XVI.

Jospa vain Kivimäen Kaspo Haverinen olisi nähnyt, miten hänen

miespuoliset saattajansa samassa jättivät surunaamarin, kun saivat

hänet mullan alle kuopatuksi, niin hän olisi heti aavistanut, mikä

niillä oli nyt mielessä. Ja jos hän sitten illemmalla olisi tullut

kotiinsa ja saanut kuulla, miten ne hänen talostaan ja tavaroistaan

puhelivat ja päättelivät aivan kuin omistaan, niin kyllä hän olisi

toisenkin kerran sipaissut leukapartaansa ja pyöräyttänyt päätään.

Ja jos hän kaiken tämän lisäksi olisi saanut tietää, että tuo kielen

kostuke, jota miehet pöydän ympärillä istuen ahkerasti maistelivat ja

joka heistä teki näin puheliaita, oli hänen rahoillaan ostettu, niin

olisi siitä naapureille ja veljillekin tullut lähtö yön selkään. Mutta

kolmen kyynärän syvällä maan alla makasi nyt Kaspo, ja hänen talonsa ja

tavaransa varsinaiset perijät katselivat hämillään tätä hautajaisten

lopputoimitusta.

Vainajan vanhin veli muisti joskus ryyppy-touhunsa lomassa orpojakin ja

tullen toisen tai toisen rinnalle istumaan, päätä taputellen tolkkasi:

-- Ei teillä, pojat, ole mitään hätää, kyllä minä pidän teistä huolen.

Te olette minun veljeni poikia, minun rakkaan veljeni poikia, ei teillä

ole mitään hätää, kyllä minä teistä pidän huolen. Jos te tarvitsette

mitä, niin kyllä minä pidän teistä huolen, ei teillä ole mitään hätää.

Otto otti tämän sedän sydämellisen huolenpitopuheen aivan täydestä,

mutta Veerti jo ymmärsi sen ympäripyöreäksi ja siirtyi yhden kierroksen

kuultuaan toiseen paikkaan istumaan.

Kustaavasta oli mieleen, ettei Veerti ruvennut tuota joutavaa puhetta

pitkältä kuuntelemaan. Hän pelkäsi enimmän sitä, että setä alkaa

osoittaa ystävyyttään tarjoamalla ryyppyjäkin, ja oli varustautunut

nostamaan toran, jos sellaista kuulisi. Kustaavaa harmitti aivan

kylliksi sekin, kun sama huolenpitäjä oli haudalta palattuaan

tyrkytellyt Simolle viinaa niin paljon, että se kurja pehmeni aivan

kokonaan, ei kyennyt syömään, vielä vähemmin ruokavirttä laulamaan ja

hänet täytyi taluttaa saunaan nukkumaan. Siellä se hänen suosittamansa

hautajaisvirsien laulaja nyt lepäsi. Kyllä Kustaava oli pelännyt

niin käyvän, mutta ilkeätä oli mennä toisten kuullen aikuisia miehiä

varoittamaan. "Mutta jos Veertille tarjotaan pisaraakaan, niin silloin

minä sanon suoraan", hän päätteli harmissaan ja piti silmällä, mitä

nämä hellät sukulaiset ja hyvät naapurit tuumivat ja touhusivat.

* * * * *

Toisen hautajaispäivän aamupuolella menivät enimmät vieraat kotiinsa,

ainoastaan orpojen sedät ja Naurisharjun Nevalainen jäivät tuumimaan,

milloin perunkirjoitus ja tavarain huutokauppa pidetään.

Veloista enempi kuin saamisistakaan ei ollut huolehtimista, sillä Kaspo

vainaja oli maksanut vanhat velat, ja mitä rahoja oli, ne hän oli

säilyttänyt takanaan.

-- Mutta isännän kuoltua saapi rovasti lehmän, muisti joku. --

Rahallako se maksetaan, vai lehmäkö annetaan?

-- Ei rahalla, sanoi holhoojana toimiva Aappo setä. -- Viepi pienimmän

ja huonoimman lehmän. Myötäviksi ne kumminkin tulevat.

-- Kukas se viepi?

-- Osaahan Veerti viedä.

Mutta Veerti muisti, millainen hätä hänellä oli lukukinkerillä, kun

rovasti torui huonosta ulkoluvusta, ja jouduttautui sanomaan:

-- En minä lähde yksinäni, en ollenkaan.

-- Pitää ottaa joku poikanen toveriksi, sanoi setä.

-- En sittenkään, väitti Veerti melkein itku kurkussa. -- Minä en osaa

sanoa mitään.

Keskustelua kuunnellessa johtui Kustaavan mieleen toinenkin asia, jonka

voi samalla tiellä toimittaa, ja hän sanoi:

-- Jos minä kelpaisin toiseksi, niin ei Veertin tarvitsisi puhua

mitään, kyllä minä saisin asian toimitetuksi.

-- Jo toki, myönsi holhooja. -- Ja tottahan Veerti lähtee Kustaavan

kanssa.

-- Lähden minä sitten, lupasi tämä.

Asia oli päätetty, ja aikaisin seuraavan päivän aamuna alkoi lehmän

talutus.

Ville jäi Oton kanssa Kivimäelle, eivätkä he enää joutuneetkaan

tavaroiden tautta niin usein ristiriitaan kuin ensi päivinä. Oton

isäntä-luonto oli suuresti masentunut, kun sai omin silmin nähdä, minne

isä vietiin ja miten monet kymmenet tuntemattomat ihmiset häneltä lupaa

kysymättä söivät ja joivat heidän pöydässään ja veivätpä jo lehmänkin.

Hän alkoi aavistaa, että isän mukana meni valta häneltäkin, ja tyytyi

hiljaisuudessa piilottelemaan omia tavaroitaan, ettei niitä vietäisi.

Alakuloisella mielellä oli Veertikin, kun hän pieni vitsa kädessä

asteli lehmää kiirehtien. Kustaava luetteli ajan kuluksi tielle

näkyvien talojen ja mökkien nimiä, mutta yksinään hän enimmäkseen sai

puhella.

He olivat jo kulkeneet puolen matkaa, kun Kustaava kysäsi:

-- Arvaako Veerti, miksi minä halusin tätä lehmää viemään?

-- Enhän minä, urahti toinen.

-- Sen vuoksi, selitti Kustaava, -- kun kuulin hautajaisten aikana,

että setäsi todella aikoo myödä Kivimäen. Sitä ei toivonut äitisi eikä

varmaan isäsikään. Ja nyt minä aion tästä asiasta puhua rovastille,

että hän estäisi. Ja kyllä rovasti saapi sen kaupan estetyksi, jos vain

sanot omasta puolestasi, ettet anna myödä.

-- En minä osaa sanoa, esteli Veerti. -- Minä olisin siellä tuvassa sen

aikaa, kun Kustaava käypi sanomassa.

-- Ei minun sanomiseni yksinään auta, selitti Kustaava. -- Pitäisi

sinun olla kuulemassa, kun minä selitän. Ei sinun tarvitse puhua

monta sanaa, kunhan myönnyt siihen, mitä minä sanon. Minä en saa

tunnon rauhaa, jos jätän tämän asian puhumatta. Äitisi pyysi pari

päivää ennen kuolemaansa, että pitäisin teistä huolta, kun hän kuolee.

Ehkäpä Veertikin muistaa sen sunnuntaipäivän, kun olit Oton ja Villen

kanssa siellä ruispellon pientarella, ison kiven kupeella päreviulua

soittamassa, vai etkö muista?

-- Muistan, yrähti Veerti.

-- Vai muistat, jatkoi Kustaava vilkkaasti. -- Aivan samana päivänä hän

puhui minulle monesta asiasta. Oli huolissaan teistäkin, että jäätte

lukemattomiksi, kun ei hän ole muistuttelemassa. Sanoi, että siitäkin

huolehtisin, mutta enhän minä ole voinut eikä minun ole tarvinnut

isänne elinaikana puhua mistään mitään. Mutta kun kuulin isäsi

kuolleen, niin aloin ajatella, mitenkä pääsisin niin lähelle, että

voisin olla vähänkään neuvona ja ohjaajana. Etkä sinä arvaa, kuinka

iloiseksi minä tulin, kun näin, että tulet noutamaan hautajaisiin.

Sainhan siten kuulla tarkemmin, minne teidät siirretään asumaan ja

miten pitkäksi aikaa. Ja nythän tuo on tiedossa niin teillä kuin

minullakin. Mutta jos äitisi olisi aavistanut, että joudutte näin

nuorena aivan orvoiksi, niin varmasti hän olisi puhunut Veertillekin,

että hänen perintötalostaan ei saa luopua. Äitisi olisi päässyt

emännäksi suuriinkin taloihin, mutta hän tahtoi olla vanhan isänsä

luona Kivimäessä. Se oli hänen syntymäkotinsa, ja se onkin niin

rauhallinen paikka, etten minäkään missään asuisi mieluummin. Eikö

Veertikin tunne mielessään, että se on paras paikka? Sanoppa nyt.

-- On se, myönnytti Veerti hiukan ilostuen.

-- Niin on, vahvisti Kustaava. -- Se on niin erillään kaikesta kylän

melusta, että jos olisi ollut hiukkasenkaan toivoa saada setänne

taipumaan, niin olisin pyytänyt, että saisitte olla kotonanne

liikkumatta. Minä olisin mielelläni hoitanut teidän talouttanne aivan

ruokapalkalla, ja kovimmat työt olisi teetetty urakkalaisilla, elleivät

olisi antaneet ottaa vakituista renkiä.

Veerti ymmärsi Kustaavan puhuvan täyttä totta ja mielistyi tuumaan.

-- Jospa ne sedät antavatkin olla, kun Kustaava käypi puhumassa, hän

sanoi näpäyttäen vitsalla lehmää lautaselle.

-- Ei, eivät ne luota minuun, sanoi Kustaava, ollen iloinen Veertin

myöntyväisyydestä. -- Meillä ei ole muuta keinoa kuin saada myönti

estetyksi, jotta pääsisit viiden tai kuuden vuoden kuluttua kotisi

peltoja kyntämään. Jos olisin silloin elossa ja tässäkään terveydessä,

niin, leikkiä puhumatta, minä ja Ville olisimme ensimäiset työmiehet,

jos vain kelpaisimme.

Kustaava ei kysynyt tätä asiaa tämän tarkemmin, katsahti vain Veertin

silmiin ja nähdessään, että se hymyili, jatkoi tyytyväisenä:

-- Onhan melkein turhaa suunnitella asioita monta vuotta eteenpäin,

mutta joutaahan tässä kävellessä juttelemaan. Luoja se viimeksi määrää,

miten mikin asia on menevä. Minäkin voin jo silloin olla haudassa,

sillä tänä talvena olen alkanut tuntea hartioissani outoa vihleksimistä

ja hengenahdistusta. Ei tiedä, milloin Villekin saapi turvautua aivan

syrjäisten ihmisten armoihin. Ja hyvin tyytyväinen olisin, vaikkapa

Veerti olisi silloin siinä asemassa, että voisi antaa työtä ja ruokaa

ja kohtelisi ja neuvoisi niin ystävällisesti kuin näinäkin päivinä.

Siihen mennessä ennättää jo vakavoitua ja heittää pois turhat lasten

leikit, niinkuin viulun soitot ja sen semmoiset, joista on vain turhaa

ajan kulua.

Kustaava ei halunnut tarkastaa puhetoverinsa kasvoja, sillä hän

aavisti, ettei se tätä toivomusta kuullessaan hymyile, jatkoi vain

rauhallisesti:

-- En minä sillä, että viulun soitto olisi niin erittäin pahaa,

jos sitä tekee omaksi huvikseen. On paljon pahempia tapoja. Mutta

Veertilläkin alkaa olla rippikoulunkäynti-ajat ja silloin olisi

luettava ahkerasti, ettei tarvitsisi käydä monena syksynä tarjolla.

Kustaava ymmärsi, että tämä toivomus oli kaikkein -- vähimmän

miellyttävä, mutta kuolevalle äidille annettu lupaus pakotti sanomaan

senkin. Ja lievennykseksi hän jatkoi:

-- Kyllähän Veerti osaakin lukea sisältä, mutta siellä rippikoulussa

vaaditaan ulkolukuakin. Enkä minä ollenkaan ihmettele, jos ei ole

ennättänyt oppia, kun isäntä vainajalle piti olla joka tunti työssä.

Niin ainakin minun teillä ollessani piti olla, mutta mitenkä on ollut

sen jälkeen?

Nyt taas katsahti Kustaava puhuteltavaansa, odottaen vastausta, joka

tulikin.

-- Työssähän minun on pitänyt olla joka päivä.

-- Niin, sitähän minä. Mutta jos nyt joudut mestari Tarvaisen oppiin,

niin sano edeltä päin, että sinulle täytyy antaa aikaa lukea. Ja jos ei

siinä ole aikaa, niin sano sedällesi, että hänen pitää antaa rahaa tai

ruokaa, jotta voit olla muutamia viikkoja aivan sillä töin.

Kustaava ymmärsi, että hänen täytyi jo lopettaa ja jutella jotain

hauskempaa. Taloton taivalkin loppui ja kylän kohdalla täytyi puhella

mistä milloinkin ja lähimpien talojen kohdalla olla aivan äänettä,

Kustaava viittasi kädellään erästä suurta taloa kohti ja kysyi:

-- Onko Veerti kuullut, miten tuo Laitilan talo on rikastunut?

-- En minä ole kuullut, vastasi Veerti vilkkaasti. -- Mitenkä?

-- Siitä kerrotaan, lieneekö sitten totta, että näiden nykyisten

asukasten ukkovaari on sota-aikana saanut piilotetuksi sotaväen

raha-arkun.

-- Kokonaisen arkun? Kuinkahan suuri lienee ollut?

-- Kukapa sen tietänee, enempi kuin sitäkään, että onko se aivan

totta. Mutta sen minä olen kuullut monelta, että siinä on vielä nytkin

vanhoja hopearuplia ja että ne säilytetään eloaitan ylisillä suuressa

maitopytyssä.

-- Minnekähän ovat panneet sen arkun?

-- Minne lienevät kätkeneet, tai ehkei ole ollutkaan. Rikastuvat ne

muutamat talot muutenkin.

-- Onko tästä vielä pitkältä sinne pappilaan? kysäsi Veerti.

-- On tästä muutamia virstoja. Miksikä sitä kysyt?

-- Eiköhän ennätettäisi käydä siellä ja tulla tuohon taloon yöksi?

selitti Veerti.

-- Sittenpähän nähdään, miten ennätetään, vastasi Kustaava ja jäi

yksinänsä ajattelemaan, mistä se johtui, että Veerti halusi juuri

tuohon taloon tulla yöksi. Ehkäpä on rahojen ihailu jäänyt isän

perintönä pojallekin.