Viikon lopulla otti Kustaava puheeksi, että sunnuntaina pitäisi viedä
valmistuneita kehruutöitä ja tuoda ruoka-aineita, mutta Ville jäisi
taaskin ikävöimään.
-- En minä ikävöi, kun Simo on täällä, sanoi Ville.
-- Simo menee mökilleen, selitti Kustaava.
-- Sinnehän täältä pitäisi mennä, virkkoi Simo huoahtaen. -- Mutta
voisinhan olla sunnuntain täälläkin, kun havu-urakka näkyy ensi viikon
alkupäivinä päättyvän.
Kustaava oli salaisesti ajatellut juuri samaa ja nyt hän iloissaan
siitä, kun saisi kerrankin toimittaa asiansa kiirehtimättä, ryhtyi
kaikkiin valmistuksiin, Simon paita oli pestävä ja kuivattava
lauvantai-iltana, perunat kuorittava ja niin edespäin. Henkisen puolen
ravinnoksi löytyi virsikirja ja katekismus.
-- Olihan meillä ihmisen sydämen kirjakin lainassa, mutta se piti viedä
pois, valitti Kustaava.
-- Kyllä minä tunnen sen kapineen, sanoi Simo naurahtaen.
-- Onko teillä se kirja?
-- On, mukana on, mutta ei sitä huvikseen selaile.
-- Niin sydän, hymähti Kustaava huomatessaan, mitä kirjaa Simo
tarkoitti. -- Kelläpä tuo kovin kaunis lienee.
-- On se toisilla, huokasi Simo. -- On ollut Kristityllä, josta Bunyan
kertoo "Kristityn vaelluksessa".
-- Kirjako se on?
-- Kirja on, hyvin kaunis kirja.
-- Onko siinä kuvia? kysyi Ville.
-- Ei ole kuvia, mutta ihmeen kauniita lukuja. Kyllä minä niitä kerron
sunnuntaina.
-- Kertokaa jo nyt.
-- Ei vielä, sitten ei jää mitään sunnuntaiksi. Mökissä ei ollut koko
talvena odotettu sunnuntaita näin iloisin mielin. Pysyväiseksi sen
muisto jäikin jokaiselle.
Aikaisin he söivät aamiaisen. Sitten Kustaava lähti kylään, ja
kotimiehet rupesivat ruoka-unille. Simo nukkui heti, mutta Villen
mielessä oli luvattu kertomus, ja hänen täytyi viettää aikansa
kapineitaan katselemalla. Mutta samassa kun Simo nosti päätään, meni
Ville pyytämään:
-- Kertokaa nyt sitä satua.
-- Ei se ole satu, vaikka samalla tavalla se alkaa, sanoi Simo.
Ja hän rupesi kertomaan.
-- Täällä maailman korvessa vaelsi kerran Kristitty niminen mies, jolla
oli likaiset vaatteet ja raskas syntitaakka selässä. Se mies oli asunut
kaupungissa, jonka nimi oli Turmelus, ja saanut sitten kuulla, että se
kaupunki aivan kohta palaa tulessa ja tulikivessä. Se mies oli silloin
lähtenyt pois kotoaan ja seisoi siellä vähän matkan päässä kuorma
selässä, kirja kädessä ja itki. Se itki sentähden, kun ei tietänyt
minnepäin pakenisi, ja itki se sitäkin, kun sen miehen vaimo ja lapset
eivät lähteneet sieltä kaupungista eivätkä uskoneet, että kaupunki
palaa, nauroivat ja pilkkasivat vain Kristitty parkaa.
Tähän tapaan Simo jatkoi kertomusta aina loppuun asti. Ville kuunteli
suu auki. Äidistä suurine kontteineen tuli tuo raskasta kuormaa
kantava vaeltaja. Epäilyksen suo, johon Kristitty alkumatkallaan
upposi, oli aivan lähellä, niityn laidassa. Ahdasta porttia ei
löytynyt mökin kuuluvilta, mutta jossain huoneiden solassa hän oli
kesällä äidin kanssa kylässä käydessään nähnyt senkin. Portin saranat
olivat narisseet surkeasti. Siellä samassa talossa oli se hirveä
Apollokin, suuri musta koira, jonka hirveän suurta suuta ja kovaa
ääntä muistaessaan Ville vieläkin vapisi. Kaikista pelättävin oli
kumminkin tulinen järvi. Ja kun Simo oli päässyt loppuun, kysyi Ville
ensimäiseksi:
-- Heitetäänkö siihen tuliseen järveen lapsiakin?
-- Ei siihen heitetä, jos on pappi ennättänyt kastaa ja siunata,
selitti Simo.
-- Heitetäänkös, jos ei ennätä kastaa? uteli Ville.
-- Ei niitä sittenkään heitetä tuliseen järveen, mutta ne eivät pääse
taivaaseenkaan. Ne asuksivat kirkkomaalla ja odottavat, että pappi
heitä siunaisi. Kerrankin, kun pappi ajoi pimeänä yönä kirkkomaan
ohitse, ne seisauttivat hevosen. Pappi luuli valjaiden lauenneen ja
laskeutui korjaamaan, mutta valjaat olivat kunnossa. Pappi nousi taas
kärryihin ja käski hevosta, mutta se ei liikahtanutkaan. Silloin pappi
rukoili Jeesusta siunaamaan kaikkia kristityltä. Ei auttanut sekään,
vaan kirkonaidan sisäpuolelta kuului lapsen ääni: "Entäs meitä?" "Ja
teitä myös", sanoi pappi, ja samassa lähti hevonen juoksemaan.
-- Pääsivätkö ne lapset sitten taivaaseen? ehätti Ville kysymään.
-- Ovat ne sitten päässeet.
-- Kuinka vanhat lapset pääsevät taivaaseen? Pääseekö kymmenennellä?
-- Pääsee sinne vähän vanhemmatkin, jos eivät ennätä tehdä syntiä,
selitti Simo.
Iltapuolella päivää veisaili Simo virsiä ja olisi opastanut siihen
Villeäkin, mutta tämä ei voinut irtautua siitä vaikeasta kysymyksestä,
joutuisiko hän tuliseen järveen, jos nyt kuolisi. Ville muisti
katselleensa "sydämen kirjaa" hattu päässä ja syöneensä kakkuakin
panematta ensin käsiänsä ristiin. Teki mieli kysyä Simolta, joutuisiko
näiden syntien tautta tuliseen järveen, mutta ei rohjennut.
Illan hämärtäessä tuli Kustaava kylästä, tuoden kantokuorman leipä-
ja särvinaineita. Hän olisi voinut olla iloinen matkastaan, mutta oli
kuullut surullisen uutisen. Kivimäen Kaspo Haverinen oli kuollut.
-- Vai jo kuoli Haverinen, virkkoi Simo. -- Olisihan se ehkä mielellään
elänytkin.
-- Kukapa täältä halulla lähtisi, sanoi Kustaava. -- Haveriseltakin jäi
kovin päätöntä perettä, niin että kyllä olisi tarvinnut elää.
-- Mikäpä niillä on hätänä, sanoi Simo. -- Vanhin poika tulee muutamien
vuosien kuluttua aikuiseksi.
-- Tulleeko siitä Veertistä työmiestä, epäili Kustaava. -- Sitä viulua
kuuluu myötäänsä kiikuttelevan. Kunpa edes nyt herkeisi, kun isäkin
kuoli.
-- Nytkö, hymähti Simo. -- Vähän taitavat sen ikäiset pojat surra minun
ja Haverisen laisia isiään. Eiköpä vain Veertikin soitelle ilopolskaa,
kun on päässyt.
-- Ei tuo niin jumalaton liene, virkkoi Kustaava. Hän oli vähän
pahoillaan siitä, että Simo otti tämän kuolemansanoman näin kylmästi.
Olivathan nuo orvoiksi jääneet pojat Hetan lapsia.
Ville oli jännityksellä odottanut kuulevansa, mihinkä Kivimäen isännän
sielu on kuoleman jälkeen joutunut, tuliseen järveen vaiko taivaaseen.
Miksi eivät äiti ja Simo maininneet mitään siitä asiasta? Vai eivätkö
he sitä tietäneet? Onkohan saanut kuolla niin, ettei ollut ketään
katsomassa eikä kuulemassa?