viulu? kysyi setä.
-- Oma, mutta nyt sillä on into kerätä rahaa, että saisi paremman.
-- Pitääpä minunkin antaa, muisti setä.
-- Anna 50 penniä, että tulee yhteensä täysi markka, kehoitti mestari.
Setä ei ollut kitsaalla päällä.
-- Kyllä minä veljenpoikaa autan ja hänestä pidän huolen, hän puheli
mennen holhottavansa luokse, joka oli lopettanut soiton ja kääri
viulunsa ympärille vaatetta. -- Tässä on vielä 50 penniä. Ole sinä vain
ahkera ja tottelevainen. Ja kun oppi-isäsi antaa soittaa, niin soita
vain. Mutta se mummosi sanoi, että sinun pitäisi mennä kiertokouluun.
Mestari on luvannut, ja muista nyt mennä... Mitä sinä tässä höyläät?
-- Arkun laitalautoja.
-- Niin, niin, sen Lipposen arkun lautoja. Niin, niin, sinnehän täältä
mennään. Vieläköhän sinä höylännet minunkin arkkuni lautoja... Minun
pitääkin lähteä. Hyvästi nyt, veljenpoika. Käy katsomassa veljeäsi ja
vanhaa mummoasi. Eihän sitä tiedä milloin täältä lähtään.
Ja vesissä silmin poistui setä.